KANTOR KOIRA.
Menneenä talvena, kun professori oleskeli rajalla ja puoliso unohtautui sairaalaan, oli Kantor Aratón talossa ainoa, joka piti yllä perhe-elämän yhtäjaksoisuutta.
Keittäjätär laittoi sille ruokaa, sisäkkö suori sen turkin ja kamarineitsyt otti sen mukaansa kävelylle.
Ja kun sitten keittiöhenkilökunta rupesi jutustamaan keittiössä, niin ei enään sätitty herrasväkeä, vaan Kantoria ja kuinka paljon vaivaa oli siitä ryökäleestä.
Kuten tiedämme, oli Kantor suuri, valkea lammaskoira.
Kiharaisine turkkeineen vaikutti se niin kunnianarvoiselta ja hyvinvoivalta, kuin olisi se ollut syntyisin itse Esterhazy-paimenkoirista.
Sen esi-vanhemmat olivat itse asiassa ansainneet leipänsä paimenkoirina ja aina kunnialla seisoneet vartiopaikallaan kaikenlaisten kaksi- ja nelijalkaisten varkaitten uhatessa.
Myös Aratón talossa pysyi se samana sitkeänä ja jäntevänä pustaeläimenä, vaikkakin siihen kieltämättä sen herrasväessäoloaikana oli tarttunut jonkun verran säyseämpi esiintymistapa.
Ystävänsä valitsi se jonkunlaisen salaisen myötätunnon perusteella, ja löytyi ihmisiä, joitten kanssa se ei millään ehdolla voinut sopia.
Sitä oli mahdoton lahjoa. Eräs nuori lääkäriksi valmistuva, jota kohtaan se ei tuntenut ainakaan liikaa ystävyyttä, toi kerran muassaan sille komean kinkkuluun; Kantor söi sen tosin, mutta jatkoi jälkeenkinpäin murisemistaan hänelle. Näin suuri annos johdonmukaisuutta oli todella myötätuntoa herättävää koirarakki-parassakin.
Se oli vanhoillinen, kuten talonpojat, se kammoksui täysin sydämin kaikenlaista touhua, kirkunaa ja häilyväisyyttä, ja kissajoukkueen koko samettitassuinen kavaluus herätti siinä vastenmielisyyttä.
Paljon harmia syntyi siitä, ettei se millään ehdolla tahtonut tulla rouva Katalinin rakkaan kissan ystäväksi, mutta lopulta selvisi kuitenkin, että tässäkin oli Kantor ollut oikeassa, sillä viattoman näköinen kissa tavattiin kanarialintujahdissa ja lopuksi se edellisenä keväänä lähti karkuteille erään punaisen uroskissan kanssa.
Gorlicen taistelun jälkeisenä yönä kohtasi Kantoria suuri kunnia, se näet kutsuttiin emännän siniseen sänkykammariin, missä se sai luvan nukkua sängyn vieressä.
Katalin ei nimittäin uskaltanut olla yksinään ensimmäisenä leskenä-olo yönään. Heti, kun hän oli sammuttanut lampun, näki hän Stefanin makaavan kirstussaan painunein silmäluomin ja keltaiset kädet ristissä rinnalla.
Kantor ei kuitenkaan lainkaan ryhtynyt peikkoja karkoittamaan.
Araksi ei sitä voinut sanoa, mutta jotain oli hullusti senkin asioissa, sillä se huokaili yhtä painavasti kuin talonpoika apteekissa.
Nyt rupesi Katalin pelkäämään Kantoriakin ja sytytti lampun uudelleen.
Koira makasi tuolla matolla suuri, pyöreä pää etukäpälien välissä kuin sureva karhunpentu; sen verestävät, meripihkakeltaiset silmät tuijottivat jäykkinä Kataliniin, aivankuin olisi se halunnut kysyä häneltä jotakin.
