TALITA KUMI.
Tapahtui juuri se, mitä hän oli peljännyt.
Tuli sähkösanoma. Suuri parakkisairaala Karpateilta oli siirrettävä, vihollinen oli jo miehittänyt Rahon solan.
Päivänkoitossa oli autoja lähtevä rajalle. Aratón oli mentävä mukaan.
Hän rutisti sähkösanoman kokoon taskussaan. Katalinkin oli huoneessa, mutta hän ei tehnyt mitään kysymyksiä. Mitä liikutti häntä nyt Raho-sola, mitä yleensä koko sota!
Hän oli uudelleen laskeutunut unelman pehmeämutaiselle vuoteelle ja paahdatteli siinä itseään velttona ja voimattomana, mutta oli kuitenkin valmiina vihollisen ensi kosketuksesta kiukkuisena ärjäisemään.
Mies ei kuitenkaan tahtonut kauempaa häntä häiritä.
Hän seisoi ulkonemalla ja katseli alas Tonavalle.
Minkälainen olikaan tämä maailma? Kevätilman täyttivät hälytyskellojen läppäykset, yhden koko maailman osan peitti alituinen, verinen tihkusade, parakeissa lojui viisituhatta miesruhoa, jotka kuuntelivat kuumekiiluisin katsein lähenevää kanuunanjyminää, ja täällä Tonavan rannalla polttelivat suruttomat herrat savukkeitaan, iloiset neidit liehuivat sinne tänne näytellen pohkeitaan, ja tässä huoneessa istui nainen, joka pureskeli huulensa veriseksi ollen vakuutettu siitä, ettei koko maailman tuskaa voitu verrata siihen suloiseen väristykseen, jota hän tunsi suonissaan.
Kuka voi olla tasapainossa tällaisessa sekamelskassa?
Tuolla kaukana, toisen rannan kuninkaanlinnan yllä, vaeltavat hohtavat, valoisat kevätpilvet taivaan terässini-niityllä.
Kahdeksan, kymmenen samannäköistä pilvisuikaletta samoili hiljaa ja kainosti, pienimmät edellä, suurimmat jäljessä kuin oppilaat jossain ylimaailmallisessa naisopistossa.
Arató katseli niitä. Hänestä tuntuivat ne vanhoilta tutuilta. Hän oli tavannut ne ennen, ehkä jo pienenä poikana. Silloin myös oli kevät Tikanlinnavuorella, silloinkin vyöryivät ne esiin niin rauhallisesti ja riemuitsivat kaikessa yksinkertaisuudessaan uusista, heleistä vaipoistaan.
Ehkä ne juuri silloin olivat matkalla kouluun ja nyt oli tunti lopussa. Onhan mahdollista, että tuolla ylhäällä pilvikoulussa tunti kestää kolmekymmentä vuotta.
Kauan katseli hän ilman lasten valoisaa leikkiä ja koki samaa, kuin niin monta kertaa ennen sielullisen uupumuksen hetkinä…
Pilvetkin tunsivat jälleen matkaavan leikkitoverinsa katoavaisessa ikkunakomerossa, ja neuvokkaassa neitoshellyydessään kohottivat ne hänet ylös aurinkoiseen korkeuteensa.
Kevään jätti-virrasta, joka näkymättömänä vieri taivaankannella, tulvahti aalto Aratón sieluun. Koko hänen olemuksensa täytti äkkiä kristallikuulakka rauha.
Hänet nosti maasta sama voima, joka ohjasi pilvien kulun. Pilvet olivat hänen sisaruksiaan.
Halpa, sekava riitasointuisuus, joka äsken vapisutti hänen hermojaan, raukeni, hiljeni, kuoli pois syvyydessä.
Nyt ei Arató kuullut muuta kuin loistavan, synkän sinfonian, jossa viidentuhannen sairaan kuolintuska jyskytti.
Viisi tuhatta miestä odotti häntä parakeissa.
* * * * *
Stefan oli jo vuoteessa. Katalin puuhaili vielä pukuhuoneessa.
