VELJEKSET ARATÓ.
Yhteen kokonaiseen kuukauteen ei Katalin ollut nähnyt miestään, tiedot koillisrajan erikohdilta saapuivat myös perille epäsäännöllisesti suuressa sekasorrossa, joka nyt vallitsi, mutta odottamatta sähkötti hän silloin Kassasta.
"Molemmat pojat haavoittuneet. Haavat vaarattomat. Ei mitään levottomuuden syytä. Anotaan sijoja sairaalassasi. Saapuvat huomenna päivällä Malteser-junassa."
Katalin aivan jäykistyi.
Omituista kyllä, hänen päähänsä ei ollut koskaan edes pälkähtänyt, että joku vakavampi onnettomuus olisi voinut heitä kohdata. Hänen sydämensä syvyydessä eli lapsellinen taikausko, että sallimus kohteli jokaista Aratóa poikkeuksellisesti.
Professori Kadar lohdutti häntä, mikäli voi. Jos ei se ollut mitään vaarallisempaa — niinhän Arató oli ilmoittanut, ja silloin oli se myöskin niin — oli parempi iloita tästä tapahtumasta. Nythän hän tiesi ainakin jonkun aikaa saavansa pitää pojat erillään verestä, ja heille itselleen ei suinkaan ollut vahingollista saada kerrankin nukkua kunnollisesti.
Päivä kiertyi myöhäiseen iltaan, ennenkuin Malteser-juna saapui. Katalin ja alilääkäri odottivat kolmea Arató-veljestä asemalla ja ohjasivat heidät sitte sairaalaan.
Mitään vakavampaa ei todella ollutkaan tapahtunut, sillä matkalla sairaalaan puhuivat he kaikki yhtä suuta. Suuri huomio, jota he herättivät, toiselta puolen viehätti heitä, mutta toiselta puolen saattoi heidät hämilleen; he arvelivat, ettei asiasta kannattanut puhua, vain tuhmuuksia kaikki. Paljaasta vaatimattomuudesta rupesivat he kauhean kovaäänisiksi.
Kadar itse irroitti kääreet sitomohuoneessa, joka kylpi sähkövalossa.
Pojat olivat aina syntymästään asti miltei taikauskoisella johdonmukaisuudella jakaneet toistensa kohtalot. Tuhkarokko oli heillä ollut samalla kertaa, Kolozsvárin kimnaasista oli opettajakunta käskenyt heidän molempien poistua myöskin yhtaikaa ja myös nyt oli heidät molemmat tulessa haavoittanut sama venäläinen konekivääri.
Luoti oli lävistänyt luun Peterin olkavarressa, Palilla taas oli haava hartioissa.
— Koska haavoituitte? kysyi Kadar.
— Kuusi päivää sitten.
— Ilkeätä ruutia…! sanoi ylilääkäri, joka mielellään tahtoi esiintyä vähäsen karkeana. Voitte kiittää isäänne, että hän on antanut teille perinnöksi niin hyvää verta!
Heidät kylvetettiin ja pantiin sänkyyn. Laihtuneet he olivat poissaolonsa aikana, ehkä myös hitusen kasvaneet, kasvonsa olivat tulleet ruskeiksi ja piirteet kovettuneet.
Ennenkuin Katalin meni kotiin miehensä kanssa, katsahti hän vielä kerran heidän yksityiseen huoneeseensa. Hänellä oli muassaan heille kullekin annettavaksi täytetty suklaakakku silkkipaperissa. Heidän kaulassaan avonaisten yöpaitojen alla näki hän Pyhän Katarinan kuvan.
— Millaisia terveisiä vien mestari Kantorille? kysyi hän.
— Tervehdi sitä ja sano, että odotamme tervehdyskäyntiä huomenna.
Sitten jäivät Pal ja Peter yksikseen. Hitaasti ja harkiten imivät he suklaatejaan ja samalla toivat kovaäänisesti ilmi ihastuksensa, kuten koulupojat kesälomalla.