Tähän asti ei Katalin koskaan ollut välittänyt paljoa siitä suuresta salaisuudesta, joka kohtaa ihmisen eläinten katseessa, mutta nyt yht'äkkiä viilsi häntä kysymys: tunteeko se täällä jotakin? ajatteleekohan se? tietääkö se ehkä —?
Hän tuli tietoiseksi siitä, että myös nelijalkaisilla voi olla oma tahtonsa ja kohtalonsa, niilläkin oli muistoja ja haluja, niitten rakkaus tai viha voivat olla sopusoinnussa tai ristiriidassa ihmisen vastaavien tunteitten kanssa ja tätä kaikkea ajatellessaan alkoi häntä pyörryttää, aivankuin tuntemattoman maailman kuilut olisivat auenneet hänen eteensä.
Uteliaana ja pelokkaana tarkkasi hän Kantoria: miksihän se oli niin surullinen?
Sitten pälkähti hänen päähänsä omituinen ajatus: miltähän tuntuisi, jos
Kantor äkkiä rupeaisi puhumaan ihmiskielin?
Olisihan mahdollista, että eläimet joskus todella puhuisivat, mutta tätä olisi mahdoton näyttää todeksi, sillä se, joka kuulisi niitä, se joko kuolisi kauhusta tai joutuisi hulluinhuoneeseen… Tahi sitten surmaisi ihminen puhuvan eläimen, koska eläimet säilyttävät hirveitä salaisuuksia.
Katalin tiesi, että nyt hänen joka hengenvetonsa oli huolestunut rukous: ah, kunpa se vain ei puhuisi.
Kantor ei sanonutkaan mitään. Se vain lojui liikkumattomana ja katseli naista murheisin, kysyvin katsein.
Välistä tuntui hänestä siltä kuin koira Faustin mustan villakoiran tavoin kasvaisi suureksi elefantiksi, täyttäisi koko avaruuden ja tahtoisi hajota sumuksi…
Hänen sydämensä löi milloin myrskyntahdissa, milloin taas tikutti se aivan heikosti, kuin olisi se tahtonut lopullisesti pysähtyä.
Viimeksi kuului alhaalta Tonavan rannalta ensimäisen raitiovaunun jyrinä.
Ensimäinen raitiovaunu kiitää pitkin pääkaupungin katuja ja oikeastaan vain korvatakseen aamunkoiton kukonlaulua ja karkoittaakseen yön aaveet takaisin hautoihinsa.
Katalin katseli Kantoria: sen pään ympäriltä oli jo musta sädekehä kaikonnut, nyt ei se enään ollut pirullinen sanantuoja toisesta maailmasta, vaan vain kurja koirariepu, joka suri herraansa.
* * * * *
Kultainen auringonloiste tulvi huoneeseen, lienteä lämpö kihosi nuoren lesken sydämeen. Kaikki näytti niin toisenlaiselta päivänvalossa. Eihän täällä ollut mitään onnettomuutta tapahtunutkaan!
Stefan —? Hän oli aina ollut hyvä ja hellä puoliso, ja jos siellä, missä hän nyt oli, pidettiin tapana ajatella ja muistella, ajatteli hän varmaan nytkin rakkaudella ja hyvyydellä pikku Katoaan. Mitä olisi tässä siis pelkäämistä?
Mutta kapteeni Milka sitten? Ah, Jumalani, eihän ollut tapahtunut mitään vakavaa, eiväthän he olleet edes suudelleet toisiaan… Olivathan he tosin jutelleet koko paljonkin pitkinä talvi-iltoina, se oli kyllä totta, mutta sehän oli ollut vain haastelemista ja musiikkia… Mihinkä uskaltautuivatkaan muut naiset!
Stefan ei tiennyt mitään… Katalin muisteli heidän viimeistä päiväänsä: olivathan he molemmat olleet vähäsen hermostuneet, mutta Stefan ei ollut tietänyt mitään.
