KATICA.
Niinkauan kuin Stefan oli ollut kotona, oli vaimo aina tuntenut jonkunlaista mielettömän voimatonta vihollisuutta, aivankuin vanki nähdessään vankilaristikon.
Kun mies oli lähtenyt, voi Katalin muistella häntä ilman vähintäkään nurjamielisyyttä, niin, jopa eräänlaisella hellyydenkaltaisella osanotollakin, kuin jotakin kunnioitettavaa, vierasta vainajaa.
Arató ei antanut minkäänlaista elonmerkkiä itsestään kahteen viikkoon, mutta sitä Katalin tuskin itse asiassa pani merkillekään siinä ihanassa, toimettomassa kuutamotunnelmassa, jossa hän nyt oli.
Sanoja, jotka kapteeni Milka lausui, katseita, joilla hän hyväili häntä, kantoi hän muassaan, minne hän vain kulkikin, kuin hehkuvia hiiliä.
Illoin, kun kapteeni ennen illallista tuli liinavarastoon, lehahti täyteen liekkiin kaikki se, joka ennen hiljaa oli hänessä kimallellen kytenyt.
He istuivat kullanhohteisessa udussa. He eivät nähneet mitään muuta siitä, mikä oli heidän ympärillään, kuin toistensa silmäparit, joitten lämpimään syvyyteen heidän sielunsa haltioituneina vaipuivat.
Jos nuoret medisiinarit sellaisina hetkinä sattuivat kulkemaan varaston oven ohi, rypistivät he pilkallisesti nenäänsä. Milka ei vielä ollut edes suudellut häntä.
He vain puhuivat. Mutta välistä putosivat yksityiset sanat kuin värähyttävät suukkoset heidän musiikin vapauttamiin sieluihinsa.
Rakkauden pääsiäishetket olivat lahjoittaneet heidän sanoillensa lennon ja kauneuden kaiun. Heidän mielikuvituksensa kohosi sanan taivaankaarin huimaavaan korkeuteen, ja siellä katselivat he hurmautuneina toisiaan.
He tahtoivat olla hyvät, jalot, ja toistensa arvoiset.
Milka, joka tuli sairaaksi valheesta, jumaloi naisessa totuutta ja puhtautta, ja Katalin rakasti hänessä sitä kesytettyä voimaa, joka kuuliaisena seurasi häntä silkkisiteessä kiinni, kuten leijona Erosta.
Milkaa harrastutti huomattavan paljon Katalinin entinen aviollinen yhdyselämä. Tuntui siltä, ettei hän rakkautensa määrättömyydessä voinut tyytyä vain hänen tulevaan elämäänsä, vaan että hän samalla tahtoi hallita myös hänen mennyttään.
Mutta itse asiassa ilmeni myöskin tässä vain, hänen kummitus- ja vampyyriluonteensa. Hän osasi rakastaa vain silloin, kun hän sai imeä verta toisen rakkaudesta.
— Vastaatteko suoraan, jos kysyn teiltä jotakin?
— Tiedättehän, Karoly, ettei minulla teille ole mitään salaisuuksia.
— Teidät pakoitettiin menemään naimisiin Aratón kanssa, eikö totta?
— Ei, ei kukaan pakoittanut minua, menin aivan, vapaaehtoisesti.
Herttainen, kaihomielinen, vähäisen ivallinen Leonardo-hymy poimutti naisen huulet. (Kaikkea sinä minulta kysytkin — ja kuitenkin sinä tiedät, että vain yksi asia on minulle kallis!)
Mutta kapteeni kaivautui hekkumoiden yhä syvemmälle ja syvemmälle
Katalinin menneisyyteen, aivankuin kultakuoriainen kukkakupuun.
— En tarkoita fyysillistä pakkoa. Ei ole puhetta mistään sellaisesta, että teidät väkivalloin olisi laahattu alttarin eteen… Mutta kokematonta nuorta tyttöä voidaan moraalisesti pakoittaa tuhansin muodoin…
— Mitä tarkoitatte, Karoly?
— Graczianit kohtelivat teitä pahoin?
