Elämä ja aurinko

by Frans Eemil Sillanpää

ALKU-OSA

Kesäruno alkaa. Tulevien tapausten näyttämö on jo hahmoutunut. Lehtevät rannat, harjut ja vetten pinnat ja niiden vaiheilla ihmisvaiston muovailemat ihmiskodot. Ja niissä ja niiden kesken, jälleen ihmisvaistoa kuvastellen, alati jatkuvaiset ihmisliikunnot, olot ja aivoitukset. Alati jatkuvaiset taivaan alla — niinkuin päivästä alati tulee ehtoo ja talvesta suvi. Nyt on taas muuan suvi ja suviehtoo. Korkeen Lyyli, nuori tytär, lähti juuri Malkamäestä. Siitä kertomus jo alkaa täysin innoin, sillä tämä ilta ei pääty tähän, ei läheskään. Mutta suviehtoona ei vielä näin aikaisin lähdetä suoraan, seisoskellaan ja viivyskellään, ei olla lähtevinään… Myöhemmin sitten, kun kesäyön henki jo vaimentaa kaikki liikkeet ja äänet, niin ettei pelin sointi eikä tanssin jymy kuulu etäämmälle, ennenkuin joku käy ovesta sisään tai ulos… Nyt seisoskellaan vielä pihamailla ja istuskellaan, katsellaan maailmoja ja taivaanrantoja. Niiden sävyssä on ikäänkuin jotain odottavaa tietoa.

* * * * *

Malkamäen talo ja kaunis, vaihteleva kulmakunta … nyt ollaan sielläpäin.

Talo on loivan laakson etelään-antavalla rinteellä, sen keskivaiheilla, yläpuolellaan hedelmätön mäki, jossa kasvaa pensaita ja yksi pihlaja. Pihlajan juurella kivi. Moniaalta päin tullen kiintyy katse luonnostaan pihlajaan ja kiveen. Kevätiltaisin leikkautuu niiden yhteiskuva jyrkkänä taivaanlakeen. Voi kuvitella, että kivi ja pihlaja katselevat silloin etelään päin, jonne pitkin vesistön sivua etenee laajapiirteinen harjanne. Jossain kaukana sen kupeella on rannan niemeke, jonka nenässä kaareutuvat ne halavapensaat. Niiden vaiheilla on jo toista kyläkuntaa, joka näkee niemekkeen sorjat pensaat samoin kuin Malkamäen tienoo pihlajan ja kiven.

Tienoolta toiselle rientää kesäinen tie monivaiheisena kuin hauska pakina. Yhdessä paikassa on kostea painanne, jossa rehevien palmumaisten saniaistyppäiden välissä lirisee kylmä vesi. Siinä notkea tie ikäänkuin lähestyy kulkijaa, ilmaisee näkevänsä hänen ajatustensa hypyn, tietävänsä hänen lähtönsä aiheen ja menonsa määrän. Mutta se ei ilku ujostelevaa kulkijaa, vaan iskee silmää samanmielisesti ja johdattaa hänet muina-miehinä ylemmäs, lähemmäs ensimmäistä harmaata tölliä…

Mutta kas, lauantain aurinko meni mailleen. Viilenee ja kostenee. Viikon kestänyt arki haihtuu pois, on pyhä-yö. Hiivitään Malkamäen tanhuville, sieltä yön kiihkeä runo pääsee alkuun. Nyt voi hyvin piillä, näin pyhä-yönä, ei nyt huomata. Tapahtuu kaikenlaista pientä siellä täällä pitkin yötä, ihmislasten ajatukset tanssivat polkkaa, kun heitä mennä vilittää mikä mitäkin polkua ja piennarta. Pian jossain tapellaan, mutta se ei kuulu laajalle eikä häiritse kesäyön leppeätä haltiaa eikä sen toimeliaita pikku henkiä, joiden luku on sama kuin puhjenneiden kukkien ja lehtien.

* * * * *

Malkamäessä on ruohoinen länteen viertävä pihamaa, jota alareunassa rajoittaa syreeniaita, varpusten mieluinen olinpaikka. Kahden päärakennuksen akkunarivit katselevat pihamaata. Akkunoiden sävystä voi nähdä, missä huoneissa asutaan.

Toinen rivi on vaalea, toinen punertava. Vaalea on ylempänä ja upeampi. Siellä asuu Olga, Malkamäen nykyisen isännän ja emännän tytär. Häntä on paras katsella salaa jostain pikku-rivin akkunan pielestä, kun hän astelee pitkin pihamaata. Silloin voi nähdä hänen silmänsä oikein, jollei hän satu aavistamaan, että häntä katsellaan. Hänen silmiensä väri lienee harmaa, mutta ripset ja luomikarvat ovat mustat. Niiden varjo on kuin aineeton harso, jonka taakse vahva ja koskaan hätääntymätön katse helposti vetää toisen heikomman katseen.

Kun Malkamäen tytär raitilla menee kahden poikasen ohi ja antaa katseensa osua heidän silmiinsä, ei heillä kahden jäätyään ole mitään sanomista toisilleen. Heti Malkamäkeen tultuaan hän kiinnytti itseensä Taaven, renkipojan, joka yleensä on olevinaan kovaa poikaa. Olga tunsi siihen halua, niinkuin terve ihminen joskus haluaa jännitellä käsivarsiaan. Mutta Taave itki jo kerran itsekseen eräänä iltana, kun tuon naisen soitonääni oli lakannut kuulumasta toiselta puolen pihaa. Taave oli samaan aikaan myös lukenut erään romaani-kirjan. Semmoinen oli pikkuinen Taave, joka osui Olgan näkyviin täällä Malkamäessä, niinkuin jokin salolla itsekseen syttyvä ja sammuva raikas luonnonilmiö. Silloin oli uuden isäntäväen tuliaiset. Siitä on kulunut kaksi keväistä kuukautta. Senjälkeen on tuo samainen nainen vaihtanut kevätasunsa kesäpukuun. Se tapahtui tänä aamuna.

* * * * *

Alkavan kesän ensimmäinen ilta ei voi torjua Malkamäen tanhuvilta eräitä aavistuksia. On ihmisluontoja, jotka jouduttuaan samaan ilmapiiriin eivät voi välttää voimien mittelyä… Ilmassa tuntuu sikiävän hillittömiä mielikuvia tulevista kuukausista, jolloin auringon voima kasvaa päivä päivältä ja sen vaikutukset ovat vastustamattomat. Mutta vallitsevan illan ilmeestä heijastuu myös samanlainen välkähdys kuin yöjalkaan aikovan nuorukaisen silmistä. Jos kysyt häneltä, mistä johtuu hänen mielensä hieno hurma, niin hän hymyilee muistuttaen nuorta petoa, eikä vastaa mitään. Hän näyttää salaa koettelevan jäntereitään ja nauttien vyöstään ja kellonperistään lähtee hän vihellellen alapihalle päin… Kaikki on hiljaista, mutta odottavaa. Malkamäen vanhanemännän poika Elias saapui äsken kanssa näille maille, tähän ilmapiiriin. Hänen nähtiin seisoskelevan ulkona senjälkeen kuin Korkeen tytär oli lähtenyt.

Ensimmäinen kesäyö

Malkamäen pihasta muutamien lehmusten vaiheilta alkaa talon tie ja kantaakseen jyrkkyyttä kaartuu se heti vasemmalle. Siinä kaarteen ohessa on vanha humalisto ja humaliston takaa pilkistää harmaan rakennuksen päätyikkuna. Rakennus on jotenkin vanhanaikainen kuusiruutuisine ikkunoineen ja pylväsportaineen. Sitä hallitsee Malkamäen vanha emäntä eli muori, Eliaksen äiti. Heti kun muori tänä iltapäivänä sai poikansa kotiin, tuli heidän luokseen tyttövieras, ja sillaikaa kun muori kiipeili ullakolla kaidetta hakemassa, syleilivät nuoret toisiaan alhaalla tuvassa.

Muorilla ei ollut aavistustakaan tästä kohtauksesta eikä niistä elämyssarjoista, joiden yhtymäkohdan se muodosti. Että tuommoinen kahdeksantoistavuotias kaunis tyttö on vaaleana huhtikuun yönä valvoskellut vuoteessaan ja katsellut tähteä ja semmoisessa aaltoilevassa ajattomassa hiljaisuudessa kuvitellut viereensä tuon saman nuorukaisen, joka nyt tässä hengittää samaa ilmaa hänen kanssaan; ken voisi semmoista ajatella nähdessään tytön kunnioittavan hymyn hänen puhutellessaan pojan äitiä. Malkamäen muori, joka salaa nautti oman poikansa komeudesta, tunsi hyviä tunteita myös orpanansa tytärtä kohtaan, ja antaessaan hänelle kaiteen ikäänkuin siunasi hänen kankaansa ja lupasi tulla sitä joskus katsomaan. Kuitenkin vaivasi muoria Lyylin lähdettyä jokin käsittämätön asia, vaikkei hän mitenkään voinut aavistaakaan, että se olisi tapahtunut tuon tytön tähden.

Ja ehkäpä se säteilikin häneen Eliaksesta. Sillä heti kun Elias äidin askeleet kuultuaan oli irroittanut käsivartensa Lyylin ympäriltä, valtasi hänen mielensä suloinen malttamattomuus. Hän katseli sivulta, kuinka Lyyli hiukan kalvenneena puhui äidille, ja hän halusi kiivaasti, että Lyyli heti lähtisi. Lyyli ei istunutkaan enää, vaan tarjosi epäröiden kättä äidille ja sitten Eliakselle. Kädenanti oli kuin vieraan, epäluuloisen ihmisen, josta mielellään pian eroaa. Elias kääntyikin pois ja meni kamarin puolelle.

Siellä hän heti istahti sohvalle ja jäi tuijottamaan ulos ikkunasta. Hän tunsi itse, kuinka hänen silmänsä hohtivat ja katseensa hajaantui jonnekin näkyväisen ohi, ikäänkuin välttääkseen hämärtyvän, pienen ympäristön ilmettä, tai pikemminkin antaakseen ympäristölle häiritsemättömän tilaisuuden katsella hänen sielunsa liikkeitä. Tässä tilassa ollen koko hänen sielunsa tuokiotila heijastui ympäröivän pienoismaailman esineistä takaisin hänen tajuttavakseen. Se on yksinäisyyden ihmeellinen ja ikuinen taikatyö: Ihmisellä on ollut jokin elämys, jota sielu jo kauan on tiedottomasti odottanut. Hetki on ohi ja sielu on päässyt tiedottomasta jännityksestään. Ihminen etsii yksinäisen paikan viillytelläkseen sieluaan, ja jo hetken perästä äskeinen elämys on tuon ympäristön taikaheijastuksen kautta liittynyt entisten elämysten sarjaan, ja ihminen katselee tuota lisääntynyttä sarjaa samoin kuin työntekijä karttuneita tuloksiaan. Siinä on lohdutus ja osanotto.

