GOLDMARKIN SARJA.
Zolyomin kirkkotarhassa on kolkka, jota heikkohermoiset kirkossakävijät tarkoituksella välttävät. Jos joku kuitenkin harhautuu sinne, vetäytyy hänen sydämensä kokoon, sillä kahdeksan tarkkaan samanlaista, pientä hautakiveä seisoo siellä tasaisessa, somassa rivissä kuin pienet, kuuliaiset pojat.
Teodor Milka, rikas slovakialainen nahkakauppias on sinne haudannut kahdeksan poikaansa. Vanhin haudattiin kolmetoistavuotiaana, nuorin kuusikuukautisena, rautarenkailla vyötetyn, suuren kivipaaden alle.
Luonto oli pyhällä säälimättömyydellä lausunut julki tuomiopäätöksensä olla pitämättä kauempaa elossa sukua, jonka veren joku peritty kirous oli saastuttanut.
Teodor Milkan yhdeksäs lapsi sai kuitenkin armon. Äidin onnistui tuhansin rukouksin varastaa pikku Karoly kuoleman käsistä. Näyttää siltä, kuin äidin sydämen ainakin joskus onnistuisi muuttaa luonnon järjestystä.
Mutta Kari oli niin viheliäinen, ryppynaamainen ja vähän toiveita herättävä kuin lokakuun kananpoika.
Hän kasvatettiin sananmukaisesti pumpulissa ja oli kuusivuotiaana nokkela ja valmis pikku luulosairas. Itse tarkasteli hän pientä, huippupäistä kieltään peilissä, ja pöydän ääressä laski hän usein lusikan lautaselle ensin kysyäkseen: äiti, luuletko tämän olevan minulle vahingollista?
Naapurien lapset ajoivat kiljuen toisiaan takaa ylös vuorille ja söivät hatun täydet raakoja hedelmiä. Kari puolestaan istui mietteliäin elein uunin ääressä ja pedanttisella huolellisuudella otti sisäänsä rautarohtoja ja maksarasvaa.
Hän oli aina naisten seurassa ja hänessä alkoikin kehittyä naisellisia taipumuksia. Hän oli mieltynyt leikkiruuanlaittoon keittiössä, valmisteli naisten käsitöitä ja ylpeili pitkistä, kiharista kutreistaan.
Hänen koulutoverinsa antoivat hänelle usein korvatillikoita ja nimittelivät häntä tavallisesti neiti Karolaksi.
Myös se oli merkki hänen naismaisuudestaan, että hän kuumeisella ja huumeisella rakkaudella antautui harrastamaan musiikkia. Hän soitti myös itse, hän yritteli soittaa miltei kaikkia soittokoneita, mutta yhä antoi hän kykynsä kehittyä hillittömästi; järjestelmällistä opetusta, vaivaloisia harjoituksia ei voimaton lapsi koskaan olisi kestänyt.
Suuresti takautuneena odotteli hän neljättätoista syntymäpäiväänsä. Perheen keskuudessa oli sellainen taikauskoinen käsitys, että tämä päivä olisi Milka-lasten vaarallisin. Jos jonkun onnistuisi elää yli tämän päivän, voi hän tulla yhtä vanhaksi kuin itse Metusalem, mutta sitä ei vielä kukaan Teodor Milkan lapsista ollut voinut.
Vaarallinen päivä meni ohi. Kun vanha kello oli lyönyt viimeiset kaksitoista lyöntiänsä, kuului makuuhuoneesta keskiyönhiljaisuudessa ylen onnellinen ja oudoksuva ääni:
— Äitikulta, minä elän.
Kuolonenkeli oli kääntynyt kynnykseltä.
Ja nyt alkoi Kari, aivan kuin hän äkkiarvaamatta olisi päässyt irti jostain hämäräperäisestä — vankiluolasta, aivan yllättävästi varttua auringonpaisteessa ja tulla voimakkaaksi ja jänteväksi. Ja sellaisella vauhdilla ja voimalla, kun lopultakin leppynyt luonto olisi halunnut antaa täyden vahingonkorvauksen menneeltäkin ajalta.
Seitsentoistavuotiaana oli hän jo koko päätä pitempi isäänsä.
Tämä oli aivan uutta Milkan kääpiöperheessä: Karista tuli oikea jättiläinen lihaksisine jäsenineen, punakoine poskineen ja säteilevine silmineen.
