ZAKLIKOV.
Kaksoiset lähettivät ahkerasti kirjeitä sotanäyttämöltä. He alkoivat jo lähimmällä asemalla, missä juna pysähtyi ja jatkoivat sitäseuraavalla.
Vähän myöhemmin voivat he onnellisessa kiihoitustilassa ilmoittaa eräästä puolalaisesta seudusta, jonka nimeä oli mahdoton lausua, että he kuulivat etäistä kanuunanjyskettä.
Vihollisen lentokone, joka heitteli pommeja heidän junaansa kohti, tuotti heille silminnähtävän suurta tyydytystä… Tästä kaikesta eivät he olisi halunneet paljoa menevän hukkaan, toteutuihan nyt yksi kimnasistivuosien unelmista.
Sitte oli muutaman päivän tukahduttavan hiljaista. Ja tuli tieto, että he olivat olleet mukana taistelussa.
Veljekset eivät olleet kärsineet mitään vahinkoa, mutta Kornelius Robek raukka, luokan humoristi, hän, joka niin mainiosti osasi matkia kapteeni Milkaa, oli kuollut sankarikuoleman. (Jo ennen oli professori Hanko, kun Robek oli ampunut paperikuulia hänen nenäänsä, ennustanut, että hän tulisi lopettamaan päivänsä vankilassa).
Mutta siitä hetkestä muuttui kenttäpostikorttien sävy.
Tästälähinkin olivat ne kirjoitetut ylimieliseen kondottieri-tyyliin — Zaklikovin luona rapsimme moskovalaiset ulos koulutalosta pajunetinkärjin… — mutta rivien välistä voi kuitenkin kutakuinkin lukea, että peloittava luurankokuningas, jota he eivät millään ehdolla tahtoneet ottaa vakavalta kannalta, seisoi lamauttavan lähellä heidän selkäänsä takana ja hymyillen arvoituksellisesti katseli, mitä he kirjoittivat…
Kauheita asioita mahtoi tapahtua siellä ylhäällä Puolan lohduttoman taivaan alla.
Prutista Valkeaan mereen olivat slaavien laumat ruvenneet liikehtimään ja vyöryivät nyt humisten Unkarin rajaa kohti.
Ja maa pani niitten eteen sulun, jonka osasina olivat kukoistavat, nuoret ihmisruumiit. Sulun Unkarin äitien silmäteristä.
Kasvot kalpeina, jäsenet suunnattoman voimankokeen käyristäminä jännittivät uljaat pojat murtuvia jäntereitään hirveän painon alla.
Heidän korahteleva hengityksensä muuttui huuruksi ja ihmisten kärsimykset vyöryivät kuin kauhistuttava, veriruskea pilvi kohden taivasta…
Ja kun heillä oli hetkinen aikaa lähettääkseen ajatuksen kotiin, hymyilivät he rauhoittaakseen kotona olijoita.
Ja kuten hyvinkasvatetuille pojille kuuluikin, suutelivat he kälynsä käsiä, tervehtivät veli Stefania eivätkä myöskään unohtaneet huvitettuina kysyä Kantor-koiran vointia…
* * * * *
Pitkiä junia saapui Budapestiin.
Junia, jotka olivat täynnä tuskaa, joka tunkeutui läpi luun ja ytimen, muassaan tylsyys, joka halasi vain rauhaa maan povessa, seurassaan sekavia, polttavia kuumehoureita. Ne levittivät ympärilleen kalman hajua ja rypivät veressä.
Ruskeahipiäisiä, voimakaslihaksisia talonpoikaisrenkejä, jotka vain muutama viikko sitten kukkakoristeisina ja laulun saatoin olivat marssineet läpi kaupungin, nostettiin nyt vaunuista värittöminä ruumiina. Muutamat paarit olivat niin litteät, että aivan hypähti, kun silmäpari katseli tyhjien vilttien lomasta.
Nämät katseet olivat kankeat ja tyhjät, aivankuin mykistyneet mahdottomiksi ottamaan uusia kuvia niitten kauhunäkyjen jälkeen, joita ne olivat kohdanneet taistelukentillä.