Näin yksinäisyydenhetkinä oli varjoisa kamari ja sen matalasta akkunasta näkyvä mäenvierikko paljoa lähempänä Eliasta kuin se salokulman tytär, jonka kuvio samaan aikaan eteni maiseman reunaa kohti. Tuvan sivuakkunasta sen olisi nähnyt, ja jostain sen joku lauantai-illan katselija näkikin. Mutta kamarissa liukui aika sekunti sekunnilta, ja poika istui sohvankulmassa tajuamatta muuta kuin oman mielensä käynnin. Oli viehättävää antaa illan näin kulua. Elämä ei ollut tyhjää. Eilen illalla hän oli kaupungin ulkopuolelta katsellut, kuinka tornit, katot ja puun latvukset ääriviivoillaan tavoittelivat ylhäistä kuulautta, lähtenyt taas palaamaan samaa kaupunkia kohden ja pitkin kaikuvia katuja tullut omalle ovelleen, seisahtunut siinä hetken kevään viimeisenä iltana ja todennut, että tyhjän kadun tasainen, etenevä kivitys siinä valossa omituisesti veti puoleensa, niinkuin nuorekas ja kevytmielinen kaupunkilainen — se oli eilisilta. Mutta maanpinta on tähän aikaan rikas. Jokaisesta kohdastaan se lähettää säteen ihmisen aistimiin. Ja iltahämyssä ei tiedä, mistä kaikki säteet saapuvat, ne täyttävät ilman. Niitulta nousee kosteaa usvaa, siellä poimuilee matala joki. Kauempaa ylhäältä katsoen siinä ei ole mitään erikoista, mutta jos menee sen mättäiselle äyräälle, laskeutuu rinnoilleen ja katselee sen vettä tuuman päästä, niin se näyttää jättiläismatelijan silmältä. Nouset ylös, joki on taas pelkkä joki, ja sormiisi on tarttunut lemuavaa rutaa. Siinä on kesäyön tuntua. Yhtään ihmisasuntoa ei näy, mutta tuossa tulee ränstynyt aita päin jokea. Tuntuu oudolta nyt ajatella, että joku ihminen on sen joskus tehnyt.

* * * * *

Oh, kuinka on hyvä olla! Tuollapäin on tyttö, joka haluaa, että minä kosketan häntä. Hän oli äsken täällä ja meni sinne. On kuin olisi ilmaan sille kohdalle jäänyt jotakin. Hän on tuolta kotoisin, hän on käynyt täällä asti, mutta ei tiedä, mitä on metsänrantojen takana. Ei se tiedä itseäänkään, ei kaulansa kaarta eikä käsivarsiaan. Jossain pensaan varjossa yöllä voin käydä häntä käsivarsista, istuttaa hänet viereeni mieleni mukaan… Niin, niin…

* * * * *

Kello tulee kymmenen. Istuttuaan kauan aikaa kotonsa katonharjalla Elias kapusi sieltä alas, seisahti tuvan nurkalle ja katseli etelään päin. Hänen aikansa oli jo tullut ja hän tunsi omituista hivelyä ruumiissaan, kun joku kohta hänen tajunnassaan alati kuiskasi: "Etkö jo lähde!" Mutta toinen kohta oli sanelevinaan: "Mihin minä sitten lähtisin … kuules vaan korpirastasta! Mitä kaikkea tässä hiljaisuudessa nyt liikkuu, vaikkei ole liikkuvinaan muu kuin korpirastaan kieli. Noissa rakennuksissa nukkuu ihmisiä, äsken näkyi muutamia naisia nousevan saunalta taloon päin hunnut päässä. Mitä tapahtuu nyt heidän unissaan? Joko äiti on mennyt makuulle? — Korkeen pihamaa — niin, se on semmoinen."

Malkamäen Taave oleskeli yksin pirtissä. Hän tiesi hyvin, ettei kukaan enää tulisi sinne, ja siksi hän antoi aatostensa viettää lauantai-iltaa, hykerrellen omassa vapaudessaan. Saunasta palattuaan hän loikoi sängyllä pää kyynärvarren varassa ja kuvitteli. Hän tiesi ettei kukaan tule, mutta hän odotti kumminkin kärsivällisesti, voimatta oikein itselleenkään tunnustaa, mitä tai ketä. Kello kävi seinällä käymistään, ja laaja pirtinovi pysyi liikkumatta kiinni ja näytti siltä, kuin se olisi yksityiskohtaisesti palauttanut esiin jokaisen kerran, minkä siitä oli joku kulkenut. Ripa näytti melkein odottavan, että siihen aivan ensi hetkessä joku tarttuisi. Siinä ovi yhä pysyi paikoillaan, mutta yön sävy syventyi. Taave tunsi hyvin, mitä hän nyt taas pian tulee tekemään, mutta viipyi kumminkin sängyllä hetkestä hetkeen. Tyhjän pirtin henki laajeni ja tuli lähemmäksi, alkoi kevyesti aaltoilla korvissa ja muistutella pikkupoikuuden aikoja. Ei tosin mitään tapauksia, mutta herätteli vain muuten senaikuisia tuntuja. Omituinen etova viattomuus täytti mielen, otti ikäänkuin haltuunsa koko miehen. Olgan kuva saapui. Se tuli ovesta hämärään pirttiin ja katsoi heti tänne sänkyyn, silmissään sanattoman yhteisymmärryksen hehku. Tänne, tänne: näin, näin.

Koko tätä seuraava hillitön mielikuvasarja yhtyi häiriintymättä tuohon viattomuuden vireeseen. Salaperäinen kuvitellun onnen sopusointu piti pitkät tovit loikovaa renkipoikaa lumoissaan. Sen onnen väri oli tummahko. Laajan laaksoalueen eräässä kohdassa on monihuoneinen talo, jonka laulava rastas näkee kaukaa harjulta kuusen latvasta. Talon pirtissä on paljon hämärämpi kuin ulkona taivasalla. Pirtin sopessa hengittää tällä hetkellä Taave-niminen olento, vaikkei sitä voisi luulla, kun katselee rakennusryhmää kaukaa ja korkealta. Sama Taave puhuu ja nauraa kyllä vielä joskus aika vuolaasti tanssipaikan tanhuvilla luulotellussa humalassa.

Mutta pirtin sopessa jatkui tunnelma, kesti aikansa ja alkoi lauhtua. Taaven tajuntaan valahti äkkiä käsitys kuvitelmien lapsellisuudesta, hän nykäisihe kärsimättömästi ja nousi lattialle liikkumaan. Ei oikein tiennyt mitä tehdä, mutta meni kumminkin sivuakkunan pieleen katselemaan. — Katsellaan nyt saatana-vie sitten kerran oikein, sähisi hän melkein ääneen ja tuijotti uhmaavan näköisenä toisen päärakennuksen yhteen ikkunaan. Mutta ikkuna ei sanonut mitä sen takana eli. Taaven toinen luonto vain oli koko ajan seisovinaan siinä hänen vieressään ilkkumassa. Hän tunsi ikäänkuin uhmaavansa sitäkin. Sitten hän taas kääntyi lattialle, ei tiennyt mitä tehdä, meni peräikkunan luo ja otti peilin, avasi suunsa ja katseli hampaitaan. Pani peilin pois ja alkoi hammasta purren jännitellä lihaksiaan ja tehdä tuimia iskuliikkeitä tyhjässä ilmassa. Naurahti… Yö oli jo kulunut myöhemmälle.

Sitten hän ihan vaistomaisesti rupesi pukemaan ylleen parempia vaatteitaan, tuntien siinä tekevänsä jotain hyvin tyhjänpäiväistä. Mihin hän oli menevinään? Olisi edes jossain tanssit.

Hän lähti, ja astui hyvin verkkaan ja häikäilemättä pitkin pihan sivua, luullen tuntevansa, kuinka häntä jostain katseltiin. Hän aivan oli näkevinään silmätkin, ei tarvitsisi muuta kuin katsoa sinnepäin… Ja hän katsoikin, koettaen näyttää yhtäkaikkiselta. Ei mitään…

Hän kulki yhtä hitaasti vanhan emännän ikkunain ohi, joissa jo oli täysi yön sävy, harras ja vaimentava. Ruoho oli kosteata, silmään osui joku yksinäinen kukka, jota ei ollut siinä paikassa päivällä huomannut. — Mahtoiko Elias olla sisällä, se tuli kyllä iltapäivällä kotiin, mutta… Hän oli aavistavinaan, että Elias on mennyt jonnekin, ja tunsi vähän aikaa itsensä jotenkin avuttomaksi ja syrjään jääneeksi. Mutta samassa hän näki, kuinka kaukana kylän laidassa erään töllin puodin päästä tuli esiin mies, hyppäsi aidan yli ja eteni vilkkaasti kylän laitaa kohden. Taaven mielessä sykähti iloisesti: siellä on tanssit jossain. Ja hän lähti nopein askelin ja itsekseen hymisten painamaan sinne päin…

Niin etenee nuorukaisia kesäyön hämyssä, mikä minnekin päin, ja puhelias korpirastas laulaa ääneen itsekullekin hänen aikeensa ja ajatuksensa.

Korpirastas laulaa vieläkin, ei ole vielä ihan sydänyö.

Se laulaa vehmaassa kuusistossa. Kuusten latvat ovat toinen toistaan ylempänä pitkin loivaa rinnettä, jonka pohjalla jossain on kostea ojanne. Ojanteessa alimpien puitten juurilla on kätköisä hämäryys, josta puut ikäänkuin pyrkivät ylöspäin, eivät tahdo tietää, mitä siellä juurilla on. Sillä ylhäällä kukkivien latvakruunujen tasalla asuu kaikilta taivaan rannoilta siihen saapuva kuulakka vaaleus. Siellä istuu rastas eräässä latvassa, ja kaikkien ylimpien oksien kerkät ja kävyt pitkin rinnettä saavat nähdä sen rosotäpläisen rinnan ja kurkun käynnin. Rastaan äänen alla leviää vehreä havujoukko, jonka seasta ojentuvat oksat niinkuin onnelliset, soreat kädet näytellen taivaan lakeudelle tulipunaisia käpyjään. Samalla ne muodostavat monikohtaisen pinnan, joka varjelee liialliselta huomiolta, sitä mikä piilee niiden sokkeloissa. Siellä on rastaan pesä, lähellä laulavaa urosta. Pesästä näkyy eräästä raosta naaraan höyheninen selkä ja kaksi kiiluvaa silmää.

Uroksen vuolas vikerrys ympäröi pesän ja emon turvallisuuden tunteella. Emon onni on sen alla tasaisena säilyvä lämpö ja ilmassa yhä selvemmin tuntuva yön syvyys. Niin kauan ei ole hätää, kun yö noin hievahtamatta kuultelee uroksen laulantoa. Keskeytymättömällä sanatulvallaan se ikäänkuin pidättelee paikoillaan koko ilmapiiriä, yhä vaihdellen lyhyitä kerskauksia ja pitempiä hyvänsuopia selittelyjä: — Tuleeko-vai, tuleeko-vai — kaikkien-hyvä-olla-on, kaikkien-hyvä-olla-on — mitää-mitää.

Pau … räh. Ovi lennähti auki. Soivan ja sohisevan ilmavirran mukana kierähti hämyiselle mäelle mies-sokelma, kolme poikaa, joista yksi pian erosi ja kaksi muuta tempautui pirtin taakse. Heidän todistajanaan ei siellä sinä hetkenä ollut muuta kuin unohdettu seinusta ja sitä vastapäätä katseleva ilmanranta.