Nyt katseltiin häntä kaupungissa aivan toisin silmin. Vanhemmat riippuivat hänessä ylpeinä ja innostuneina. (Kun heidät nähtiin yhdessä, tuli ajatelleeksi lammaskoiran leijonanpentua). Toverit katselivat häntä kunnioittavin silmäyksin, jopa Zolyomin slovakkilaistytötkin punastelivat, kun he menivät hänen ohitseen kadulla ja keveästi keikuttelivat lanteitaan.
Mutta omituisinta oli, että koko tämä suuri muutos pysähtyi vain hänen ulkoiseen olemukseensa, sisäisesti jäi jättiläislapsi siksi, mikä hän ennenkin oli ollut: mietiskelevä, pehmeä ja voimaton, piskuinen kääpiöneito Karola.
Ja hän hinasi mukanaan omaa, valtavaa ruumismassaansa kuin Peukaloinen isänsä vanhaa lammasnahkatakkia. Kananpojan sielu asui kotkanruumiissa.
Mutta tämä oli hänen oma, pelokkaasti ja vavisten säilytetty salaisuutensa. Maailman silmissä oli hän komea nuorukainen, avokatseinen, ylväsryhtinen ja rakastettava, vaikka ehkä vähäsen karkean suorasukainen. Mutta suurella huolella ja näyttelijätaidolla esitti hän vankkaa lihasihmistä.
Naisia kohtaan ei hän koskaan tuntenut mitään erikoista viettymystä, mutta velvollisuudentuntoisena käyttäytyi hän kuitenkin kuin parantumaton hamemetsästäjä. Ei hän myöskään viinistä paljoa välittänyt, ei edes kunnolla sitä sietänyt, mutta silti hän juhli paljonkin upseeritoveriensa kanssa. Hänen suurin nautintonsa oli ottaa viulu mustalaisen kädestä ja itse soittaa myrskyisän hillittömiä sävelmiä juomatovereilleen.
Jottei häntä olisi pidetty pelkurina, oli hän ärsyttävä ja väkivaltainen ilman syytä. Hän kuljeskeli kaupungissa kuin liiaksi lihoitettu siitossonni. Mutta siinä oli myös oma uhkansa; alati täytyi hänen heikkoine hermoineen ja pehmenneine lihaksineen pelätä jonakin päivänä kohtaavansa silmä vasten silmää sen Davidin, joka tulisi riisumaan häneltä hänen Goliatpanssarinsa.
Hänen onnensa oli, että ihmiset aina antoivat hänen ulkomuotonsa vaikuttaa itseensä, joten hän ei koskaan joutunut kokeenalaiseksi.
Myöhempinä vuosina oppi hän toteamaan, että samoinkuin ei hänen voimansa ollut todellista voimaa, vaan sen kaipuuta, samoin hänen koko elämänsä oli vain elämän ikävöimistä.
Meluavimmassakin seurassa tunsi hän itsensä yksinäiseksi, hän ei osannut olla ihminen ihmisten joukossa, hän oli vain kummitus ihmisasussa. Ja kuitenkin hän tulisesti rakasti ihmisiä, etsi heidän seuraansa!
Lentävä hollantilainen… Hänenkin aluksensa risteili kaihoten pitkin elämän kukkasrantoja, mutta se ei voinut koskaan laskea maihin.
Hänen irstailunsa, seikkailunsa ja ystävyysliittonsa, hänen tuskansa ja riemunsa eivät olleet koskaan oikeita ja todellisia, vain tyhjiä heijastustunteita, jotka elämä rannattomasta etäisyydestä vain kuvitellen loihti esiin. Se oli samanlaista elämää kuin sähköllä liikutetun sammakonreiden.
Se palava halu voiman käyttelyyn, mikä oli ominaista Milkan perheelle, teki Karista sotilaan. Hän haaveksi, että kun hän vain pukeutuisi upseerikaapuun, hänen elämänsä äkkiä tulisi täyteen itsetietoista voimaa, intohimoista todellisuutta. Lihasnousukas tahtoi tulla voimaylimykseksi.
Valaakseen voimaa pehmeään sydämeensä, pakoittautui hän olemaan ankara esimies. Ja silloin tapahtui, kuten tavallista, kun heikot ihmiset ovat kyseessä: he eivät kykene olemaan voimakkaat, vaan vain julmat.
Sodanjulistuksen otti hän vastaan silminnähtävällä ilolla. Ehkä sodan raaka todellisuus lopultakin musertaisi hänen vankilansa paksut kristalliseinät, ja halkeamasta pääsisi hän itse ulos elämään. Suuri kuolema toisi hänelle elämän täydellisyyden. Hän odotti alati vain ulkonaisista tapahtumista omaa vapautumistaan.