Ne olivat loppuunkäytettyjä, tyhjiä ihmiskuoria. Nuoruus, tuli, voima, jonka he olivat omistaneet, oli valunut sodan pelottavaan sulattoon, missä uusi maailma valetaan.
* * * * *
Sairasten vuo täytti pian myös Illeshazy-sairaalan suojat.
Katalin oli sairaalan sielu.
Se salaperäinen käsi, joka yhdelle toisensa perästä aukaisi ovet sielujen petohäkkeihin, se arvoituksellinen voima, joka pakoitti kansat vastoin tahtoaan kahlaamaan kautta veren ja tulen, tempasi ohimennessään mukaansa myös Stefan Aratón pikkuvaimon, aivankuin pyörretuuli repäisee irti yksinäisen lehden samalla kuin kirkontornin katon.
Katalin näki itsensä äkkiä aivan uusilla teillä ja täysin uudessa haahmossa.
Tähän asti oli hän ollut pienoinen, mukavuutta rakastava, oikullinen ja arkasydäminen nainen. Mistä johtui, että hän nyt aamusta iltaan repiytyi kovassa ja rasittavassa työssä?
Nyt, kuten aina, otti hän myös itsestään vaarin kuluttavan uteliaasti ja mittaili itseään sivultapäinkatselijan silmillä.
Tämä kaunis, solakka, tumma nainen, jonka piirteihin lempeä, nunnamainen arvokkuus sopi yhtä mainiosti kuin lumivalkea, sileä laupeudensisaren puku hollantilaisine päähineineen hänen vartaloonsa — tämä nainen miellytti häntä enemmän, kuin kaikki ne edelliset muunnokset hänestä itsestään, joihin hän ennen oli tutustunut.
Hän oli sodan tytär, niitten suurten aikojen arvoinen, jotka hänet olivat synnyttäneet.
Ihmeteltävällä keveydellä löysi hän rikkaasta, henkisestä pukukammiostaan ne tarveaineet, joitten tuli täydellistykää hänen uusi persoonallisuutensa.
Mutta hänen ei tarvinnut edes etsiä: tuntemattomuudesta nousi uusia tunteita, uusia ajatuksia ja uusia tapoja kuin meteoreja ja vaipui hänen sieluunsa.
Kun hän kallistui vuoteitten yli, joissa lepäsi kalpeita miehiä rikkoutuneine jäsenineen, tunsi hän pyhää, lämmintä, äidillistä osanottoa. Hän löysi voimaa, joka teki hänet kykeneväksi avustamaan verisissä, kauhuaherättävissä leikkauksissa.
Hän, joka ennen ajatteli kuolemaa kalisevin hampain, kykeni nyt rauhallisen rohkeasti laskemaan vilvoittavan kätensä kuolevan kuumehohtoiselle otsalle.
Saamattomuudesta herätetyn naisen sammumaton toimintahalu ja kaikkea uhmaileva rohkeus sykki hänessä.
Ja kun "sisar Katalinin" pikéhame kahisi huoneiden läpi, loisti jokikinen mieskatse yhtä puhtaan ja lempeän palavasti. Tämä oli ulkonainen tunnustus hänen täydelliselle onnistumiselleen.
Hänhän tiesi, että he kaikki olivat rakastuneet häneen, mutta niin, kuin on tapa rakastua pilvissä hallitsevaan ihanteeseen tai samoin kuin latinalaiset kansat palvovat madonnaansa.
Katalin tiesi myös, ettei Stefan Aratón puoliso hetkeksikään niin monen miehen parissa saanut luopua puoliksi nunnamaisesta, puoliksi ruhtinatarmaisesta, lempeästä, viileästä ylpeydestään. Tätä odottivat hänen ihailijansa häneltä.
— Totta tosiaan, en tiennyt, kunniani kautta, en tiennyt, että löytyi tuollaisia naisia maailmassa, lausui eräässä tilaisuudessa ylilääkäri, professori Kadar, joka muuten oli pinttynyt vanhapoika.
Katalin ei ollut sitä itsekään tiennyt… Tähän asti oli hän ollut miehensä kiertotähti, suuren professori Aratón vaimo; mutta nyt sitävastoin kulki hän omaa uraansa ja loisti omaa valoaan.
