PRINSESSA JA VIULU.
Yksi ainoa tytär oli teräslankapartaisella kuninkaalla ja sen nimi oli
Unissakävijä.
Prinsessa Unissakävijä oli niin ihmeen kaunis, että kirsikkapuut rupesivat kukkimaan keskellä talvea, kun hän kulki läpi puutarhan.
Ja kuitenkaan ei kuninkaalla ollut mitään iloa tyttärestään, sillä heti kun hän aukaisi suunsa puhuakseen, luikerteli punaisia, pieniä käärmeitä ulos hänen suustaan.
Kun kuningasta hävetti se, että hänen tyttärellään oli sellainen vika, kielsi hän kerta kaikkiaan häntä puhumasta. Jottei hän jäisi aivan mykäksi, antoi hän hänelle kultaviulun.
Siitä hetkestä asti ei kukaan koskaan kuullut prinsessan puhuvan, eikä koskaan enää hänen suustaan tullut punaisia käärmeitä.
Mutta aamusta iltaan soi viulu.
Jos hän oli nälkäinen tai janoinen, heti soitti hän kultaviulua, ja hovipalvelijat riensivät hänen luokseen mukanaan ruokaa hopealautasilla ja juomaa kristallipikareissa.
Kun hän havahtui hereille aamuisella, tervehti hän päivää viulunsa sävelin, ja illalla, kun hän vaipui uneen, lausui hän hyvää yötä viulunsa äänin.
Kirkossa lähetti hän rukouksensa korkeuksiin viulun soitoin.
Välistä istuutui hän kuninkaan valtaistuimen portaille ja soitti tyttären rakkaudesta ja uskollisuudesta, ja silloin kyyneleet virtoina valuivat kuninkaan silmistä ja hänen rakkautensa tyttäreen oli sangen suuri…
* * * * *
Satulähteensilmä olisi virrannut vielä kauemmin, mutta Katalinin täytyi keskeyttää lukeminen, sillä vanha Miklos ilmoitti ovelta, että vaunut seisoivat portaitten edessä.
Sadun kultaviulusta oli hän löytänyt sinikantisena pienenä niteenä seuranaan koko joukko muita vanhoja kirjoja, jotka täyttivät koko hyllyn Tikanlinnan suuressa kirjastossa.
Kaikki nämät kirjat oli joskus Stefan Aratón isoisä kirjoittanut. Hänen käsialansa oli ollut voimakas ja vähäsen kiemurainen.
Vanha herra oli aikoinaan lämpimästi rakastanut isänmaansa kirjallisuutta ja oli omalla tavallaan itse kaunokirjailija; äidinkielen parantaminen oli hänellä sydämen asiana: jos hän jossain romaanissa oli löytänyt sadun, säkeistön tai kohdan, joka miellytti häntä, jäljensi hän sen heti ja liitti sen aarteihinsa, "jottei se menisi hukkaan".
Ja töhrimisessään oli hänellä niin kiire, ettei hän viime elonpäiväänsä asti koskaan saanut aikaa lukea, mitä oli kirjoittanut.
Vanha Miklos, joka Tikanlinnassa yhdisti samaan, omaan persoonaansa sekä portinvartijan, että puutarhurin, oli ilmoittanut, että vaunut olivat esillä.
Katalin pani vihkosen takaisin paikalleen ja kiiruhti ryömimään matkaturkkeihinsa.
Vain yhdeksi ainoaksi päiväksi oli hän matkustanut alas Oltváan kootakseen joitakin miehensä muistiinpanoja ja talvipukimia. (Sitä ei olisi voinut uskoa Miklosille, ja itsellään ei Aratólla tätä nykyä ollut aikaa mihinkään sellaiseen).
Katalin oli nyt ensi kertaa erillään miehestään ja koko ajan tunsi hän itsensä täysin vieraaksi heidän omassa asunnossaan. Talo oli kuin vaipunut kuolonuneen. Turhaan yritti hän siirrellä kangistuneita huonekaluja. Viimein valtasi hänet itsensäkin jonkinlainen henkinen raukeaminen, suuri hiljaisuus otti myös hänet valtoihinsa, niin että hän liikkui varpaillaan kautta suurten, kaikuvien salien.