— Hei, miten hieno sänky!
— Huomenna nukumme kymmeneen.
— Ja saamme kahvia ja pyöryköitä aamiaiseksi.
— Ja kaksi munaa. Minä tahdon kaksi munaa.
Kiitollinen isänmaa on minulle velkaa kaksi pehmeäksi keitettyä munaa.
— Mikäli voin päättää professorin eleistä, ei hän laske meitä takaisin kuuteen, seitsemään viikkoon.
— Niistä kuudesta jäämme neljäksi veli Stefanin yksityispotilaiksi.
— Miten ihanalta tuleekaan tuntumaan loikoa leposohvalla taasen ja lukea Zoltán Karpathya!
Sitte vaipuivat he uneen kuten ennen äitinsä syliin. Ei ryssien raskaan tykistön sulkutuli, eivät siperialaisen hyökkäyskomppanian hurraahuudot, eivätkä kuvat viime viikon pistintaisteluista häirinneet heitä.
Unessakin nauttivat he huoneen lempeästä lämmöstä ja joustosängyistä. Molemmat kuulivat jotain aivan hiljaista sanomattoman suloista musiikkia, se oli veri, joka suhisi ja lauloi heidän korvissaan.
Oli keskiyö, ennenkuin Arató ja Katalin ehtivät kotiin omainsa luo.
Matkalla oli Stefan kertonut, että pojat oli sotanäyttämöltä siirretty Kassaan. He olivat tahtoneet salata kotiväeltä, että he olivat haavoittuneet, mutta kun sairaalan päällikkö Kassassa oli saanut tietää, että kaksi vapaaehtoista olivat professori Aratón nuoremmat veljet, oli hän sähköteitse ilmoittanut tälle.
Professori oli muuten harvinaisen painostuneessa mielentilassa. Lavantauti levisi kuin räjähdyksen voimalla pohjoisarmeijassa, suojelusrokotus edistyi sensijaan hitaasti… Aamujunalla kiiruhti hän itse takaisin rintamalle, antaakseen reippaampaa vauhtia työlle.
Hän paneutui heti vuoteeseen ja vaipuikin parin minuutin kuluttua syvään uneen.
Aamun koitossa astui hän saappaissa ja säilä kupeella Katalinin vuoteen ääreen antaakseen hänelle hyvästijättösuukon. Vaimo tunsi nahanhajun, näki silmäripsiensä lomitse kauluksen kullan säteilyn, mutta oli niin väsynyt, että hän vain matalasti ähkäisten ojensi kätensä, kun hän samassa tunsi miehensä huulet poskiansa vastaan, puhumaan hän ei kyennyt.
* * * * *
Peter ja Pal viihtyivät erinomaisesti sairaalassa. Heidän sallittiin olla päivittäin pari tuntia ylhäällä, silloin he heti lähtivät löytöretkeilylle saleihin, missä he tulivat hyviksi ystäviksi kaikkien ihmisten, lääkärien, sairaanhoitajattarien ja potilaitten kanssa.
Kun he saivat kuulla, että kapteeni Milkakin oli siellä, vaihtoivat he nopean, pelästyneen silmäyksen…
Ja kun sattuma saattoi heidät kohtaamaan hänet käytävässä, he aivan jäykistyivät hämmennyksestä.
Kapteeni luuli, että kunnioitus saattoi heidät hämilleen, kun taas pojat ujostelivat sitä, että he kuvittelivat tapaamisen vaivaavan Milkaa.
Sitä enemmän he ihastuivat keksiessään Ijarton. Riemu-ulvahduksin he syöksähtivät hänen luokseen ja senjälkeen viettivät he joka päivä osan päivästään numero kolmessa. Näytti siltä, että hänellä oli suuri sija heidän sydämissään.
Mitään kokemuksia sodasta he eivät voineet kertoa, turhaan tiukkasi heitä eräs vapaaehtoinen, joka sairasti keuhkokatarria, ja joka ei vielä ollut käynyt rintamalla. Heidän suhteensa sotaan oli sama kuin kesälomalle päässeen pojan kouluun, heitä ällötti muistella sitä.
