NAINEN, KUUME JA KASAKAT.
Stefan Arató oli vielä elossa.
Itse oli hän toivonut, että kertomus hänen kuolemastaan leviäisi. Hän luuli itsellään olevan oikeutta ja syytä siihen.
* * * * *
Kymmenen viikkoa aikaisemmin oli professori erään toukokuun aamun koittaessa jättänyt asuntonsa Budapestissä ensin annettuaan sille pienelle kanssaihmiselleen, jota hän viiden vuoden kuluessa oli kutsunut puolisokseen, nuo kaksi sanaa: Talita kumi.
Hän nousi autoon, joka seisoi portin edustalla, kiiruhtaakseen sinne, missä häntä niin kiihkoisasti odotettiin: parakeille ylhäällä Karpateilla.
Aratón matkatoverit havaitsivat hänet sinä päivänä tavallista vilkkaammaksi. Hän punoi suunnitelmia, pohti toimenpiteitä, joihin oli ryhtyminen, tutki karttoja ja keskusteli sotilasten kanssa, joita he tapasivat.
Jokainen hänen ajatuksensa oli suuntautunut tulevaisuuteen, menneisyyteen oli hän nyt sulkenut oven. Oven takana maatui hänen murhatun avioliittonsa kuollut jäte, mutta hänellä ei nyt ollut aikaa järjestää maahanpaniaisia, tuhannet ihmiset kipujen kiusaamina odottivat häntä ylhäällä parakeissa.
Auto karkasi mielettömästi eteenpäin, syöksyi mölyten ylös mäkiä ja kiisi täyttä vauhtia alas rinteitä.
Mutta Aratón työtarmo oli sittenkin edellä kilpakiidännässä, ja jos hänen voimansa hetkeksi olikin masentumaisillaan, iski tahdonvoima, heti siihen kannuksensa, piiskasi sitä eteenpäin…
On niin helppoa sanoa: murhattu — kuollut! mutta viha naisessa, joka antoi myrkkyhampaansa välkkyä silloin, kun hän oli kutsunut Milkaa teeskentelijäksi, se viha eli nytkin vielä.
Katóka ei edes itse tiennyt tästä, uusi onni oli taas liennyttänyt hänet sovinnolliseksi, hän ei lainkaan tiennyt, että hänen vihansa oli irtautunut hänestä, itsestään ja eli nyt itsenäistä vampyyrielämää, kamppaillen taisteluissa, jotka ulottuivat haudan toiselle puolen, kuten Csaba-päällikön kummitusarmeija.
Katóka ei tästä tiennyt, mutta Arató tunsi, miten vihamielinen hengentarmo ahdisti häntä, kietoutui kiinni häneen, imi hänen vertaan ja poltti särkeviä haavoja hänen ruumiiseensa…
Myöskin nyt professori puhui, antoi ohjeita ja johti autostaan, mutta tästedes teki hän sen vain koneellisesti, hitaasti ryömi kylmä, lamauttava väsymys hänen sydämeensä, kuin käärme kätkyeeseen.
Herrat olivat laskeneet, että heidän piti perillä nauttia ilta-ateriansa, mutta ylhäällä vuoriteillä joutuivat he lukemattomien kuormastorivistöjen joukkoon ja sen jälkeen voivat autot tunkeutua eteenpäin vain katkonaisin syöksyin.
Otettiin esiin ruokavarat. Stefan yhtyi seurueeseen.
— Liikkuu taas paljon lavantautia näillä seuduin, sanoi joku suu täynnä ruokaa.
Kaadettiin viiniä, mutta Arató kieltäytyi ottamasta, hän tahtoi vain vettä, koskaan elämässä ei häntä ollut vaivannut sellainen jano kuin tänään.
Eräs husaari, joka ajoi ravia auton rinnalla, kallistui läkkipulloineen alaspäin ja tarjosi Stefanille juoda. Puheenparresta päättäen tuntui hän kansallisuudeltaan olevan slaavi.
Hän oli muuten omituinen, säikyttävän laiha ilmestys. Koko kasvojen alaosan muodostivat pelottavan suuret hampaat, joita eivät hänen herpaantuneet, kouristuksentapaisesti tempoilevat huulensa voineet peittää.