— Ek-sinä tiedä, että sin'et isottele pikkupojille silloin kun on isoja miehiä.

Toinen ähki selkä seinää vasten sanomatta sanaa. Isku läjähti. Sähisevää sanattomuutta.

— No!

Pihamaalta rupesi kuulumaan joukkopuhelua. Toinen nakkasi irti ja sivahti nopeasti nurkan ohi pihaan, toinen hävisi seinustaa pitkin ulkohuoneitten varjoon ja sen tien pois, kuohumielin odottaen aamuyöltä korvaavia vaiheita.

Se oli vain lyhyt hievahdus avaruuden yhdessä pisteessä. Vaaleakatseinen yö valvoi syvissä haaveissaan, eikä huomannut sitä miksikään. Samalla hetkellä rastas tosin lakkasi kuin salavihkaa laulamasta, mutta sen oli aika muutenkin…

Mutta Taaveakaan ei haluttanut olla auttajansa näkyvissä, kun tämä palasi nurkan takaa. Huippukohta oli ohi. Jupakan aikana oli yksi ja toinen edennyt tanssipaikan tanhuvilta ja toisia juoksahti perässä. Taave meni omia teitään ja tuli Malkamäen pihaan jostain odottamattomalta taholta. Samaan aikaan riutui toisaalla tanssi, ja siellä olleen väkiryhmän jälkivaiheet alkoivat ja jatkuivat monien näkymättömien seikkojen määrääminä.

— Rastas lakkasi laulamasta, sanoi Elias.

— Kuuleeko tyttö? rastas lakkasi laulamasta.

Lyyli vastasi silmiään avaamatta:

— On sydänyö.

Niinpä niin. Nyt se jo on, sydänyö. Kiihkot ovat ohi.

Kun Lyyli silloin illalla palasi Malkamäestä, tuntui hänestä koko vainiomatkan siltä, kuin hänen tajunnassaan olisi vallinnut jokin outo tila, jota hän ei missään unelmiensa käänteessä ollut noina kevätkuukausinaan aavistanut. Tuomi kukki, koivun lehdet olivat jo isoja, tie kuivaa. Kaikki nämä seikat tuntuivat puhuvan yhteen, ja niihin liittyi voimakkain osa hänen omaa mieltään. Niinkuin ne kaikki olisivat jo ennakolta odottaneet tätä tällaista tilannetta ja nyt täysin eläneet siitä, että se siis tänä iltapäivänä tapahtui, että nyt päästään eteenpäin. Hänen oma mielensä oli ylinnä siinä riemussa. Jokin sisäinen miellyttävä kiehunta kiidätti häntä yhäti eteenpäin, kohden jotakin uutta elämystä, mutta hänen sisinkään ajatuksensa ei sillä hetkellä kuiskannut mitään katkonaisia sanoja siitä, missä ja millainen se elämys tulisi olemaan. Hän vain tajusi, ettei hän voi syödä eikä nukkua eikä mitään toimittaa, kaikki sellainen oli jäänyt entiseen elämään ja tuntui nyt pieneltä ja turhalta. Kumminkin veti kiihko häntä kotiin päin, pois Malkamäestä, ja mielikuvitus hyväili sitä tuttua harjupolkua, jolta näkyi Korkeen katot savupiippuineen ja pihamaa polkuineen. Oikeastaan hänessä vielä sykki sama odotus kuin viime viikkojen aikanakin, mutta tuo lyhyt kohtaus Eliaksen kanssa oli vain muuttanut odotuksen äänilajia. Kohtauksen yksityiskohdat eivät olleet hänen mieleensä kiintyneet, ja hän ikäänkuin salasi itseltäänkin, että sellaista oli ollutkaan. Kun hän peltoalueen laidassa katsahti taakseen, niin hän punastui.

Metsätiellä hän huomaamattansa hyräili jotain säveltä. Tie eteni hänen hehkuvan katseensa alaisena niinkuin jokin matala ja mielistelevä olento, sen ura syventyi puitten väliin, jossa varjoisa iltailma viileni. Rientävä tyttö oli yksin. Mutta kesken rientoansa hän sävähti ja seisahti ja tummat silmät tuijottivat hetken metsän pimentoon. Siinä oli ääneti vastatusten kaksi erilaistunutta luonnonkohtaa: ikuinen, ajaton metsä, jonka äärettömissä solumäärissä virtaili näkymättömänä kevään paisuttama alkuelämä; ja ihmislapsi, jonka veri niinikään sykähdellen tiedottomasti toisti tuhansien sukupolvien takaisia sykähtelyjä. Ihmisen noin seisahtaessa metsä ja ihminen katsovat toistaan silmäterään, taitse kaikkien kuluneitten aikakausien, joina ovat kauas, kauas toisistaan ja alkuperäisestä yhteydestään edenneet. Näin he joskus tapaavat toisensa, ihminen tajuaa vaistomaisesti sekä alkuperäisen yhteyden että tuon aikojen luoman pyörryttävän etääntymisen, ja häntä hipaisee kevyt kammontunne, rakkaudenriemussakin.

Lyyli jatkoi matkaansa ja tuli jo lähellä kotoansa olevan lähdeojanteen kohdalle. Siinä hän istahti kivelle. Ilmapiirin kotoisuus lauhdutti hänen mielensä virettä, niin että hän rupesi tuntemaan ja tajuamaan täsmällisemmin. Ajatuksessa vilahti hänen kotonsa, isänsä ja äitinsä ja koko sen elämän tuntu. Tuossa oli tölli tuon mäen takana. Ja Elias… Lyylin mielenkäynti oli tyyntynyt, se kohoili nyt ikäänkuin loivemmissa, lämpöisemmissä laineissa. Hän tunsi tasaista halua saada Elias vielä lähelleen ja hän ajatteli, kuvitteli suoraan, että he tapaavat myöhemmin jossain harjulla. Tämä kuvitelma vahvistui ja varmeni, viehätti ja toi mukanaan toisia omituisen hempeitä kuvitelmasarjoja, joiden kaikkien taustana oli Eliaksen henkilöpiirteet. Näiden kuvitelmien väikkyessä hänellä oli samanlainen tunne kuin rastasemolla pesässään: mitä syvin turvallisuus oli ympäröivinään hänet, kun hän painoi kasvonsa käsiensä kätköön. Kodon läheisyys poisti metsästä kaikki kammon väreet, jotain hyvää ja läheistä oli ulottuvinaan siihen aivan ohimon ja kämmenen rajaan asti, pyrkien osalliseksi hempeistä unelmista, jotka liikkuivat pimeässä suljettujen silmien ja sormien välissä. Lyyli viipyi samassa asennossa hetkisen vielä sittenkin, kun hän jo oli havahtunut unelmistaan ja poistamatta käsiä silmiltään koetti siitä kuvitella lähellään kukkivia linnunsilmiä, sammalta ja orastavia sanajalkatyppäitä, ja saada selville, mitkä ne sanat olivat, jotka alati toistuivat veden lirinässä. Sitten hän nousi ja lähti.

Korkeen pihamaalla vallitsi taas lauantai-ilta, sen näki parhaiten täältä ylhäältä. Kaivonvipu, haavat, aitan ovi näyttivät siistimmiltä: huomenna on pyhä. Kylästä tuova tie tuntui kätkevän käänteisiinsä iloisia aikeita. Lyyli tuli pihaan, portaille ja suoraan kamariin, jonne laski kaiteen sängyn päädyn taakse, liikuskeli hämärässä lattialla ilman tarkoitusta. Pirtissä kuuli hankkiuduttavan saunaan. Ehtoollinen oli juuri syöty.

— En minä pidä nyt saunalla väliä. — Ei minun ole nälkä.

Hän korjasi ruokia pöydältä, kävi pakarissakin ja asteli sitten aittaan päin, meni hitaasti sisälle ja jätti oven auki. Aika kului, liikuttiin vielä, jossain kolahti. Tyttö oli vuoteella pitkällään, äänet saapuivat korvaan avonaisesta ovesta, mutta mieli viivytteli unen ja toden välillä, hiljaisuuden, hyttysen soiton hyväilemänä. Laaksoista, niituilta lähti liikkeelle hieno, viileä kosteus ja täytti ihmeteltävän pian ja varmasti koko ilmapiirin, jossa ihmisaistin ei kumminkaan voinut havaita hievahdustakaan. Tyttö viipyi vuoteellaan ja mieli oli kuin sumua pajuisen ojanteen päällä; et havaitse kuinka sumu kasvaa, ja kuitenkin se nopeasti lisääntyy. Se lisäntyy sill'aikaa kun katsot muualle… Viileä kosteus on jo pitkän aikaa tuntunut tytön käsivarsissa, on jo pitkä aika siitä, kun pirtin puolella viimeksi kolahti. Tyttö nousee kuin toisen tahdosta istualleen ja näkee, että pirtin akkunaan on vedetty puoliverhot. Yö lienee jo pitkällä, kosteus tuo jo mukanaan lehtien lemua ja etäisten niittujen tuntua vuoteelle asti.

Tölli nukkuu syvässä unessa, mutta raolleen jäänyt aitanovi näkyy ylös harjulle pitkin polun aukeamaa. Se on kuin pieni, sykähyttävä seikka, onnenenne, joita joskus ilman syytä näyttää alkavan vilahdella ihmisen tiellä. Ja kun ihminen huomaa sellaisen enteiden leikin alkaneen, näkee hän niitä kaikkialla, ja lumoutunut mielikuvitus etsii ja sovittelee niille jotain merkitystä. Jokin suuri lintu humahtaa pensaasta lentoon. Se oli naarasteiri, joka pelästyi pesästään. Nyt sen lento lakkasi kuulumasta. Mitä se oli?

Aitanoven aukeama näkyy harjulle kahteen katsovaan silmään ja herättää heti vereksiä mielikuvia siitä, mitä on sen aukeaman takana. Onnellisesti kuljettuaan Malkamäestä tähän asti kaikkien suurten ja pienten kesäyön ilmiöiden ohitse, ylitse ja alitse; tähän asti, tuon kiven, tuon risun, noiden oksien ja tuon näköalan vaiheille, Elias vietti oudon maltillisesti pitkää, melkein kulumatonta hetkeä. Ken näkee aitanoven olevan raollaan, hän ei pitkästy niin kauan kuin vielä on iltayö. Hän antaa ovenaukeaman johdatella mielikuvitustaan.