Vain kokonaan vähäpätöisiin sivutapahtumiin he kiintyivät, sodan pikku arabeskeihin. Sellaisia oli esimerkiksi tarina pienestä ruskeasta koirasta, joka oli liittynyt pataljoonaan; haikarasta, joka kierteli palavaa talonpoikaistupaa; lippumies Botlikin kärventyneistä housuista.
Melko pian pääsivät he selville siitä, etteivät kälyn asiat olleet oikealla tolalla. Aina ennen oli heidän kolmen kesken vallinnut eräänlainen salainen vapaamuurarisukulaisuus, joka ilmeni etupäässä siinä, että he silloin tällöin voivat puhjeta nauruun ja nauraa aivan tikahtuakseen muille ihmisille täysin käsittämättömistä syistä.
Nyt sitävastoin heittelivät he pieniä kultakoukkujaan kälylleen aivan turhaan, ne vain soluivat sivuun hänen vastustuksensa edestä.
— Mutta se lienee sodan syy! lohduttelivat he toisiaan.
* * * * *
Luutnantti Sarrethy, ajutantti reservipataljoonasta, saapui sairaalaan tapaamaan Stovasseria.
Sattumalta näki hän Aratón pojat.
— Kas vaan, te täällä? Rykmentti toimittaa teistä tiedusteluja kaikkialla. Juuri nyt olen kirjoittanut Kassan sairaalaan saadakseni tietää, mitä teille kuuluu.
— Mitä on tekeillä? Jotain erikoistako? kysyivät pojat tuskaillen.
— Kyllä, nyt on asianlaita siten, että te molemmat olette tulleet vänrikeiksi liian aikaisin. Sitäpaitsi on toinen teistä saanut kultaisen urhoollisuusmuistorahan, toinen suuren hopeaisen. Mutta sitä en tiedä, kumpi kuuluu toiselle, kumman saa toinen, tuskin sitä tietää itse sotaministerikään.
— Pidättekö meitä narreina, luutnantti?
— Kunniasanani! vastasi Sarrethy tarmokkaasti.
— Kunniasananne upseerina?
— Minun vastuullani voitte turvallisesti neulotuttaa kultaraidat.
Muistorahat lähetytän tänne ennen keskipäivää.
Jotakin tunnustusta olivat he tosin odottaneetkin, hehän tiesivät, että heidät oli ehdotettu mahdollisiksi, mutta tällaista eivät he kuitenkaan olleet uskaltaneet toivoa. Eiväthän he myöskään olleet saaneet aikaan mitään erikoista. Paluumatkalla oli heidän komppaniansa saanut määräyksen hinnalla millä tahansa pitää hallussaan sillan pään Luzanin luona, kunnes viimeinen kuormastovaunu oli ehtinyt yli toiselle puolelle.
He olivat siis sen pitäneet hallussaan. Vieläpä silloinkin, kun heidän molemmat upseerinsa ja kaksikolmasosaa miehistöstä virui vedessä. Everstiluutnanttihan oli antanut määräyksen, mitenkä he olisivat uskaltaneet muuta kuin totella?
Niin, mutta tästä tulee suurenmoinen yllätys Katalinille ja Ijartolle!
Illalla hiipivät pojat liinavaatevarastoon vänrikinunivormussa ja rinnoissaan kunniamerkit. — Pal oli saanut kultamerkin ja Peter sen suuren hopeaisen, vaikka se yhtä hyvin olisi voinut olla päinvastoin.
Tämä oli Katalinin oma valtakunta. Pienoinen kirjoituspöytä seisoi ikkunan ääressä, ja pöydällä kukki kaksi ruusua lasissa.
Peter ja Pal piiloutuivat liinalaudakkojen väliin ja odottelivat kärsivällisesti.
