KEVÄT SAIRAALASSA.
Tarmokkain vuorivuohihypyin tulivat alilääkäri ja eräs medisiinareista juosten alas portaita pohjakerrokseen. Jälkimmäinen, sileäksi ajeltuine, tarmokkaine piirteineen unkarilais-ameriikkalaisen tyypin edustaja, sanoi tahallisen laulavalla äänenpainolla:
— Näkyy, että tulee kevät. "Mamma" on rakastunut.
Portaiden käänteessä olivat molemmat nuoret miehet iskeytymäisillään yhteen erään kultakauluksisen upseerin kanssa, joka oli matkalla ylös.
Alilääkäri aivan kalpeni hämmästyksestä ja tervehti kumartaen.
Alhaalla pohjakerroksessa kuiskasi hän käheästi ja kiihoittuneesti medisiinarille.
— Tiedättekö, kuka se oli? Professori Arató!
Toinen löi nyrkillään otsaansa ja kuiskasi vastaukseksi:
— Oletteko koskaan nähnyt sellaista pöllöpäätä kuin minä?
Stefan Arató oli tällävälin ehtinyt ylös valtavan ikkunan ääreen.
Sieltä näkyi alas sairaalan pihaan.
Professorin katse kiintyi pienoiseen idylliseen kuvaan.
Pihalla kasvoi hevoskastanja. Musta puunrunko ojenteli keveästi ja aistikkaasti oksiaan kohti taivasta. Vesat, jotka hehkuivat iltapäiväauringon valossa kuin tuhat pientä kultaista nyrkkiä, pitivät ponnistuksesta väristen lujassa otteessaan kevättä, joka tahtoi särkeä siteet.
Huomenna särkyvät nyrkit ja peittävät kaikki oksat kullanviheriäisin lehdin.
Puun alla oli lepotuoli, missä komea vaalea sotilas oleili. Hänellä ei näkynyt sidettä, mutta hänen ilmeensä oli kärsivä. Hänen vieressään istui hento sairaanhoitajatar päähuntuineen ja luki suloisella vakavuudella punakantista kirjaa.
— Aivan sellaista, kuin kymmenenpennin kuvapostikorteissa kuvattu väki, jolla on kainot vaatimukset, tavallisesti ostaa. "Kevät sairaalassa."
Mutta kas vaan, sairaanhoitajatarhan on Katalin.
Arató, joka vastikään oli saapunut pääkaupunkiin, seisoi hetkisen epäillen ikkunassa, mutta päätti kuitenkin ensiksi puhua virkatoverinsa Kadarin kanssa.
Hän voi ehkä selittää hänelle, mitä Peterin ja Palin liian aikainen lähtö merkitsi, josta Katalin oli vähitellen hänelle kirjeellisesti kertonut vasta liian myöhään.
Mutta Kadaria ahdisti hän kysymyksillään turhaan.
Pojat olivat todella aluksi iloinneetkin sairashuoneessa olostaan, mutta sitten olivat he odottamatta rynnänneet takaisin sotanäyttämölle niin hillittömällä kärsimättömyydellä, kuin jos enkelit kultatorvien toitotuksilla olisivat heitä kutsuneet.
Niin paljonhan tiesi Stefan itsekin.
Katalinin kohtasi hän portaissa.
Hän teeskenteli suurta väsymystä ja sanaakaan sanomatta ojensi miehelleen kylmän otsansa suudeltavaksi.
— Arvelen tällä kertaa voivani jäädä tänne pariksi päiväksi — tervehti professori. Siksi ajaksi saat sinäkin vapautta sairaalasta.
Vaimo kohotti kummastuneena vakavat kasvonsa miestänsä kohti.
— Se on mahdotonta, Stefan! Olen niin sidottu — aivan hirveästi sidottu… Ja kun kerran on ryhtynyt…
Tämä kypsymätön kiihkoilu hermostutti Aratóa.
