BISMARCKIN PERINTÖ
Eräs 25-vuotismuisto
Kirj.
Heinrich Ströbel
Viime kesänä oli kulunut 25 vuotta siitä kun Bismarck, Saksan kuuluisa valtiokansleri, meni manalle. Tämä muisto, joka vanhan Saksan kunnioittamissa synnyttää synkkiä ja osaksi katkeriakin ajatuksia, on omiansa saattamaan sosialistitkin vakavaan mietiskelyyn. Sillä Bismarck ei ollut ainoastaan aikakautensa mahtavin valtiomies, hän oli myös erään valtiollisen järjestelmän selväpiirteisin ruumiillistuma. Siitä kohtalosta, joka on tullut hänen itsensä ja luomansa preussilais-saksalaisen sotilas- ja mahtivaltion osalle, juuri me nykyajan sosialistit voimme vetää tärkeitä johtopäätöksiä. Ja nämä ovat sitä huomioonotettavampia, koska Bismarckin edustama väkivaltapolitiikka ei ole loppunut, vaan kukoistaa edelleen niin Europassa kuin muissakin maanosissa, ikäänkuin maailmansodan suunnattomat kauhut olisivat olleet vain ohimenevänä kohtauksena.
Bismarck tunnusti aina avoimesti raa'an valtapolitiikan järjestelmän. Hän ei antanut arvoa millekään muulle kuin kylmälle etupolitiikalle, kuten hän kerran julkeasti selitti Itävallan lähettiläälle. Periaatteisiin perustuvaa politiikkaa hän kohteli vain pilkalla eikä hän halveksinut ainoastaan oikeuden sekä yhteiskunnallisen ja kansainvälisen kulttuurikehityksen uusaikaisia periaatteita, vaan myös niitä laillisen perinnöllisen hallitsijavallan periaatteita, sitä vanhoillisten yhteiskunta-ainesten sekä ruhtinassukujen etujen yhteisyyttä, johon viime vuosisadalla valtioiden päämiehet ja etuoikeutetut säädyt useasti uskoivat. Kaikki tuollaiset ideologiat olivat Bismarckin mielestä vain haaveita. Yksi ainoa keskipiste oli, jonka ympäri hänen ajattelunsa ja valtiollinen toimintansa kierteli, ja se oli preussilaisen herrassäädyn, aateliston ja kruunun etuoikeudet. Tämän herrasluokan kutsumus oli muka hallita niin Preussia kuin ylipäänsä koko Saksaa. Bismarckin toteuttaman yleisen äänioikeuden piti vain toimia aseena vapaamielisemmän porvariston vaatimuksia vastaan, olla siis kruunun yksinvallan takana piilevien junkkerien välikappaleena — mikään myönnytys kansanvallalle tai parlamenttarismille yleinen äänioikeus ei saanut olla.
Niin ahdas kuin junkkerien patriarkkaalisuus, jota Bismarck piti kaikkein parhaampana hallitusjärjestelmänä, oli myös hänen kansallisuustunteensa. Hän ei ollut ainoastaan mitä piintynein junkkeri, vaan myös paatunut preussilainen. Vapaaherra v. Stein'kin oli pitänyt Preussia vain rakennettavan Saksan valtakunnan kulmakivenä ja ennusti Preussille "kunniatonta loppua" siinä tapauksessa, että se pettäisi yleissaksalaisen kutsumuksensa. Mutta Bismarck oli ennenkaikkea preussilainen. Preussin mustavalkoisten rajapyykkien toisella puolella alkoi hänen käsityksensä mukaan heti ulkomaa. Tämä hänen ahdas, piintynyt preussilaisuutensa selittää myös sen tunnottoman politiikan, jota hän harjoitti Itävaltaa ynnä muita silloisen saksalaisen liiton jäsenvaltioita vastaan — liiton, johon Preussikin kuului ja jonka päämääränä sääntöjen mukaan oli edustaa liittoa ulospäin sekä suojella kaikkien liittovaltioiden keskinäisiä oikeuksia. Niinpä Bismarck, mikäli tiedetään, ilman omantunnonvaivoja, monivuotisilla juonillaan järjestelmällisesti valmisti sotaa Itävaltaa vastaan, tahtoen saada tämän maan eroitetuksi saksalaisesta liitosta, jotta kiistämätön yliherruus Saksassa lankeisi Preussille. Edelleen hän myös mitä arveluttavimmilla keinoilla pyrki sodan ajaksi turvaamaan itselleen Ranskan keisarin, Napoleon III:n hyvätahtoisen puolueettomuuden, vieläpä solmi asekumppanuudeu Italian kanssa liittovaltiota Itävaltaa vastaan! Silloiset saksalaiset pitivät enimmäkseen tämmöistä menettelyä poliittisena häpeänä, miltei maanpetoksena. Mutta preussilainen junkkeri ja raaka väkivaltapoliitikko Bismarck antoi tämmöisille liberaalisten "filisterien" tunteille palttua.