Kesti välttävän kauan ennenkuin ovi aukeni. Pojat tekeytyivät kauhean viekasilmeisiksi… Katalin tulikin todella. Mutta ei yksin! Joku oli hänen kanssaan: kapteeni Milka…
Henkeään pidätellen painautuivat pojat seinää vasten piilopaikassaan, kun nuo kaksi keskustellen astuivat esiin laudakkojen välitse.
Toisin sanoen, vain kapteeni puhui…
Salin toisessa päässä avautui ovi sidehuoneeseen ja sulkeutui taas parin jälkeen, joka loittoni yhdessä…
Kaksoiset seisoivat edelleen piilopaikassaan… Liituvalkeina kasvoiltaan katsahtivat he toisiinsa. Heidän polvensa vapisivat, heidän täytyi tarttua laudakkoihin voidakseen pysyä pystyssä kaatumatta…
Mitä oli mies puhunut Katalinille? Mitä oli hän uskaltanut? — Katalle, veli Stefanin vaimolle? Ja käly oli mykkänä kuunnellut. Hän ei ollut lyönyt häntä, ei juossut, eikä huutanut apua!
Tämä tuntui heistä suorastaan hirviömäiseltä, niin että he tuskin uskalsivat ajatella…
Katalin? Heidän Katansa! Veli Stefanin puoliso!
Olivathan he itse nähneet elämässä kaikenlaista. Naisista tiesivät he myös yhtä ja toista. Mutta he olivat kasvaneet siinä pyhässä vakaumuksessa, että löytyi erikoinen luokka naisia, joka, kuten tähdet taivaalla, oli korotettu kaikkien epäluulojen ja kaiken heikkouden yläpuolelle, ehkä jopa ulkopuolelle luonnon järjestyksen, nämät naiset eivät olleetkaan ihmisiä, he olivat ilman sukupuolta, suloisia, puhtaita, pyhiä, hyviä, intohimottomia olentoja: Arató-suvun naiset.
Molemmat pojat voivat oikein pahoin… Heitä annatti ylen… Kunniamerkit poistivat he taas rinnoistaan, tunkivat ne taskuihinsa ja hiipivät, sairaina häpeästä takaisin huoneeseensa.
Ennenkuin Katalin lähti kotia, tuli hän hetkeksi kaksoisten luo. He olivat jo vuoteessa.
— Olen juuri keskustellut professori Kadarin kanssa. Ensi viikolla saadaan teitä hoitaa ulkopuolella sairaalaa, ja silloin muutatte kotia meidän luoksemme.
Pitkä hiljaisuus. Lopuksi tarttui Peter sanaan.
Matalasti ja kuivasti sanoi hän:
— Ensi viikolla emme ole täällä.
— Ette täällä? Missä sitten?
— Rintamalla. Huomenna ilmoittaudumme uudelleen palvelukseen.
Kata silmäili hämmästyneenä milloin toista, milloin toista veljeä.
— Oletteko tulleet hulluiksi? Miksi näin äkkiä haluatte takaisin?
— Sovimme paremmin sinne, vastasi Pal kuivasti.
— Paremmin kuin tänne?
— Niin.
Hänen silmiinsä pisti, ettei kumpikaan heistä enää kantanut kaulassaan hänen pyhäinkuvaansa.
Heidän suunsa ympäri jännittyivät samallaiset kovat piirteet, jollaisilla Stefan Arató tavallisesti peitti mielenliikutuksensa. Oltválaisten hymy! Nyt he tosiaan huomiotaherättävästi muistuttivat kahta torvensoittajaa Naamioidun Neitsyen valtaistuimella.
Äkkinäinen viha nousi Katalinin päähän. Hän kohautti olkapäitään ja lähti heidän luotaan jäykkänä kuin puukuva. Näytti siltä, kuin yleinen hemmottelu olisi noussut poikasille päähän! No niin, ehkä he viisastuvat huomiseksi…
Mutta he eivät tulleet viisaammiksi. Jäykällä päättäväisyydellä, hillittömällä kärsimättömyydellä menivät he eteenpäin vaistonsa ohjaamaan suuntaan.