* * * * *
Eräänä iltana tuli Stefan Arató kotiin aivan odottamatta, oltuaan poissa pääkaupungista useita viikkoja. Hän etsi puhelimitse vaimoaan kautta puolen kaupungin, lopuksi tuli hän ajatelleeksi sairashuonetta, josta hän, aivan oikein, hänet löysikin.
— Olen kotona, pikku sydänkäpyseni, ja jään huomiskeskipäivään… Tulen juuri Oltvásta ja matkustan Ungvariin… Niin, koska sinä tulet kotiin?
— Ah, rakkaani, juuri on saapunut uusi sairaslähetys… Minun täytyy ehdottomasti viipyä, kunnes olemme sijoittaneet heidät sänkyihin… Mutta noin tunnin kuluttua olen kotona… Ethän suutu?
Tällainen sotilasmainen velvollisuudentunto yllätti Stefanin ja teki hänet miltei ylpeäksi.
Tällä kertaa täytyi hänen siis tyytyä Kantorin seuraan. Koira oli suunniltaan ilosta. Se seurasi huone huoneelta herraansa; jos tämä istuutui, ojentautui koira hänen jalkainsa juureen eikä irroittanut hänestä verestäviä, hämmästyttävän viisaita, keltaisia silmiään.
Tällä Kantorilla oli muuten jotain keikarimaista mielihaluissaan ja taipumuksissaan; palvelusväestä se ei erikoisesti pitänyt ja se tunsi itsensä sangen hyljätyksi herrasväen ollessa poissa.
Kului tunti, vieläpä kaksikin, ennenkuin Katalin vihdoinkin lensi miehensä kaulaan. Hän toi muassaan sairashuonetuoksun, sekaisin eetteriä ja karbolia, ja hänen ennenvanhaan niin silkinpehmeä kätösensä oli tullut kovaksi, jopa terävätuntuiseksi desinfisioivan suovan ja kynsisaksien käsittelemisestä.
Hän oli väsynyt, tuskin jaksoi hän pysyä jalkeilla, mutta esiintyi kuitenkin puheliaana ja hyvätuulisena.
Tehtyään pari kysymystä Stefanille ja kun tämä oli kertonut, että hän Oltvá-laakson sairaalassa oli tavannut Maria Emberin, joka toimi sairaalan johtajattarena, johti hän heti puheen omaan sairaalaansa.
Hän ei ollut vielä laannut tästä puhumasta', kun Arató jo lähti makuulle viereiseen huoneeseensa. Myöhemmin lähti Katalinkin hänen luokseen ja istuutui tapansa mukaan vuoteen laidalle.
Hän kertoi potilaistaan, lääkäreistä, jopa sairaalan vahtimestaristakin. Olisi voinut luulla, että Illeshazy-sairaalaan oli kokoontunut Unkarin erikoisemmat persoonallisuudet.
— Heillä on siellä esimerkiksi eräs vanha nostoväkiukkeli, joka tavallisesti piileksii ullakolla ottaakseen päivällislevon…
Kata katseli koko sairaalaa eräänlaisessa lämpimässä ja tenhoavassa valaistuksessa, joka teki kaiken ja kaikki mielenkiintoiseksi ja puoleensavetäväksi.
Pohjaltaan iloitsi hän äärettömästi siitä, että hänkin voi jollekin ylpeillen kertoa menestyksistään. Sairaalassa oli hän ylhäisen vaatimaton nainen, mutta se ei tehnyt Stefanille mitään, vaikka hän saikin vähäsen pilkistää esiripun taakse.
Arató kuunteli häntä erikoinen koulupoikamaisesti ilkkuvanvärinen hymyily suupielessä.
Kas vaan, tämäkin pikku olento luulee, että hän on keksinyt uusia voimia itsessään, mutta mitä hän luulee löytäneensä, onkin taas vain sota. Hän, joka tässä istuskelee myöhäiseen yöhön ja rakastettavan kuumeisesti supattelee Stefanin korvaan, ei suinkaan ole Kata, vaan yli koko maailman lakaisten kiitävä myrskytuuli, joka nyt panee liikkeelle niin monta pientä ja suurta myllyä.
