SFINKSI JA NAINEN.
Mitä etäämmäksi menneisyyteen muistot Zaklikovista häipyivät, sitä vaikeampi oli kapteeni Milkan uskoa, että hän todella oli sairas.
Edelleen käyttäytyi hän vain kuin pieni pojannypykkä, joka pelkästä itsepintaisuudesta ei tahtonut tulla esiin pimeästä häpeänurkastaan.
Kunpahan hän ei vain lopettaisi näitä, ajatteli hän itsekseen, kun
Katalin alkoi tehdä pelastusyrityksiään.
Mutta siitä seikasta voi hän olla levollinen: nuori nainen oli siksi ylpeä taistelusta, johon hän oli ryhtynyt pimeyden mahteja vastaan, ettei hän tulisi päästämään saalista ruusunpunaisista kynsistään.
Vaalea jättiläinen oli samalla kuuliainen lapsi, joka laimeasti alistuen antautui "sisar Katalinin" johdettavaksi. Hän söi ja joi, lepäsi ja jaloitteli, otti lääkkeitä ja soitti selloa, kaikkia hänen määräystensä mukaan.
Ei kukaan kysynyt, mistä nainen sai ihmeellisen valtansa: kun on kyseessä hermosairaat, ovat ihmeellisimmätkin asiat luonnolliset.
Joka päivä, kun Katalin oli lopettanut kierroksensa sairassaleissa, oli hänellä tapana lopuksi käydä tervehtimässä myös erikois-potilastaan.
Useimmiten lääkärien kanssa, mutta välistä myös yksin. (Tällaista hyväksyi Stefan Aratón puoliso itseltään!)
He jatkoivat musikaalista käsittelytapaa ja vain yhdestä ainoasta naisen sanasta, asetti kapteeni sellon polviensa väliin.
Tänään oleskeli hän taas sangen kauan Chopinin seurassa.
Nokturnojen hehkuvirtaan valoi hän vadillisen sokeria, omaa valmistetta ja uiskenteli nyt, kuten ainakin oman taiteensa uhri, ulos- ja sisäänpäinkäännetyin silmänvalkuaisin musikaalisessa punssiseoksessa.
Kun he olivat neljän silmän valossa, ei nainen koskaan istuutunut, vaan jäi seisomaan oven ääreen katse tutkivasti kiinnitettynä sairaan piirteihin, tapa, jonka hän oli oppinut lääkäreiltä.
Nämät piirteet muuttuivat soiton kestäessä yhä enemmän. Silmät olivat lujasti sulkeutuneina, paisuneissa huulissa näkyi tempaisuja…
Katalin tiesi etukäteen, mitä nyt tuli tapahtumaan: kapteeni Milkan rinta täyttyi siihen määrään tunteista, että purkaus oli välttämätön.
Hän olikin jo hypähtänyt seisaalleen ja katkaisi kovaäänisellä huudahduksella raskasmielisen kaksinpuhelun Chopinin neron kanssa.
— Mutta miksi elän? Niin, mitä se hyödyttää?
Sairas vaipuu yksinäisinä hetkinä takaisin entiseen hermoheikkouteensa; sellaisien kuilujen yli täytyy hänet auttaa armeliaalla kädellä…
Mutta ehkä sairas juuri tämäntapaisten kohtausten avulla haluaakin päästä kosketuksiin tuon lempeän käden kanssa.
— Lopettakaamme musiikki tältä päivältä. Se riittää täksi kertaa. Te olette vähäsen kiihtynyt, sanoo Katalin.
— Kuten käskette, vastaa Milka raskaasti.
— Huomenna tulen taas, silloin jatkamme. Olettehan samaa mieltä? kysyy
Katalin.
— Milka säpsähtää — hänen ajatuksensa ovat harhailleet jossain kaukana…
— Ah, siitä tulee erinomaista!
Naisen käsi on jo ovenkahvalla, mutta hän ryhtyy uudestaan sanoihin.