Näissä seuduissa on kielletty nauttimasta muuta kuin keitettyä vettä… Samalla kun Arató kaasi pullosta aluminiumipikariinsa, tuli hän ajatelleeksi, kuinka usein hän oli varoittanut kevytmielisestä vedenjuonnista… Sielullisessa löyhyystilassaan salli hän — ehkä ensi kertaa elämässään — vieraan tahdon ottaa yliherruuden itsessään: pitkähampaisen sotilaan.
Jostain selittämättömästä, väärästä kainoudesta ja ollakseen loukkaamatta miestä, voitti hän vastenmielisyytensä ja kohotti pikarin huulilleen.
Vesi oli ummehtunutta — mutta kuitenkin nieli hän sen itselleenkin ihmeeksi… No niin, samantekevä! Ja olankohauksin surmasi hän oman tieteensä…
* * * * *
Vasta seuraavana päivänä saapuivat he perille.
Suuren parakkileirin yllä lepäsi pelko, kuin musta, tukahuttava savu.
Mitä tahansa sairaat ja hoitajat vain sanoivat tai tekivätkin, samalla he alati suuntasivat kuulonsa pois etäisyyteen, jossa kanuunat jyrisivät sydäntä ahdistavin paukuin…
Rajarautateitä ei voitu enään käyttää, senjälkeen kuin edellisenä päivänä maasilta Rahon luona oli vaipunut kuilun pohjaan. Sodan vasara oli musertanut sen holvikaaret.
— Meidän täytyy Szentpál-vuorelle ylös ja sitten yli, sieltä pääsemme
Oltvá-laakson sivuradan yhteyteen, arveli Arató.
Mutta kestäisi ainakin kolme päivää, ennenkuin tilatut vaunut olisivat perillä…
Toisen päivän iltana tunsi Stefan, että hänellä oli lievä kuume.
Ratsumies pitkine hampaineen!
Olisi kummallista, jos rotat nyt rupeaisivat kalvamaan kuuluisaa rottien tappajaa.
Kuinka kävikään, voi hän pysyä jalkeilla vielä pari päivää, ja siksi ehtisi hän saada kaikki järjestykseen. Muuten tunsi hän katkeraa ja kuvaamatonta vahingoniloa itseään kohtaan, aivankuin talonpoika, joka puimavarstalla enentää rakeitten tuhoa.
Seuraavan päivän aamuna saapui joukko sotilaita parakkeihin. Se oli se turvajoukko, jonka he olivat pyytäneet matkaa varten.
Stefan luuli olevansa kuumemielikuvitelmien uhri, kun hän näki molemmat veljensä edessään.
Mutta se ei ollut unta, molemmat veljekset, Peter ja Pal, olivat todella saapuneet.
Joukon johtaja oli székely Stowasser, joka sitte viime näkemän oli korotettu aliluutnantiksi.
Veljekset keskustelivat vain hetkisen toistensa kanssa, kunkin ajan otti miesten järjestely.
Katalinia he eivät maininneet sanallakaan, mutta eräästä erikoisesta pienestä rypystä heidän samankaltaisesti muodostuneitten suittensa ympärillä voi nähdä, että heille kaikille kolmelle oli entisestä suloisesta Katalinista tullut surun Katalin.
Hämärän laskeutuessa olivat heidän matkavarustelunsa valmiit.
Viipymättä oli sairaat siirrettävä pois…
Mutta kuume oli taas ottanut valtoihinsa Aratón, nyt voimakkaammin kuin edellisenä päivänä, ja turruksissa ja välinpitämättömänä istui hän sohvalla eräässä sairaalan konttorihuoneessa. Nuoremmat lääkärit halusivat mieluummin lähteä jo huomisaamuna, mutta professori kohautti olkaansa — hänelle oli aivan yhdentekevää, he voivat yhtä hyvin lähteä sitä seuraavana aamuna…
Mutta keskellä pimeätä yötä heidät herätettiin, vain parin kilometrin päässä hiipivät kasakat metsässä!
Kukaan ei käsittänyt, miten vihollinen oli sinne päässyt. Jos ei se ollut lentänyt sinne siivitetyin hevosin, oli sen täytynyt puikkia esiin läpi lumen salaisia piiloteitä.
Kas, nyt kurotti viha, joka ulottui toiselle puolen haudan, kyntensä kohti tuhansia miehiä!
Yhdessä hetkessä oli professori jalkeilla. Mitä tämä merkitsi? Stefan
Arató, sallitko elämäsi hukkua tähän pimeyteen?