Samaan aikaan Lyyli juuri uinaili aitassa vuoteellaan täysissä vaatteissaan. Mieluisa raukeus oli vaivuttamaisillaan hänet täyteen uneen, ja lisääntyvä viileys pani jäsenet kyyristymään. Mutta sitten hän äkkiä havahtui, niinkuin joku olisi sanonut, kuinka pitkälle yö jo oli edennyt päivän rajasta. Kun hän ponnahti istualleen ja näki ovesta pihamaan ruohon, käväisi hänen mielessään lyhyt surunvoittoisen autiuden tunne, niinkuin ennen pikkutyttönä. Se oli vain aivan lyhyt mielenailahdus, joka hävisi heti kun hän viileyden ajamana nousi seisaalleen ja meni ovelle. Mutta hänen mielensä vire oli muutenkin muuttunut. Hän näki kuin etäämpää kaikki äskeiset kuvitelmansa, kuinka hän vielä kohtaisi Eliaksen harjulla… Hän istahti kynnykselle… —Mitä kaikkea onkaan minun mielessäni liikkunut tänä iltana! Minähän tapasin jo Eliaksen, se kosketti minua, siitä on jo paljon aikaa kulunut, senjälkeen minä jo liikuin tuolla pirtissäkin; nyt on hyvä olla … ei se tänne tule… Kas kuinka pirtti näyttää omituiselta, kun on näin valoisa ja siellä nukutaan verhojen takana… Väinö on taas poissa…

Mutta yhtäkkiä tuntui kuin kuuma tuulenhenki olisi hivellyt hänen koko olemustaan. Hän nousi ja käveli veräjälle päin, näki jossain kaukana sumua ja kuuli korpirastaan laulua. Ja joka askeleella, minkä hän otti, vahveni hänen ympärillään kesäyön henki, ja vaikka hän oli niin tuiki tutulla maalla, tuntui joka askel vievän häntä yhä syvemmälle jonnekin outoon ja ihmeelliseen, josta jo kauan sitten oli häipynyt pois kaikki ajallinen: päivä ja auringonpaiste.

Hän ei ollut vielä huomannut Eliasta. Sillä Elias oli heti nähdessään tytön ilmestyvän aitan kynnykselle laskeutunut maahan istualleen ja alkanut ihmetellä ruohon lemua. Hänen ei tarvinnut katsella eikä ajatellakaan tyttöä, tyttö oli tuleva tänne kohta. Tyttö tulikin, ja niin he tapasivat toisensa niinkuin lukemattomina kesäöinä lukemattomat nuoret ihmisparit ovat toisensa tavanneet äsken heränneen lemmen hurmassa.

Sekä pojasta että tytöstä tuntui ihanalta ensi kerran häiriytymättä syleillä toisiaan. Mutta huolimatta ihanuudesta oli siinä kuitenkin jotain aivan toisenlaista, kuin he kumpainenkin olivat tällaisesta kohtauksesta ja kosketuksesta ennakolta kuvitelleet. Ne seikat, jotka heidän veriään nyt hurmasivat, olivat omituisen pieniä sivuseikkoja, jotka eivät milloinkaan olleet esiintyneet kuvitelmissa ja joiden olemassaolon he vasta tällä hetkellä huomasivat, kuten vaatteiden ja ihon tuoksu, käsivarren paine niskassa ja kaulassa, sormien paine leukaa vastaan. Poika ei ollut vielä milloinkaan suudellut naista muuten kuin mielikuvituksessaan nähdessään kaupungin kaduilla ja tanssiaisissa upeita kaunottaria. Tyttö tuskin tiesi sellaisesta mitään eikä ollut koskaan kuullut sellaista mainittavan poikien ja tyttöjen salaisista asioista puhuttaessa tai heistä niistä kiusoiteltaessa. Siitä syystä tulivat heidän nyt saavuttamansa kokemukset tässä kohden erilaisiksi. Poika harkitsi, että nyt hän sen tekee. Mutta kun hän sen oli tehnyt, oli hänen ensimmäinen tyydytyksensä tieto siitä, että hän nyt siis oli suudellut naista, että hän siis tiesi, millaista se oli, että tuossa nyt makaa tyttö, jota hän on suudellut. Tyttö taas ei alussa ymmärtänyt pojan aikeita, sitten hän aavisti hiukan sinnepäin ja vastusti vaistomaisesti. Mutta kun se sitten tapahtui, raukeni hänen koko olemuksensa sen suloon, ja hän tunsi samassa hetkessä muuttuneensa kuin uudeksi olennoksi, joka kokonaisuudessaan halusi keskittyä sulkeutuneiden silmäluomien alle ja siinä painautua pojan kaulan turviin, pyytämättä muuta kuin tuon kohdan kaulasta. Läheiset luonnonesineet tuntuivat nyt mitättömiltä ja kaukaisilta. Ajan ja paikan suhteet valahtivat erilleen hänen tajuntansa muusta sisällöstä, muuttuivat epämääräisiksi kuin unessa. Ne osat hänen ruumistaan, jotka koskettivat maanpintaa, tuntuivat ikäänkuin työntävän sitä pois yhteydestään, ja maanpinta taas painoi hänen ruumistaan ikään kuin vasten tahtoaan, kun ei voinut toisinkaan olla.

Nyt se tapahtui toisen kerran — — —

Poika ei sulkenut silmiään. Päinvastoin teroittuivat hänen aistimensa omituisesti tarkkaamaan kaikkia pienenpieniä yksityiskohtia. Korva kuulteli hetkisen rastaan jokerrusta, kunnes silmä vuorostaan alkoi erotella yhden ruohonlehden suonia ja senjälkeen tytön alahuulen hienoja uurteita. Kuluva hetki ei enää kiihoittanut hänen mieltään, hänen ajatuksensa oli niin selvä, että hänen teki mieli hymähtää, nähdessään tytön makaavan siinä hänen käsivarrellaan silmät kiinni. Mutta kun tyttö hiukan raotti silmiään, tunsi poika samassa kasvoilleen leviävän hurmanilmeen ja hymyilevänsä siihen tapaan, että hampaat näkyivät. — Tyttö, tyttö, kuiskasi hän, ja tyttö sai jälleen aiheen sulkea silmänsä.

Niin viettivät Elias ja Lyyli lempensä ensimmäistä kesäyötä harjun lappeella, puitten varjossa taivasalla, ja saivat kokea samanlaisia tunteita ja elämyksiä kuin lukemattomat muut nuoret parit samanlaisina kesäöinä. Mutta kumpikin he olivat siinä uskossa, että tällaista tapahtuu vain heille. Poika oli kuullut ja kuvitellut paljon tällaisesta kohtauksesta eikä voinut nyt torjua sisimmästään pientä ihmetystä sen johdosta, että toteutuvan lemmen sulo olikin niin yksinkertaista ja että sen päätekijöinä oli sarja aineellisia pikku aistimuksia, jotka olivat sitä laatua, ettei niitä kaikkia voinut edes itselleen sanoilla tulkita, ja tuntui melkein hienosti kiusalliselta, että oli ne kumminkin havainnut. Mutta siitä huolimatta hänellä oli samanlainen tunne kuin ihmisellä, joka on äkkiä rikastunut ympäristön sitä vielä aavistamatta. — "Tuossa on Lyyli ja se on minun. Se on ihmisen tytär, nuori — —" Siihen tapaan hänestä tuntui, ja kun hän sen tunteen valossa katsoi tytön muotoja, pyrki uusi lemmenvaihe jo alkamaan hänen itsensä sitä tahtomatta. Mutta kun hän havaitsi itsessään tämän, jäi hän pitkäksi aikaa liikkumatta tuijottamaan tytön hiusten ohi viereensä maahan. Ja siinä kuluivat hetket Elias-pojalta siihen asti, kunnes rastas lakkasi laulamasta. Silloin hän puhui joitakin sanoja ja se oli onneksi, sillä tyhjä pysähdys oli tulemaisillaan liian pitkäksi. Pojalle se jo tulikin liian pitkäksi, sillä hän ajatteli ja harkitsi ja teki havainnoita omassa itsessään. Ja kun hän havaitsi, että tuo hänen yhteen asentoon pysähtymisensä oli teennäistä, pelkäsi hän, että tyttökin sen havaitsee. Mutta tytön onni oli vielä ehjä, sillä hän ei harkinnut eikä tehnyt havaintoja, ei arvostellut onneaan, vaan antautui sille. Ikäänkuin onnea täydentääkseen vilahtelivat kevätkuukausien muistotkin nyt uudelleen hänen mieleensä ja tuntuivat vasta tässä yhteydessä saavan oikean merkityksensä, ne kuuluivat tämän hetken kokonaisuuteen.

Kaikkikokenut luonto oli läsnä kesäyön muodossa, niinkuin suuri rauhallinen katse, joka näkee, että kaikki käy juuri samoin kuin aina ennenkin. Korvallaan se kuuli juuri tällä hetkellä tappelun kahakkaa, mutta silmällään se katseli kahta nuorta. Kas, näytti siltä kuin tyttö olisi jollain näkymättömällä tavalla saanut aavistuksen tappelusta. Hän nousi istualleen ja sanoi:

— Nyt pitää lähteä jo —

Ja hetken päästä lisäsi hän hymyillen ja poikaa silmiin katsoen:

— kun rastaskin jo lakkasi laulamasta.

Hetken päästä on pieni paikka jo tyhjä, eilinen ilta on kaukana. On jo ollut lyhyt, valoisa yökin, jota tuskin on huomannutkaan se, joka ehtoolla liikkeelle lähti. Itään on ilmestynyt aurinko, kosteanpunainen, läikkyvä kiekko. Rivakasti käyden kädet taskussa ja hartiat hiukan kumarassa etenee jotain kyläntakaista suopellon sivua töllinpojan hahmo. Siitä on kolme tuntia, kun hän kuohumielin lähti tanssipaikasta. Nyt hän on laimea kasvoiltaan ja häntä vaivaa kirkastuva päivä, kun hän lähenee kotoaluettansa, mäkistä töllikulmaa. Kun hän hyppää aidan yli, värähyttää risahdus koko sädehtivää ilmaa. Hän tulee puodin taitse humaliston ohitse ja livahtaa luhtiinsa. On jo suuri päivä, vasikka ravistelee korviaan tarha-aidan takana. Siinä meni ovestansa sisään viimeinen yökulkija, nyt hänenkin vaatteensa jo riippuvat luhdin seinässä, kello tikittää liivintaskussa. Jostain raosta osuu varmaankin luhtiin rusopunainen valosuihku, niinkuin viimeinen saattaja yölliseltä retkeltä. Mutta poika kätkeytyy peiton alle ja sulkee ajatuksessaan koko retken kaikkinensa luhdin seinien ulkopuolelle, ikäänkuin kääriytyy tähän kuvitelmaan, hykertää ruumistaan unohtaakseen ja vajoo uneen.

Pikkulintujen karttuva helinä on kuin vihreiden alojen vastavaikutus auringon säteille. Käki kukkuu sunnuntaiaamua, ja kiiltorintaiset pääskyset sinkoilevat sinne tänne Malkamäen pihamaalla. Niitten vikinä tunkeutuu Taaven tajuntaan, hänen ajatuksensa raukenee, hän huomaa hajamielin katselevansa pihamaata, jonne aamu hiipii. Kun hän taas silmää ylärivin akkunaan, on siitä jo hävinnyt se öinen sävy, joka on häntä pidellyt tässä pirtinakkunassa siitä asti, kun hän tanssista palasi. Mutta nyt on akkuna kalsean näköinen, ikäänkuin haluton. —Mene jo maata, hulluparka.

Mutta vielä ovat jäljellä viimeiset säkeet tämän yön runoelmasta.

Malkamäen tytär Olga nukkuu vuoteessaan, kun ensimmäisen kesäyön jälkeen sunnuntaiaamu kirkastuu ulkona teillä, kedoilla ja vetten päällä.