Iltapäivällä, järjestettyään kaikki, etsi hän kirjastosta jotain luettavaa, jotta aika junan lähtöön kuluisi nopeammin. Ja kun hän lepäili siellä ja lueskeli satua prinsessa Unissakävelijästä, kun hämärä alkoi levittäytyä huoneeseen, kuunteli hän hajamielisenä syysviimaa, joka irtilasketun hullun lailla ravisteli ikkunaluukkuja ja ulvahteli silloin tällöin savupiipussa.
Tavantakaa heitti hän hätääntyneen silmäyksen kirjoituspöytään päin: eikö hänen miehensä jo ollut siellä? Ruskeassa takissa, piippu suussa, kumartuneena paperiensa ääressä.
Luonnollisesti kaikki oli vain lapsellisuutta, hänhän tiesi niin hyvin, että Stefan, Jumalalle kiitos, oli reipas ja terve ja että hän juuri parast'aikaa työskenteli uudessa laboratoriossa Rákosissa, mutta huolimatta kaikista yrityksistään hallita itseään särki hänen sydäntään, aivankuin hän olisi ollut huoneessa, missä joku lepäsi ruumiina.
Vihdoin viimein sai hän nousta vaunuihin.
Hämärän tihetessä kasvoi myrskyn voima. Kuohuavan ilmameren kristalliaallot vyöryttivät mukanaan etäisten metsien tohinan ja toisiaan vastaan ritisevien oksien räiskeen.
Tämä epäsointu teki Katalinin kiihtyneeksi ja surulliseksi. Siitä asti, kuin sota oli hänelle opettanut, että maailma oli täynnä jättimäisiä hirmuolentoja, jotka olivat irroittautuneet kahleistaan ja nyt polkivat jalkoihinsa kansoja ja maita, siitä alkaen oli hän tullut pelkuriksi.
Hän kurottautui ulos vaununikkunasta ja vielä kerran katsahti taakseen taloon päin. Tikanlinnasta ei näkynyt oikeastaan muuta kuin viheriä, sammaltunut pärekatto, kaikki muu peittyi paksun villiviinin verhoon.
Katon ympärillä lentää lepatteli tuhansittain pieniä karmiininpunaisia lintuja iltaloisteessa — näky oli kaunis ja yllättävä, mutta ennen pitkää tuli hän selville, että se olikin tuuli, joka pyöritteli villiviinin kuolleita lehtiä aavetanssissa, ja tämä saattoi hänet taas synkkään mielentilaan.
Katon harjalla istui yksinään riikinkukkokyyhkynen. Se kuului siihen kyyhkysperheeseen, jonka, Palko ja Peter viisi vuotta sitten olivat antaneet kälylle "häälahjana". Kata tunsi hyvin ruostetäpläisen linnun, sen oli tapana aina pysytellä yksikseen.
Vaunut ajoivat porttiholvin alitse Oltván vanhalle kaupunginportille; se oli yhtä tyhjä ja musta kuin räppänä avonaisen takan yllä.
Tullakseen asemalle, täytyi kulkea poikki koko kaupungin.
Oikealla ja vasemmalla on ikivanhoja, kaitapäätyisiä, vinoja ja kallellaan olevia taloja, niitten kaarikäytävät ovat kokoonvaipuneet ja katot suippopäiset, ja ne tuijottivat unisin silmin kalisevia vaunuja.
Kaarikäytävien pienissä, autioissa ja tyhjissä myymälöissä vilkkuu jo lamppuja. Majoissa liikkuu karuja, kalpeita pieniä ihmisiä, jotka harjoittavat ammattiaan samannäköisinä ja aivan samoin elein, kuin kerran heidän esi-isänsä, jotka kuusisataa vuotta sitten aloittivat liikkeet.
He elävät elämätään ikuisessa puolihämärässä kuin erakkoäyriäinen merenpohjassa.
Kaitselmus-apteekin edustalla katsahti Katalin ulos ikkunasta ja odotti kummastuksissaan näkevänsä täytetyn krokotiilin vielä riippuvan holvikaaressa; pikkutyttönä oli hän aina silmäillyt sitä mielihyvänsekaisesti väristen. Silloin — Jumala suokoon sen hänelle anteeksi! — oli hän aina luullut että Kaitselmus oli sen näköinen.