Pieni, heikko marttyyrihymy valaisi Katalinin piirteitä.
— Minulla oli synkkä nuoruus, sitä en tahdo kieltää. Minun oli paljon kestäminen. Tiedättehän: syntyperäni —!
Tämä oli jo usean kerran ollut heidän kesken puheenalaisena, ja niin oli isoisä Graczian, tuo paksumahainen vanha herra sillan viereisessä talossa, vähitellen kasvanut eräänlaiseksi kansanlaulun ylpeäksi ja julmaksi isäksi, uudeksi herttua Tankrediksi, joka oli valmis Oltván Ghismondalle lähettämään hänen Guiscardonsa verisen sydämen.
Milkan katse hyväili hellän osaaottavasti Katalinia.
— Minun oli usein tapana rukoilla Jumalaa, että hän olisi antanut minun kuolla, kuiskasi nainen, jota äärettömästi miellytti saada osakseen sääliä.
— Katica-raukkani…
Hän kutsui häntä Katicaksi, ja hän piti tästä nimestä, jota ei kukaan ennen ollut hänelle antanut.
— Kun Arató pyysi kättäni, näin hänessä vapauttajan.
— Mutta te ette rakastanut häntä, vannaan ette rakastanut!
— Ah, tiesinköhän sitte, mitä rakkaus on? Tiesin vain, että olisin menehtynyt, jos minun olisi täytynyt kauemmin viipyä isovanhempaini luona… Minä olin vielä lapsi, joka ei tiennyt mitään muusta elämästä, kuin että — se teki pahaa!
Tästä lausumastaan tuli hän itse niin liikutetuksi, että hänen silmänsä kyyneltyivät. Mutta myös kapteenin suuret, vaaleat silmät kylpivät epäilyttävässä kiilteessä.
— Juuri sellaista minä tarkoitan siveellisellä pakolla — mutisi hän liikutettuna.
— En pidä siitä sanasta, Karoly! — sanoi Katalin sovitellen. Mieheni kohteli minua aina hyvin, hänestä täytyy puhua suurimmalla kunnioituksella, sen on hän ansainnut.
Tällainen ylhäinen suhtautuminen miellytti Milkaa. Oikeastaan oli hän sellaista odottanutkin Katicalta.
Oli vielä eräs seikka, joka miellytti häntä, nimittäin se, ettei rouva
Arató eilisestä päivästä alkaen enää kantanut vihkimäsormustaan…
Mainiten tekosyyksi, että se oli esteenä sairaalaelämän
välttämättömissä pesuissa, oli hän pannut sen pois.
— Minä en syytäkään teidän miestänne, vaan Gracziania, sanoi hän vältellen. Stefan Aratóa ei kukaan voi arvioida korkeammalle kuin minä.
He hymyilivät hellästi toisilleen; tässä asiassa olivat he jo aivan yksimieliset.
— Aratóhan ei voinut sille mitään, ettei hän kyennyt tekemään teitä onnelliseksi, sanoi kapteeni vähän myöhemmin.
— Ah, enhän silloin vielä edes tiennyt, mitä on onni… olinhan lapsi, vastasi Katica.
Milka hymyili katkerasti.
— Ei tosiaankaan voi olla kylliksi ihmettelemättä sitä tapaa, jolla meidän oloissamme solmitaan avioliittoja! Nuori tyttö, joka ei tunne elämää eikä itseään, jätetään ventovieraan miehen haltuun!
Tätä vastaan ei voinut väittää mitään, sillä tässä oli hän, ikävä kyllä, täysin oikeassa.
Mutta Katalin-Katiczalla oli tänään tarve olla aivan erikoisen jalo miestään kohtaan.
— Aratón puolisona kannan kuuluisaa nimeä ja siksihän täytyy minun myös jotakin uhrata.
— Teidän kannaltanne katsoen oli teillä myös siihen täysi oikeus, Katica, mutta Aratólla ei ollut mitään oikeutta ottaa vastaan sellaista uhria.
Milka osasi taidolla puhua, ja hän tekikin sitä mielellään. Nyt leiskui jalo suuttumus hänen äänessään.