— Puhuin juuri nyt Kadarin kanssa… Hän sanoi, että tällä hetkellä täällä ei ole mitään sellaista, jota ei kuka tahansa voisi toimittaa sinun sijastasi… Sinä voit tarvita vähäsen lepoa, näytät väsyneeltä.
Katalin painoi päänsä alas tuumaillen.
Pari seikkaa täytyi hänen kuitenkin järjestää. Avaimethan täytyi hänen myöskin jättää jollekin. Sanalla sanoen, olisi parasta, jos Stefan menisi edeltäpäin, ennen illallista olisi hän itsekin kotona.
* * * * *
Professorin huoneen vieressä sijaitsi poikain entinen pesä.
Nytkin oli se täynnä kaikenlaisia siviilielämän tarpeita, jotka nyttemmin tulivat kuulumaan reserviin: vapaakuosisia urheilupukuja, miekkailuhansikoita, tennismailoja sekä kuvia voimistelevista, ratsastavista, purjehtivista, kylpevistä pojista ja tytöistä…
Stefan seisoi tarkkaillen kynnyksellä, aivankuin hän tässä olisi etsinyt vastausta kysymykseen, joka teki hänet yhä levottomammaksi.
Miten oli poikain laita? Tähän asti oli heidän ollut tapana niin suurissa kuin pienissäkin asioissa tiedustella veljensä mielipidettä — he eivät olisi ostaneet edes kupukyyhkystä ilman hänen hyväksymistään — mutta nyt käyttäytyivät he siten kuin pakenisivat he juuri häntä itseään.
Katalin sanoo: "urhoollisuuskunniamerkit ovat nousseet heille päähän."
Mutta se ei tosiaan olisi Peterin ja Palin tapaista eikä itse lausuntokaan muuten ollut Katalle ominainen.
Pöydällä on nahkarasia. Se kuuluu toiselle pojista. Lukko on särkynyt, ja omistaja on nuorekkaassa unohtamistavassa laiminlyönyt korjata sen.
Rasiassa on suuri sinetöity kotelo omistusleimalla: "Testamenttimme — saadaan aukaista vasta kuolemamme jälkeen."
Juhlallisesti käännähtelevästä tyylistä näkyy, miten heidän omanarvontuntoaan on mairitellut saada kirjoittaa sana testamentti…
Mutta toiselta puolen, kun he ensi kertaa matkasivat sotakentälle, olivat heidän ajatuksensa kaukana sellaisesta kuin testamentin kirjoittamisesta.
Pieni, pyöreä apteekkirasia helisee Stefanin kädessä.
Hän avaa sen: siinä on kaksi kultarahaa kumpikin ohuine ketjuineen, näissä Pyhän Katarinan kuvat, jotka käly oli heille antanut.
He ovat jättäneet ne kotiin?
Professori muisti, minkä loputtoman ilon amuletit olivat tuottaneet heille… He eivät enää välittäneet joutua tuleen ja liekkeihin Maria-Teresia-tähdistön takia ja kalliolujalla päättäväisyydellä olivat he ripustaneet ne kaulaansa, eikä edes kuolema tulisi irroittamaan niitä.
Ja nyt olivat he kuitenkin itse ottaneet ne pois… Peter ja Pal eivät tahtoneet enää kantaa Katalinin muistoa.
Tässä piilee joku tuskainen salaisuus haudattuna…. Satoja kysymyksiä vilisi toinen toisensa jälkeen Stefanin päässä. Ja otaksuttavasti olivat pojat paenneet tiehensä juuri päästäkseen vastaamasta.
* * * * *
Kerroksen toisesta päästä kuului Katalinin ääni.
Tuntui siltä, kuin olisi hän juuri tullut kotiin, mutta hän ei mennyt
Stefanin luokse, vaan tiedusteli illallisruokaa keittiössä.