He tulivat ja menivät, kävivät päällystönsä luona ja kirjoittivat hakemuksia, he hankkivat suosituksia, vaikenivat ja käyttivät viekkautta vain tullakseen lähetetyksi takaisin rykmenttiinsä.
Budapestin ilma oli heille myrkkyä, he eivät kyenneet syömään eikä nukkumaan enää, jokainen hengähdys oli heille tuskaa.
Katalin piti heitä silmällä kasvavalla levottomuudella. Hänen sydäntänsä särki. Ja mitä sanoo Stefan?
Kapteeni Milka, jolle hän valitteli murheitaan, otti tehtäväkseen puhua heille. Hän luotti siihen, että hänen onnistuisi ylempiarvoisen arvovallalla pehmentää lapsukaiset.
Hän lähti iltahämärässä heidän huoneeseensa. He olivat jo kenttäpuvussa nahkasäärystimineen, sivullaan keltaiset pistoolikotelot. Hän keskusteli heidän kanssaan lämpimästi ja tuttavallisesti; isällisesti ja ystävällisesti värisi hänen syvä bassoäänensä.
Hän alkoi puhumalla verisestä kamppailusta, jota parast'aikaa käytiin Karpateilla, kuvaili heille talvisotaretken kauhuja, antoi tunnustuksen heidän tähänastiselle toiminnalleen, mutta tahtoi kuitenkin samalla varottaa heitä nuoruuden intomielisyydessä antautumasta menemään liioitteluihin… Sillä koko ratkaisuhan ei nyt toki riippunut vain kahdesta miehestä.
Pojat kuuntelivat mykkinä. He seisoivat jäykässä kunniantekoasennossa, mutta kummankin kasvoilla näkyi ilkkuva hymy.
Tämä saattoi Milkan jonkun verran hämilleen… Hän luuli, että hän innossaan ja hyväntahtoisuudessaan ehkä oli tullut esittäneeksi rauhaan kohdistuvia ajatuksia enemmän kuin sopi upseerille ja sen takia hän ponnisteli antaakseen selvityksiä. Hän ihaili itse kohdastaan persoonallista urhoollisuutta, piti suurtekona kaatua isänmaan puolesta, mutta luonnollisesti vain sillä edellytyksellä, että samalla palveli joitakin korkeampia päämääriä…
Poikien pilkallinen hymy vaihtui nyt ylpeäksi ja halveksivaksi irvistykseksi. Armoton ilme heidän nuorekkailla kasvoillaan näytti yhtä oudolta kuin toukokuun lumi pelargoniapenkereellä.
Milka aavisti, mitä he nyt ajattelivat. Kuumeesta omilla kasvoillaan hän tunsi, että hän punastui…
Hän puhui puhumistaan ja joutui samalla yhä enemmän hämmennyksiin, sillä hän tunsi, että hänen sanansa olivat täysin tolkuttomia.
Tuokiossa kuohahti hänessä hereille vanha kapteeni Milka, säälimätön rautaihminen. Hän kyllä tulee kurittamaan nuo kaksi itserakasta nulikkaa.
Mutta kun hän läheni kaksoisia, jotka seisoivat jäntevässä huomiontekoasennossa, oli häntä vastassa kaksi häijyä, teräskovaa silmäparia, jotka säkenöivät vihaa huoneen pimeydessä.
Kapteeni ei käsittänyt heidän hillittömän vihansa syytä, mutta hän tunsi, että nämät kaksi villiä sudenpentua voisivat ryhtyä mihin tahansa.
Taas tunsi hän samanlaista kylmää turtumista sydämessään kuin yönä
Zaklikovin luona.
Hämmentyneenä kangerteli hän:
— No tehkää, kuten haluatte… Ja hän lähti huoneesta.
Peter ja Pal eivät olleet lausuneet sanaakaan koko aikana.