— Yksi ihmiselämä on yhtä arvokas kuin toinenkin, ja kunkin oikeus ja velvollisuus on elää omaa yksilöllistä elämätään… Teillä on rikas ja voimakas persoonallisuus, mutta Aratón rinnalla ette päässyt oikeutettuun asemaanne!… Mitä te olitte, Katica, miehenne huoneessa? Kukka, joka palveli huonekoristeena, jalokivi, joka säikkyi herra Stefanin kädellä — ei mitään muuta! Jos tahtoisin olla karvas, voisin sanoa pahemminkin… (Hän olisi voinut sanoa palkolliseksi). Mutta tämä riittäköön! Teidän elämänne ei ollut ihmisarvoista. Teidän avioliittonne ei ollut mikään avioliitto.
Nainen kohotti päänsä.
— Minun ei ole kukaan koskaan kuullut valittavan! sanoi hän hiljaa ja arvokkaasti.
— Ei kukaan, koska teillä on ylpeä ja ylimysmielinen luonne.
Tämäntapaiseen keskusteluun antautuivat he usein.
Milka tunsi aika ajoin tarvetta kaivaa mullasta Katican kuolleen avioliiton, verraten omaa elävää voimaansa Aratón maatuneisiin jäännöksiin.
Ja myös suhteessaan vainajaan voi hän tuntea voimansa pursuavan.
* * * * *
Aurinko paistoi kuitenkin heidän sydämiinsä vain niin kauan kuin he tekivät retkiä entisyyteen. Kun tulevaisuus ensi kertaa tuli puheiksi, pimeni taivas heti.
Niin, tässä oli nainen, jonka laki oli sitonut vieraaseen mieheen. Katica ei luonnollisestikaan rakastanut miestään, ei myöskään koskaan voinut tulla onnelliseksi hänen rinnallaan, mutta kuitenkin sanoi hän todellisen naisen ihastuttavalla lyhytnäköisyydellä: mieluummin tahtoi hän kuolla, kuin jollain lailla rikkoa sitä kiitollisuuden ja arvonannon suhdetta, johon hän katsoi olevansa sidottu Aratóon nähden.
Jos olisi kysymys vain hänestä itsestään, niin kuristaisi hän omin käsin sen kaipuun itsessään, joka itki onnea, olihan hän tähän asti kyllin saanut oppia kieltäytymään! Mutta hänellähän oli velvollisuuksia myös Milkaa kohtaan.
Sillä oli aivan varmaa, ettei tämä suuri lapsi voinut enään elää ilman häntä. Jos Katica nyt hylkäisi hänet, vaipuisi hän ehkä taas takaisin siihen pimeyden kuiluun, josta hän oli hänet johtanut ylös.
Traagillinen tilanne!
Kapteeni taas puolestaan pyysi täysin vakavasti, ettei Katica yleensä ottaisi häntä huomioon vähimmässäkään määrässä; jollei hän yksin kestäisi elämää, tietäisi hän kyllä löytää sille miehen arvoisen ratkaisun, sen puolen voisi Katica turvallisesti jättää hänen itsensä huoleksi! Mutta tässä ei nyt ollut kysymys vain hänestä, vaan myös Katicasta.
Milka ymmärsi Katicaa, tämä kuului niihin harvinaisiin, agavemaisiin luonteisiin, jotka kukkivat vain kerran elämässään, ja joille kukkiminen tuo kuoleman… Voi vain kysyä, pitikö sallia sellaisen naisen kuihtua miehensä rinnalla, jota miestä hän ei rakastanut?
Voiko sallia jotain sellaista tapahtuvan? Kaikki riippui vain tästä!
Sydämet kuolemansuruisina järjestivät he oikeita tohtorinväittäjäisiä kysymyksistä: "velvollisuus onneen" ja "oikeus yksilölliseen elämään."
Kauan hehkumoituaan epäitsekkyyden tähtiavaruuksissa, keskeyttivät he tavallisesti keskustelunsa sillä, että kapteeni Milka asetti sellonsa polviensa väliin ja soitti: "Oli kaksi kuninkaanlasta."
