VANHOJA MUISTOJA
(Tämä kirjoitelma on laadittu v. 1919 erästä julkaisua varten, joka sen kumminkin hylkäsi. Sen julkaiseminen tällä kertaa on siis oikeastaan muistelmien muistelemista. Minulle itselleni on kirjoitus hyvin mielenkiintoinen ja olisin iloinen, jos se voisi elähyttää niitä, jotka elämän yksityiskohtien suhdattomuudesta koettavat itselleen paljastaa luonnonlakien suuria suuntaviivoja — ja sitähän tietä on kuljettava jokaisen, joka katsoo ihmisyyden päätehtäväksi noiden luonnonlakien lannistamisen ihmisyyden mukaisiksi.)
Tuntuu omituiselta, että tuon otsikon nyt jo voi niin epäröimättä piirtää niiden asiain ylle, joihin alempana poimitut lähettämättömät ja käyttämättä jääneet kirjelmät ja muut "dokumentit" viittaavat. Niitten kaikkien vuosilukuhan on vain yhtä alempi kuin sen, jonka nyt leikkaamme. Ja kumminkin on se aika niinkuin unta vain, en epäile sanoa: niinkuin pahaa painajaisunta vain. Se on sitä niiden ihmisten mielestä, jotka eivät minään ajankohtana joutuneet verisen humpuukin lumoihin ja siitä syystä saivat tehdä tuttavuutta ensin punaisten ja sitten valkoisten esikuntien ja heidän tutkijainsa kanssa, onnistuen kumminkin säilyttämään kotinsa koskemattomina.
Kun siis tänä iltana jotenkin laimeamielisenä hain aihetta kirjoitukseen tätä julkaisua varten, osui käteeni kokonainen sarja kirjeitä ja lappusia. Ne koskettavat kaikki kuolemaa ja kuolleita ja sen vuoksi uhoo niistä omituinen mykkä juhlallisuus, joka tekee, että painavimmatkin reunamuistutukset tuntuvat kevyiltä. Syyttömien kuolema siirtää väkisinkin tapaussarjan inhimillisen vihan jyrisevästä valtapiiristä inhimillisen tragikan koskemattomaan valtapiiriin…
Ensimmäisenä on muutaman pohjoispohjolaisen työmiehen kirje tänne meikäläiseen esikuntaan, Se virui aikansa etappikanslian pöydällä, josta sen joskus pistin taskuuni. Se liene toinen tai kolmas hänen kirjoittamansa samansisältöinen kirje:
"Pyydän sieltä Teidän esikunnasta että jos teillä siellä on vielä tallessa ja lähettämättä net kaatuneen Sankarin Janne J:n Oman Veljeni vaatteet ja Arvo esineet, mitä hänellä oli silloin kun hän tuotiin sinne — minä en ole vielä kumminkaan niitä saanut — Niin minä pyydän että jos niitä ei vielä ole lähetetty tulemaan niin lähetettäisiin Pyytää Hänen oma veljensä Kalle."
Ilmeisesti oli kaatuneella sankarilla ollut joltisetkin vaatteet ja arvoesineet, koskapa olivat tehneet tyystin kauppansa. Haudattujen luettelo osoitti, että Janne J. makasi täkäläisessä yhteishaudassa n:o se-ja-se, sotilaallisesti haudattuna ja siunattuna, mutta kukaan ei tiennyt hänestä enempää. Kaikessa vähäpätöisyydessään on se kumminkin erinomainen historiallinen asiakirja, sen tyylistä puhuu vilpitön vakavuus.
Seuraava oli virallinen postikortti, jonka etusivun otsikossa on painettuna:
Lähetetty Hämeenlinnan Sotavankileiristä. Sitten seuraa:
Nimi ………. Osoite … …….
Toisella puolella on painettuna ja täytettynä seuraava kaavake:
Hämeenlinnassa Toukokuun 28 p. 1918 Ilmoitan että olen täällä ja pyydän teitä hankkimaan minulle sikäläiseltä suojeluskunnalta, kirkkoherranvirastolta y.m. todistukset koskeva syyttömyyttäni. Todistukset ovat osoitettavat Tutkintotuomarille Hämeenlinnaan.
Osoitteeni on: Hämeenlinna, Sotavankileiri …………… kasarmi …………… rak ……….. kerr ……….. huone ………….