Hillittömällä voimalla riisti hän yltään turtumisen pakkoröijyn.
Matkaan! Matkaan!
* * * * *
Kun aurinko nousi, virtasi unenkaltainen, eriskummainen virta tuskaa ja kärsimystä viheriähohteisilta vuorilta.
Pelko oli lakaissut puhdasta jälkeä parakkien hämärissä sopissa, ja se, mikä nyt tuli päivänvaloon, oli hirveää. Ihmisyyden akanoita, jotka sodan valtava moukari oli heittänyt luotaan survotuin jäsenin.
Vaikeimmin sairaat nousivat ratiseviin rattaihin kuin vainajien sielut Charonin veneeseen. Kellankalpeina, tylsinä tuijottivat he räpäyttelevin pöllönsilmin häikäisevään kevääseen.
"Lievemmät tapaukset" laahasivat itseään eteenpäin jalkaisin, takertuen kiinni vaunujen reunuksiin, vetäen toisiaan perässään. Valkeissa siteissään, kirjavissa sairaspuvuissaan vuodepeitteet hartioille heitettyinä lähtivät he matkaan kuin haamuina esiintyvä karnevaalikulkue.
Jos tällainen surullinen armeija sodanjulistamisyönä olisi astellut kaunomarssia Europan kuningasten unissa, niin ehkä kanuunat olisivat seuraavana päivänä yhä edelleen vaienneet.
Kapteeni Hänen Majesteettinsa Kuoleman armeijassa, Stefan Arató, nousi ratsaille; autonsa oli hän lastauttanut täyteen sairaita.
Armeija katsoi häneen kuin vapahtajaansa; keltasilmäistä kummitusta, joka istui kyykyllään hänen takanaan satulassa, sitä ei kukaan nähnyt.
Joku puhutteli häntä.
Aliluutnantti Stowasser rämpi ratsumiehen rinnalla kainalosauva käsivarrellaan ja savuke suupielissä.
Ne koirat ovat kintereillämme… Aivan varmaan tulevat he iskemään meihin… Eräs miehistämme kierähti juuri äsken alas satulasta luodin lävistämin päin… Se oli kaukaasialainen kasakka…
Hän kulki ja kiukkuili savukkeensa kanssa, oli häpeä, että hänen kaikki tavaransa olivat läpimärät.
Hetkisen tallusteli hän ääneti ja masentuneena eteenpäin ja sanoi sitte äkkiä:
— Putoa, piilukirves, putoa! Tulee mitä tulee, Isä Attila auttaa meitä kyllä!
Tämän hän lausui samanlaisella uhmailevalla itseironialla, joka aina kaikui hänen äänessään, kun hän viittaili hunnilaiseen vereensä.
Ja näytti tosiaan siltä, kuin Attila sittenkin olisi tullut heille avuksi: luutnantti kohotti päänsä ja meni selkä suorana ja joustavan lujin askelin takaisin jälkijoukkoonsa.
Kun pitkän, kiemuroivan karavaanin etujoukko oli saapunut alas pitkin
Szentpál-solan rinnettä, kuuluivat kiväärinlaukaukset kaukaa takaa.
Jonon etupäässä ajettiin hevoskaakkeja huudoin ja tihein ruoskanpaukkein. Kauhun aalto vyöryi kautta koko kulkueen.
Vähää myöhemmin kannettiin haavoittunutta Aratón ohi.
Hän katseli haavoittuneen kasvoja ja kohtasi parin rehellisiä, meripihkankeltaisia koiransilmiä, jotka olivat aivan samanlaiset kuin Kantorin…
Vääpeli Ijarto — sanoi joku pian läheisyydessä. Ja myöhemmin lisäsi hän: Raukalta on luoti lävistänyt selkärangan.
Eräs toinen haavoittunut tuli nilkuttaen omin jaloin ja mutisi, että ryssiä on hirveän paljon.
— Ja kuularuiskuja on heillä myös, kun me olemme ilman… Aliluutnantti Stowasser sanoo, että hän tulee ne ottamaan heiltä, vaikka panisi henkensäkin alttiiksi…
Tuolla jossain kaukana kävivät honvéd-sotilaat vastahyökkäykseen; heidän sotahuutonsa kaikuivat matkan päähän kuin mieletön melu, jollaisen koulupojat tavallisesti saavat aikaan, kun he leikkivät ryövärejä.