Vikuksen myymälän edustalla seisoi komeita porvareja, jotka painoivat lakin päähänsä molemmin käsin. Tuuli nosteli säädyttömästi heidän takin liepeitään, silloin he hämillään katselivat suurta, harvinaista matkakirstua, joka kohosi kuskipenkin yläpuolelle…
Tuomiokirkon edustalla antoi Katalin kuskin pysäyttää.
Portti oli selkiselällään, ja vielä kesti koko tunnin, ennenkuin juna lähti… Hän ehti lukea rukouksen hunnutetun Pyhän Neitsyen alttarin ääressä.
Täytyi laskeutua kolme tai neljä porrasaskelta, jos uskaltautui astua iäkkään temppelin suitsutuksesta tuoksuavaan kellarihämärään.
Vasemmalla loistivat pyhimykset, kukkaköynnökset ja pyhimystarujen eläimet korkeista, kapeista ikkunoista.
Hehkuvassa iltavalaistuksessa, joka tunkeutui sisään maalatuista ikkunoista, seisoi Naamioidun Neitsyen alttari aivan yksin.
Tästä kirkosta olivat ennen muinoin protestantit ja katolilaiset käyneet taisteluja.
Kuvainraastoajan raekuurot olivat myös hävittäen kiitäneet pikkukaupungin yli, ja silloin oli joku heittänyt palavan soihdun alttarikuvalle. Taulu ei tosin syttynyt tuleen, mutta Pyhän Neitsyen kasvot olivat mustuneet, ja siitä asti näytti siltä, kuin kuvalla olisi ollut naamio kasvoillaan.
Vanhat katolilaiset eivät olleet sallineet korjauttaa kuvaa. Puoliksi vääräuskoinen Oltvá ei ollut kyllin arvokas katselemaan Neitsyen kasvoja — sanoivat he. Ja uudet sukupolvet luulivat, että niin piti ollakin, että Oltvássa Jumalan Äiti kantoi mustaa naamiota.
Katalin polvistui alttarin eteen. Hän oli aivan yksin suuressa, pimeässä kirkossa.
Alttarikuvan oikealle sivustalle oli maalattu panssaripukuinen mies, joka kantoi rinnallaan häräntappajain vaakunaa. Päässä oli sillä leveälierinen rautahattu ja käsi sulki kouraan peloittavan piilukirveen. Vasemmalla sivustalla seisoi kaksi nuorukaista, niilläkin oli häränpäät, panssaripaidat ja käsissä pitkät torvet.
Perimätiedot kertoivat, että kaupungin teurastajain ammattikunta oli perustanut alttarin ja että sivukuvat esittivät silloista ammattikuntamestaria ja hänen kahta poikaansa. Mutta eräs tiedemies Kolozsvárista oli todistanut, että alttari oli siebenbürgeniläisten puhvelimetsästäjäin ikivanha, salaperäinen hartausalttari.
Eräs Katalinin mielipäähänpistoja oli että mies piilukirves kädessä oli hänen miehensä näköinen. Moni muukin rouva Oltvássa olisi voinut miehestään väittää samaa, sillä heidän syrjäisessä laaksossaan olivat eräät tyypilliset piirteet periytyneet vuosisatain takaa.
Häräntappajan kypärälierin alta loisti esiin selvä, kylmä järki, ja terävä- sekä lujaviivaisia huulia mutkisti aivan sama, miehekkäästi pilkallinen hymy, joka tavallisesti levisi Stefan Aratón kasvoille, etenkin silloin, kun hän tahtoi salata jonkun mielenliikutuksen.
Hämmästyneenä teki Katalin sen huomion, että kun Palko ja Peter olivat varttuneet täysikasvuisiksi, olivat he alkaneet tulla kahden torvea soittavan nuorukaisen näköisiksi. Myös heidän huulillaan näkyi joskus vilahdus Oltválaisesta hymystä, jonka vanhan mestarin tottumaton sivellin ehkä sulasta sattumasta oli ikuistuttanut alttaritauluun.