Professori pukeutui suurimmalla kiireellä siviilipukuunsa. Hän tarvitsi kengännapitinta, mutta ei löytänyt sellaista eikä hänen soittoonsa vastannut kukaan.
Koko taloudenpito näytti joku aika sitte joutuneen hajoamistilaan. Palvelusväki järjesti otteluja väitellessään kunkin eri toiminta-aloista ja ikuisesti lopen uupunut Katalin oli vaiti eikä välittänyt siitä mitään.
Professori kulkee yksikseen jätetyn mieshenkilön neuvottomuudella edestakaisin huoneessa.
Välistä tuntee hän katseen hellästä ja osaaottavasta silmäparista: se on Kantor, joka kaikkialla on hänen kintereillään. Ah, kunpa se vain olisi kyennyt auttamaan, millä onnentunteella se olisikaan sen tehnyt!
Koira seurasi myös herraansa rouvan siniseen huoneeseen, josta tämä miesten tavoin etsi napitinta mitä uskomattomimmista paikoista. Jopa hän etsi Katalinin yöpöydänkin laatikosta. Kengännapitinta hän ei tosi löytänyt, mutta sensijaan sai hän valokuvan käteensä: kapteeni Milkan valokuvan.
Mitä sillä oli täällä tekemistä?
Kaksi, kolme kertaa oli hän vaihtanut kädenpuristuksia kapteenin kanssa ja silloin aina tuntenut sitä salaista, määräämätöntä vastenmielisyyttä, jolla hänen oma luonteensa tavallisesti toi ilmi vastalauseensa tällaisiin erikoislaatuisiin ihmissieluihin kohdistuvana.
Mutta hänhän tiesi, että Kata oli erityisellä tavalla mieltynyt kapteeniin, joka "sai kiittää häntä elämästään" ja sentakia hän itse oli taistellut oman hermojärjestelmänsä harhaluuloja vastaan.
Mutta joka tapauksessa — mitä oli Milkalla hänen puolisonsa laatikossa tekemistä?
Äkkiä irvisteli inhoittava epäluulo häntä vastaan — odottamatta kuin tuhkasta putkahtanut piru… mutta hän tukahutti sen jälleen.
— Niin, sitäkin nyt vielä puuttuisi! — Olemmepa me miehet itse asiassa perin yksinkertaiset. Säädyllisinkin meistä on kuitenkin nähnyt niin paljon mutaa elämässään, että hänen on vaikea uskoa puhtauteen.
— Katalin! Kata! Hänen puolisonsa!
Pohjaltaan luokitti Stefan, huolimatta siitä, että hän oli nähnyt elämässä kaikenlaista, naiset aivan samoin kuin kaksoisetkin: meidän ja muiden. Ihmis- ja naissieluntutkiskelun lait olivat pätevät vain muita naisia arvostellessa.
Myöhemmin löysi hän puolisonsa työhuoneestaan.
Kietoutuneena suureen, villaiseen hartiahuiviin, istui hän viluisena ja itseensä vaipuneena suuressa nojatuolissa.
Nytkin vaikutti hän yhtä hajamieliseltä ja masentuneelta, kuin yleensä viime aikoina. (Lapsiraukka, miten kovin sairaalatyö olikaan koetellut hänen voimiaan!)
Hermostuneihin sormiinsa hän punoi pientä hopeaketjua, jossa välkähteli sakset ja pienoinen kirjoitustaulu. Hänellä oli tapana kantaa sitä sairaalapukunsa vyössä.
Professori ei tahallaan tiedustellut vaimon huonon tuulen syytä, vaan rupesi puhumaan lähimmistä tarkoituksistaan. Mutta koko ajan ajatteli hän Milkaa ja kaksoisia.
Lähimmät näköalat eivät olleet erikoisen aurinkoiset.
Jos vihollinen, joka verisellä sitkeydellä piiritti rajasolaa, pääsisi
Rahon vuorelle, täytyisi parakkisairaala numero kolme siirtää muualle.