Talita kumi! Hän tuli ajatelleeksi näitä kahta sanaa, jotka hän silloin oli kirjoittanut hänen pienelle taululleen. Mutta hänen tarvitsi ottaa vain pari sointua viulullaan, niin sekin asia oli järjestyksessä.
Neito, nouse ylös! — se oli varmaan leikillinen moite unikeolle. Olihan seikka se, että Kato sillä kertaa oli nukkunut miehensä lähtiessä matkalle…
Miten iloiseksi hän tunsikaan itsensä, että hän koko ajan oli käyttäytynyt pidätellen rakastunutta kapteenia kohtaan! Eiväthän he vielä olleet edes suudelleet toisiaan…
Särkevin sydämin, mutta puhtain ja ylpein itsetunnoin voi hän katsahtaa taaksepäin aviopuolisona kuluneeseen elämäänsä. Varsinkin, kun ajattelee, mitä voi sattua muissa avioliitoissa!
Pukeutuessaan askarteli hän näissä ajatuksissa ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Ne olivat kuumia ja kipuisia, mutta kuitenkin puhtaita ja armaita kyyneleitä.
Hänen sydämensä täytti suruinen kiitollisuus menneestä ja jalot päätökset tulevaisuutta varten.
Joku naputti arasti ovelle… Kamarineitsyt! Räätäli oli lähettänyt surupuvun.
Katalin antoi kuulua pienoisen ihastuksen huudahduksen.
Nyt jo! Ja se oli luvattu vasta keskipäiväksi… No niin, tämä oli todella aivan erinomaista —!
Mutta sitte muisti hän taas äkkiä kaiken, ja kun ovi aukeni, oli hän taas sureva leski.
Puku oli muutoin onnistunut. Jos olisi ollut soveliasta panna huomiota sellaisiin seikkoihin, olisi voinut sanoa, että se oli yli odotusten onnistunut.
Katalin tuijotteli kauan mustaan haahmoon, joka uteliaana vastasi hänen katseeseensa peilin kultakehyksisestä syvyydestä.
Se oli taas uusi, aivan täysin toinen Katalin, se oli "kuuluisan tiedemiehen leski." Tartuttavan surullinen, mielenkiintoinen ja ylevä nainen.
Kun hän koetteli hattuaan, laskeutuivat harson mukana surun mustat pilvet hetkeksi hänen otsalleen ja hän ratkesi kyyneliin: ah, Katalin Graczian raukka, oletko todella tullut leskeksi —?
Mutta se oli vain yksi niitä perittyjä ajatusyhtymiä, jotka suvun vanhat neidit olivat jättäneet jälkeensä, neidit, jotka eivät voineet kuvitella leskeyttä ilman itkua ja valitusta.
Stefan Aratóa täytyi toki surra toisella tavalla.
* * * * *
Mustat ja raskaat aallot kohottelivat juhlallisesti lesken purtta ja tuudittelivat sitä harjoillaan.
Ihmiset, joilla oli yleisesti tunnetut piirteet, kohtasivat täysin vieraita henkilöitä Tonavanrannan asunnon porraskäytävässä.
Mutta kaikki ne, jotka keskustelivat lesken kanssa, olivat täynnä ymmärtämystä ja osanottoa.
Miten voimakas olikaan tämä nuori nainen syvässä surussaan ja miten luonnollisella arvokkaisuudella hän sitä kantoikaan. Ja kuitenkin tiesi jokainen, että hän miehessään kadotti kaikkensa.
Se, mitä Katalin näinä raskaina päivinä sanoi ja teki, oli Stefan
Aratón arvoa vastaavaa.
Hänen ulkonainen olemuksensa oli jälleen täysin hänen miehensä persoonallisuuden vaikutuksen alaisena.
Arató oli aina halveksinut kaikkea teatraalista mahtipontisuutta ja Katalinin käyttäytymiseen löi nyt leimansa mitä kristallikirkkain yksinkertaisuus.