Nimi: ……………
Sen on täyttänyt ja lähettänyt muuan keskenkasvuinen tyttönen äidilleen, joka kumminkaan ei sitä koskaan saanut siitä yksinkertaisesta syystä, että hänet oli teloitettu jo maaliskuussa. Isänsä teloituksen näkyy tyttö aavistaneen, koska ei ole osoittanut lähetystään hänelle. Kesäkuun iltana avatessani iloisen joukon ympäröimänä postipakettia, pistin sen mitään sanomatta taskuuni, niinkuin olisin hävennyt jotakin tai vaistomaisesti välttääkseni ympärillä seisojien vitsailevia ehdotuksia osoitteen muuttamisesta. Tuon samaisen äidin teloittaminen oli nimittäin minun mielestäni suhteettoman väärämielinen teko. Minä häpesin asiaa niiden monien kahvikuppien ja herttaisen kohtelun vuoksi, joita olin teloitetulta saanut. Arvosteluni voi siis kylläkin olla puolueellinen.
* * * * *
Seuraavan juhlallisen kirjelmän olen minä allekirjoittanut itse laatinut allamainittuna kesäisenä päivänä, olen sen jälkeen siistinyt itseni, pukenut paremmat vaatteet ylleni, ottanut kepin herraiseen käteeni, josta jotkut punakaartilaisnuorukaiset kuuluivat sanoneen, ettei se ole ikänä ansainnut edes ruokansa suolaa ja joutaisi sen vuoksi yhdessä pään kanssa irti hakattavaksi, ja kävellyt siihen kylään, jossa on hyvin viljeltyjä ja hyvin maalattuja taloja ja niissä hyvin säilyneitä isäntiä (kiitos viimemainitusta seikasta hyvinkin paljon ehkä sen miehen, josta seuraavassa tulee puhe). Minut otettiin erinomaisen ystävällisesti vastaan, jonka jälkeen minä mainituille isännille esitin kirjelmäni, joka oli näin kuuluva:
Siinä tapauksessa että vankileirissänne säilytettävänä oleva punakaartilaisvanki Juho Stefanus Taavetinpoika H. tämän Hämeenkyrön pitäjän L:n kylästä takuita vastaan laskettaisiin kotipaikalleen, menevät allekirjoittaneet Hämeenkyrön Suojeluskunnan jäsenet täyteen takuuseen siitä, että hän pysyy kotipaikallaan säännöllisessä työssä, käyttäytyy siivosti, ei ole kenellekään yksityiselle eikä yhteiskunnalle vaaraksi ja heti käskyn saatuaan täyttää ne määräykset, joita hänelle viranomaisten puolelta mahdollisesti annetaan, ja anomme, että hänet luovutettaisiin tämän esittäjälle kirjailija Frans Eemil Sillanpäälle tämän pitäjän Vanajan kylästä kotiin tuontia varten.
Hämeenkyrössä heinäk. 18 p. 1918.
mikä kirjelmä ei kuitenkaan, siihen nähden, että mainittua Juho Stefanusta isäntien lausunnon mukaan ei paikkakunnalla erikoisemmin kaivattu, niin hyvänlainen ja oikeamielinen kuin hän yleensä oli ollutkin, heidän puoleltaan antanut aihetta mihinkään toimenpiteisiin, vaikka kirjelmä tunnustettiinkin hyvin ja sujuvasti laadituksi.
Myöhemmin sain tilaisuuden kertoa samoille isäntämiehille, että Juho Stefanus silloin heinäk. 18 p:nä jo makasi haudassa Lappeenrannan kaupungin läheisyydessä kuoltuaan vankilassa "liialliseen lihavuuteen", kuten eloon jääneet sieltä palatessaan kertoivat. Isäntämiehiltä oli siis mennyt hukkaan oivallinen ja maksuton jalomielisyyden tilaisuus.
Sitten seuraa tällainen kirje, jonka lähettämättä jättäminen ei lakkaa minua kisaamasta, vaikka tiedänkin hyvin, ettei asianomainen henkilö olisi minun opastustani tarvinnut, jos olisi katsonut jotakin voivansa tehdä.
Hämeenkyrössä 7.7.18.
Arvoisa Herra Tohtori,
Pyydän ensiksi vilpittömästi ja ilman mielistelyä tulkita Teille sen syvän ja isällisen kunnioituksen, jota Teitä kohtaan tunnen nuorempana kansalaisena ja kirjailijana. Olette tajunnassani — ja varmasti Suomen kansan kaikkien luokkien parhaimmiston tajunnassa — tullut meidän kansalliseksi, mielisin sanoa turvalliseksi omaksitunnoksemme. Ajattelen lähinnä esiintymistänne viime marraskuun murhien johdosta, jonka merkitys seuranneelle vapaussodalle varmaan on arvaamaton.