Maisemat joutuvat auringon valtaan. Se oli jo taivaanrannan yläpuolella, kun viimeiset yökulkijat pujahtelivat pesiinsä, mutta se ei silloin vielä alkanut paistettaan, se vaan oli ilmestynyt sinne valmiiksi odottamaan yöelämän viimeisten liikahdusten asettumista. Sen jälkeen vasta alkavat ne salatut hetket, joita ei kukaan näe ja joina muutos tapahtuu. Sillä suvinen aamu ei tiedä mitään edelläkäyneestä yöstä, se on kuin eri henkilö, joka saapuu pitkin kirkastuvaa ja laajenevaa taivaankantta ja alkaa lausua tai laulaa aivan toisenlaista runoa kuin se oli, jota eilen illalla kuiskasi korvaasi kesäyö. Yön sisällys oli salaperäistä, täynnä monenlaisia näkymättömiä intohimoja, jotka saattoivat nuoret ihmislapset jättämään kotisoppensa, häviämään ulos seikkailuille sumun ja ruohon lemuun. Mutta sunnuntaiaamun runous on niin kirkasta ja korkeata, ettei sen tarvitse kätkeä mitään. Se ei kuiskaa mitään yksityisen korvaan, ei kiihoita tappeluun eikä hekumaan, jotka ovat hämärän ilmiöitä. Ne pyyhkiytyvät pois, kun aamu alkaa, aamu ei tunne niitä. Pieni, ruohoinen kohta harjun lappeella, lähellä Korkeen tölliä, näyttää kuultelevan taivaan äänetöntä aamusaarnaa, kun joku aikaisin herännyt aamun katselija sattuu liikkumaan siitä ohi. Harjun taakse paistaa aurinko tavallista tiiviimmin erään toisen asumuksen seinustalle, ohramaahan, ja mitään aavistamatta lämmittää ja kaunistaa niitä kiivaita jalanjälkiä, jotka siihen yöllä ovat ilmestyneet. Saman asumuksen pirtinakkunoiden läpi se jalosti kirkastaa kaikkialla hievahtamatta asuvan tomukerroksen. Moniaalla se myös osuu nukkuvien ihmisten kasvoihin ja saattaa heidät heräämään. Ihminen herää ja huomaa, että kaikki ennen häntä herännyt on antautunut aamun valtoihin, ja antautuu hänkin. Aamu kirkastaa yöllisen lemmenhurman kuvitelmat samalla tavalla kuin sen ruohoisen kohdan siellä harjun lappeella, ja valaisee yöllisiä kostotuumia samanlaisella valolla kuin niitä jalanjälkiä siellä seinustalla. Asumusten läheiset kummut ja mäet ovat aamuauringon valtapaikkoja, niiltä se hallitsee maisemia ja ikäänkuin katselee ja kuultelee, kuinka sen määräämä tunnelma aaltoilee ilmassa ja äänissä ja kaikkien kappalten pinnassa, ehtii kylistä kyliin, kirkosta kirkkoon, ja jo muutaman tunnin päästä virtailee monien urkujen alkusoitoissa.

Nyt on kello vasta kuusi. Nukkujan korvaan tunkeutuu pääskysten vikinää, mutta hän ei tajua sitä siksi, se liittyy hänen unensa ailahduksiin. Aurinko paistaa jo hänen kasvoihinsa, valaisee hänen tietämättään kahden etuhampaan kärkeä ja ylähuulen uurretta; niin että jos joku niitä nyt salaa katselisi, näkisi ne toisenlaisina kuin päivällä, ikäänkuin jostain verhosta paljastuneina… Nukkuja vetää syvään henkeään, huulet liikahtavat ja koholle kaartuneet ohimohiukset hyörähtävät.

Varhaisen aamun hiljaisuudessa täyttyi huone auringon säteillä. Valon sädehtiminen oli erittäin kiihkeä sileän oven pinnalla. Ovi oli jäänyt pienelle raolle, jonka kautta saattoi aavistaa, kuinka viereisessäkin huoneessa aamu paisteli… Sillä nukkujan silmät olivat nyt juuri auenneet; kas, ne näyttivät melkein sinisiltä tässä valossa. Huomaamatta omaa heräämistään, hän pysyi vielä paikoillaan, jäsenen hievahtamatta, vaistomaisesti tahtoen pysyttää haipuvaa unta tajunnassaan. Muuan poika oli äsken juuri liukuvinaan siitä ohi naljailevin ilmein. Mutta kuka ihmeellinen se oli, ja minkä sukkeluuden se sanoi mennessään? Ei palannut enää takaisin, hiljainen ympäristö vain tuttuine esineineen tunkeutui tajuntaan. Mutta hän viipyi yhä liikkumatta paikoillaan ja tuijotti ovenrakoon, josta näkyi kirkkaampaa valoa. Tuntui siltä, kuin se uni olisi häipynyt sinne ja sieltä jännittäisi hänen ajatustaan. Nyt tapahtuu jotain. Raosta pistäytyy esiin pieni, harmaa käpälä ja alkaa haparoida ylös ja alas. Vähän päästä ovi kevyesti narahtaa, käpälä pysähtyy, ja sen oheen ilmestyy hento, punertava turpa ja valkoinen rintatäplä. Se on kissa, pieni poikanen. Etukäpälä tavoittaa jo kauemmas, ja pyöristyneet silmät tähtäävät kauhistuneen näköisinä sängyssämakaajaa. Se näyttää kiihkeästi harkitsevan, uskaltaisiko vielä lähestyä, mutta kun sängystä näkyvät ihmiskasvot yhä pysyvät liikkumatta, vääntäytyy se rohkeasti sisälle ja seisoo kohta valoisalla matolla hiukan neuvottoman näköisenä, häntä kaarella. Kun ei vaaraa yhäkään näy, juoksahtaa se äänen kuulumatta peremmälle jääden kummastelemaan maton kuvioita, joita ei käpälä voi erottaa, vaikka se silmään paistaa kirkkaan punaisena. Viereinen kuvio pyrkii myös silmään, ja kun sitä katsoo, näkyy taampaa ikkunaverhon lieve, valkoinen säilikönkulma, näkyy kohta kohdan vieressä, tuntuu valon täyteinen ilma ja vaaraton vapaus. Hip-hei! ja niin perältä ovelle ja ovelta perälle ja hip-hei! Käpäläin tepastava ääni vaikenee yhtäkkiä, pysähdytään, peräydytään vähän, niinkuin kisaisi mukana joku näkymätön. Ja sitten taas äkkiä kauhistuneeseen pakoon.

Sängystä katselevat silmät hievahtamatta tätä menoa. Se on kuin sen äsken paenneen unen toimia.

Mutta aamu varttuu. Kissanpoika tyyntyy laukastaan, päästää näkymättömät kisatoverit menemään ja jää asiallisen näköisenä, kuin täysi-ikäinen kissa, istumaan keskelle lattiaa, katse kiintyneenä akkunanruutuihin. Yhtäkkiä se pari kertaa hyvin kiivaasti nuolaisee rintaansa, aivastaa, ja nuolaisee taas. Sitten sen silmät alkavat hitaasti painahdella kiinni, ja lopulta koko pikkukissa vaipuu matolle pitkäkseen. Siinä sitä sopii katsella. Se on keväällinen poikanen, se kasvaa joka päivä, minkä kesä lähestyy. Nyt se nukkui tuohon.

Huoneessa on taas uneliasta. Sängyssämakaaja kääntyy poispäin, hengähtää ja irroittaa palmikon olkapäänsä alta, niin että koko musta hiuspehko tulee näkyviin. Äskeinen uni ei enää palaa selvänä, mutta se väikkyy miellyttävän lähellä.

Myöhemmin sekä kissa että nainen heräävät ja alkavat liikuskella talossa.

Sunnuntai

Korkeesta menivät Ville ja Eliina kirkkoon ja Martta livahti pian senjälkeen kylään. Saima ja Väinökään eivät enää olleet sisällä. Lyyli hyräili yksin laakeassa pirtissä, jonka ilma oli täynnä auringon sunnuntaisäteitä. Saattoi melkein sisälläkin erottaa, kuinka ulkona seinustalla ruoho lemusi ja kasvoi. Vaikka oli hiljaista, pyrki korvakin osalliseksi muitten aistien ilosta, se luuli kuulevansa, kuinka päivä paistoi.

Koko aamun aina tähän asti oli Lyylin olo ollut niin vapaata ja tasaista, kuin ei mitään olisi yöllä tapahtunut. Hän oli häärinyt äidin apuna aamuaskareissa nopsemmin kuin koskaan, ja toisten kirkkoonlähtötunnelma oli lämmittänyt häntä, hän ikäänkuin havaitsi sellaisen tunnelman olemassaolon nyt vasta ensi kerran. Niin kauan kuin toisia oli näkyvissä, pyrki hänen huomionsa vaistomaisesti kiintymään kaikkiin pikkuseikkoihin, sielu pyrki täyttämään jokaisen silmänräpäyksen jollain, millä hyvänsä, siihen asti, kunnes hän sai olla vallan yksin. Sädehtivä sunnuntaiaamu tuntui maltillisesti, salaa muilta, yhdessä hänen kanssaan odottavan sitä hetkeä. Vielä oli koko yöllinen elämys painettuna sielun syvyyteen, josta sillon tällöin siinä hääriessä vain pieni pyre nousi pinnalle, ikäänkuin veikeästi muistuttaen, että tämä toimelias touhu on teennäistä, että sinä tyttö odotat vain koska pääset yksin ja saat antaa vapaasti tulvia esille sen, mitä nyt pidättelet syvyyksissä.

Kun sitten hiljaisuus alkoi, pyörähti Lyyli vielä pihalle ja silmäili, olivatko Väinö ja Saima todellakin edenneet pois pihan piiristä. Ei niitä kuulunut eikä näkynyt, pääskyset vain pitivät peliään sujahdellen avoimesta navetanovesta ulos ja sisään. Niiden äänestä ja lennosta saattoi havaita, että nekin pitivät olevansa yksin koko töllissä. Lyylin läsnäoloa ne eivät näyttäneet ottavan lukuun. Yksi istahti hänen kohdalleen räystäälle ikäänkuin sanoen, että katsele nyt sitten kerran läheltä pääskysen rintaa, tyttö. Ja tytöstä sen enempää piittaamatta näytti vain harkitsevan, millaisia kiemuroita taas lähtisi tekemään; oli kuin ilmameren kylvystä rannalle hetkeksi istahtanut lämmin olento.

Nyt Lyyli siis oli yksin. Mutta hän istahti vieläkin pirtinportaille ja katseli pääskysiä, tarkkasi niiden liikkeitä ja höyhenten metallikiiltoa niinkuin jotain hyvin tärkeätä seikkaa. Ei ollut kiirettä, hän tiesi nyt olevansa yksin ja milloin tahansa voivansa tehdä sen, minkä tiesikin vielä tekevänsä: mennä ja oikaista pirtin sängylle, kätkeä päänsä tyynyyn ja siinä ruumistaan huojutellen päästää viimeöiset tunteet uudelleen tulemaan ja ajatella sitä yhtä… Mutta nyt hän vieläkin vain katselee niemekkeen halavapensaita, kylää, ja sitten taas tätä omaa pihaa. Siinä sivussa käväisee mielessä töllin nimi ja hänen oma nimensä, ja kun hän samalla hetkellä katselee pihamaan polkua, näyttää se ikäänkuin jollain tavoin avuttomalta, liian tutulta… Nyt isä ja äiti rukoilevat kirkossa…

Tämä jälkimmäinen ajatus aiheutti outoudellaan hänen mielessään kevyen herpaannuksen, johon liittyi jokin käsittämätön suloisen äitelä tunne. Hän nousi ja meni pirtin sängylle pitkäkseen ja melkein ääneen hymisten tunkeutui yöllisten elämystensä kätköihin ja antoi kaikkien ajatustensa valtoimenaan syöksyä sen kuvan ympärille, josta ne koko aamun tähän asti olivat pysyneet erillään jonkin erikoisen tahdonosan ehkäiseminä.