Ehkei hän koskaan ennen elämässään ollut niin täydellisesti Stefan
Aratón puoliso, kuin nyt, kun Arató lepäsi kaksi metriä turpeen alla.
Kadarkin saapui sinne vielä kerran. Hän oli sangen lannistunut, nyt vasta hän itsekin käsitti, miten kiintynyt hän oli ollut kuuluisaan virkatoveriinsa.
Hän kysyi leskeltä, koska tämä aikoi matkustaa kotiin Oltváan.
Oltváan —? Vasta silloin, kun hän voisi kuljettaa vainajan hänen lopulliseen lepokammioonsa. Se oli vielä mahdotonta, koska tällä ratalinjalla oli lopetettu koko siviililiikenne.
— Ajattelin vain, että te ehkä tulette asumaan isovanhempainne luona — huomautti Kadar kuivasti.
Graczianinko luona? Katalin pudisti hiljaa päätään. Velvollisuudet pidättivät häntä pääkaupungissa. Hänellä oli vielä paljon työtä perujen järjestämisessä. Siellä oli hänen miesvainajansa muistiinpanoja, joitten hän ei tahtonut jäävän vieraisiin käsiin, hän halusi itse tarkastaa ne.
Kadar lähti ja leski päätteli itsekseen, että tuosta miehestä hän ei pitänyt.
Samana päivänä tuli eräs sangen korkea herra odottamatta tervehtimään rouva Aratóa.
Salissa tapasi vieras pitkän kapteenin, joka järjesteli kirjeitä, sähkösanomia ja käyntikortteja pöydällä.
Ehkä vainajan sukulainen? kysyi tervehtijä, kun kapteeni hienona ja ylväsryhtisenä esittäytyi hänelle.
Ei nyt juuri sukulainen, mutta kunnioitin ja rakastin Stefan Aratóa miehenä, joka…
— Siis hänen hyvä ystävänsä, sanoi korkea herra, ja puristi lämpimästi osaaottaen kapteeni Milkan kättä.
* * * * *
Täytyi myöntää, että kapteeni Milka tässä tilaisuudessa käyttäytyi mallikelpoisesti. Vain ritari, pelvoton ja moitteeton, olisi siten voinut esiintyä.
Hän otti osaa suruun attilaan pukeutuneena ja valkeissa käsineissä (olisihan herättänyt huomiota, jos hän ei olisi tullut), mutta hän ei pitänyt surevan lesken kättä omassaan edes sadasosa sekuntia kauempaa kuin kuka tahansa välinpitämätön vieraissakävijä.
Ja kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, luki Katalin ystävän katseessa vain syvää ja hellää osanottoa, ei mitään muuta.
Kapteeni ei ollut valehdellut myöskään sille korkealle herralle, hän oli itse asiassa aina tuntenut mitä suurinta myötätuntoa Stefan Aratóa kohtaan, ja nyt voi hän vain valittaa, että hänellä oli ollut niin vähän tilaisuutta tavata häntä elämässä. Jos he olisivat olleet enemmän yhdessä, olisi varmaan syntynyt lämmin ystävyyssuhde heidän kesken…
Nyt vetäytyi hän kainosti taustalle ja jätti ritarillisella viittauksella Katalinin manalle menneelle puolisolleen.
Tosin ei hän elvyttänyt häntä sanoin, vaan sensijaan joka silmäyksin: itke vaan, itke, rakas ystävätär, miehesi on varmasti sen ansainnut, minua et sillä loukkaa.
Ja Katalin itki… Ah, suru on niin suloista, kun mustien pilviseinien yläpuolella aukenee kultainen valkeus, josta aurinko taas antaa loisteensa…
Milka ei ehkä olisi palannut ensi käyntinsä jälkeen, jollei hän olisi havainnut, että leski tarvitsi hänen palveluksiaan.