Voidakseen täydellisesti sivuuttaa julkisen mielipiteen Bismarck oli, tultuaan v. 1862 kutsutuksi pääministeriksi, yhtä suurella viekkaudella kuin häikäilemättömyydellä ajanut kiilan kruunun ja kansan väliin, alentanut eduskunnan arvoa, kukistanut vapaamieliset virkamiehet, asettanut sanomalehdille suukapulan ja kehittänyt henkilökohtaisen hallitusjärjestelmän mahdollisimman jyrkäksi. Sitä ristiriitaa, johon kuningas Wilhelm oli rakkaan armeijan uudestijärjestämisehdotukscnsa takia joutunut suuremmalta osaltaan vapaamielisen eduskunnan kanssa, käytti Bismarck hyväkseen ja kärjisti sitä mahdollisuuden mukaan. Niin suuri hallitusvastainen enemmistö kuin kerta toisensa perästä hajoitetussa eduskunnassa olikin ja niin kiivaasti kuin se moittikin hallitusta sen perustuslainvastaisesta toiminnasta, ei Bismarck siitä välittänyt. Tosin kuninkaalla oli silloin tällöin heikkoudenkohtauksia, jolloin hän pääministerilleen lausui pelkäävänsä, että he molemmat tulisivat Ludvig XVI:n tavoin mestatuiksi, jos nimittäin vallankumous uudistuisi — mutta Bismarck osasi levollisuudellaan rohkaista vanhentuvaa ja epäilevää hallitsijaa. Ja tiesihän Bismarck, että hän saattoi huoletta uhmata liberaalien vastustusta, kun vain hänellä oli takanaan kuningas, sotilasaatelisto ja näinollen myös armeija. Kuninkaan taas, jonka nimessä hän itsenäisesti saattoi hallita, hän osasi älykkyydellään, terävällä ihmistuntemuksellaan ja mahtavalla tarmollaan täydellisesti tehdä itsestään riippuvaiseksi. Kruunun yksinvalta merkitsi itse asiassa Bismarckin itsevaltaa, sillä kaukonäköisyydellään ja tarpeen vaatiessa häikäilemättömän tarmokkaalla puuttumisellaan asiain menoon hän aina osasi estää vieraita henkilöitä tai vaikutuksia tunkeutumasta hänen ja kuninkaan väliin.