Sävelmän oli hän itse säveltänyt Heinen runoon, tai paremmin sanoen halunnut säveltää, sillä toistaiseksi oli olemassa vain kahdeksan ensi tahtia, mutta ne olivatkin niin suloiset ja laulavat, niin pehmeät ja suruiset, että aivan tahtomattaan tuli ajatelleeksi Mendelssohn-Bartholdya.
* * * * *
Tulevaisuus!
Katica oli kotona ja pukeutui.
Tulevaisuus! Hänen levoton mielensä etsi turhaan vapauttavaa neuvoa: kaikkialla puski hän mustia graniittimuureja vastaan.
Hän pelkäsi Stefania! Tämä ei tulisi koskaan luopumaan hänestä; ainakaan ei hän voinut kuvitella Stefania ilman pikku Katikaansa…
Hän ei pitänyt häväistysjutuista, hän tunsi jopa hirveää kauhuakin kaikkea kohtaan, joka herätti huomiota. Hänen maineensa oli hyvä, kaikki olivat mieltyneet kuuluisan tiedemiehen hyvään hengettäreen, pieneen uskolliseen toveriin ja leppyisään talotonttuun… Herra Jumala, mitä sanoisivat hänen vanhat ihailijansa, kuuluisat professorit Berlinissä?
Parasta olisi, jos kaikki jäisi entiselleen, kunhan vain Arató jonkun ihmeen avulla voisi muuttua kapteeni Milkaksi…
Kun hän siinä seisoi ja suori hiuksiaan suuren peilin edessä, kuului hänen sielunsa lastenkammarista pieni röyhkeä ja häpeemätön ääni: jos Stefan kuolisi!
Ei, ei, ei, sitä hän ei tahtonut.
Hän pani kätensä ristiin ja rupesi rukoilemaan ilman tarkoitusta:
Älä kuule minua, hyvä Jumala, minä en sitä sanonut, hyvä Jumala, älä kuule.
Mutta sitte sai hän peilissä nähdä omat säikähtyneet kasvonsa ja silloin hän hymyili… Sellaisia lapsellisuuksia!
Kuka on edesvastuussa niistä kuplista, jotka syntyvät sielussa?
Mutta silläaikaa hiipi toinen Kata kissanaskelin ja hurskaan uteliaana mielikuvituksellisessa temppelisalissa, missä tuhannet ja taas tuhannet pienet kynttiläsydämet paloivat… Hän tunsi paikan eräästä vanhasta lapsuudenaikaisesta sadusta: joka kynttilä oli ihmisen elämä…
Ja tämä kynttilä tässä oli Stefan Aratón.
Suojellen piteli Kata ruusuisia kätösiään rauhallisen, valkean liekin ympärillä… En salli kenenkään tehdä hänelle mitään pahaa, hän oli aina minulle hyvä, hän rakasti minua alati.
Mutta joltakin suunnalta, jostakin ilkeästä, pienestä suusta virtasi jääkylmä tuulenhenki kynttilää kohden. Liekki lehahteli, sihisi ja kutistui lopuksi tuskin huomattavaksi siniseksi hohteeksi sydämen ympärille…
Ei, ei, en tahdo! En salli sitä! En voi sitä auttaa —!
Taas näki hän itsensä peilissä, missä hän istui suurin huolestunein silmin käsi lujasti tarrautuneena paksuihin, ruskeihin hiuksiin…
Hän nauroi itselleen. Lapsellisuuksia!
* * * * *
Seuraavana päivänä meni hän tavallista myöhemmin sairaalaan.
Tonavan rannalla käyskenteli vieraita ihmisiä.
Esikaupunkien miehiä hopeaketjuineen kulki siellä pystypäin ja he kiihoittivat toisiaan iloisin hurraahuudoin.
Kaikkialta kuului sama sana: Gorlice — Gorlice! Ja se soi kuin iloinen rummunpärinä.
Gorlice! Vihollisen rivit murretut… Niitä ajetaan takaa, isketään, surmataan! Honvédit ajavat edellään vankeja kymmenintuhansin.