Rukoile Jumalaa, Kata, ettei tule sähkösanomaa, lopetti Stefan matalalla äänellä. Viidentuhannen sairaan siirto vuoren yli! Vain ajatus tästä kierrättää kylmiä väreitä selässäni!
Katalin ei ollut ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä miehensä oli sanonut.
Kokoonpainuneena, liikkumattomana tuijotti hän eteensä tyhjin katsein, suun ympärille oli majoittunut jäätävä ja sairas hymy — vain otsan kiusautumista kuvastavat rypyt ilmaisivat, miten Stefanin ääni vaivasi häntä ja millaista tuskaa hänelle tuotti miehensä alituinen edestakaisin käynti hänen edessään…
Arató katsoi hämmästyksissään häneen. Koskaan ennen ei hän ollut nähnyt häntä sellaisena… Hän oli kuin tyhjä näyttämö, kun kaikki koristeet on viety pois. "Tänään ei ole näytäntöä, seurue vierailee muualla."
Niin se olikin, Katalin oli lopettanut näyttelemisen. Hän ei tahtonut miellyttää. Se ei vaikuttanut häneen mitään, vaikka Stefan huomasi hänet tyhjäksi, kalpeaksi, yksinkertaiseksi.
Tämä vihamielinen välinpitämättömyys oli selvästi luettavissa hänen kasvoiltaan, jotka olivat kadottaneet hymynsä rakastettavaisuuden, hiuksista, jotka järjestämättä riippuivat otsalla, epänaisellisesta ryhdistä, jopa siitäkin, miten kömpelösti hän salli hameensa mennä kurttuihin…
Aratón sielun läpi tunkeusi salamana vakaumus siitä, että hän nyt ajatteli miestä. Vierasta miestä.
Miehen kaipuu ympäröi kuin hyväilevä neste hänen vaimoansa ja hän antautuu autuaassa voimattomuudessa suloisen virran vietäväksi…
Hän oli miltei tuntevinaan kilpailijansa vastenmielisen hajun — kauhu, viha, inho olivat hyydyttämäisillään hänen sydämensä.
Harvinaisella sisäisellä havaintokyvyllään, joka välistä saattoi hänet pystyväksi muutamista äärettömän pienistä, värittömistä täplistä, jotka hän oli mikroskoopilla havainnut, selvittämään koko sukupolvien synnit ja synnin ainekset, käsitti hän salamankirkkaasti, mitä nyt tapahtui hänen ympärillään.
Katalin oli rakastunut… Siihen mieheen, jonka seurassa hän näki hänet hevoskastanjan alla… Jonka kuvaa hän säilytti yöpöytänsä laatikossa. Aivan viime päiviin saakka oli hän aina kirjoittanut hänestä paljon kirjeissään, viime päivinä vaikeni hän hänestä…
Ajatukset risteilivät salamannopeina hänen aivoissaan. Nyt johtui hänelle mieleen myös tuon sileäksi ajellun medisiinarin yksinkertainen lause.
Stefan puri hammasta — mitä oli tämä nainen tehnyt hänen nimellään?
Ja nyt selvisi hänelle myös Peterin ja Palin käyttäytyminen! Pojat olivat päässeet perille jostakin, olivat nähneet jotakin sairaalassa… Ja sitten olivat, he menneet, paenneet häntä, he eivät olleet tahtoneet syyttää, vaijeta he eivät olisi voineet…
Verta vuotavin sydämin olivat he, menetettyään uskon, ylpeästi vaijeten ja lujina kuolemaan asti vetäytyneet sinne, missä kanuunat jylisivät.
Niin, sellainen turvapaikka sopi pojille!
Mutta kenen kanssa oli hän sitten itse elänyt yhdessä näinä viitenä vuotena!