Mutta vasta silloin kapteeni oikein sydäntyi, kun hän liinavarastossa teki selkoa käynnistään. Hänestä tuntui varmalta, että noilla kahdella röyhkeällä poikaviikarilla oli jotain huomauttamista hänen hermoiskustaan, mutta tätä hän ei tietenkään sanonut Katalle, joka muuten itse arveli aivan samaa.
— Ah, noita Aratója! Aivan ennenkuulumattomalla tavalla he uskalsivat käyttäytyä minua kohtaan! Urhoollisuusmuistorahat näyttävät täydellisesti sekoittaneen heidän päänsä… He eivät tahtoneet edes olla tekemisissä kanssani, he käänsivät selkänsä ja nauroivat minulle vasten naamaa.
Kauhistuksissaan tarttui Katalin kapteenin käteen aivankuin suojellakseen häntä…
Milka jatkoi:
— Koskaan ei minua ole kohdeltu niin loukkaavasti, voin taatusti sanoa, niin ylenkatseellisesti… Aivankuin minä en olisikaan ollut heitä korkea-arvoisempi, vaan joku aivan tavallinen — en osaa itsekään sanoa, mikä… Jos en ottaisi huomioon, että he ovat teidän sukulaisianne! —
Hän keskeytti ja heilautti kättään miettivästi. Äkkiä kaikui hänen äänensä sangen syvänä hänen sanoessaan:
— Olkaa rauhallinen, en ryhdy mihinkään heitä vastaan. Ei mihinkään.
Kestän kaikki. Kaiken. Heillä on sama nimi kuin teillä.
Katalinin silmät olivat kyynelissä, hänen sydämensä täynnä katkeruutta.
— Kiitän teitä, sanoi hän — olen kiitollinen teille ja pyydän anteeksi… Minä olen syypää kaikkeen. Minun olisi pitänyt aavistaa — tunnenhan Aratót.
Ah näitä Aratója! Nyt jo katseli hän heitä kaukaisesta etäisyydestä kuin jotain vierasta rotua. Jokainen Arató oli kylmä, ylpeä ja pilkallinen. Kaikki he luulivat olevansa päätä pitemmät muita ihmisiä. Halveksivalla hymyilyllä he tahtoivat kuitata elämän ja kuoleman… Sellaiset olivat kaksoisetkin, Stefan samoin…
Katan päässä pyörivät ajatukset uskomatonta vauhtia… Ja äkkiä sukeltautui esiin katkera kysymys: rakastaneekohan Stefan vaimoaan?
Osasiko hän yleensä rakastaa? Niin paljon ainakin oli varmaa, ettei hän tarvinnut vaimoaan? Hän tarvitsi häntä aivan yhtä vähän, kuin kirkontorni pääskystä, jolla on pesänsä katonulottuman alla.
Mutta tästä ei voinut edes keskustella Stefanin kanssa. Sillä silloin heti ilmeni hänen kasvoillaan tuo Arató-hymy… Ah, miten Katalin oli värissyt Oltván häräntappajien pilkallisen hymyn edessä!
— Milka — sanoi hän itkevän naisen pehmeällä äänellä — unohtakaamme tämä… Jos tahdotte olla hyvä minua kohtaan, jos tahdotte olla oikein hyvä, niin antakaa tuoda tänne sellonne. Tänään tahtoisin kuulla Schumannia. Hän parantaa minut jälleen…
Tähän asti ei Katalin ollut paljoa ymmärtänyt musiikista, mutta Milkan taide oli aukaissut hänelle sointujen portin.
Juuri sellaista musiikkia hän tajusi, se oli kuin kuuma kylpy, jonne viluisa sielu autuaana voi vaipua ja sen tenhoon ikävöi hänen verensä joka pisara.
Niinpian kuin sello lauloi, lensivät heidän vapautuneet ajatuksensa tasaisin siiveniskuin rinnan toistensa kanssa seikkailuihin, ja kun Milka lopuksi pani pois jousen, tuntui miltei omituiselta, että he voivat käyttää keskenään tavallista jokapäiväistä puhetapaa…
* * * * *
Peter ja Pal olivat varustautuneet matkalle lähtöön.