Taas kannettiin haavoittunut ohi. Se oli upseeri. Mutta kun häntä ruvettiin sitomaan, oli hän jo luopunut arvostaan sekä ihmisenä että upseerina — hän oli kuollut. Aliluutnantti Stowasser oli saanut toisen ja viimeisen luodin päähänsä.
Tuo komea poika oli jotenkin joutunut szekyläisten satujen tenhopiiriin, hän kunnioitti kuningas Attilaa epälaillisena esi-isänään ja hänen suonissaan hehkui myöskin pisara sitä hirmuista, sotaista uljuutta, joka kerran Katalaunisten kentillä tahtoi rakentaa rovionsa hevosten satuloista ja sotavaunuista. Sitä oli vain yksi ainoa pisara, mutta siinä oli kyllin jättämään hänet ryssien kuularuiskun uhriksi.
Myös tämä ruumis oli periytyneen vihan uhri; jos Arató olisi lähtenyt matkaan iltaa aikaisemmin, ei vihollinen koskaan olisi päässyt heidän jäljilleen.
— Kuka nyt johtaa joukkoja? kuuli hän erään alilääkärin kysyvän.
Eräs mies, joka oli kantanut luutnantin paareja, vastasi:
— Vänrikki Peter Arató!
— Mitä kuuluu toiselle Aratólle? jatkoi nuori lääkäri kysymistään.
— Hänestä emme tiedä mitään. Emme ole nähneet häntä.
— Hänestä eivät he tiedä mitään! Professorin silmäin eteen avautui äkkiä musta läiskä ilmaan, aivankuin siinä olisi auennut reikä tyhjään olemattomuuteen.
Hämärissä tuli laukausten vaihto yhä vimmaisemmaksi. Jälkijoukkoa ahdistettiin rajusti. Vihollinen seurasi takaa-ajavien susien röyhkeällä itsepintaisuudella haavoittuneitten jälkiä.
Välinpitämättömänä kuin itämainen epäjumalankuva antoi Arató haavoittuneitten rivien virrata ohitseen. Kun he katsahtivat hänen kivikasvoihinsa, tulivat he rauhallisemmiksi; mikään todellinen vaara ei tässä voinut olla matkassa.
Mutta hänelle itselleen oli jokainen sydämen lyönti rukous ja lupaus. Kunpa hän vain jaksaisi pysyä satulassa! Kunpa hän vain jaksaisi pysyä pystyssä!
Kuume nousi tunti tunnilta…
Vaunujen kitinä, piiskojen paukut, valitus ja laukaustenvaihdon melske kerääntyi sameaksi pilveksi hänen ympärilleen…
Tovin vaipui hän tuskallisiin mietiskelyihin… Hän etsi jotain, mutta ei tiennyt itsekään mitä…
Totta tosiaan, nyt se oli hänellä selvillä: yhdenmukaisuus kuularuiskujen inhoittavassa pulputuksessa, kuumeessa, joka tykytti hänen ohimoissaan, ja painostavassa raskasmielisyydessä, joka puristi kokoon hänen sydäntään… Hänen järkensä, joka oli kasvatettu miettimään ja tutkimaan, etsi nyt, kun se paloi kuumeessa, järjestystä ja lainmukaisuutta aivokummitusten leikeissä… Sillä se oli pettämättömän varmaa, että nämät vihamieliset voimat suunnitelmanmukaisesti työskentelivät toistensa kanssa käsi kädessä… Nainen, kuume ja kasakat… Ne olivat vihassa yhtä… Sana viha ei kuitenkaan miellyttänyt häntä… Onkohan vihaa luonnossa? Hän muisteli sanaa eräässä kullatussa kirjassa: "hävityksen tarkoitus on luominen." Mutta vihanhan tarkoitus olisi siis rakkaus… Niin varmaan oli hän nyt oikeilla jäljillä! Katóka vihasi miestään, sillä vaisto ajoi häntä muodostamaan perheen sellaisen kanssa, jota hän rakasti enemmän… Ja ryssät vuodattivat tämän verimeren levittääkseen omaa rotuaan, jota he rakastivat yli kaiken muun… Ja samoin olivat mikroobit kiinnittyneet hänen sisuksiinsa lisätäkseen omaa lajiaan… Niinhän se siis oli: nainen, kuume ja kasakat olivat rakkaudessa yhtä…
Niin pitkälle sai hän selvää vyyhdistä, mutta se kesti vain hetken, sitten sotkeutui taas kaikki yhteen ja uudelleen etsi hän miettien lankoja…
Ratsu tuntui keinuvalla ravillaan välttämättä tahtovan saada hänet uskomaan, että hän oli merellä…. Välistä voi hän kuulla koneitten rytmikkään jyskynnän, kuuman höyryn kohinan, ja höyrykoneiden lieska poltti hänen otsaansa…
Mutta heti tarttui hän itse itseään olkapäihin ja ravistelihe rajusti. Hahaa, missä on täällä laiva tai meri! Punainen tuli, joka loisti hänen silmiinsä, oli hämytaivaan alareuna…
Hänhän istui ratsun selässä ja hoiti ihmisten päällikkyyttä… Välistä tuntui hänestä siltä, että hän yksin veti mukanaan koko tätä ilman päämäärää harhailevaa massaa, kuten pyrstötähti, joka oli valjastettu vaunujen eteen, ja silloin valtasi hänet kuvaamaton väsymys… Mutta hän huusi ja luikkasi itselleen: pysyppä vain satulassa!