Tulisikohan Katalin vielä sisään sanomaan hyvää-yötä?
Nyt narisi sänky tuolla sisällä… Hän oli mennyt makuulle! Hän ei tullut sisään. Merenneidon luolassa pimeni. No niin, siis hyvin tähän asti.
He makasivat hiljaa, mutta kumpikaan ei nukkunut, molemmat jännittivät kuuloaan hillityin hengityksin viereiseen huoneeseen päin…
Huolimatta kevätyöstä asettui raskaita syyspilviä heidän päittensä päälle. Marraskuun tuuli suhisi kautta huoneitten.
Yö oli jäähyväisyö, kuihtumisen, syksyn, kuolonyö.
Se, mikä vielä eilen kukki ja tuoksui Aratón sielussa, putosi nyt kuin kuuro lakastuneita lehtiä hänen ympärilleen.
Menneisyyden muistot, tulevaisuuden toiveet, ihanat päivät, hymyävät minuutit liehuivat väsynein siivenlyönnein varjokatteisessa syvyydessä.
Ketä varten kukkivat nyt Tikanlinnavuoren valkeat sireenit? Kuka ruokkii riikinkukkokyyhkyset?
Katalinin turkinsininen kimono, jota aamutuuli jännitti puutarhassa vattupensaitten välissä, vaipui hämäryyteen kuin suuri, kuihtunut kukka…
Pelilaatikon sävel, jota hän ennen tavallisesti oli kuunnellut lapsellisella hartaudella, puhkesi soimaan räikein riitasoinnuin…
Seudut, jotka he olivat nähneet yhdessä, kirjat, jotka he olivat lukeneet, tunteet, jotka heillä olivat olleet yhteiset, kuihtuivat, putosivat, kuolivat…
Ruosteenpunainen Rooma, ametistinsininen Pariisi, helmiäisloistava Venedig, joissa kaikissa he olivat yhdessä vaeltaneet menneinä päivinä, kaikki haihtui savuun; sumuun ja huuruun vaihtuivat myös Ateenan norsunluukeltaiset ihanuudet, uduksi katosi myös kultainen Byzantium, jonne he olivat aikoneet yksissä matkustaa tulevina päivinä…
Kaikki häipyi syksyn varjoihin.
Katoavaisuuden synkkämielisyys täytti yön ja asettui raskaana myös Katalinin sydämelle. Ja hetkeksi heräsi hänessä menneen kesän palava kaipuu.
Hetkisen taisteli hän vastaan, mutta mennyt oli voimakkaampi kuin hän, se voitti, vangitsi ja raahasi hänet mukanaan. Ja sinä hetkenä kuuli Stefan kevyttä melua sinisestä huoneesta: kuuliaiset, pienet paljaat jalat lähenivät hiljaa tassutellen.
Hän tunsi kielon tuoksua — vaimo seisoi hänen vuoteensa ääressä.
Hän tarttui hänen käteensä, jännitti sitä ja heittäytyi sitte äkkiä sen varaan, puhjeten samalla katkeraan itkuun.
Yön hämärän läpi loistivat Stefania vastaan hyvin tutut piirteet. Katan entiset, rakastettavat kasvot. Hämmästyneenä oli hän nähnyt sekä itsensä että miehensä. Mitä olikaan täällä tapahtunut?
Arató ei sanonut mitään, veti vain hänet hiljaa luokseen. Kaulallaan tunsi hän hänen kuumat kyyneleensä.
Aivan varmaan voisi hän valloittaa hänet takaisin, jos haluaisi. Aamulla seuraisi Katalin häntä, ja sitten ei hän enää koskaan laskisi häntä luotaan… Kata tulisi jakamaan hänen kanssaan vaarat ja vastukset. Nyt hoitaisi hän kolera- ja lavantautipotilaita — aivan varmaan tulisi hän näin tekemään, olihan hän hänen vaimonsa.