Stefan istuutui mitään aavistamatonta puolisoaan vastapäätä ja otti sanomalehden käteensä. Vaimokin hautautui omaan lehteensä.
Mutta kumpikaan ei lukenut. Vaimo silmäili jäykin katsein ilmoituksia ja ajatteli samalla kapteenia; miehen ajatukset seurasivat häntä, vakoillen kuin tornihaukka, joka korkeudesta väijyy kotiin kulkevaa viiriäistä.
Professorin tutkiva katse osui Katalinin pieneen kirjoitustauluun, jonka hän tuokiota ennen oli heittänyt pöydälle. Vieras käsi oli omituisin, kaartelevin rivein kirjoittanut muutamia kirjaimia ja numeroita: Joh. I. IV. 18.
Vastenmielisyydestä, joka hänessä äkkiä heräsi, hän tunsi, ymmärsi, kuka ne oli kirjoittanut.
Hän antoi sanomalehden vaipua kädestään, nousi ja lähti hitaasti kirjalaudakkojen luo etsiäkseen Uutta Testamenttia, mutta ei löytänyt sitä paikastaan.
Hän ponnisteli rauhoittuakseen, sytytti savukkeen ja kulki vakoillen edestakaisin kerroksessa.
Pieni musta kirja oli flyygelin päällä, jonne Katalin oli sen unhoittanut.
Apostoli Johanneksen ensi kirjeessä löysi hän seuraavat sanat:
"Pelkoa ei ole rakkaudessa, sillä täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, mutta pelossa asuu rangaistuksen ajatus, ja se joka pelkää, ei ole täydellinen rakkaudessaan."
Katalin oli siis vielä arka, ja Raamattunsa tyystin tunteva kapteeni kiihoitti häntä apostolin sanoilla.
Stefan tunsi aivan samanlaista fyysillistä pahoinvointia, joka pari päivää sitten oli pojille aiheuttanut kuvotuksia.
Minkälainen nainen oli tämä?
Viisi vuotta olivat he olleet yhdessä yöt ja päivät, silloin oli Katalin antanut hänelle jok'ainoan ajatuksensa… Nyt oli hän ensikertaa omin päin, ja ensimäinen paras mies kadulta oli saanut ottaa hänet ja viedä hänet mukanaan kuin isännättömän esineen.
Oliko tämä Stefan Aratón vaimo? Stefan Aratón koirallekaan ei olisi koskaan voinut tällaista tapahtua.
Kenen kanssa oli hän asunut koko tämän ajan?
Oudolla uteliaisuudella tarkasti hän vaimoa, aivankuin näkisi hän hänet ensi kertaa. Hän voi rauhallisesti katsella häntä, Katalin oli vaipunut niin syvään hyväilevän kuumiin unelmiinsa, ettei hän huomannut mitään siitä, mikä tapahtui hänen ympärillään.
Aratón valtasi harvinainen, miltei hurmioinen kuvitelma.
Hänen Katansa oli kuollut. Ja tämä, joka istui tässä häntä vastapäätä, oli vieras nainen, joka oli ottanut Katan naamion päälleen ja näytteli nyt ilkeätä komediaa.
Ulkonainen samannäköisyys molempien naisten välillä ei tosin ollut erikoisen suuri… Minne oli kadonnut oikean Katan kultainen hymy, joka tavallisesti loisti hänen kasvoillaan vielä unessakin? Missä oli hänen teeskentelemätön vaatimattomuutensa ja viehkeä arvokkuutensa?
Piirteet, jotka hän nyt näki edessään, olivat jonkunlaisen raskaan ja äitelän haavemielisyyden sekä kypsymättömän tärkeyden omituisesti vääristämät.