Lyyli ja Elias eivät milloinkaan olleet puhuneet toisilleen mitään asiallista. Ollen kaukaisia sukulaisia olivat he kyllä tunteneet toisensa lapsuudesta asti, mutta he olivat tavanneet ani harvoin ja silloinkin aina vanhempainsa seurassa. Lapsena oli Elias joskus leikkinytkin Lyylin ja Väinön kanssa, joka oli hänen ikätoverinsa ja pikkupoikana jotenkin vilkas, mutta ujompiluontoinen Lyyli oli aina pyrkinyt jäämään katselijaksi — tummine silmineen. Isommaksi tultuaan näki Elias Lyyliä vielä harvemmin, sillä hän ei paljoa pysynyt kotomaissa kesäisinkään. Hän oli jo melkein unohtanut koko tytön, kun hän taas viime kesänä tapasi hänet kirkonkylässä eräillä vakavaluontoisilla juhlilla. He olivat silloin kumpikin äitinsä seurassa. Äidit rupesivat puhelemaan keskenään, mutta lapset, vaikka jo olivat täysiä ihmisiä, kulkivat toisilleen mitään sanomatta heidän perässään. Kuitenkin aiheutti se kohtaus kummankin mielessä lyhyen palauksen lapsuuden aikoihin, niinkuin sellaisen joskus aiheuttaa auringon kimellys jostain pilvenrevelmästä. Sitten kerran loppukesällä, kun pyhäpäivä oli oikein korea, lähti Malkamäen muori huvikseen Korkeen Eliinaa katsomaan ja Eliaskin lähti, ja silloin tapahtui, niikuin kai jo on kerrottukin, se mikä aiheutti tämän: että Korkeenkin hiljainen tytär nyt tuossa vuoteella yksinään tuuditteli mielensä onnellista kiihkoa. Mutta vieläkään he eivät olleet puhelleet muuta kuin joitakin aivan mitättömiä sanoja, joita kumpikaan ei sen enempää ajatellut eikä muistanut.

Eliaksen nykyinen kuva humahti siis Lyylin tajuntaan yhden yön kuluessa ilman valmisteluja, ilman häämöttävää lähentymistä. Eilen aamulla ei sitä kuvaa vielä ollut, oli vain sen kaipuu, joka sekin oli kuukausien kuluessa omaan itseensä jo melkein turtunut. Tänä aamuna herätessä tuntui heti, että kuva nyt on siellä, syvällä tajunnassa, että se on sinne yöllä tuotu, ikäänkuin jätetty hänen huomattavakseen. Hän huomasi sen, mutta otti esille nyt vasta. Nyt oli se hetki, tässä vuoteella.

Pojan ulkomuotoa ei tyttö saanut mieleensä palaamaan, mutta hänen näkymätön olemuksensa ympäröi ja täytti tytön olemuksen, niinkuin ilma täyttää monikohtaisen maanpinnan sopet. Tyttö kätki päänsä käsivarttensa suojaan, niin että hän vain aavisti lähellään sädehtivän auringonvalon, joka tällöin tuntui pojan lähestyvältä hymyltä. Koko viimeinen kohtaus seisoi ikäänkuin paikoillaan jossain, niinkuin koko tähänastisen elämän ansaittu saavutus. Jokin kohta tytön sielussa tuntui yhä toistavan sitä onnellista seikkaa, että tämä päiväkin on sunnuntai, oikea sunnuntai, ja että on suvi. Ei ole kiirettä, suven rikkaus karttuu, edessä on pitkä, pitkä sarja pelkkiä sunnuntaita, niinkuin pieniä, sädehtiviä aurinkoja alkaen täältä pihasta ja niin aina pitkin maisemia, joita myöten sunnuntaisin voi liikuskella, millon missäkin, ja istahtaa katselemaan vettä, kylää ja aurinkoa.

Tyttö ei kuitenkaan kuvitellut mitään uusia kohtauksia pojan kanssa, nuo suviset sunnuntait hän kuvitteli vain siitä vuoteelta käsin suoraan välittömästi jatkuviksi. Elämä oli valmis, hän tunsi kaiken saavuttaneensa, ei sellaista asiaa voisi toistaa. Kevätkuukausien, koko tähänastisen elämän kokooma jännitys oli suloisesti lauennut. Viime yönäkö se siis tapahtui? Viime yönä! Ja sellaista se siis oli, minkä tuleman piti! Poika pitää minua sylissään ja antaa suuta. Oooh … mm … mm … sellaista.

Tyttö huomasi oman kiihkonsa, niinkuin joku olisi akkunan takaa kurkistanut, ja akkunaan katsomatta korjaili asentoaan, niinkuin olisi vuoteella vain tavallista pyhäunta ottamassa. Sitten hän taas jatkoi äskeistä, kertasi mielessään kaiken viimeöisen, joka yön mukana oli poistunut jonnekin ihanaan saavuttamattomuuteen.

Ulkona edistyi sunnuntai ja mäessä viihtyivät mansikankukat, niinkuin hohtavat silmät, joita ei päivä häikäise. Pääskysten meno jatkui tunnista toiseen, ne kiitivät jättäen jälkeensä laulunvikerrystä kuin sävelporeilua ilmamereen. Taivas ja maa olivat sovussa keskenään, katselivat yhteisymmärryksin kaikkea olevaista. Ja ylinnä oli aurinko.

Tyttö nousi vuoteelta istualleen, ja silmät ilmaisivat, että hän oli äkkiä havainnut yksinolonsa. Katse oli käsivarsien kätkössä laajentunut ja äärimmäiset ohimohiukset olivat hienosti harittuneet. Siinä istuessaan hän näytti siltä, kuin olisi hetkiseksi jättänyt sielunsa ovet avoimiksi, niin että ulkoa tulvehtiva luonnontunnelma pääsi sinne sisälle. Sellaisena hetkenä kevenee ihmislapsen kohtalo, kun hän tuntee luonnon kanssa samalla tavoin, näkee kohtalonsa yhtenäisyyden kaiken muun kanssa. Olipa kohtalo tumma tai valoisa, niin se tällöin saa aina samanlaisen, hiukan surunvoittoisesti miellyttävän tunnearvon. Sen koki nyt tämäkin töllintytär, joka viime yönä oli ensimmäisessä lemmenkohtauksessaan. Poloinen töllintytär muuten, sillä hän eli nyt siinä kuvitelmassa, että tuo yö oli sisältänyt kaiken. Niinkuin sen olisikin pitänyt sisältää. Mutta tuo luonto, joka katseli tuolla ulkona, näki kaikki ikäänkuin kauempaa ja ymmärsi, että se yö oli tytöltä iäksi mennyt. Ja niinhän tyttö itsekin sen ymmärsi.

Juuri kun tyttö oli painumaisillaan liian syvälle hiljaisen hetken ajattomuuteen, saapuivat veli ja sisar, ja syntyi vapauttava rupattelu. Väinöllä näkyi olevan aavistuksia Lyylin viime yöstä, oli luultavasti lähestynyt kotoa samaan aikaan kuin Lyylikin meni aittaan. Tämä huomio ei ollut Lyylille vastenmielinen. Kun Saima meni ulkoa hakemaan vettä pulloon, pannakseen siihen kukkasia, katsoi Lyyli veljeään silmiin, ja kysyi missä tanssi oli.

— Linnassa vaan, vastasi Väinö kuin jollain uhalla. Ja hetken vaitiolon jälkeen lisäsi:

— Kallekin ropsi Vähänmäen Iivaria.

— Kas kun et sinä saanut? virkkoi Lyyli.

— Ne on eri miehet, jotka saavat, vastasi veli. Hetken päästä kysyi
Lyyli:

— Mistä Kalle Iivarille suuttui?

— Taave siellä ensin soitti suutaan Iivarin kanssa, kutitti Iivaria leuan alta, ja Iivari yritti antaa takaisin, mutta Kalle tuli ja vei sen pihalle.

— Vai oli Taavekin, sanoi Lyyli ja hymyili omituisesti. Väinökin hymyili merkitsevästi. Taave oli näet Lyylin vanha "sulhanen".

Tämä pieni keskustelu, jonka käänteet vain he kaksi ymmärsivät, palautti Lyylin taas nykyisyyteen. Sädehtivä sunnuntai jäi ikäänkuin sivulle, ja yöllinen kohtaus jollain lailla kalpeni hänen mielessään, vaikkei hän itse sitä tahtonut huomata, vaan koetti ravistaa sen hetkeksi kokonaan pois. Väinön puhe tuntui omituisesti ahdistelevan Lyylin taanoisia mielenliikkeitä. Heillä ei enää ollut mitään sanomista toisilleen. Väinö oikaisi sänkyyn makuulle ja Lyyli meni kamariin. Hän ei nyt taas ajatellut mitään erikoista, tunsi vain olonsa hyväksi.

Sunnuntai kului taas tyvenesti, ja Lyylin mieliala lähenteli samanlaista kuin hänellä oli ollut aamulla isän ja äidin kirkkoon hankkiessa. Mutta päivällispöydässä tuli jälleen puhe Lyylin eilisestä Malkamäessä käynnistä, ja äiti kysyi suoraan, joko Elias oli kotona. Lyyli vastasi vain kahdella sanalla, mutta sittenkin hän huomasi itsekin, että äiti kyllä erotti äänen sivusoinnun. Kun sitäpaitsi Väinö ilmeisesti tiesi asian, ei Lyyli koko aterian aikana katsonut ketään silmiin eikä sanonut mitään, koettaen näin pitää toisiakin äänettöminä. Ei tämäkään tilanne ollut hänestä millään tavoin vastenmielinen, mutta kuitenkin se aiheutti muutoksen hänen mielenkäyntiinsä, joka ei enää milloinkaan saavuttanut samaa sävyä kuin aamupäivällä hänen vuoteella maatessaan. Hänen päivän kuluessa kokemansa kosketukset toisten kotolaisten kanssa eivät voineet olla häiritsemättä viimeöisen kuvan ehdotonta ehjyyttä. Lyyli tunsi olevansa nyt jo toinen kuin aamupäivällä, ja kun ilta jälleen ehti, valtasi hänet kummallinen epäsointuinen ikävyys. Rakastetun kuva oli kuin liiaksi lämmennyt, mielikuvitus alkoi esitellä aivan uusia asioita. Yhtäkkiä hän huomasi ajattelevansa inhimillistä pariskuntaa ja kaikkea mitä siihen kuuluu. Tämä seikka tuntui nyt aivan oudolta ja ihmeelliseltä, kun se ensi kerran kuvastui hänelle tätä hänen sielunsa nykyistä taustaa vastaan. Hän tuli kuin tahtomattaan näin ensi kerran rinnastaneeksi nämä kaksi asiaa, ja huomasi ihmeekseen, että niillä oli aivan murtava vaikutus toisiinsa. Ihmisten avioliitto ei tähän asti ollut herättänyt hänessä sen erikoisempia ajatuksia kuin kylän talot tai metsän puut. Se ei millään tavoin kuulunut hänen maailmaansa. Kun lempi heräsi hänen sielussaan, ei hän tiennyt sille mitään nimeä, piti sitä vain oman sielunsa ihmeellisenä erikoisuutena jolla ei ollut mitään yhteyttä minkään ulkonaisen, kaikkein vähimmän ihmisten avioliiton kanssa. Nyt tapahtui vähässä ajassa suuripiirteinen muutos. Kuvitelma avioliitosta asettui hänen sieluunsa keskeiseksi lemmentunteen rinnalle, jonka sävyä se samalla paljon muutti. Ja Lyyli tunsi, että tämä muutos oli pysyväinen, ja että hän äkkiä, nyt vasta, oli kasvanut täydeksi ihmiseksi.