Ijarto, joka seurasi samaa marssipataljoonaa Karpateille, kuin he itsekin, oli jo edeltäpäin mennyt matkatavarain kanssa asemalle, sillävälin he ottivat nopeat jäähyväiset sairaalassa.
Lääkärit ja sairaanhoitajattaret toruivat ja säälivät heitä.
Katalinillehan täytyi heidän myös jättää hyvästit. Heidän piti suudella hänen kättään ja mennä pois sanaa sanomatta…
Liinavaraston edustalla tuli heitä vastaan keltahipiäinen nunna.
— Onko kälyni sisällä? kysyi Pal.
— Kyllä.
— Kuka on hänen luonaan?
— Kuka muu siellä olisi kuin kapteeni? kähisi harmaa noita. Hän loi heihin pistävän katseen ja tallusteli sitten kopeillen pois laajassa poimutetussa hameessaan.
Pojat seisoivat kuin jähmettyneinä oven ulkopuolella. Sisällä vallitsi painostava hiljaisuus. Jos joku siellä sisällä olisi puhunut, olisi ääni kuulunut ulos… Miksi eivät he puhuneet?
Peter ja Pal eivät uskaltaneet katsoa toisiinsa. He häpesivät, ja karvas mustasukkaisuus raateli heidän nuoria sydämiään.
Äkkiä katkesi hiljaisuus. Sellon ääni soi siellä sisällä. Pitkin, hehkuvin, aistillisesti värisevin jousenvedoin… Sfinksi — kollikatti naukui iltahämärässä.
Pojat kuuntelivat pidätetyin hengenvedoin. Mutta sitten heittivät he luotaan kietovien kahleitten leudot syleilyt.
— Tule.
Ja he lähtivät hyvästelemättä.
Mutta kadulla sanoi Pal, että ainakin Kantorille piti sanoa hyvästit. Peterinkin mielestä kuului tämä aivan asiaan. Kun lähtee sotaan, haluaa, että ainakin joku vähäsen sääliikin.
Kantor näyttäytyikin poikain myötätunnon arvoiseksi, kaikin mokomin tahtoi se seurata heitä sotanäyttämölle ja ulvoen se yhäti raapi eteisen ovea, kun sen poistuvat ystävät jo aikoja sitten olivat ehtineet kadulle.
Katalin katkeroitui äärettömästi, kun hän sai tietää, että pojat olivat lähteneet matkaan hänelle hyvästejä sanomatta.
— Oh, noita Aratója! Heillä ei ole sydäntä, ei kenelläkään heistä.
Mutta tästä puhun Stefanille.
Peter ja Pal istuivat sillävälin vuokravaunussa, jota veti suuri, laiha, ruskea hevonen. Hevonen kiisi eteenpäin omituisin loikkauksin ja heitteli samalla yhtämittaa suurta päätään.
Kun he ajoivat Ring-puistokadun läpi, sädehtivät lamput huvittelupaikkojen edustoilla häikäisevin loistein. Siellä täällä sisäänkäyntiportaitten luona, jotka uivat valossa, seisoi ryhmissä herroja takinkaulukset pystyssä sekä lyhythameisia ja korkeakorkoisia naisia.
Vihdoin viimein — lopultakin istuivat he hämärässä, savuisessa toisenluokan vaunussa, ja kitisten ja töyttäyksin lähtivät pyörät heidän allaan liikkeelle…
Paitsi heitä, oli vaunussa kuusi upseeria, jotka kaikki olivat jo syvässä unessa. Eräs istui kallistuneena oikealle, toinen vasemmalle, joku kuorsasi ylpeästi, kun taas toiset tyytyivät vaatimattomaan tuhisemiseen.
Oli onni, että muut nukkuivat, niin ei Arató-poikien tarvinnut hävetä kuumia lapsenkyyneleitään, jotka vierähtelivät alas pitkin heidän poskiaan, aina siksi kunnes he olivat itkeneet itsensä uneen.