— Mitä nyt siihen kysymykseen tulee: miksi kannattaa elää… Herra Jumalani! Ihmisellä on aina jotakin, jonka edestä kannattaa elää, tai sitten ei hänellä ole mitään…
— Minulla ei ole kerrassaan mitään! Ei mitään maailmassa, mutisee Milka katkerana.
Katalin katselee häntä vakavasti.
— Niin, vaikka ei minulla olisikaan mitään, olisi minulla kuitenkin jotakin. Tietoisuus siitä, että olen ihminen, enkä mikään puettu nukke… Ei aateluus velvoita, vaan järki. Se velvoittaa meitä mahdollisimman suurella arvokkuudella kantamaan elämän vastukset… Elämä ei ole mikään huvimatka!
— Miten voimakas te olette! Miten kadehtiikaan teitä! — kummailee Milka ja katselee häntä suurin, valoisin silmin, aivankuin hän nyt näkisi Katalinin ensi kertaa. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta pudistikin äkkiä päätään: ah, mitä se hyödyttää? — ja väsyneenä, kuin putoava lehti, vajoaa hänen mielikuvitelmansa kohti syvyyttä:
— Valitan, armollinen rouva, mutta viisainta, mitä voisin tehdä, olisi ampua Trommer-luoti otsaani.
"Sisar Katalin" rypistää mustia kulmakarvojaan valkean päähineen alla.
— Ja vakuutan teille, kapteeni, että jollen tietäisi tämän elämäänkyllästymisen olevan erään sairaustuntomerkin, halveksisin teitä vähäsen. Itsemurha? Se on sekavien aivojen ja puolisivistyneitten pakopaikka.
Milkan vaalea pää vaipui syyllisyystuntoisena.
— Niin voimakas! mutisi hän vimmaisesti.
Silloin valaisi Katalinin piirteet lämmin äidinhymy.
— Tiedättekö mitä, kapteeni? Menkää nyt kauniisti vuoteeseen ja nukkukaa aina huomiseen, varhaiseen aamuun. Jos olette nukkunut kahdeksan tuntia — mutta petosta ei sallita — saatte tulla tervehtimään minua aamulla liinavaatevarastoon.
Hän tahtoi mennä, mutta Milka pani kätensä ristiin ja katsoi rukoillen häneen.
— Vain yksi sana! Sallikaa minun tehdä vain yksi kysymys… Olen kauan taistellut, mutta nyt täytyy minun kysyä… Sanokaa, halveksitteko minua?
Halveksia? Kata hymyili lempeästi, kuin nuori äiti, kun hänen pieni poikansa kysyy jotain oikein tyhmää. Ja tämä hymy teki hänen kasvonsa todella kauniiksi.
— Halveksia? Miksi niin? Siksikö, että kranaatti, joka olisi voinut kaataa kumoon kirkontornin, löi maahan myöskin teidät? Rakas kapteeni, en halveksi edes kirkontornia, ja se on kuitenkin paljon karkeampaa ainetta kuin te.
Hän tarttui Milkan käteen ja jatkoi:
— Tornin voi rakentaa jälleen, ja ihminen voidaan taas auttaa jalkeilleen. Ja ihminen on saanut järkeä ja tahdonvoimaa, ollakseen itse vähäsen mukana tässä auttamisessa… Ettekö tekin ole samaa mieltä?
Pystypäin, huulillaan voitokas ja ylevä hymy, seisoi Katalin hänen edessään valkeassa puvussaan.
Hän oli niin vahva, niin puhdas ja ylväs kuin marmorimöhkäle ylhäällä vuorenhuipulla.
Kapteeni ei kohottanut hänen kättään huulilleen, vaan kumartui syvään ja suuteli hänen eetterintuoksuisia, pienoisia sormiaan.
Milka oli muuten aina kohtaamisesta asti rautatieasemalla usein ajatellut rouva Aratóa. Siihen aikaan olivat hänen ajatuksensa eräänlaisella oudolla, mietiskelevällä uteliaisuudella hiiviskelleet hänen solakan olentonsa ympärillä.