Katalin seisoi kuitenkin aivan yksinäisenä maan surun vyöryessä häntä kohti. Valtava surunvalituskirjeiden paljous saattoi hänet vallan neuvottomaksi.
Kaikki talossa pitivät komeasta sotilaasta, palvelijattaret aukaisivat hänelle ovia säteilevin kasvoin. Vain Kantorin itsepintainen ja ylpeä koiransydän ei tahtonut avautua hänelle.
Taivas tietää, mikä salaperäinen muisto jostain ikivanhasta rotuvihasta kiehahteli koirassa, mutta se suhtautui kapteeniin jyrkästi ja mitä katkerimmin vihamielisesti.
Kun se ja kapteeni kohtasivat toisensa ensi kerran, täytyi Katicán tarttua koiraan, jott'ei se olisi heti päässyt hyökkäämään Milkan kimppuun.
— Näin ei sen ollut koskaan tapana suhtautua herroihin, vain kissoihin, vakuutteli sisäkkö, joka oli Kantorin hyvä ystävä, koska he molemmat olivat kotoisin samalta seudulta.
Mutta myöhemminkin rupesi se murisemaan heti kun kapteeni tuli sen läheisyyteen, ja sen valkoiset hampaat säihkyivät esiin ylösvedettyjen huulien takaa.
Muuten oli suorastaan lystikästä havaita tyrannimaisia taipumuksia, joita nyt heräsi eloon koirapahasessa.
Jo ennen oli se usein saanut mustasukkaisuuden kohtauksia, jos joku tarttui Katalinin käteen, mutta Jumala varjelkoon, jos Milka nyt uskalsi lähestyä Katalinia.
Vielä tänä päivänä riippui eteisessä Stefan Aratón sadetakki, sillä koira ei sallinut ripustettavan sitä muualle. Jos joku kosketti takkiin, nosti se heti sellaisen hälinän, että se kuului aina kadulle.
Oli selittämätöntä, miten epätoivoisesti Kantor takertui vanhaan järjestykseen, ja miten se ei aikonut sallia mitään muutettavaksi talossa.
— Noin suuri koira ei sovi kaupunkiasumukseen, lausui kapteeni Milka. Ettekö ole vielä tuuminut lahjoittaa sitä eläintieteelliseen puutarhaan? Siellä kasvatetaan unkarilaisia rotuja.
Mutta Katalin ei tahtonut tästä kuulla puhuttavan.
— Ei, ei, siellähän ne panisivat Kantor-raukan häkkiin.
Ja nyt makasi koira tavallisella paikallaan lämmittämättömän kaakeli-uunin edessä. Kun se kuuli nimeänsä mainittavan, käänsi se surullisen katseensa Kataliniin.
Oli aivan naurettavaa, mutta asianlaita oli nyt kuitenkin sellainen, että sen katse kiusasi häntä niin että hänen täytyi kääntää pois päänsä…
Milka jatkoi peitetyin äänin, aivankuin hän olisi pelännyt, että koira olisi ymmärtänyt häntä!
— Minulla on hyvä ystävä maaseudulla, joka on aivan hullaantunut tuollaisiin koiriin… Siellä sen olo tulisi erinomaiseksi…
Katalin katsahti salavihkaa uunia kohti.
Hänkin alensi ääntään.
— Ei, en anna sitä pois kenellekkään… En voi… Mutta voin lähettää sen Oltváan. Tikanlinnavuorelle… Siellä se on niin mielellään… Kun joku tulee tänne Oltvásta, voi hän ottaa koiran mukaansa.
Katalinin sanat toteutuivat pikemmin, kuin hän itsekkään luuli.
Oltvásta tuli joku ja vei koiran mukanaan.
* * * * *
Kuusi viikkoa oli kulunut tahi ehkä kahdeksan… Kukahan ehkä nyt vielä puhui Stefan Aratósta?