Kolmen häräntappajan hymyilyssä ei muuten ilmennyt mitään loukkaavaa. Jos tarkasti heidän päättäväistä ryhtiään, heidän viisaita ja uskollisia katseitaan, jotka kiinteästi liittyivät pyhään Neitsyeen, sai heti miellyttävän tunteen siitä, että Jumalanäidin valtaistuin oli hyvin vartioitu.
Ja ylpeänä, valppaalla hellyydellä Katalin ajatteli niitä kolmea miestä, jotka suojellen seisoivat hänen oman elämänsä vartijoina, kuten kolme häräntappajaa Naamioidun Jumalanäidin äärillä.
Hän rukoili, että taivas pitäisi suojelevan kätensä hänen oman, pienen pesänsä yllä, niin ettei mahtava myrsky sitä maahan raastaisi.
Sillävälin pudisteli tuuli paholaisrajuudella korkeita kirkonikkunoita, ja siellä ylhäällä huippukaarisen holvin alla pauhasi kaiku kuin merentohina. Äkkiä kuului myös omituinen ääni, aivan kuin nukkuvat urut olisivat huudahtaneet unessa.
Katalin havahtui ja taivutti päänsä niin syvään, että otsa miltei kosketti portaita. Hän pelkäsi myrskyjä, sekä niitä, jotka repivät kattotiilejä katonharjoilta, että niitä, jotka pyyhkäisivät maasta koko kaupunkeja taloineen päivineen.
Aika oli kulunut, Katalin teki ristinmerkin ja kiiruhti kaikuvin askelin ulos kirkosta.
Kun vaunut saapuivat vanhalle, katetulle puusillalle, loi hän silmäyksen Graczianin taloon. Holviporttikäytävineen ja kaksine pyöreine ikkunasilmineen sen yläpuolella näytti se haukottelevalta ihmiseltä. Katankin täytyi haukotella.
Ei hetkeksikään tullut hänen mieleensä pistäytyä tervehtimään vanhuksia. Hänen sukunsahan nimi oli Arató! Sitäpaitsi ei ollut olemassa mitään häntä varten. Vanhat Graczianit voivat olla iloiset päästyään hänestä.
Asemapäällikkö odotti jo ja ilmoitti, että Stefan oli tilannut hänelle oman makuuvaunun. Katalin tunsi miehensä hellän huolenpidon hemmottelevan häntä liiaksi. Tuskin itse Naamioidusta Neitsyestä pidettiin parempaa huolta kuin hänestä?
Hän astui lämpimään, valoisaan vaunuun ja tunsi taas olevansa kotona. Tunne hyljätyn yksinäisyydestä ei painanut häntä enään. Junassa ei hän nukkunut paljoa, ja sentakia ei ole varma, valveilla vai unessako hän sai eriskummaisen päähänpiston, että Oltván kaupunki, kunnioittaakseen suurta poikaansa, Stefan Aratóa, aikoi maalauttaa Katalinin pään Naamioidun Neitsyen olkapäille.
Voisikohan todella ajatella jotain tällaista mahdolliseksi?
Renessanssin aikana oli sellaista sattunut…
* * * * *
Tähän aikaan työskenteli professori aamusta iltaan uudessa laboratoriossa Rákosissa, saadakseen valmiiksi suuret määrät serumia koleraa, lavantautia ja isoarokkoa vastaan.
Oikeastaan ei Arató koskaan ollut harjoittanut käytännöllistä lääkärintointa.
Se taistelu, jota sisäelinten hoito jossain vanhentuneessa tai pilautuneessa inhimillisessä elimistössä käy itse luontoa vastaan, tuo sidotuin silmin taistelevan tiedemiehen kamppailu logiikkaa vastaan ei ollut koskaan viehättänyt häntä.
Hänen mielenkiintoansa herätti vain suuri kokonaisuus, tahi oikeastaan vain sen alkuperä: tautien syntylähde, se suuri inhimillisten kärsimysten säiliö, jonka kuuma myrkky kihisee jossain näkymättömässä maitokiehumossa ja joka sadoistatuhansista salaisista raoista tihkuu elämään.