Mutta kun hän Puolan synkän taivaan alla kuului lähestyvää kanuunanjyminää, kutistui hänen sydämensä kokoon, sillä hän aavisti, että nyt vedetään hänen elämänsä valhe tuomioistuimen eteen.
Ja kun sitten veren ja tulen helvetti pauhaten avautui hänelle
Zaklikovin yönä, oli hän selvillä siitä, ettei hän tulisi kestämään.
Se ei ollut pelkuruutta — hänen joka hengenvetoinahan oli rukous, että vapauttaja — kuolema saapuisi — vaan hänen hermonsa yksinkertaisesti pettivät uupumuksesta, ne lyyhistyivät kokoon kuin kuolemanraukeaksi ajettu otus.
Toiset kestivät. Hänen oma luutnanttinsa kykeni palavien talojen valossa kirjoittamaan raportin everstille… Ja hän näki korpraali Ijarton lataavan kivääriään piippu hampaissa… Ja veljekset Arató, nuo poikaset, joilla oli rusahteiset tytönposket, syöksyivät pajunetit tanassa helvetillisessä ulinassa vihollista vastaan, samoinkuin he muutamia vuosia sitten hyökkäsivät rumanialaisia lapsimukulia vastaan, jotka näyttivät heille kieltänsä…
Mutta hän ei jaksanut, hän ei sitä käsittänyt.
Kumea tyhjyys aivoissa, jäsenet kankeina, seisoi hän hirmumyrskyssä.
Toimettomana ja voimattomana.
Voiman komedia oli lopussa. Sammutettiin lamput. Kapteeni Milka jäi yksin pimeyteen eikä enää välittänyt ihmisten suosionosoituksista. Hän ei enää halunnut, että häntä olisi pidetty voimakkaana.
Miehellä, joka vedettiin esiin sirpaleista, ja joka nyt istui täällä upseerisalissa, ei ollut juuri mitään yhteistä rohkean ja komean kapteenin kanssa.
Hän oli taas Teodor Milkan arka ja säälittävä pikkupoika, jota toverit muinoin pilkaten nimittivät neiti Karolaksi…
* * * * *
Rakas hyvä mieheni!
Ei poikien, vaan minun on syy. He kirjoittavat sangen säännöllisesti, mutta minun aikani on ollut niin hirveän sidottu, etten ole saanut tilaisuutta lähettää heidän korttiaan Sinulle. Ethän kuitenkaan suutu minuun?
He ovat olleet tulessa monta kertaa, meidän poloiset urhoolliset poikamme, mutta näin pinnalta katsoen voivat he täysin hyvin, ainakin he kirjoittaessaan ovat aina hyvällä tuulella. He sanovat, että minun Pyhä Katarinani on antanut heille onnea.
Itse voin hyvin, vaikka minulla on paljon tekemistä. Sairaala vaatii aikani aamusta iltaan, usein sattuu myöskin, että saamme yönaikalähetyksiä.
Naamioitu Neitsyt Oltvássa on todistajani, että vain Sinun tähtesi ja
Sinun omiesi hyväksi teen työtä, koska minun jokainen tekoni ja joka
ajatukseni on Sinun.
Kapteeni Milka, poikien kapteeni — olen kai kirjoittanut, että hän on tullut tänne sairaalaan hermoiskun takia — osoittaa oireita synkkämielisyyteen. Jospa näkisit, mitä on tullut tästä voimakkaasta komeasta miehestä! Kauheata, hirveää on tämä sota!
Kuulehan, nyt kutsutaan minua taas leikkaussaliin! En saa kirjoittaa enempää. Mutta ehkä onni suo minun uneksia Sinusta yöllä. Ajattele minua ja rakasta minua.
Väsynyt Kata-raukkasi.
Zaklikov on venäläis-puolalainen kylä Sann-joen varrella…
Parin viikon kuluttua selvisi tämä tosiasia myös kapteeni Milkalle, ja senjälkeen lopetti hän kylän nimen kertaamisen.
Mutta mitään keskustelua ei toistaiseksi voinut hänen kanssaan solmia, ei myöskään häntä saatu suostutetuksi jättämään huonettaan.
Sillä niin pian, kuin hän jättäisi kotonsa, syöksyisi häpeän tunne hänen päällensä kuin karjuva villipeto ja iskisi hänet maahan.