Ja kuitenkin olisi aivan väärä se käsitys, että Bismarckin oli helppo ajaa tahtonsa ja suunnitelmansa läpi. Kyllä pääministerin täytyi käyttää koko valppauttaan, koko diplomaatti- ja juonittelijataitoaan, koko tavatonta toimintakykyään voidakseen ohjata asiain kulkua tarkoitustensa mukaisesti. Itse asiassa Bismarck olikin jokseenkin yksin; vain muutamat harvat ystävät saattoivat tilapäisesti luoda silmäyksen hänen' lopullisiin tarkoitusperiinsä. Myös "Kreuzzeitung"-lehden ympäri ryhmittynyt rutitaantumuksellinen joukkio, jonka kanssa hän alussa oli toiminut täydellisessä yhteisymmärryksessä, luopui kannattamasta häntä, kun hän, toteuttaessaan preussilaista valta- ja valloituspolitiikkaansa, tallasi ruhtinaiden lailliset, perinnölliset oikeudet jalkojensa alle ja riisti näiltä kruunuja niinkuin ohdakkeenkukkia. Myös kuningas oli, haudottuaan nuoruudessaan aika rohkeita ajatuksia tulevista sodista ja Preussin yliherruudesta, tullut varovaisemmaksi sitä mukaa kuin ikä ja edesvastuu lisääntyi. Ainoastaan jatkuvasti häneen vaikuttamalla, lukemattomilla viekkailla tempuilla, rohkeilla keikauksilla, jotka asettivat kuninkaan valmiiden tosiasioiden eteen, saattoi Bismarck johtaa Wilhelm I:stä siihen suuntaan, johon hän itse oli päättänyt kulkea. Niinpä v. 1870, kun Bismarck piti tarpeellisena käydä sotaa Ranskaa vastaan, hän osasi, antamalla erään hohenzollemilaisen prinssin esiintyä Espanjan kuningasehdokkaana sekä väärentämällä tunnetun Emsin pikasanoman, siinä määrin loukata ja suututtaa Pariisin hoviväkeä ja Ranskan yleistä mielipidettä, että sairas ja tahdoton keisari Napoleon III meni Bismarckin virittämään ansaan ja julisti sodan. Kukaan ei halunnut sanottua sotaa kiivaammin kuin Bismarck ja Moltke, ja he olivat sitä jo valmistelleetkin viimeistä säärystimennappia myöten, kun sitä vastoin Ranskan sotavalmius oli niin ja näin. Niinkuin vv. 1864 ja 1866 sai Bismarck nytkin aikaan haluamansa sodan ja saavutti tarkoitetun voiton. Elsass-Lothring liitettiin Saksaan ja Saksan valtakunta pystytettiin siinä muodossa, jommoiseksi Bismarck oli sitä hahmoitellut jo pohjoissaksalaisen liiton muodossa: valta- ja sotilasvaltiona Preussin johdolla.
Kun täten tekee itselleen selväksi tapahtumain kulun ja sen määräävän vaikutuksen, joka Bismarckilla asiain ratkaisuissa oli, niin ymmärtää, että Saksan porvarillinen, yliopistollinen historiantutkimus suorastaan kuvaa Bismarckin Saksan valtakunnan luojaksi. Etenkin Max Lenz ja Herman Oncken alleviivaavat jyrkästi, että Preussin nousu ja pohjoissaksalaisen liiton synty niinkuin myös Saksan valtakunnan perustaminen oli yhden ainoan verrattoman miehen työtä. Sillä — niin Oncken kirjoittaa — "hän personallisesti päätti 1864, 1866 ja 1870—71 vuosien sodat".
Ja kaikista rajoituksista huolimatta, jotka materialistinen historiankäsitys tekee tarpeelliseksi, sosialistikin, joka antaa arvoa tosiseikoille, on pakotettu myöntämään, että Saksan kehitys olisi helposti voinut käydä oleellisesti toiseen suuntaan, ellei olisi ollut semmoista mahtavaa tahdonakkumulaattoria kuin Bismarck. Saksan yhtenäisyys olisi epäilemättä myös ilman häntä toteutunut tuloksena maan valtavasta taloudellisesta kehityksestä, mutta siinä käytetyt keinot ja saavutettu muoto eivät mitenkään olisi olleet samat. Ja juuri nuo keinot sekä niistä johtuva valtakunnan perustamisen muoto ovat oleellisesti määränneet Saksan ja Euroopan kohtalon myöhempinä aikoina.