Kukaan ei tuntenut häntä pääkaupungissa — Arató eli syrjässä — mutta kuitenkin ympäröi häntä maine, että hän oli ylhäinen ja harvinaisen puoleensavetävä. Naisen, joka kykeni kiinnittämään Stefan Aratón, niinkuin hän, täytyi itsensä olla Arató naismuunnoksena.
Hyvän maineen lumivalkea helmikruunu loisti hänen viisaalla otsallaan.
Kun hän laupeuden lempeällä vakavuudella kumartui yksinkertaisen upseerin puoleen, tunsi hän äkkiä hänet jälleen. Hän, joka muuten aina oli seisonut vieraana naisten edessä, löysi nyt itsessään Katalinin kuvan, kuten suloisen, hyvin tutun olennon nuoruuden unelmista.
Ja millainen nainen oli hän?
Niin todellinen, niin ehyt, ja niin kallis, kuin olisi hän leikattu yhdestä ainoasta, suuresta kristallista. Vain se raikas tuoksu, joka virtasi hänen olemuksestaan, todisti, ettei valheen lika ollut koskaan koskettanut häntä.
Kaikki se, jota Milka oli ikävöinyt ja jota hän jo luuli löytyvän vain unelmissa taivaan tähtien alla, kaikki se loisti ja hehkui pyhänä todellisuutena tämän naisen sielusta.
Kuinka hyvältä tuntuikaan, että sittenkin löytyi tällaisia naisia kirkuvien riikinkukkokanojen riveissä! Juuri sellaiset tekevät tämän surkean, löyhkäävän elämän lämpimäksi, tuoksuavaksi, kotoiseksi.
Elämä! Milka ei nyt tietänyt mitään parempaa, kuin laskea uudelleen saavuttamansa elämän Katalinin kapeiden, valkoisten kenkien eteen.
Asettaa se siihen uhrilahjana puhtaasta kiitollisuudesta, että löytyi maailmassa sellainen olento kuin Katalin.
Panna se siihen ilman vähintäkään toivoa, hänhän tiesi niin hyvin, että
Katalinin elämä kohosi yli hänen elämänsä, kuin pilvet yli maan.
Chopin-illan jälkeen sai hän varmuuden siitä, mihin hän enää ei ollut uskonut: hänestä voi vielä tulla ihminen muitten ihmisten parissa.
Sellainen nainen kykeni vapauttamaan lentävän hollantilaisen. Hänen yksi ainoa hymynsä pystyi ratkaisemaan kaikki Milkan sfinksi-elämän tuskantäydet arvoitukset.
Ylhäällä tuntureillakin joutui mykkä lumi liikkeeseen. Se mitä Milka tähän asti oli luullut ikuiseksi jääksi, muuttui keväiseksi kukkaseksi.
Ja kaikki se, johon hän ei ennen ollut tohtinut uskoa: elämä, nuoruus, voima, nainen, rakkaus, vyöryi nyt kuin tuoksunhuumaama kukka-laviini häntä vastaan.
* * * * *
Kata riisuutui parast'aikaa, mennäkseen levolle sen illan jälkeen, joka oli pyhitetty Chopinille.
Hetkeksi pysähtyi hän seisomaan pukuhuoneensa suuren peilin eteen ja samalla kysyi hänen sisässään joku ylimielinen ääni: tietääköhän tuo pitkä sotilas, kuinka kaunis me olemme?
Ääni kuului jollekin, joka aina Katan koulutyttöajoista asti oli asunut hänen sielunsa salatuimmassa sopukassa ja joka tänä päivänä oli aivan sama pikkunirppu kuin kymmenen vuotta sitten.
Hän nuhteli kuitenkin tuota sivu-Katalinia; niin miettivässä mielentilassa, kuin missä hän tänään oli, ei hän tahtonut tietää moisesta kevytmielisyydestä.
Niin huolehtivalla arvokkuudella, kuin naiselle yöpaidassa ja paljain jaloin oli mahdollista, asteli hän siniseen huoneeseen ja ryömi huoaten leskivuoteensa peitteen alle. Merenneidon luola oli muuten myöskin kylmä sinä päivänä.