Hän häpesi hirveästi, sanomattomasti, kuolettavasta
Ratisevin hampain hapuili hän ympäri pitkin sairaalan seiniä… Mitenkä voisi hän lähteä täältä? Ulos ihmisten joukkoon? Kuinka voisi hän taas näytellä kapteeni Milkan entistä osaa?
Mieluummin kaivautuisi hän alas maahan, lattian alle. Kuinka suloista olisikaan maatua mullassa, kadota ikuiseen pimeyteen, hiljaisuuteen… Tulla mykäksi ja sokeaksi… Silloin ei kukaan koskaan voisi katsoa silmiin, ei kenkään konsanaan kysyä mitään…
Professori Kadar aavisti, mitä kapteenilta puuttui.
Ei ole helppoa houkutella häntä takaisin elämään… Täytyy rakentaa hänelle jonkinlainen silta, punoa Ariadne-lanka… Silloin — ehkä onnistumme… — Musiikki! Soitannon mahdilla! — sanoi Katalin.
Hän oli kerran kuullut puhuttavan sairaasta, jonka musiikin sointu oli valaissut ulos ikuisesta yöstä… Milkahan oli suuri soittoniekka, siitähän olivat kaksoiset niin usein maininneet.
Pitäisi noutaa tänne hänen sellonsa! ehdotti Stowasser, vapaa székely, joka kierteli käytävässä pää upotettuna valkeaan kypäriin.
Vänrikki selitti, että Milka kykeni seurustelemaan minkä soittokoneen kanssa tahansa, mutta mieluimmin hän soitti selloa.
Katalin otti huolehtiakseen tästä. Erinäisten tiedustelujen jälkeen onnistui hänen saada käsiinsä kapteenin sello, jota hänen huonekalujensa mukana säilytettiin eräässä varastohuoneessa.
Eräänä iltapuhdehetkenä otti eräs sairaalan nostoväkiläinen sen mukaansa Milkan huoneeseen ja asetti määräyksen mukaan sanaakaan sanomatta mustaksi lakatun laatikon erääseen nurkkaan.
Ja sitten seisoivat kaikki vaanimassa, nappaisiko kala koukkuun.
Kauan odottivat he hukkaan. Mutta sitten yht'äkkiä —.
Tenhoava sävel kaikui yön hiljaisuudessa. Se tuli kaukaa, alhaalta syvyydestä, kuin noidan laulu maan uumenista.
Hiljaa, kuin tukahdutettu nyyhkytys tuli se lähemmäksi, pelokkaana hapuillen, aivankuin se vielä epäilisi oikeuttaan elää.
Sitten kapusi se korkeammalle, kerjäten kiihkeästi ja intohimoisesti…
Äkkiä kohotti se päänsä ahneesti ja janoavasti…
— Hän soittaa Goldmarkin sarjaa, sanoi alilääkäri, joka ymmärsi jonkun verran musiikkia.
Se oli omituista musiikkia. Hurjasti virtasi se esiin Milkan slaavilaisen veren kiihoittamana ja tuprutti mukanaan monta kirjavaa kiveä, jotka olivat huuhtoutuneet irti kerroksista, jotka peittivät tuntemattoman syvyyden.
Joka musikaalinen ajatus, mikä siilautui läpi kapteenin hermoston seulan, tuli uskomattoman pehmeäksi, suloiseksi, tuliseksi ja tunnelmalliseksi.
Hänen jousensa käyrä pyörensi joka kulman, ja hioi jokaisen epätasaisuuden.
Säveltäjäin joukosta ihaili hän vain suuruuksia; kaikkien lentoa voi hän seurata, mutta vain kuten lihava villihanhi nousevaa haikaraa: jalat laahaten sammakonliejussa.
Kun hän soitti, tuli Bach hempeäksi, jopa Beethovenkin lientyi. Jättiläisistä, jotka nostivat maapallon harteillaan, teki hän lihavia kukankantajia barokkityyliin. Sävelin soivat katedraalikirkot täytti hän tekokukilla, silkillä ja myrtintuoksulla.
Hänelle oli musiikki syntinen intohimo, unijuoma, haschisch, jota hän imi ahneesti ja punottavin poskin.
Musiikin hehkussa suli hänen sielussaan kaikki, mikä oli voimakasta ja miehekästä, ja vain Karola jäi jälelle, Karola, joka hentona ja väristen puhkesi nyyhkytyksiin kokiessaan aikoja sitten maatuneitten musiikkisankarien hengen tarmon.