Hän tahtoi etsiä, tukkia, hävittää sen viemärijärjestelmän, asettua elämän ja kuoleman väliin, kasvot kuolemaa kohden: tämä oli hänen kutsumuksensa.
Ja jos hän oli saavuttanut menestystä taistelussa tarttuvia tauteja vastaan, oli hän tästä kiitollisuuden velassa ensi sijassa yleisinhimillisille ominaisuuksilleen. Jollei sattuma olisi johdattanut Aratóa lääkärinuralle, olisivat nämät ominaisuudet ehkä tehneet hänestä kelpo soturin, kuuluisan taiteilijan tai menestystä saavuttavan kauppamiehen.
— Tunnetko lopun Kultaviulusadusta? kysyi Katalin illallisen päätyttyä.
— Mistä kultaviulusta? kummasteli professori.
— Löysin sen sieltä kotoa isoisän kirjojen joukossa.
(Vaikka he asuivat kymmenen kuukautta vuodesta Budapestissä, oli
Tikanlinna kuitenkin aina koti heille).
Stefan muisti hyvin isoisän siniset kirjat, mutta tätä satua ei hän ollut koskaan lukenut.
— Jos sinä innostuit siitä, mikset ottanut sitä mukaasi? kysyi hän.
Katalin puristi painokkaasti päätään.
Isoisän kirjoja rautatievaunussa? Prinsessa Unissakävijä täällä Frans-Josef-rantakadulla? Vain ajatuskin siitä miltei pelottaa! Ei, nukkukoot ne vain levossa ja rauhassa kunnes palaamme taas niiden luokse. Silloin luen lopun sadusta. Mutta Herra Jumala, koskahan se tapahtuu?
— Voi sattua, että ensi viikolla minun itse täytyy matkustaa
Siebenbürgeniin, sanoi Stefan hetkistä myöhemmin.
— Oltváan? Kotiin?
— Ei, matkustan vain Oltván kautta. On ollut puhetta rakentaa suurehkoja parakkeja Oltvá-laaksoon. Osan sairaista siirrämme Bukovinasta sinne.
— Saanko tulla mukaan? kysyi Katalin tuikkivin katsein.
— Mahdotonta, sydänkäpyseni. Mukaan tulee vain miesväkeä, pelkästään sotamiehiä. Jumala tiennee, missä saamme yösijan ja missä ruokaa. Yleensä täytyy sinun tottua siihen ajatukseen, että sinun tästälähin täytyy pilkiksi ajoiksi jäädä yksiksesi… Minun täytyy alati pitää tarkastuksia sairaaloissani, ja ne sijaitsevat pitkin rajaa huomattavan etäällä toisistaan.
Stefan meni makuuhuoneeseensa, Katalin viipyi tavoilleen uskollisena vielä kauan pukuhuoneessa.
Hänellä oli valkoinen pyyheliina kädessään, ja kun hän hetkeksi pysähtyi suuren peilin eteen pitkähihaisessa yöpaidassaan, kääri hän — noin vaan huvikseen — pyyheliinan tukkansa ympäri ja pani ristiinsolmitut päät esiin harteilleen.
Samana hetkenä ilmestyi Maria Ember hänen ajatuksiinsa, hän, joka nyt jossain maailmalla hoiteli lavantautipotilaita ja jolla luultavasti oli tällainen valkea päähine…
Hän oli sitä mieltä, että valkea liina oikeastaan sopi mainiosti hänen punaruskeaan hipiäänsä ja sädehtiviin silmiinsä.
Itse aavistamatta aiheyhteyttä, alkoi hänen sydämensä heti, kun hän vain kuvitteli olevansa sairaanhoitajatar, miellyttävästi sulaa ihmisrakkauden lempeässä lieskassa.
Hän riensi miehensä luo.
— Stefan, minulla on sinulle jotain sanomista.
— Mitä sitten, sydänkultani?
— Tahtoisin tulla sairaanhoitajattareksi.
— Oletko juuri nyt tullut sitä ajatelleeksi? ihmetteli mies.