Bismarckin politiikka jätti myös mitä syvimmät jäljet saksalaisten henkiseen elämään. Epäilemättä jo valtavasti kehittynyt kapitalismi aiheutti huomattavia muutoksia Saksan kansan henkiseen olemukseen. Sinä aikana, jolloin kauppa ja teollisuus vielä kulkivat lastenkengissä ja jolloin saksalainen kauppias ja käsityömestari saattoivat elää entisajan pikkuporvarin rauhallista, verrattain huoletonta elämää, pidettiin ruhtinaiden patriarkaalista hallintoa samaten kuin Saksan pirstomista lukuisiin pikkuvaltioihin itsestään selvänä. Näiden olojen ahtaudesta ja ummehtuneisuudesta saksalainen filosofia ja runous sitä vapaammin kohosi kohti ajauksen ja ihanteiden taivahista korkeutta. Saksan kansa ja sen henki olivat jotakin aivan toista kuin sen olemassaolon valtiollinen muoto. Saksalaisen hengen korkeana tehtävänä oli rakentaa silta yksilön ja kokonaisuuden, kansakunnan ja ihmiskunnan välille, kehittää ihmiskunnan korkeimmat ihmisyys- ja sivistysihanteet. Sivistyneiden maailmankatsomus oli aatteellinen, sivistysharrastuksen elähdyttämä, yleisinhimillinen.
Kun teollisuuden tuotanto kasvoi, kehittyivät porvariston aineelliset edut, sen osanotto valtiolliseen ja yleensä julkiseen elämään, sen porvarillinen itsetietoisuus ja sen kansallistunto. Koko henkinen elämä kehittyi enemmän poliittiseksi. Mutta tämä kansan hengen ja kansallistunteen poliittisoituminen sopi toistaiseksi vielä yhteen klassillisen aikakauden aatteellisen lennon ja sen kosmopolitismia (yleisinhimillisyyden) kanssa. Se kansallistunteen ja reaalipolitiikan käsitteiden kutistuminen ja kovettuminen, joka niistä teki ahdasmielisen natsionalismin ja häikäilemättömän voitonhimon, oli suureksi osaksi vasta Bismarckin junkkeripolitiikan aiheuttama. Hänhän polveutui, niinkuin Oncken huomauttaa, siitä ankarasta aatelisesta valloittajarodusta, joka aikoinaan siirtyi Elbe-virran yli valloittaakseen slaavilaisten maita ja asuttaakseen niitä saksalaisilla. Ja mainiosti hän tätä rotua edusti. Valloitushengellä hän täytti preussilaisen ja saksalaisen politiikan sekä siten samalla kansansa sieluelämän yleensä. Tämä muutos toteutui tosin sitä helpommin, kuin saksalaisen kapitalismin nousu ilman Bismarckiakin oli luonut erittäin suotuisia edellytyksiä itsekkyydelle ja erikoisetujen häikäilemättömälle ajamiselle. Nämä kapitalismin ja imperialismin piirteethän ovat meille kyllä tunnettuja muistakin maista — mutta sillä eroituksella, että itsekkyyden ja valtapolitiikan julistaminen ja edistäminen kohtasi siellä huomattavaa vastarintaa porvariston ja sivistyneistön omalta taholta, kun sitä vastoin Saksassa Bismarckin tunnustaman raa'an kansallisen itsekkyyden ja peittämättömän valtapolitiikan onnistui, kiitos preussilaisten pistinten ja saksalaisen teollisuuden voittojen, jokseenkin kokonaan hävittää vanha aatteellinen ideologia. Itse liberaalitkin tunnustivat sittemmin "Blut und Eisen"- (veri- ja rauta-) politiikan ja saksalaiset ylioppilaat, koulumestarit, professorit ja historioitsijat suitsuttivat ylistystä "vuosisadan sankarin" kunniaksi.