Asfaltti kaikui voimakkaista askelista, iloinen rytmi täytti kevätilman kuin painajaisunesta heränneen jättiläissydämen tykytys.
Valtavan lipun Katalinin pään yllä täytti Tonavalta tullut tuuli.
Professori Kadar seisoi huoneensa ovella ja katsahti häneen vakavasti ja ilmeisen hämmästyneenä:
— Mitä tämä on? Tuletteko kuitenkin?
— Miksi en tulisi? ihmetteli hän.
— Ettekö tiedä —? Ettekö ole mitään kuullut.
— Gorlice? — sanoa sutkautti Katalin iloisesti.
Mutta nyt havaitsi hän, että Kadarin kasvot olivat uusien, synkkien poimujen uurtamat.
— Suuri onnettomuus on tapahtunut… Kauhea onnettomuus — mumisi professori.
Professori antoi hänelle merkin tulla sisään, hän tahtoi, että hän istuutuisi.
Katica ajatteli heti Milkaa. Petollinen, särkyä tuottava kylmyys levisi rintaan… Hän ei uskaltanut puhua, vaan jäi seisomaan keskelle huonetta pidättäen hengitystään, jäykästi tuijottavin silmin ja liituvalkeana kasvoiltaan.
Teidän miehenne, professori Stefan Arató —.
Ah! Nainen veti syvään henkeä. Professori tarttui erään tuolin selkänojaan ja työnsi tuolin hänelle.
— Istukaa, olkaa hyvä.
— Onko hän sairas? kysyi Katica. Onko Stefan sairas?
Ja kun hän puhui miehestä, vapisutti nyt vielä hänen ääntään sama tuska, jota hän oli tuntenut rakastajan edessä.
— Suuri onnettomuus, kauhea onnettomuus…
Tuli syvä hiljaisuus. Rouva Arató tarkkasi vapisten omaa itseään. —
Liekki kähisi ja leimusi… Ilkeä, pieni suu puhalsi, puhalsi…
Katica kohotti kätensä: ei, ei, ei — Jumala taivaassa, se ei saa tapahtua.
Mutta samalla kun suu puhui, kaivautui hänen tuikea katseensa ahneena tulevaisuuteen.
Kadar tuumi, että oli viisainta heittäytyä suoraa päätä asian ytimeen.
— Hän on kuollut.
Niin, tämä uskomaton, mahdoton ajatella on tapahtunut…
Se oli vaikea isku maalle, tieteelle…
Professorin oli asetettava hänet istumaan, sitte antoi hän hänelle vettä. Hänen tuli sääli häntä. Viime aikoina oli hän tosin käyttäytynyt sangen moitittavasti — ei mikään suututtanut Kadaria enemmän kuin sairaalakuhertelu — mutta nyt antoi hän hänelle kaikki anteeksi, hänen tuli Katicaa sääli.
— Se ei ole totta! En usko sitä! Se ei voi olla totta! toisti Katica itsepintaisesti. Hän pudisti päätään, jopa hymyilikin tuokion: ah, varmaan se ei ole niin — en usko sitä!
Ja kuitenkin oli hän varma siitä, että se oli totta.
— Sen pahempi, siitä ei enää ole vähääkään epäilystä.
Rakas, hyvä Jumala, Sinä tiedät, etten tahtonut sitä. Olenhan rukoillut
Sinua hänen puolestaan, sanoi hän itselleen.
Professori oli iloinen, että Katalin oli niin voimakas. Hän ei pelännyt mitään niin paljon, kuin naisen kyyneleitä. Hän rupesi kertomaan yksityiskohtia. Mutta rouva Arató kuunteli häntä vain puolella korvalla.
Kaikki ne monet persoonallisuudet, ne monet Katat, Katókat ja Katicat, jotka asuivat hänen sielussaan, lehahtivat lentoon ja hajaantuivat kuin kyyhkyset, kun haukan musta varjo lankeaa yli kyyhkyslakan. Takaisin menneisyyteen — eteenpäin — tulevaisuuteen. Mitenkä oli tähän asti ollut — kuinka tulee tästälähin olemaan?