Kohtalon tulivuorikita oksensi keskeymättömän virran loimuavia tapahtumia, ja toisena päivänä jähmettyi hehkuva laavakerros juuri elottomaksi käyneen päälle.
Kárpátit, Lemberg, Ivangrod, Varsova, Brest-Litowsk — kuka ehkä vielä tänään joutaisi puhumaan Stefan Aratósta!
Toisia nimiä tuli kiertokulkuun.
Nimiä, jotka salamoin ja jyrinöin louhiutuivat tajuntaan kuin valopommit.
Nimiä, joitten paukkeessa Jerikon teräskupoolit musertuvat ja käpristyvät kokoon kuin poltettu paperi.
* * * * *
Kapteeni Milkaa uhkasi yhteen aikaan vaara tulla uudelleen lähetetyksi sotanäyttämölle.
Mutta asia sai onnellisen käänteen ja koettuaan useita lääkärintarkastuksia määrättiin hänet harjoittamaan rekryyttejä.
Se oli oikea paikka hänelle. Hänen rautakätensä ymmärsi kurittaa nuorta verta, joka oli sodasta juopunut. Hän kykeni luomaan järjestystä sellaistenkin joukkoon, jotka halusivat käydä kuolemaan lakki sääntöjenvastaisesti vinossa.
Tällä välin eleli Katalin sangen yksinäisenä. Hän ei vielä tahtonut näyttäytyä ulkona ihmisten joukossa (tähän arveli hän Aratón nimen häntä velvoittavan), mutta ikuisesta paikallaan istumisesta taas oli se ikävä seuraus, että hän rupesi vahvasti lihomaan.
Sentakia rupesi hän tekemään pitkiä kävelymatkoja iltahämärässä.
Luonnollisesti teki kapteeni hänelle seuraa.
Tänään vaelsivat he ylös Budan esikaupunkeihin, ja kun he vihdoin myöhään tulivat kotia, havaitsivat he portin jo suljetuksi.
Sehän ei nyt itse asiassa merkinnyt mitään, he voivat käyskennellä vielä puolisen tuntia väestä tyhjässä keskikaupungissa. Oli niin ihanaa olla yhdessä, niin vaikeata erota.
Samankaltaisin äänettömin askelin harhailivat he pitkin kapeita katuja.
Ei yhtään elävää sielua näkynyt.
Milka puhui vainajasta ja tarttui samalla Katican käsipuoleen.
— Aratón elämä oli ihanaa elämää… Ihmisen elämää ei saa mitata vuosien vaan elämysten mukaan… Hänen elämäänsä sisältyi menestystä ja iloa enemmän, kuin kymmenen muun yhteensä… Hän saavutti kaiken, jota hän oli tavoitellutkin, koko hänen lahjakkuutensa pääsi oikeuksiinsa, ja hän sai itse korjata satoa…
Hän oli vielä kehittymässä, kun hän lähti pois… Tällaisen kuoleman takia voi Stefan Aratóa vain kadehtia, ei surra.
Yhä uudelleen hän palasi tähän puheenaineeseen, aivankuin hän olisi lopullisesti tahtonut asettua professorin haudalle.
Katica ei sanonut mitään, mutta jollain ihmeellisellä tavalla johtui hän ajattelemaan Oltván itkijättäriä, noita pieniä, mustia, mutisevia akkoja, jotka joka ruumisarkun ääressä uikuttivat samaa: Onnellinen hän, joka jo on voittanut.
Lämpimästi painautuneina toisiaan vastaan kääntyivät he eräälle vanhalle kapealle kadulle.
Nämät matalat, pienet talot, jotka nyt seisoivat siinä niin laimeina puolihämärässä, olivat kerran kaiullaan vahvistaneet Petőfi- ja Pilvax-nuorukaisten [Kahvila Pilvax oli v:n 1818 unkarilaisten vapaussankarien suosima kokoontumispaikka] äänet, kun he keskiyön hetkinä saattelivat toisiaan eri kotiasuntoihinsa ja kiintyessä keskusteluun, josta ei koskaan tahtonut tulla loppua.