— En tietenkään! vastasi Katalin loukkaantuneena. Olen kauan mietiskellyt asiaa… Ja nyt, kun olin yksin Oltvássa, ajattelin sitä paljon… ja sitten junassa…
Kaksi minuuttia aikaisemmin ei hänellä ollut ollut etäisintäkään ajatusta siitä, mutta yhdellä iskulla täyttyivät siitä pää ja sydän, ja nyt luuli hän itsekin, että se oli hänessä vanha ikävöinti.
Hän istuutui sängynlaidalle. Häh puhui matalalla äänellä ja häpeissään, aivan kuin hän olisi tunnustanut syntinsä.
— Oltvássa menin hetkeksi kirkkoon. Rukoilin Naamioitua Neitsyttä ja… pyydän, älä naura minua noloksi! — ja silloin tein lupauksen… Minä rukoilin Jumalan-äitiä suojelemaan sinua sodan vaaroilta. Ja siksi lupauduin minä itse palvelemaan sairaanhoitajattarena.
Professori ei nauranut. Hän otti Katalinin pienet, kuumat kasvot käsiensä väliin ja sanoi hellästi:
— Minä rakastan sinua paljon päätöksesi johdosta, mistä se sitten liekään alkuaiheensa saanut. Tällaisina aikoina ei puolisoni voi istua toimettomana kotona kamiinin ääressä…
— Niin, eikö totta! Sitähän minäkin sanon! puhkesi Katalin riemuissaan.
— Minä keskustelin eilen Kadarin kanssa, jatkoi professori. Sinä ehkä muistat hänet? Pontevin meidän nuoremmista kirurgeistamme. Hän kertoi, että hän aikoo pystyttää sairaalan tänne aivan meidän läheisyyteemme, numeroon kaksikymmentä. Illeshazy-rahasto maksaa kustannukset. Siitä tulee uusi, nykyaikainen sairaala. Ja Kadar sanoi, että hän tarvitsee jonkun sivistyneen naisen, joka ottaisi ylivalvonnan… Etupäässä keittiötä ja varastohuoneita pitäisi pitää silmällä. Minä tuumin vakavissani sinua.
— Suostutaan! suostutaan! huusi Katalin ihastuneena.
— Sovimme siis siitä. Huomenna ilmoitan puhelimitse Kadarille…
Kiihtymys ja ihastus pitivät vaimoa vielä kauan valveilla.
Miten iloinen hän tästä olikaan! Hän tuli aina onnelliseksi, nähdessään itsensä uudessa osassa…
Mutta mistä ihmeestä hän keksikin jutun lupauksestaan Oltvássa?
Kun hän kertoi asian Stefanille, hämmästytti häntä itseäänkin; mutta kun hän havaitsi, että hän sillä vain tuotti iloa rakastetulle, jumaloidulle puolisolleen, riemuitsi hän itsekin aarteesta, jonka oli löytänyt.
Unissakävijä! Kultaviulu…
Äkkiä muisti hän taas isoisän sinisen kirjan ja nyt hänestä tuntui, kuin ymmärtäisi hän sadun.
Niin, varmaan, niinhän se olikin, kaikki naiset, jotka rakastuvat, kaikki todelliset naiset puhuvat kultaviulun pehmeällä, kauniilla äänellä teräslankapartaiselle kuninkaalleen. Todellisuuden pieniä, limaisia, kylmiä ja sähiseviä käärmeitä eivät he päästä ulos Unissakävijän suusta.
Tämä ei ole valhetta, tämä on runoa. Naisen suloutta, miehen onnea, elämän runollisuutta.
Mutta omituisinta oli, että Katalinkin oli saanut kultaviulunsa
Stefanilta, kuten prinsessa kuninkaalta.
Kun hän ensi kerran tapasi tulevan miehensä, oli hän seisonut hänen edessään köyhänä, tyhjänä kaksin paljain käsin.
Mutta heti oli hän vaistomaisesti tajunnut, minkälaisen vaimon tämä mies tarvitsi ja siitä asti oli hän aina joko tahtoen tahi tahtomattaan soittanut Stefanin puolison sävelmää.
Eiköhän se olekin naisen rakkautta: näyttäytyä aina sellaisena, kuin mies tahtoo hänet nähdä?