Erityisen, joskin aivan mitättömän muutoksen keksi hän tosin vaimossaan, vieraan sormen jälkikuvan hänen herkässä mielessään ja tämä teki hänet alakuloiseksi. Tuskin huomattavia, uusia ja vieraita piirteitä. Hänestä näkyi, että hän tästedes kuului uuteen piiriin, yhteistyöhön, joka oli Stefanille vieras.
Sen huomasi hänen hymystään, jossa kuvastuivat sairaalalääkärien tavanomaiset sukkeluudet ja pila, osittain uusista sanoista ja silloin tällöin esiintyvistä oudoista liikkeistä.
Mutta sehän oli vain sodan vaikutusta. Tuuli voi akanat hajoittaa ikiajoiksi, mutta ihmisillähän on jalat löytääkseen taas toisensa, kun myrsky on vaimennut.
Stefanin kotiintulo muuten vieroitti Katalinin eräissä suhteissa hänen uudesta osastaan. Ja kun he vain yhden yön olivat hengittäneet samaa ilmaa, heräsi hän seuraavana aamuna entisenä Katana.
Hän ei mielellään noussut varhain ylös ja kaikessa salaisuudessa oli hän jo väsynyt sairaalaan.
Mutta tämä oli vain lyhyt vastavaikutus. Sairaalassahan häntä ylistettiin horjumattomasta velvollisuudentunnosta ja tätä mainetta hän ei halunnut panna alttiiksi. Niinpä hän siis nousi ylös ja työnsi päänsä päättävästi kylmään pesuveteen.
Päivällisaikaan saattoi hän Stefanin asemalle, ja kun he syleilivät toisiaan, heltyi hän vähäsen, aivankuin hän olisi kaivannut jotain.
— Tiedätkö, mikä olisi hauskaa? kysyi hän katse kosteana loistaen.
— Jos voisin ottaa sinut mukaani, eikö totta?
— Aivan niin.
— Se on mahdotonta, rakkaani. Mutta kerran kai solmitaan meidän yksityinen, pikku erikoisrauhamme.
* * * * *
Eilisessä kuljetusryhmässä saimme kaksi sairasta upseeria, sanoi professori Kadar, kun hän Katalinin ja alilääkärin seurassa teki kiertokäyntinsä sairassaleissa.
— Vaikeastiko haavoittuneet? kysyi Katalin ammatinomainen osanotto äänenvärissään.
— Toista, arvoltaan vänrikki, on lievästi ammuttu päähän. Itse hän ei hituistakaan välitä siitä.
Sillä hän sanoo olevansa vapaa székely… [Székelyt olivat alkuaan vanhoja unkarilaisia sukuja, jotka asettuneina rajavartioiksi Siebenbürgeniin, nauttivat erikoisia etuoikeuksia. — Suom.] Ja kuitenkin on hänen nimensä Stowasser, lisäsi apulainen hymyillen.
— Toisesta en ole vielä onnistunut pääsemään selville. Hän on saanut hermoiskun.
— Hänen nimensä on Milka, jatkoi apulainen.
— Milka? Silloin hän kai on minun pikku lankojeni kapteeni, aprikoi
Katalin.
— Hän on kapteeni honvéd-armeijassa… Pitkä, komea mies.
— Hermoiskun, sanoi professori?
— Hänen on täytynyt olla monessa kovassa mukana, miesraukka. Hän on kadottanut puhekykyjäkin.
— Eihän toki, kyllä hän kykenee puhumaan, puuttui puheeseen apulainen. Hän ei tosin vastaa kysymyksiimme, mutta mykkä hän ei missään tapauksessa ole.
— Millä perusteella arvelette niin?
— Silloin tällöin lausui hän sanan. Ja aina saman: Zaklikov.
— Tämä on perin omituinen ilmiö, arveli professori Kadar. On parast'aikaa tekemäisillään jonkun liikkeen, tai sanomaisillaan sanan, kun salama tai pommi iskee… Myöhemmin toipuu uhri ja silloin toistaa hän juuri saman liikkeen tai saman sanan. Klinikalla on eräs hermosairas, joka aina huitoo oikealla kädellään ilmassa… Kranaatin räjähtäessä kaatoi ilmanpaine hänet maahan, juuri kun hän seisoi pilkkomassa puita.