Jossakin lauloi sirkka. Ja kaukaa kuului viiriäisen ahkeraa viheltelemistä. Varmaan tuli se sisältä porttivahdin huoneesta.
Tukahuttava ja ummehtunut, mutta harvinaisen miellyttävä unelmatunnelma lepäsi kadun yllä, talot kohosivat suljettuina ja salaperäisinä, aivankuin niissä ei asuisikaan ihmisiä, vaan menneitten vuosisatojen muistoja, jotka piiloutuivat tummanviheriäisten ikkunaverhojen taa.
Katica puristi liikutettuna kapteenin käsivartta. Joku kulki heidän jälessään. Joku oli aivan heidän kintereillään… Nainen painautui hiipien lähemmäksi saattajaansa, antaakseen tilaa toiselle kapealla jalkakäytävällä… Joku kaarsi heidät ja jatkoi rauhallisin, hyvin tutuin askelin…
Se oli eräs upseeri… Hän kulki nojautuneena keppiin.
Hillitty, rytmikäs kitinä kaikui naisen korvissa. Tuttu ääni: juoksevan koiran kaulaketjun kalina.
Se oli suuri, valkea eläin. Aivan samanlainen kuin Kantor. Se kuului upseerille… Nyt saavutti se herransa ja juoksenteli tyytyväisenä hänen rinnallaan kuten ainakin koira, joka tiesi olevansa oikealla paikallaan… Välistä nuuski se innokkaasti kättä, joka heilui eteen ja taakse sen yläpuolella…
Mutta sitte jännittyi se yhtäkkiä ja alkoi ilkeästi muristen ajaa kissaa, joka äänettömästi hiipi taloviertä.
Kissa pujahti onnellisesti sisään eräästä kellarinreiästä, mutta koira oli miltei työntää kumoon kapteeni Milkan.
— Mutta sehän on Kantor! Varmaan on se Kantor —!
— Ja mies tuolla — taivaan Jumala!
Mies ja koira olivat kadonneet kadunkulman taakse.
Katalin ja Milka tuijottivat toisiinsa. Syvässä hiljaisuudessa voivat he miltei kuulla toistensa väkivaltaisen sydämenlyönnin.
Näittekö? Huomasitteko? Kyllä, minä näin… Mutta sehän on aivan mahdotonta! Mieletöntä! Sen täytyy olla erehdys… Sen täytyy!
Nainen oli irtautunut kapteenin käsivarresta. Hän alkoi kulkea kuin unissakävijä kadunkulmaa kohti. Hänen täytyi nähdä tuo mies, tuo sotilas, hänen täytyi saada katsoa häntä silmiin. Sillä, jollei nyt heti selvene, että kaikki oli erehdystä, silloin… niin silloin ei hän enää koskaan elämässään saa minuuttiakaan rauhaa…
Katóka juoksi kuolleen miehensä jälessä.
Oliko se unelma? Kyllä, se oli jatko erääseen vanhaan unelmaan, joka oli täynnä mitä syvintä kaihoa… Vainajat eivät kuole, he vain kätkeytyvät eläviltä. He piiloutuvat kalvava, parantumaton tuska sydämissään. He oleskelevat jossain salaisessa kokoontumispaikassa, jossa he aina, yhäti ajattelevat elossa olevia. Ja jos joskus tapaa heitä, kääntävät he kylmästi pois päänsä ja kiertyvät nopeasti kantapäillään, sillä he eivät voi antaa meille anteeksi, että me olemme niin pian heidät unohtaneet.
Mutta kullakin vainajalla on uskottunsa elävien joukossa, joka on salaisuuteen vihitty, se nimittäin, joka voi pysyä uskollisena aina haudan taakse. Ja Stefan Aratóllekin oli yksi pysynyt uskollisena: Kantor.