Juna oli tullut perille kallioseinän tuhansien portaiden juureen… Mustansiniset varjot nousevat tuskan käyristäminä ja horjuen kohti taivaan leiskuvaa punaa… Golgata! Tuhansien Golgata —!
Mutta eivät vain ihmiset ole siellä ylöspäin kipuamassa, pitkäkoipisia aaveita sekaantuu joukkoon… strutsikaulaisia kummituksia, epäsikiöitä, joilla on viikatteenmuotoiset kynnet ja pullistuneet tynnyrimahat, luurankohusaareja ratsujen selässä, joilla on yölepakon siivet…
Arató tiesi vain liiankin hyvin, mitä ne olivat: kuvat lavantautisairaan houreunelmissa heittivät tavallisesti tuollaisia omituisia varjoja.. Pois ne! Väistykööt ne! Muutoin hän ei kykene pysymään pystyssä satulassa.
Kuuman huurun, joka tihenee hänen ympärillään, repivät äkkiä rikki villit äänet.
Joku riemuitsee, joku on voittanut, joku juoksee ja häneltä otetaan pois jotakin: kuularuisku…
Ja rakastettu, hyvintunnettu nimi: Peter, Peter Arató…
Raikas tuulahdus levittää siipensä… Silmänräpäykseksi repeää utuseinä — ahaa, tämähän ei olekaan meri, tämä on maantie.
Mutta pian tihenee höyry taas vedeksi ja Aratón pursi paiskelehtii taas yksin aaltoilevilla aavoilla ja hän jännittää koko tahdonvoimansa voidakseen pysyä ylhäällä komentosillalla.
Äkäistä höyryveturin puuskutusta, lähtömerkkejä, hirnuntaa, vihellyksiä, manaamisia… Ratakiskoja, viheriäisiä ja punaisia lamppuja, jotka vilkkuvat päivänkoitteen valossa, loputtomuus tervavaatteilla peitettyjä lastivaunuja, sotilaita ja taas sotilaita… Kytkettyjä kiväärejä, suuria puulaatikko-varastoja, kanuunoja ylhäällä lastaussillalla… Jättiläinen, joka kokoaa jäseniään.
Aamu oli harmaankylmä, raitis, viileä sade tihkui taivaalta.
Aamun sarastaessa heikkeni taas Aratón kuume. Sairaus leikki itsepäisesti hänen kanssaan kissaa ja rottaa. Nyt se salli hänen taas hetkisen juosta vapaana, mutta piti päätään poiskääntämättä pistävät, keltaiset silmänsä häneen kiinnitettyinä.
Stefan seisoi erään vaunun ovella ja keskusteli erään kenraalin kanssa.
Tämä oli pieni, vanttera herra, jolla oli älykkäät, ilkeät sammakonsilmät ja ihmissyöjän alaleuka. Hänellä oli jostain kiiltävästä kankaasta tehty sadetakki.