— Zaklikov lienee slovakin — tai puolankieltä.
— Ehkä venäjää…
Heidän pohtiessaan tätä, kuului matala bassoääni viereisestä sairasvuoteesta:
— Zaklikov on kylä Venäjän Puolassa, — toivottavasti ei herrasväki loukkaannu.
Alilääkäri kääntyi erääseen kunnon unkarilaiseen päin, joka rauhallisena makasi ja imi lyhyttä piippuaan sängyssään.
— Kas vaan, tehän olette Ijarto? Missä kunnossa on käsi?
Hänen murtunut kätensä oli kipsattu ja huojentaakseen tuskiaan oli hän saanut luvan silloin tällöin panna tulta piippuunsa.
Ijarto? Katalin muisteli joskus kuulleensa nimen…
— Emmekö tunne toisiamme?
— Haavoittunut nyökkäsi vakavana.
Kyllä, tunnen rouvan. Te tervehditte vaimoani ja poikaani rautatienasemalla.
Katalin muisti heti korean talonpoikaisnaisen Buddhan olkikruunu päässä… Ah, hänhän oli kaksoisten ylistämä korpraali.
— Te olette ollut yksissä kahden pikku lankoni kanssa, eikö totta?
Kyllä, ja tämän piipun olen saanut itse herra Peter Aratólta. Hän ei voinut sitä polttaa, se pisti häntä kieleen, sanoi hän ymmärtävästi hymyillen.
Professori Kadar johti taas puheen Milkaan. Tapaus jännitti hänen mieltään… Ja kävi ilmi, että Ijarto tunsi hyvin tapauksen kulun, hän oli koko ajan ollut kapteenin rinnalla.
Hän kertoi hermoiskun esihistorian mietteliäästi, vähäsen verkkaiseen tapaansa.
— Kahdentenakymmenentenä toisena olimme ensi kertaa tulilinjalla… Marssimme yöllä ja tulimme juuri läpi Zaklikovin kylän… Sanottiin, ettei kahdenkymmenen kilometrin piirissä ollut ainoatakaan vihollista… Mutta ryssät pettivät meidät…
Kun olimme keskellä pitkää puusiltaa, alkoivat he ampua konekivääreillä… Oli pikipimeätä, hevoset ja miehet kaatuivat sikin sokin toistensa päälle sillalla, ei kukaan päässyt eteen eikä taaksepäin, voin vakuuttaa, että siinä oli hirveä sekamelska… Ja menetimme paljon hyvää väkeä siinä… Jottemme kuitenkaan kaikki viimeiseen mieheen olisi kaatuneet siihen, lyöttäydyimme yhteen noin kaksikymmenmiehisiin joukkoihin ja ryntäsimme kohti koulua.
Tällöin Ijarto kääntyi Kataliin päin ihmeen lempeästi hymyillen ja jatkoi:
Molemmat herrat Arató olivat myöskin mukana…
Me iskeydyimme sisään ovista, ajoimme moskovalaiset huoneesta huoneeseen, ylös ullakolle, siellä jo leimusi palo kirkkaasti liekehtien, ja pian teimme heistä lopun… Vapaaehtoinen Robek sai luodin vatsaansa juuri ullakon portailla…
Katalinin koko ruumis vapisi, ja hän tuli aivan kalmankalpeaksi kuunnellessaan kuvausta näistä villeistä tapauksista.
— Mutta pojille ei ole mitään vahinkoa sattunut? kysyi hän epävarmalla äänellä.
— Ei vähintäkään. Jälkeenpäin istuuduimme ja söimme makkaran, jonka
Palko oli tilannut papilta.
— Ja kuinka kävi kapteeni Milkan? kysyi professori.