Vain yksi ainoa Kata piiloutui petollisena ja arkana lastenkamariin, aivankuin se olisi pelännyt saavansa selkäänsä.
Mutta Kadar puhui äänellä, joka oli tukahtumaisillaan liikutuksesta.
Jo eilis-iltana oli tullut sähkösanoma, mutta silloin eivät he olleet tahtoneet siihen uskoa, asia oli tuntunut heistä niin mahdottomalta, ja tähän aikaanhan liikkui maassa niin paljon hirmuhuhuja… Mutta nyt oli asiasta saatu täysi varmuus… Tänään aamulla oli suoraan vainajan paarien äärestä saapunut nuori rykmentinlääkäri, tohtori Sandor Ember… Arató oli kuollut Oltván sairaalassa… Ja lavantautiin! Oli käsittämätöntä, miten hän oli voinut saada tartunnan… Hän, joka itse tunsi suojelustoimenpiteet paremmin kuin kukaan muu… Hän oli ollut sairas jo silloin, kun hän ryhtyi muuttamaan suurta sairaalaa ylhäällä Karpateilla. Hänellä oli ollut korkea kuume, mutta hän ei ollut tahtonut kiinnittää siihen mitään huomiota, hän oli kukistanut sairautensa ja hinnalla millä tahansa tahtonut toimittaa sairaat turvaan… Muutto oli ollut jännittävä ja vaivaloinen, jopa kerran vuorilla ympäriharhailevat ryssät olivat rynnänneet heidän kimppuunsa. Näytti siltä, kuin olisi hän sillä retkellä kuluttanut voimansa täysin loppuun… Sairaus oli ilmennyt aivan tavattomalla voimalla ja pian tehnyt lopun hänestä… Hänet oli laskettu väliaikaiseen hautaan, myöhemmin tullaan etsimään hänelle arvokkaampi lepokammio…
Ja sitten puhui professori muutamia sanoja myös hallituksesta ja sanomalehdistä.
Lopuksi pisti hän Katicán käteen pienen, kylmän esineen:
— Tämän toi rykmentinlääkäri mukanaan… Muut lähetetään teille myöhemmin, toistaiseksi säilytetään niitä desinfisioimislaitoksella.
Kultasormus lepäsi Katican kädessä: Stefan Aratón kihlasormus.
Omaansa ei hän ollut pitkään aikaan kantanut, mutta nyt pani hän sen taas sormeensa.
— Saatan teitä kotiin, jos sallitte…
Professori laski pitkän kaavun hänen valkean pukunsa ylle.
Rouva Arató meni alas portaita kuin unissakävijä.
— Leski! Leski! — toisti hän itsekseen ja tunnusteli uteliaana ja väristen tätä harvinaista sanaa joka puolelta. — Leski!
Välistä iski häneen pelottava ajatus, häijy vihamielinen aave asettui hänen tielleen, mutta hän karkoitti sen! "En voi sitä auttaa! En tahtonut sitä?"
Kadarin kanssa ei hän puhunut sanaakaan koko matkalla.
Ulkona Tonavalla kohisi ja kuohui suuri, valkoinen höyrylaiva… Kultaisia täpliä tanssi sädehtien aalloilla. Kaupunki oli täynnä lippuja… Jostakin kuului soittoa… Gorlice!
Ja koko tämä keväinen ääni- ja värisinfonia hukkui majesteetilliseen urkuinhyminään ja tuhansien kellojen kalkatukseen.
Mutta sitä kuunteli hän vain yksin — hän, leski! Taikauskoisella hartaudella tarkkasi hän itseään.
Hän oli aina aavistanut, että kohtalon salaperäiset mahdit olivat raivanneet ja tasoittaneet hänen tiensä — ainahan hän oli onnistunut elämässä! Mutta nyt huimaus ja kauhu valtasivat hänet hänen todetessaan sen ylevän säälimättömyyden, jolla hänen tuntematon suosijansa täydensi työnsä!