Ensin hän vaistomaisesti yritti ikäänkuin hiukan torjua tuota muutosta, mutta sitten hän jo antautui sille, ja hänen sielunsa voimat ottivat tapahtuneen muutoksen nojalla vähitellen uuden tasapainon.

Vaikka Lyyli aivan varmasti tiesi, ettei Elias tänä iltana tulisi, käveli hän kumminkin harjulle ja viihtyi siellä pitkät ajat. Eliaksenkin kuva oli nyt aivan toinen kuin taanoin. Se ei enää väikkynyt ilmassa jossain tässä lähellä. Lyyli katseli nyt harjulta Malkamäkeen päin, kuvitteli eteensä rakennuksen ja jossain sen vaiheilla hän oli näkevinään Eliaksen, rakkaan Eliaksen. Hän odotti jo Eliasta, ja kun hän tiesi, ettei tämä tulisi, tunsi hän ikävöivänsä häntä. Lyhyt tuskantunnekin näyttäytyi, pieni epäilys vilahti. Mutta se meni samassa ohi, ja jäljelle jäi vain voimakas jännitys sen johdosta, että kaikki nyt oli niin peräti toisin.

Kun hän laskeutui alas harjulta viritteli korpirastas taas kielensä kantimia. Sen ääni soi nyt Lyylin korvaan kuin jokin kaukainen, hiukan vieraantunut muisto. Muuan ihmisvaihe oli vuorokauden kuluessa alkanut ja loppunut.

Malkamäessäkään ei sunnuntai ollut kulunut ihan ilman tapauksia. Elias oli koko päivän muistellut viimeöistä retkeään ja jo päättänyt tänä iltana lähteä samoille teille. Mutta iltapäivällä kääntyi hänen mielenkiintonsa tilapäisesti toisaalle. Hän oli nähnyt Olgan jotenkin läheltä ja hiukan hämmästynyt tämän katsetta. Olgan katse oli erikoinen siitä syystä, että hän oli Eliaksen nähdessään heti muistanut sen aamullisen unensa, muistanut vielä nähneensä Eliaksen jo eilen illalla katolla istumassa, ja tunsi nyt heti häntä, outoa miestä kohtaan samanlaista hempeää tunnetta kuin sitä naljailevaa nuorukaista kohtaan aamulla unessaan.

Pudotettu orvokki

Samoihin aikoihin kuin Elias saapui Malkamäkeen, tunsi Malkamäen talon neiti Olga aikansa tulevan pitkäksi. Sellaista tunnetta hän ei ollut vielä ennen niin selvästi kokenut. Koko tämä Malkamäkeen muutto ja täällä olo oli muutenkin jotain erikoista, jonka tarkoituksesta ei Olga ymmärtänyt muuta, kuin että se omituisesti oli osunut yhteen erinäisten muiden vaiheiden kanssa. Maaliskuun lopussa isä oli kutsunut hänet pois kaupungista, suoraan tänne tuliaisiin. Hän oli silloin oleskellut pääkaupungissa ja tullut hiljakkoin tuttavaksi Bruniuksen kanssa… Täällä oli tuliaiset samana päivänä kuin hän saapui. Silloin oli täällä muutamia sukulaisiakin ja muuan vanhanpuoleinen herra, tuomari, jolle isä oli erikoisen huomaavainen ja nähtävästi odotti, että Olgakin olisi. Ja hän olikin huomaavainen. Hän luuli ymmärtävänsä, mikä oli tarkoitus, mutta kun hän näki, että asia joka tapauksessa oli aivan vaaraton, antautui hän seurustelemaan tuomarin kanssa. Tuomari ehdotti silloin, että he kaikki lähtisivät väentupaan katsomaan rahvaan tanssia, ja he lähtivät.

Taave renkipoika oli päivällä kyydinnyt Olgaa kotiin ja oli nyt pirtissä toisten joukossa. Olga huomasi seisovansa hänen rinnallaan tungoksessa… Mutta nyt on jo ruoho kasvanut niiden asioiden yli, silloinhan oli rekikeli ja hyvä olikin. Sellainen tuomarikin oli täällä heikkoine yrityksineen; hänellä oli mustanharmaa puku ja punertava paidanrinta, ne seikat olivat itsepintaisesti jääneet Olgan mieleen. Hän ikäänkuin näki niiden liikkuvan jossain, ja niiden sisällä oli jotain, jota sanottiin tuomariksi… Mutta sinä iltana oli ollut hyvin virkistävää tanssia Taaven, aivan oudon sisämaanpojan kanssa. He sopivat yhteen niinkuin vanhat tutut. Olgasta oli silloin koko ajan tuntunut, kuin he kaikki olisivat olleet jollakin huvimatkalla täällä metsien takana.

Mutta tänne jäätiin ja aika kului. Olga nukkui paljon, hän nukkui usein päivälläkin. Sellaisesta päiväunesta herättyä näytti keväinen maailma omituisen pehmeältä. Aurinko oli paistanut koko unen ajan ja jatkoi yhä paistamistaan, tosin hiukan riutuen iltaa kohden. Kun katsoi ulos, näki jossain vilahduksen talon töistä. Ja maanpinnan tarkoitukseton, älytön rikkaus lisääntyi; iltapäivällä unesta herättyä sen selvimmin huomasi. Uusia kukkia yhä ilmestyi mitättömimpiinkin paikkoihin, kukaan ei niistä välittänyt, eivät ne itsekään. Ne näyttivät kyllästyneiltä omaan oloonsa. Kesä oli ainoa, mitä ne saivat aikaan. Kesä kesän perään, mitäpä siinä oli. Olga oli viidenkolmatta-ikäinen. Hän ei ollut milloinkaan oikein kotiutunut minnekään, ja vaikka hän oli paljon ja mielelläänkin liikkunut ihmisten parissa, oli hänen oma eristävä voimansa kaikkialla luonut hänen ympärilleen näkymättömän piirin, jota lähemmäksi maailma ei päässyt; aina siitä asti kun hän viidentoistavuotiaana eräissä häissä oli tullut tarkemmin katselleeksi morsianta ja muita naisia… Mutta täällä ei ollut ihmisiä, ja tuo eristävä voima höltyi, hän tunsi ikäänkuin jääneensä jonnekin outoon pensastoon vieraitten kukkien keskelle auringon paisteeseen. Aika tuli pitkäksi. Ei tiennyt mihin ryhtyä käsillään tai aivoillaan. Kerran hän kuuli, että kissa oli navetassa saanut pentuja. Hän kantoi koko poikueen tänne sisälle ja katseli ja hoiteli niitä. Hän huomasi pitävänsä niistä, niiden sokeassa hapuilemisessa oli koomillinen asiallisuuden sävy. Niiden kanssa saattoi viettää pitkät ajat…

Unesta herättyään Olga lähti kävelemään. Lyhyt, sininen takki yllään ja punertava huntu päässä hän eteni pihasta tietä pitkin laaksoon päin. Taas oli päivä painumassa iltaa kohden; aamu oli kaukana, unen tuolla puolen. Hän oli kai uneksinut jotain, jota hän ei taas enää muistanut, mutta hänen unensa häive ikäänkuin viipyi vielä ympäröivissä maisemissa, joiden sävy sentähden oli kummallisen sekava, ikäänkuin ajaton. Tällaista sattui Olgalle usein, ja se lisäsi hänen yksinäisyydentunnettaan. Hänen sielullaan ei vielä ollut yhtymäkohtaa sen kauneuden kanssa, joka täällä upeili taivaan ja maan välillä. Hän oli yksin, mutta se ei kumminkaan tehnyt häntä surumieliseksi. Hän vain eli ja korkeintaan ihmetteli omaa elämistään. Joskus hän itsekseen koetti ratkaista kysymystä, aikoiko Brunius naida hänet. Ainakin sillä oli jotain mielessä silloin, kun se lupasi nyt kesällä käydä täällä. —Hänelle minä kyllä voin mennä, ajatteli Olga, jos hän vain käyttäytyy samalla lailla kuin tähän asti. Hänen naisenaan voisi olla turvassa, ihan täydessä turvassa kaikelta… Mutta sitä ennen minä tahtoisin itse nähdä sen asian … itse pitää sylissäni, turvassa … ihan nuorta, semmoista kuin Taave … mutta Taave ei sentään sovi … ei siitä tulisi mitään. — Mutta ihanaa mahtaisi kuitenkin olla, kun itse saisi olla sellaisen tapauksen valtiaana. Saisi ihan salaa itsekseen kokea, eikä sitten tarvitsisi olla hämillään…

Tullessaan tähän ajatuksensa kohtaan tuntui Olgasta hetken ajan siltä, kuin ympäröivä maisema nyt olisi lähentynyt häntä. — Niin, oikeastaan tämä täkäläinen yksinäisyys on viehättävääkin siitä syystä, ettei täällä milloinkaan tarvitse joutua hämilleen. Täällähän minä vasta olen ruvennut tällaisia ajattelemaankin… Mutta täällä tosiaan sopisi kokea kaikenlaista … vaikka: tulisiko maailma ja elämä niistä kokemuksista sen selvemmäksi?

Ja Olgasta tuntui tätä kysymystä harkitessaan, että hänen olonsa sittenkin jäisi ennalleen ja että Bruniuksen kanssa varmaan olisi paras.

Mutta kumminkin hän tahtoisi kokea sen toisenkin … ihan omin päin.

Taave äesti pellolla, sanoi hänelle päivää ja hämääntyi hiukan. Olgan mieli meni hyväksi, sillä hän tunsi olevansa väkevämpi Taavea ja vallitsevansa tilannetta. Tavallista tyytyväisempänä hän jälleen eteni Taaven vaiheilta, hyräili ja oli jo havaitsevinaan maisemassa jotain, joka kuului yhteen hänen mielialansa kanssa. — Tulee taas kesä, ja ehkäpä tämä kesä on erilainen kuin muut kesät.