— Eilen sain ilmoituksen hyökkäyksestä… Sotilaalliselta kannalta katsoen täysin mitätön… Mutta teille oli se luonnollisesti ikävä — turkanen, mukana niin paljon sairaita! Muutoin olen kuullut, että honvédit ovat kunnostautuneet. Kaksi upseeria on kadonnut — luonnollisesti, luonnollisesti! Nämät tyhjät junat vievät nyt teidät alas Oltvá-laakson parakkeihin… ja me ravaamme apostolin hevosin ylös Raho-solalle… Saamme kai nähdä, mihin voimme ryhtyä siellä ylhäällä… Mutta professori itse näyttää sairaalta. Tai johtuuko se vain yön jännityksestä? No niin, toivokaamme, ettei se ole mitään vakavanlaatuista! Onnellista matkaa, herra esikuntaylilääkäri!
Juna lähti liikkeelle ilkeästi tempoillen.
Siellä oli vaunussa muitakin kuin hän. Peterkin oli siellä, vasemmassa käsivarressaan kantoi hän muodotonta, valkoista käärettä, jota hän varovasti tuki oikealla kädellään. Hän oli perin kalpea, ja hänen suupielensä värisivät, jota ne eivät olleet koskaan ennen tehneet.
Jos hänen haavastaan jotain kysyttiin, kohautti hän olkapäitään — ei se ollut mitään.
Stefan katseli jäykästi häntä.
— Missä on toinen? puhkesi hän äkkiä.
(Näin kysyivät ihmiset yleensä aina, jos he näkivät toisen Aratón pojista yksinään).
Peter katseli kauan veljeään. Omituisen avuttomalla katseella, joka pyysi armahdusta. Hän suunsa ympärillä nykähteli.
— Emme tiedä, kuinka hänen on käynyt, sammalteli hän matalasti. Hän lähti matkaan mukanaan joukko vapaaehtoisia hyökätäkseen ryssien kimppuun selkäpuolelta ja vallatakseen heidän konekiväärinsä. He joutuivat käsikähmään… ja heitä oli vain vähän… ja niin…
Eräs toinen jatkoi hänen sijastaan, suurinenäinen, pitkä, tarmokas kadetti…
— Hänen nähtiin kaatuvan — joukko kasakoita oli hänen ympärillään… Pian senjälkeen onnistui hyökkäyksemme — Peter johti — ja silloin etsimme kaikkialta, mutta häntä ei enää silloin löytynyt sieltä. Hän on varmasti joutunut vangiksi, ne ovat ottaneet hänet mukaansa — aivan varmaan…
Peter rupesi uudelleen puhumaan. Hirveä suru tukahutti hänen ääntään:
— Juuri niillä seuduin on syviä kuiluja ja vuolaita vuorivirtoja…
— Olemme niistäkin etsineet, puuttui kadetti innokkaasti puheeseen ja parast'aikaakin jatkavat he etsimistä…
Vaunuun tuli syvä hiljaisuus.
Pikku Peter raukka oli niin yksinäinen, hyljätty ja avuton ilman kaksoisveljeään. Hänestä itsestään tuntui, kuin olisi hän leikattu keskeltä kahtia.
Viisas, vakava pikku Peter oli jälellä, mutta mikäli Aratón perheessä oli ollut tulta, viehätystä ja suloa, se oli jäljettömiin kadonnut Palkón mukana.
* * * * *
Juna kiisi pitkin Oltván rantaa.
Vesi oli malakiittiviheriäistä; siellä, missä sillä oli suuri kiire, viittoili se tupsuhunnulla.
Kauempana lientyy virta ja tanssii miellyttävän arvokkaasti, kuin neito kirkkotiellä, läpi laajojen, aurinkoisten aavain.
Ympärillä kohoaa vihertäviä vuoria levein kaarin.
Ne näyttävät jättiläis-stadionilta. Ruohomatolla seisoo omituisia, uskaliaita puita järjestymättömissä ryhmissä, niillä on lehtiä aina nilkoista asti ja kaikki ne kallistuvat yhteen suuntaan aivankuin uroot, jotka odottavat kilpakamppailun alkamista.
Päivällisen jälkeen saivat he nähdä joukon tervakattoisia puutaloja lähenevän sotilaallisesti järjestyneinä neljä rivissä.
Piikkilankojen aitaamana levitteli puutarha, joka vielä oli kapalolapsiasteella, yksinkertaisia hyasinttipenkereitään ja vihtoja muistuttavia, pienoisia puuntaimiaan, jotka juuri olivat ruvenneet lehdittymään.
Sulkuportin yllä riippui Punaisen Ristin lippu uinaillen iltapäiväauringossa.
Oltiin Oltvá-laakson parakeissa.