Ja Katóka juoksi särkevin sydämin miehensä jälessä…
Hän saavutti kulman. Hän katsahti alas katua, se oli aivan tyhjä. Ei miestä, ei koiraa, vain vaalea kuutamo.
Äkkiä suhahti suuri, musta auto hänen ohitseen. Se oli jo kaukana poissa, kun miehen piirteitten peilikuva yhä tarkemmin alkoi selvetä Katalinissa.
Pelottavan kalpeat, sisäänpainuneet, täysiparran reunustamat kasvot… Aivan vieraat piirteet. Mutta tuo omituinen, kankea hymy — se oli sama hymy kuin Oltván häräntappajalla.
— Lapsellisuutta, luulottelua, sanoi kapteeni Milka väräjävin bassoäänin, kun hän saavutti Katican. Löytyyhän samannäköisiä… Löytyy jopa yllättävää samannäköisyyttä ihmisten kesken… Ja valkoisia koiria on paljon maailmassa… Uskallan lyödä vetoa, että kun tulette kotiin, makaa Kantor kotona ja silloin saamme aiheen hyvään nauruun.
Varmaan, kaikkihan riippui juuri siitä, löytävätkö he koiran kotoa vai ei…
Katalin kiiruhti kotiin.
— Jään tänne, sanoi Milka. Jos jotain on hullusti, niin sano se ikkunasta.
Kesti sangen kauan ennenkuin hän näyttäytyi. Kapteeni käveli ainakin kolmekymmentä kertaa edestakaisin kahden katulyhdyn väliä.
Hän ei pelännyt. Mistä hänen oikeastaan olisi pitänyt olla peloissaan? Stefan Arató oli kuollut. Sanomalehtimiehet olivat nähneet hänen hautansa, valokuvanneet sen, jopa toimittaneet sen kuvallisiin aikakauslehtiin… Kummituksiin ei hän toden totta uskonut! Ei kummituksiin, mutta tiedetäänhän arvoituksellisista ilmiöistä, jotka kuuluvat telepatian alaan. Hänhän oli jonkun verran lukenut sellaisista. Eräs täysin luotettava henkilö oli tullut kotiin eräänä yönä ja nähnyt itsensä makaavan sängyssä… Jos hänelle itselleen, Milkalle, olisi tällaista sattunut, olisi hän tullut hulluksi.
Ylhäällä ensimäisessä kerroksessa ratisi ikkuna. Kapteeni kohotti päänsä. Katalin kallistui alaspäin ja kaasulyhdyn valossa näkivät molemmat, miten kalpeat he olivat.
— Matkustan Oltváan huomenna, sanoi nainen omituisen syvällä äänellä.
— Ja koira? kysyi kapteeni harvinaisen kimeästi.
— Sitä ei ole talossa…
— Kuka on sen noutanut?
— Siitä ei kukaan ole selvillä.
Joku oli tullut Oltvásta ja ottanut sen…
Kapteeni Milka tunsi taas kylmän turtumisen sydämensä ympärillä,
Zaklikovin puutumisen.
Pitkän aikaa seisoi hän liikkumattomana, sitten hyvästeli hän äkkiä ja meni.
Hän kulki eteenpäin kumarassa, särmikkäin liikkein. Ei asuntoonsa, vaan kasarmiin. Yön aikoi hän nukkua ajutantin sohvalla.
Nainen katseli kauan hänen jälkeensä.
Ei koskaan elämässään hän ollut tuntenut sellaista yksinäisyyttä kuin nyt.
Ja omituista kyllä, suuressa hyljätyn tunteessaan etsi hän turvaa juuri hänestä, jota hän pelkäsi. Stefan Aratósta.
Hän sanoi itsekseen:
— Tulkoon mitä tahansa, minulle ei hän tee mitään pahaa. Minulle ei hän koskaan tee mitään.