Hän ei tuntenut vielä itseään uniseksi, mutta silti sammutti hän lampun, solmi kätensä yhteen niskansa taakse ja odotteli tavallisia yövieraitaan…
Yölliset vieraissakävijät olivat kapteeni Milkan ajatukset. Tänä hiljaisena hetkenä löysivät ne aina tien hänen luokseen, samoinkuin Bachus-jumalan kesyt pantterit Ariadnen luo.
Ne tulivat Nokturnien kuumain tuulten kantamina, keskiyötaivaan tuulisten pilvien seurassa. Ne kohottivat vastustuskyvyttömän naisen kullanhohtoisille, hiljaa tuutiville aalloilleen ja veivät hänet mukanaan kauas pois.
Lyhyesti sanoen: Stefan Aratón puoliso lepäsi leveässä jacaranda sängyssään, jonka hänen miehensä oli leikkauttanut hänelle eräällä székelyläisellä tuhattaiturilla, ja uneksi jalkaväenkapteenista…
Nyt soitteli rouva Katalin itselleen kultaviululla:
Tämä on puhtain, jaloin tunne, joka koskaan on saattanut naissydämen sykkimään. Mutta ei! Muut naiset, tavalliset naiset, jotka etsivät vain hakkailua ja huvittelua, eivät koskaan kykenisi tuntemaan mitään tällaista.
Sillä hänet sitoi salaperäisen, henkisen äitiyden langat tähän ihmiseen. Milka oli hänen luomuksensa, hänen kasvatuksensa hedelmä, hänen omaisuutensa.
Hän katseli kapteenia, kuin mykkää, ravintoa nauttivaa alkusolua; hän näki hänet lallattelevana, horjahtelevana lapsena; myöhemmässä hoidon asteessa häpeissään olevana ihmispelkopojanvetkaleena; ja viimeksi näki hän jaloilleen autetun ihmisen täysinkehittyneenä miehenä.
Oliko sitte ihmeellistä, jos tämän suuren lapsen vaalea pää herätti
Katalinin sielussa lämpimän ja hellän peilikuvan.
Mutta todellisuudessa oli tapahtunut jotain paljon merkittävämpää, kuin mitä Katalin itsekään olisi uskonut.
Kauniin Zolkyn tytär oli nimittäin siirtynyt kokonaan uuteen rooliluokkaan.
Tähän asti oli hän vain vaihtanut osia elämän näyttämöllä. Puvut olivat vaihtuneet kuten sävelmät, joita hän oli näppäillyt kultaviulustaan, mutta rooliluokka oli pysynyt samana: hän oli kuuluisan miehen pikku Kata.
Mutta tällä kertaa oli hän siirtynyt uuteen rooliluokkaan korkeampaa tyyliä. Sievästä, pikku Eikenestäkin oli tullut Joku. Persoonallisuus. Ihminen, jonka pään ylle ihmiskohtalon pilvet keräytyivät.
Niitten monien eri Katalinojen joukossa, jotka toinen toisensa jälkeen häämöittivät esiin hänen mielikuvituksensa esiripun takaa, ei mikään ollut niin täysin uusi, niin kiihoittavan mielenkiintoinen, niin totinen ja suurtyylinen kuin tämä, jonka kuva heijastui kapteeni Milkan silmissä.
Hänellä ei enää ollut mitättömän kamarineidin viehkeät ja ruusuiset posket, vaan sankarittaren jalot voimakkaat ja ihanat, inhimilliset profiiliviivat.
Kapteeni Milkassa oli hän löytänyt ymmärtäväisimmän yleisönsä ja siksi oli hän nyt vakuutettu siitä, että hän oli löytänyt itsensä ja elämänsä todellisen päämäärän.
Proteuksen tytär niitti nykyisessä olomuodossaan suurimpia menestyksiään ja eli sentakia nyt todellisinta elämätään.