Nyt me odotamme Teidän vapauttavaa sanaanne punaisten vankien kohtalosta ja kohtelusta. Minulla on kyllä sangen vähän mieskohtaista kokemusta heidän oloistaan, mutta sekin, mitä olen nähnyt ja tarvittaissa voin toteen näyttää, riittää osoittamaan, että oikeuden jumalattaren silmiltä on side pudonnut, hänen vaakansa unohtunut ja hän pälyy voitetuita kiiluvin silmin miekka sojossa. Sanotaan että luonnon pendelilaki toteutuu tässäkin, mutta ihmisyyden käsitteeseen kaiketi kuuluu juuri sellaisten luonnonlakien lannistaminen. Minua tympäisee se jatkuva naivi jankutus, että vielä julmempia punaiset olivat. Mitä se tähän kuuluu? Tässähän on eurooppalainen valtio harjoittamassa laillista kylmää oikeutta rikollisia kohtaan, eikä tiemmä ottamassa osviittaa huliganikoplien menettelytavoista. En tietysti tahdo olla niin naivi, että vetoaisin siihen vanhaan Herraan Kristukseen, jota kumminkin voittanut puoli julkisesti ilmoittaa kuulasateessakin palvovansa. Punaiset eivät toki sellaista uskotelleetkaan.
Eduskunnassa yritettiin välikysymysmanööverillä panna valkoinen laastari tämän haavan päälle. Ilmoitettiin, että vankeja ravitaan tuhansilla kaloreilla, mutta unohdettiin mainita, miten ja mistä sen niminen ruokalaji valmistetaan. En ole tullut ottaneeksi selkoa, kuinka monta kaloria yksi suolaheinä sisältää — hyvät koivuhalot sisältänevät niitä melkoisesti — mutta sen voin todistaa, että vangit kiihkeästi nielevät sellaisen kasvin, milloin sattuvat löytämään. Unohdettiin myös mainita, kuinka monta vankia on esim. Hämeenlinnassa kuollut ja yhä vuorokausittain kuolee, ja kuinka monta on laskettu vapaalle jalalle siinä tilassa, että se "vapaa jalka" töin tuskin on voinut hyöriä.
Unohdettu on myös sekä kysyä että vastata, onko aikomustakaan, edes nimellisestikään, ryhtyä selvittelemään valkoisten sotamiesten tekemiä murhia. (Murhana pidän kaikissa oloissa sitä, kun aseeton ihminen, olkoonpa vaikka millainen roisto, ilman laillista tutkintoa jonkun hysterisen ilmiannon perusteella otetaan ja ammutaan. Jokaiselta tuomiolta taas vaadin yhtenä oleellisena ehtona, että se milloin tahansa voidaan tarkistaa ja syytöntä hyvittää.)
Mielenkiintoista olisi myös nähdä pätevä vertailu teloitusten suhteellisista määristä huomattavammissa kapinoissa, kuten Parisin kommunissa ja irlantilaisten kapinassa maailmansodan aikana.
Olen varma, että Teidän oikeudentuntonne kapinan kukistamisen yhteydessä on kokenut monta pettymystä ja loukkausta. Esiintykää julkisesti Te, jolla on niin ehdoton arvovalta. Vakaumukseni on, että laajat piirit sekä kotona että ulkona sitä Teiltä odottavat. Sitä paitsi on muistettava, että kun pendeli heilahtaa puolelta toiselle, niin se ei jää sinne itsestään. Sitä on hilliten ohjattava tasapainoon.
Pyydän vieläkin vakuuttaa Teille syvintä kunnioitustani.
Tämä kirje on oivallinen näyte sellaisesta inhimillisestä asiaan puuttumisen puuskasta, joka jää toimeenpanematta, jos se jää seuraavaan aamuun.
* * * * *
Äskettäin luin erään porilaisen lehden pääkirjoituksesta seuraavan lauseen:
"Kapinavankeja oli alkuaan noin 70,000. Niistä on vielä jälellä vankiloissa noin 4,000. Muut ovat joko ehdonalaisessa vapaudessa tai kokonaan vapautettuja."
Niinpä niin: kokonaan vapautettuja.