Kuukauden kuluttua tulisi hän unohtamaan, tuon toisen. Kahden kuluttua sanoisi hän itkien miehelleen: kiitos, ettet ollut ylpeä, kiitos, että pelastit minut itseltäni…
Ja kolmen kuukauden kuluttua? Silloin nauraisi Kata joskus itselleen ilman mitään ymmärrettävää syytä eikä millään ehdolla maailmassa tahtoisi sanoa, minkä tähden, mutta hänhän tietäisi, että nyt Kata muisteli tuota omituista, näivettynyttä kapteeni Milkaa.
Ah, niin, aivan varmaan voisi hän voittaa hänet takaisin, jos tahtoisi.
Peloissaan ja kuumissaan puristautui Katalin miestänsä vastaan.
Professori tunsi pistoksen niskassaan. Se tuli amuletista, jota vaimo kantoi rinnallaan. Mutta se ei ollut entinen Katarinan kuva, vaan uusi amuletti, pieni lasitettu risti.
Kas vaan, myös kolmas, viimeinen Katariinan, kuva oli poistettu omistajansa kaulalta!
— Etkö enää kanna Katariinanrahaa? kysyi hän matalasti.
Nainen jäykistyi. Stefan miltei tunsi, miten hän kylmeni.
— Etkö kanna sitä enää?
— Se on särkynyt — ketju on särkynyt — valehteli hän.
— Mistä olet ostanut tuon ristin?
— Ristin?
— Mistä olet ostanut sen?
— Olen saanut sen.
— No keneltä?
— Niin — ylihoitajattarelta.
Hän tiesi, ettei mies uskonut häntä.
Pitkän aikaa istui hän liikkumattomana, jäykkänä ja kylmänä hänen rinnallaan. Jopa hengitystäänkin hän pidätti, vain sydämen epätasaiset lyönnit kuuluivat kaukaa etäisyydestä.
Vanhan aleksandrialaisen Katariinanrahan oli hän saanut Stefanilta jo tyttönä. Jo silloin oli hän ollut selvillä siitä, että tämän lahjan jälkeen oli myös sen antaja tuleva hänen omakseen.
Kultarahasta oli tehty muistokotelo, ja siinä säilytti Katalin puolisonsa kuvaa.
Takasivulle oli Stefan pienen pienin kirjaimin kaiverruttanut:
"Ole uskollinen kuolemaan asti, niin olen antava sinulle elämän kruunun."
Katalinilla oli ollut sellainen taikauskoinen käsitys, että vain niin kauan, kuin hän kantaisi tätä kaulallaan, onni olisi hänen mukanaan. Kerran oli hän kadottanut sen ollessaan uimassa ja silloin oli hän ollut sairaana kiihtymyksestä kaksi päivää, kunnes aarre jollain ihmeellisellä tavalla taas saatiin takaisin.
Silloin oli hän selittänyt, että kuva oli pantava hautaan hänen kanssaan. Tai oikeammin sanottuna heidän kanssaan, sillä Katalin piti kiinni sellaisesta päähänpiintymästä, että hän ja hänen miehensä tulisivat kuolemaan samana päivänä.
Ja nyt oli hän ottanut sen pois jonkun ristin tieltä. Pienen lasitetun ristin tieltä, jonka kapteeni Milka paljon tinkien oli ostanut Ruzicskan muinaisesineitten kaupasta.
Omituista! Tämä uskottomuuden vertauskuva toi hänelle enemmän tuskaa kuin itse uskottomuus!
Ei, tälle tolalle eivät asiat saaneet jäädä.
Varastaako puoliso takaisin varkaalta —? Ei! Sellaisessa hämärän ja varkaankätkemisrakkaudessa olisi enemmän nöyryytystä kuin onnea.
Hän ei voinut enää katsoa Katalinia omakseen. Hän ei voinut enää katsoa häntä syvälle silmiin.
Joko oli hänen vaimollaan sielu, tahi ei ollut.
Jos hänellä oli, saisi hän oman järkensä avulla päättää ja omin jaloin mennä minne hänen täytyi. Hän oli kuitenkin eksynyt liian kauas kotomaista, jotta hän olisi voinut ottaa hänet syliinsä ja kantaa hänet kotiin.