Bismarck itse sai jo ennen kuolemaansa vihjauksia politiikkansa huonoista seurauksista. Kruunun ja eduskunnan totuttaminen puolyksinvaltiuteen kävi hänelle itselleen turmiolliseksi, kun vanha keisari, joka oli muuttunut kaikkivaltiaan kanslerinsa välikappaleeksi, kuoli ja kohta sen jälkeen hänen 28-vuotias pojanpoikansa nousi valtaistuimelle. Nuori keisari, Wilhelm II, oli täynnä päähänpistoja, toimintahaluinen, ylenmäärin vakuutettu omista lahjoistaan ja hallitsijakyvyistään, tahtoen senvuoksi toimia itse kanslerina. Bismarckin hän tahtoi kunnioituksesta häntä kohtaan säilyttää jonkinlaisena vanhana leluna, mutta valtiolaivan kapteenina hän ei mitenkään saisi olla. Kun Bismarck-vanhus ei tahtonut tämmöiseen alennukseen tyytyä sekä vastusti keisarin poliittisia alotteita, ei yhteentörmäys ollut vältettävissä. Ja välirikko tapahtui tavalla, joka syvästi lonkkasi valtiokansleria. "Minut on heitetty portaita alas", lausui hän vaikeroiden ystävilleen, ja nämä vakuuttavat, että vielä vuosia myöhemmin näiden tapahtumain muisto sai vanhuksen silmät säihkymään. Häntä harmitti myöskin kansakunnan kiittämättömyys, entisten imartelijain raukkamainen luopuminen. Oli ikäänkuin hän ei olisi tullut ajatelleeksi, miten itse oli totuttanut ministerinsä, virkamichensä ja kansanedustajatkin ryömimään vallassaolijain edessä, miten itsekkyys ja ylöspäin hiipiminen oli käsitetty korkeimmaksi laiksi. Mitä ihmettä siinä siis oli, että tuo nuori herra, jonka jaettavana oli kaikki armo ja kaikki edut, saattoi niin helpon helposti vapautua epämukavasta vanhasta oppimestaristaan ja muuttaa politiikan mielensä mukaiseksi.
Joskin onnettomuus lähinnä kohtasi vanhaa valtiokansleria, koko kansakunta jäi kuitenkin vielä raskaammin kärsimään Bismarckin politiikan seurauksista. Se koko Europpaa käsittävä valtapolitiikka, jota Bismarck niin johdonmukaisesti oli kehittänyt, muuttui luonnollisesti yleismaailmalliseksi valtapolitiikaksi, joka koko maailmassa yhä enemmän saattoi Saksan pahaan huutoon ja lopulta johti maailmansotaan. Bismarck itse tuskin olisi myötävaikuttanut tähän politiikkansa viimeiseen kehitysmuotoon, sillä hänen kunniahimonsa tyydytti täydelleen 1870—71 vuosien sota. Mutta Bismarck oli kehittänyt saksalaisen militarismin ja valtahimon häikäilemättömäksi kansalliseksi itsekkyydeksi. Että Wilhelm II saattoi porvarillisen enemmistön hurjain suosionosoitusten jyristessä harjoittaa laivasto- ja siirtomaapolitiikkaansa sekä tuhlata maailman rauhalle niin vaarallisen toimintansa hyväksi tunnettua kiihoittavaa kaunopuheisuuttaan — se kaikki oli seurauksena Bismarckin antamasta kasvatuksesta. Mitä täydellisemmin tämä kasvatus oli hävittänyt aatteellisuuden ja ihmisrakkauden voimat, sitä rajattomammin olivat, sielutieteen tunnettujen lakien mukaisesti, itsekkyyden ja kansallisen ylpeyden vastavoimat kehittyneet. Ja herrojen Ludendorffin, Hitlerin, Ehrhardtin ja kumppanien peli osoittaa, että tuo paha henki vielä tänään tekee tuhojaan.
Bismarckin paha perintö on ainoastaan sosialismin taukoamattomalla työllä voitettavissa, semmoisen sosialismin, joka proletariaatin kansainvälisen luokkasolidarisuuden ja kansojen välisen sovinnon toteuttamiseksi käyttää yhtä paljon voimaa kuin Bismarck ja hänen seuraajansa ovat käyttäneet kansojen solidarisuuden pirstomiseksi. Ja tuntuu siltä, kuin juuri tällä alalla proletariaatin ponnistukset olisi moninkertaistutettava ja tehtävä suunnitelmallisemmiksi.