Musiikki kaivoi salaisia, maanalaisia käytäviä hänen sieluunsa, missä outoja, värittömiä, unelmanhaihtuvia olentoja nousi oraalle.
Kun hän upseeriaikanaan kerran oli määrätty Budapestiin, tuli hän kosketuksiin taiteilijain kanssa, etupäässä maalari- ja kuvanveistäjäpiireissä. "Pojat" näkivät hänet mielellään seurassaan, heillehän ylimalkaan tuollainen "uhkea, typerä rotuhärkä" oli todellinen helmi.
Välistä hän soitti myöskin heille, jolloin taiteilijat keksivät hänen musiikkinsa levottomuutta herättävän mielenkiintoiseksi ja kutsuivat häntä neroksi.
Eräässä tällaisessa tilaisuudessa piirsi suuri kuvanveistäjä, joka oli kuulijain joukossa, hänestä pikakuvan edessään olleelle marmoripöydälle.
Kun Milka kotvasta myöhemmin, mestarin mentyä, katseli piirustusta tunsi hän hämmästyneenä siinä itsensä.
Kuva esitti sfinksiä, jonka pehmeällä naarasleijonanruumiilla oli Milkan pää. Sfinksi seisoi jyrkän kallio-obeliskin huipulla, josta se ei voinut päästä alas, siksi se katseli kieroon alas syvyyteen, sinne uneksien ikävöiden eteenpäin kallistuneena kuin kissa ylhäällä katonulkonemalla.
Mitä etsi se sieltä alhaalta — kuolemaa, elämääkö?
Tai olikohan vain oikukas sattuma ohjannut mestarin kättä, tai olikohan se hänen kuulemansa musiikin olemuksen ruumiillistuma?
Ja nyt soi siis kapteenin sello sairaalan upseerisalissa…
Sfinksin ääni valitti yön hiljaisuudessa.
Katalin seisoi käytävässä, nojautuneena ovipieleen. Kädet ristissä rinnoilla kuunteli hän syvimmällä hartaudella.
Hänestä tuntui, kuin tuolla sisällä tapahtuisi jotain suurta ja pyhää. Ihmissielu heitti yltään pimeyden kahleet ja astui autuaana kohti valkeutta…
Mutta musiikki keskeytyi äkkiä, ja Katalinin silmien edessä väikkyi hetkisen kuva taistelevasta ihmisestä, joka suinpäin syöksyi takaisin pimeyteen.
Empimättä aukaisi hän oven.
Kapteeni Milka istui pöydän ääressä, pää oli käsien varassa ja kyyneleet vuosivat virtoina. Kyynelvuo oli rukous, rannalle ajautuneen haaksirikkoutuneen suloiset kyyneleet.
Ja kyyneleet täyttivät myös Katalinin silmät.
* * * * *
Oma rakkaani. Stefan, kallis puolisoni.
Uskollisesti rakastaen tervehdin sinua, ja voin suuresti iloiten kertoa, että meidän on onnistunut pelastaa kapteeni Milka, jota Herra on niin raskaasti koetellut.
Toisin sanoen, voin perin täydellä vakavuudella ilman omahyväisyyttä väittää, että minun on onnistunut pelastaa hänet!
Oppineet tohtorit eivät saaneet hänestä tolkkua, mutta minä, yksinkertainen naisolento — poloinen, keksin aatoksen, joka loistavasti kesti kokeen.
Kun Sinä palaat, kerron laajasti koko tapauksen kulun, tiedän, että se
tulee herättämään harrastustasi.
Näet siis, ettei Sinun pikku "kylkiluu"-raukkasi ole täällä
sairaalassa mikään tyhjäntoimittaja.
Voin aivan vakavasti sanoa, että olen vilpittömän onnellinen siitä,
että kaikessa tässä nimettömässä kurjuudessa, jonka tämä hirveä sota
on tuonut meille, myös omalta osaltani olen voinut tuottaa vähäsen
lievitystä.
Kadar sanoo, että hän tämän ihmeparannukseni jälkeen tulee ehdottamaan
minut yliopiston kunniatohtoriksi. Mutta minä vastasin, että minä
olisin sangen tyytyväinen, kunhan hän ei vain ilmiantaisi minua
puoskaroimisesta.
Poikien kortin liitän tähän mukaan. Nuo kaksi "Kasakkain kauhua" pyytävät suklaatia. Muuten voin hyvin ja ajattelen, kuten Kantor, uskollisella rakkaudella meidän molempien hyvää isäntää. Ja sitäpaitsi lähetän vielä satatuhatta suukkosta.
Kata.