— Yöllä emme häntä edes nähneet. Sitäpaitsi ei hänelle silloin mitään onnettomuutta tapahtunutkaan… Mutta seuraavana aamuna päivänkoitossa alkoivat ryssät pommittaa kylää… vanhoilla kanuunoilla. Me olimme saaneet määräyksen pitää sen, kävi kuinka tahansa. Herra kapteeni oleskeli suojushuoneessa ja minä olin lähetetty hänen luokseen tiedonannolla. Hän oli jo pahasti sairas, sillä hänen kasvonsa olivat aivan harmaat. Hän kysyi juuri: Mikä on oikeastaan tuon kurjan paikan nimi? — Zaklikov, herra kapteeni, vastasin minä, ja silloin iski kranaatti läpi suojeluskaton ja hautasi meidät kaikki kolme. Kolmas oli herra kapteenin tensikka. Tämä raukka oli eniten ulkona, sillä hänet maamöhkäleet puristivat kuoliaaksi. Minä sain vain vamman käsivarteeni… Ja silloin kapteenin sielu tuli mykäksi…
Nyt oli professori Kadar saanut tietää, mitä halusi.
Katalin erosi lääkäreistä ja jatkoi yksinään kiertokulkua. Nyt oli hän palannut miehensä luota, hänen henkensä ja sielunsa kotiutuivat taas.
Hän rakasti tätä ympäristöä: tummia miespäitä, jotka lepäsivät valkoisilla patjoilla, hiljaa tapsuttelevia hoitajattaria ja palavia lamppuja pitkissä käytävissä. Vieläpä hän piti kylmästä ja vastenmielisestä eetterinhajustakin.
Ja hän tiesi, että kun hänen hoikka, valkea haahmonsa äänettömänä liukui salien läpi, herätti se vienon heijastuksen kuumeisissa, raukeissa katseissa…
Hän oli sairaalan suojelusenkeli! Ja hän rakasti tätä ympäristöä kuin näyttelijä riemuvoittojensa näyttämöä.
* * * * *
Sattuma järjesti niin, että Katalin vielä samana iltana sai nähdä kapteeni Milkan.
Kun hän kulki ohi upseerisalin, oli ovi paraikaa avoinna, sinne kannettiin huonekaluja.
Kapteeni istui keskellä huoneita. Kaunis, komea mies, joka kaksoisten lausuman mukaan "kykeni kohottamaan maasta miehen kivääreineen ja muine varustuksineen", oli murtunut, muuttunut harmaaksi ja vanhaksi siitä päivästä, kun hän löi kantapäänsä yhteen Katalinin edessä asemalla.
Leuassa kasvoi kahden viikon vanha parta, hänen vaatteensa olivat siivottomat, silmät tuijottivat kuin kaksi murheellista valeikkunaa ulos tyhjään olemattomuuteen.
Poikasena oli hän kerran sattunut pudottamaan lattialle äitinsä neulomalaatikon. Kun hän näki, miten joka suunnalle vieri lukemattomia nappeja, hakasia, kerä, lasihelmiä, neuloja ja saksia, pelästyi hän hillittömästi ja hänet valtasi toivoton tunne siitä, ettei niitä enää koskaan saisi kootuksi.
Nyt oli hän miltei samankaltaisessa tilassa.
Sota oli yhdellä salamaniskulla heittänyt kumoon koko hänen elämänsä sisällyksen. Niitten kauhujen jälkeen, jotka hän oli kokenut, tulisi olemaan aivan mahdotonta jälleen käydä kahviloissa, kertoa kaskuja ja jaloitella vastasililetyissä housuissa.
Hän oli kadottanut itsensä, luopunut itsestään, elämästään. Hän tunsi itsessään vain kylmyyttä ja pimeyttä; ei tahtoa, ei itsetuntoa, ei halua, ei toivoa hehkunut hänen suonissaan.
Hän vain istui samassa paikassa ja katseli äärettömästä etäisyydestä elämänsä monia koreita ja hyödyttömiä sirpaleita. Ja samalla taisteli hänen järkensä, joka alkoi pimenemistään pimetä, jonkun salaperäisen, pienen kummituksen kanssa, joka porautui hänen aivoihinsa, imi, kiusasi ja pisti.
Hän ei tietänyt, mitä se oli, eikä mistä se tuli, miksi se kiusasi häntä. Hän tiesi vain sen nimen ja hän kertaili sitä nytkin hiljaa, kysellen, kiusattuna mietiskellen:
— Zaklikov.