Ja jos hänellä ei ollut sielua, silloin — — —
Minkä niin helposti voi kadottaa, ei ole sen arvoista, että sitä kannattaisi koettaa säilyttää.
Tilit olivat selvät…
— Aamulla nousemme varhain ylös, sanoi Stefan.
Katalin ymmärsi hänet. Hän nousi heti ja hiipi kiiltoristeineen siniseen luolaansa.
* * * * *
Jo varhaisena aamuhetkenä oli Arató matkavalmis.
Kun hän tirkisti sisään Katalinin ovesta, lepäsi tämä sängyssä lujasti kiinnisuljetuin silmäluomin.
Kylmässä aamuvalossa, joka siivilöityä sinisten uudinten läpi, piti hän suunsa itsepintaisesti kiinni.
Hänellä oli renkaat silmien ympärillä, siis ei hänkään ollut yöllä nukkunut…
Hän ei liikahtanut ja kuitenkin oli hän aivan varmaan hereillä. Koko hänen marmorivalkea ruumiinsa oli vain uhmaa, vastalausetta ja suostumattomuutta.
Hän ei enään tahtonut muistuttaa sitä Katalinia, joka yöllä oli noussut sängystä ja tullut sisään paljain jaloin.
Nyt oli hän taas leukaan asti kääriytynyt lumottuun pukuunsa, joka ulospäin teki hänet jääkylmäksi, mutta sisäänpäin kylvetti hänen jäseniään mitä suloisimmassa lämmössä…
Stefan katseli häntä kauan…
He eivät olleet saaneet lapsia. Mutta kuinka monelle henkiselle jälkeläiselle he olivatkaan antaneet hengen! Ne viruivat nyt makuukammarinmatolla, rauennein silmin ja suut kauhusta ammollaan. Heidän äitinsä oli heidät surmannut, kuten Medea lapsensa.
Heidän äitinsä, joka nyt kalpeana ja uhittelevana, kavalasti suljetuin silmäluomin sekä valheen tahraamin huulin lojui tuolla vuoteessa.
Oliko se tapahtunut häijyydestä? Ei, varmaankaan ei. Aratólle selveni, että hän surkutteli Katalinia enemmän kuin itseään.
— Jää hyvästi, Katalin Graczian! sanoi hän hiljaa.
Kun hän meni läpi työhuoneen, näki hän Katalinin pienen kirjoitustaulun pöydällä.
Hän otti sen käteensä ja kirjoitti tarmokkain, sapeliniskua muistuttavin kirjaimin kaksi sanaa kapteeni Milkan kirjoituksen alle:
Talita Kumi!
Se, joka pitää hurskaista lainalauseista, voi tämänkin löytää Markuksen evankeliumista. Se on aramean kieltä ja merkitsee: Neito, nouse ylös!
Oikeastaan kirjoitti hän sen vain sentakia, että häntä hävetti, jos hän ei ollut suora. Ihmeisiin hän ei tietenkään uskonut, hän tunsi, että tällä kertaa Jairuksen tytär ei nukkunut, vaan että hän oli kuollut.
Yksinään astui hän eteiseen.
Mutta siellä odotti häntä joku ja tämä syöksähti häntä vastaan, eräs, jonka vain eron ajatuskin teki onnettomaksi.
Se oli Kantor.
Ja miten omituinen onkaan ihmissydän! Stefan Aratón sydäntä lämmitti ajatus, että talossa oli ainakin joku, joka oli ikävissään hänen lähdöstään.
Hän kumartui Kantorin puoleen, taputti sitä kaulalle ja sanoi hymyillen:
— Niin, Kantor, tiedän. Löytyy kuitenkin vielä uskollisuutta maailmassa.
Katalin ei edes liikahtanut, kun hän kuuli auton hälyten lähtevän liikkeelle hänen ikkunansa alta.
Hän ei edes silmiään aukaissut, mutta silmäripsien alta pusertui esiin raskaita kyyneleitä.