Äkkiä syntyi hänessä katkera epäluulo, ettei edes entinen Katalin koskaan ollut kuulunutkaan hänelle. Katan rakastettava olento oli ehkä ollut olemassa vain hänen unelmissaan, ja hänen leikkivä mielikuvituksensa oli sen siirtänyt vieraan naisen ruumiiseen…
Niin usein kuin hän oli halunnut katsahtaa hänen sydämeensä, oli hän löytänyt vain oman kuvansa, ei mitään muuta. Aratón ajatukset täyttivät Katan sielun, hänen tunteensa hänen sydämensä, hänen sanansa hänen suunsa ja hänen ylpeä itsetietoisuutensa loisti hänen otsallaan… Mutta missä oli Katalin itse?
Voihan myöskin olla mahdollista, ettei hän olisikaan todellinen ihminen, vaan vain peilin kehykset, jossa peilissä jokainen mies, joka halusi, voi löytää itsensä.
Mutta huolimatta kaikesta tästä, leiskahti Arató kuitenkin raivoon, ajatellessaan, että tämä nainen omasi hänen sielunsa syvimmät salaisuudet, jotka hän sitten lahjoitti tuiki vieraalle miehelle.
Sillä se, mitä Milka halusi naisesta, ei ollut Graczianin perheen, vaan Arató-suvun omaisuutta. Tämä luonnoton ja takaperoinen sekaannus kiihoitti ja nöyryytti professoria.
Hän tunsi vastustamatonta halua säikäyttää hereille unissakävijän. Heräisikö hän ehkä? Jos hän lujin kourin tarttuisi hänen sydämeensä, puhkeisiko hän itkuun?
— Sano, onko teillä edelleen paljon potilaita? kysyi hän.
Hämillään sukeltautui Katalin ylös unelmainsa syvyydestä ja katsahti synkästi häneen, silmin, jotka eivät nähneet mitään. Kesti hetkisen, ennenkuin hän käsitti että hänen tuli vastata.
— Ah ei, ei niin pahoin monta, vastasi hän syvin, verhotuin äänin.
— Onko se teeskentelijä vielä siellä? kysyi Stefan pilkallisesti.
Katalin kavahtui.
— Kuka teeskentelijä?
— Kapteeni Milka…
Katalin tuli aivan valkoiseksi. Hän liikutti suutaan, mutta ei saanut sanaa sanotuksi pitkään aikaan. Sitten vääntyivät hänen kalpeat huulensa karvaaseen, manaavaan hymyyn.
— Teeskentelijä! — kähisi hän. Kuinka arvostelet ihmisiä!
Luonnollisesti — vain sinä itse merkitset jotakin! Vain sinä itse?
Halveksiva hymy takertui kiinni suupieliin. Sieraimet värisivät. Hänen sydämessään kiehui ja vaahtosi kapinallisen orjan luihu viha.
Sekunnin tuijottivat he hämmästyneinä toisiinsa kuilun yli, joka oli auennut heidän välilleen.
Professori ei kestänyt tätä kauempaa, hän nousi ja lähti viereiseen huoneeseen.
Joku hiipi hänen jälessään. Se oli Kantor. Se seisoi isäntänsä rinnalla…
Stefanista tuntui, kuin olisi hänet väijyksistä tyrkätty mustaan, pimeään suohon, josta ei löytynyt mitään pelastusta.
Hänen toverinsa, jonka kanssa hän vielä äsken oli kulkenut käsi kädessä onnellisena ja luottavaisena, oli potkaissut hänet alas. Mikä kataluus!
Hänen silmissään pyörrytti, sydän särki ja jyskytti…
Kyynelhunnun läpi, joka peitti hänen silmänsä, näki hän vaalean, hymyilevän miehen pään, vaipuneena omahyväisiin haaveiluihin.
Ja silloin heräsi aikoja sitten mullaksimuuttuneiden esi-isäin rajujen palkkasotamiesten veri uudelleen eloon hänen suonissaan.
Hänessä roihusi himo kostoon, väkivaltaan, verenvuodatukseen, kuten salamoiva taivas vuorenhuippujen takana pimeinä öinä.