Hän palasi sisälle ja alkoi soitella. Oli kuin aurinko olisi tänä iltana erikoisesti viivytellyt laskuaan. Se oli perjantai-ilta, päivää ennen Eliaksen saapumista. Myöhemmin vuoteessa unta odottaessaan hän suunnitteli värejä pukuihinsa, joita tulisi laittamaan kesän kuluessa. Kas, olipa se viehättävää ajankulua. Hän nukahti siihen huomaamattaan ja aamulla noustuaan hän meni pukukomerosta etsimään sitä pukua, jonka oli päättänyt ottaa ylleen tänä päivänä, violettia kesäpukua, jossa oli silkkimusta vyö ja käänteet. Vasta siellä hänelle selvisi, ettei hänellä sellaista pukua ollutkaan, hän oli tehnyt päätöksensä unessa. Tämä hauska elämys määräsi hänen mielensä vireen koko aamupäiväksi. Sitä muistutti kuin hymyillen sinervä pukukin, jonka hän sitten oli valinnut. Päivä oli lämmin ja tyven, ja iltapuolella Olga sai kuulla, että vanhan emännän poika oli tullut kotiin.

Kylvystä palatessaanhan Olga-neiti sitten illalla ensi kerran näki Eliaksen, kun tämä istui katon harjalla ja katseli etelään päin —Korkeen Lyylin jälkeen. Hänen suhteensa Eliakseen alkoi oikeastaan tästä tapauksesta, sillä hänen ajatuksensa askarteli jo koko sen illan Eliaksen seurassa. Hän oleskeli yliskamarissa, josta näki tielle. Mutta ainoa, jonka hän näki, oli Taave, joka puoli kymmenen aikaan meni kylille päin. Olipa hauskaa, että Taave meni. Ja vaikkei Olga sitten enää nähnyt ketään, ei hän ollut tyytymätön eikä ikävystynyt. Kaikki tuntui olevan paremmin kuin pitkiin aikoihin.

Sunnuntaina hän päivällisen jälkeen lähti kävelylle ja otti ensi kerran päivävarjon mukaansa. Vanha emäntä oli poikinensa ulkona tutkimassa, kuinka keisarinkruunut ja pionit versoivat.

Monet kauniit luonnonilmiöt, jotka kesän pohjalta kumpuilevat, ovat sinänsä lyhytikäisiä; sellainen voi tänään puhjeta, tulevan yön vallita ja huomenna kuihtua. Eliaksen ja Lyylin ensimmäinen harjukohtaus oli sellainen: nyt se jo huomaamatta tekee kuihtumista. On aika vielä kallistautua sitä kohden ennenkuin se vallan häipyy. Hyvästi sitten, ehjä kesäyö rastainesi. Monet pienoiskohtasi jäävät kutomaan muiston taideteosta.

Eliaksen ensimmäinen tunne hänen aamulla myöhään herätessään oli kaipuu Lyylin luo. Mutta se oli vain ikäänkuin unen jätteitä ja poistui ennen pitkää. Jäljelle jäi onnellinen tyytyväisyyden tunne. Hän viipyi vielä vuoteessa ja ajatteli yhä kiihtynyttä kevättään, joka nyt hänen raikkaassa mielessään väikkyi yhtenäisenä tunnelmana, niinkuin tämä kesäisen sunnuntaiaamun hetki. Tähän vuoteelleen hän aavisti koko ihanuuden, tuomenkukka ikkunanpielessä suorastaan nauroi sitä. Unenhäipeet olivat jo täysin huvenneet auringonvaloon. Eliaksen mieleen asettui ihmeellisen yksinkertainen ja täyteläinen tunnelma, jonka lähinnä saattaisi tulkita sanoilla: "minä elän maailmassa". Tämän tunnelman alkutekijät vilahtelivat somasti hänen tajunnassaan. — Kas, ajatteli Elias, minä olen monessa muodossa lukenut ja kuullut runoelmia elämän suloista ja olen niin tottunut niihin tapoihin, joilla niitä tulkitaan, että olen ihaillutkin vain tapoja, ja unohtanut, että runoelmien esineitä on olemassakaan. Mutta voisiko millään tulkita tätä, jota nyt tunnen? Elämän sulot ovat kaikkien runojen ikuinen ja saavuttamaton päämäärä. Ne seisovat iäti paikallaan sen saavutettavissa, joka siihen pystyy. Näin joskus voi joku ihmislapsi välittömästi aavistaa niistä jotakin. Minä aavistan nyt, mutta onko kukaan muu aavistanut näin kuin minä?

Kuvittelemalla koetti Elias tuoda siihen esille jonkun ihanimman teoksen, jonka hän oli omaksunut. Mutta hän ei voinut sitä kirkkaan aamuvalon tähden. Millään teoksella ei tuntunut olevan mitään yhteistä tämän tilanteen kanssa. — Nyt on vain maanpinta, jolla minä sijaitsen näitten seinien sisällä tässä vuoteella. Yläpuolella on taivas ja aurinko, ja siinä välillä on tämä tämmöinen elämä, jonka yleisilme näyttää itsessään niin perin selvältä. Se ikäänkuin on valmistamassa jotakin ja hymyilee ihmisille tämän kysyessä, milloin se valmistuu, kuinka pitkä on valmistumis-aika. — Aika, mikä se on? Ei semmoista ole. — —

Eliaksen tajunnassa vilahteli edelleen saman tunnelman alkutekijöitä.

Me olemme ihmisiä. Minä olen ihminen, ja Lyyli — Ihminen —

Elias lausui tämän sanan melkein ääneen itsekseen ja ajatteli samalla Lyyliä. Hän sai sellaisen mielikuvan, että hän tästäkäsin oli pitelevinään Lyyliä ilmassa jossain siellä Korkeessa päin ja tästä katselevinaan häntä sinne. Lyyli ymmärsi ja antautui hänen pideltäväkseen. — Sillä on ihmisen ruumis ja kaikki jäsenet, ja sen sielussa liikkuu ihmisen mieli, joka tavoittaa minua kohden. Jonain iltana minä taas menen sinne harjulle, ja me tapaamme toisemme sylityksin. Ehkä en sentään mene vielä tänä iltana. Siellä säilyy sykkivä sydän, hyvin säilyy.

Näin Elias ajatteli, ja jokin kohta hänen sielussaan oli sanovinaan, että hän sentään tänäkin iltana menee. Mutta hän käänsi huomionsa pois tästä hienosta ristiriidasta, jätti asian avoimeksi iltaan asti ja tuntien päättämättömyydestäänkin nautintoa nousi ylös vuoteesta ja meni alusillaan ikkunaan, aivan kuin olisi suorittanut jonkin tavanmukaisen aamutoimen. Päivä kuumotti ruudun läpi avointa rintaa ja ajatus pyrki uudelleen torkahtamaan.

Sellainen oli Eliaksen aamu. Mutta sydänpäivän ajan hän kuljeskeli ulkosalla tyvenen paisteen ympäröimänä ja antoi maisemien nyt sunnuntaisävyisinä vaikuttaa aistimiinsa ja herätellä tunnelmia. Hän näki kiven ja pihlajan ja lähti talon alapuolitse kiertäen niitä taas läheltä katsomaan. Ne ikäänkuin alenivat asemastaan, kun tuli niiden juurelle, silmä kiintyi vain kiven ja rungon jäkäliin ja yksityisiin oksiin. Mutta ympäröiviä aloja saattoi täältä katsella ikäänkuin salaa, ne eivät osanneet odottaa katselevaa silmää täältä kiven juurelta. Kas taloa, kas taivaanrantaa, kuinka ne sopeutuivat näköalaan niinkuin laineet aaltoilevaan pintaan. Eliaksesta tuntui, kuin hän seisoisi pienellä saarella, ja niin hän vielä kiipesi kivelle istumaan.

Siitä näki eteläiset metsänrannat kaukaisina ja hienonevina, ja ne vaikuttivat kuin jonkin auringosta valuvan sävelen pois häipyvät viimeiset soinnut. Kun niitä näin katseli korkealta vapaan ilman takaa, ei mielikuvitus voinut sinne asettua, välimatka vallitsi niin voimakkaasti katselijan tajuntaan. Sieltä ei olisi kuulunut ääni eikä näkynyt kasvojen ilme, enempää kuin täältäkään sinne, ja siksi tuntui Korkeen Lyylin kuvakin nyt omituisen etäiseltä, pieneltä avaruuden osalta vain, ikäänkuin Elias olisi katsellut Lyyliäkin — samoin kuin maisemaa — tämän sitä aavistamatta. Hetkeksi hän havahtui näkemään, mikä Lyyli oli: töllintyttö noitten salojen takaa. Kuinka tämä mieliala olikaan toisenlainen kuin se, jonka hän oli kokenut aamusella. Päivänpaiste hymyili neuvottomana, ja Elias sai halun palata kotiin. — Pitkä kesä on alussa ja minä vietän sen tuon talon piirissä … niin niin, Lyyli on sielläpäin, kyllä minä sen tiedän… Talossahan on myös neiti, olikohan se joku niistä, joiden näin eilenillalla palaavan saunasta… — Sunnuntai, eilisilta, rastaanlaulu, Lyyli… Minä kaipaan jotain, mutta mitä?

Vähäistä myöhemmin Elias istui tuvan seinustalla, ja muori tuli siihen kanssa "suvihuviin". Poika ei ihan varmaan tiennyt, oliko äidillä aavistusta hänen yöllisestä retkestään. Kun ei äiti mitään ilmaissut, kiiruhti poika olemaan hänelle hyväntahtoinen. Pionit ja keisarinkruunut nostivat maasta versovia kärkiään, ja äiti ja poika katselivat niitä hyvillä mielin. Neilikanvarret olivat jo pitkällä. Tällainen kukkien katseleminen oli ehkä ainoa tilanne, jossa poika tunsi rakastavansa äitiään tämän ollessa hänen näkyvissään. Hän ilmaisi sen pysyttelemällä lähellä äitiään ja kuuntelemalla hänen hyrähteleviä lausahduksiaan. Siinä tuli Eliaksen mieleen myöskin se, kuinka muori oli eilen hyvänsuopa Lyylille. — Päiväkin jo taas riutui pyhäiltaa kohden.

Kas nyt, talon neiti menee ohi ja tietä alaspäin. Sillä on päivänvarjo. Kas sen silmiä ja vyötäisiä. Nyt se sanoo päivää muorille. Menee edelleen. Onko se täällä koko kesän?

Mitenkä maailma äkkiä muuttui! Olinko minä äsken siellä kiven ja pihlajan tykönä? Mitä minä siellä tein? Olipa tämä päivä pitkä tähän asti!

— Oliko se talon tytär?

— Oli kyllä.

— Mikä sen nimi on?

— Ol— niin Olga kai se on.

Sekä äiti että poika koettivat itseltään ja toisiltaan salata tuon lyhyen kohtauksen heissä herättämää miellettä. Elias hiiviskeli sisälle tupaan, josta sopi nähdä, kuinka neiti meni tietä myöten laaksoa kohden, seisahtui, poikkesi tieltä ja poimi kukan, näytti katselevan, olisiko niitä siinä useampia, ja kun ei löytänyt, rupesi tekemään paluuta. Muori viipyi vielä pihalla, ja oli odotettavissa, että hän joutuisi puheisiin neidin kanssa. Neiti tuli heilutellen päivänvarjoaan ja yhä silmäillen pientareita niinkuin se tekee, joka on yhden kukan löytänyt ja etsii toista — tai on etsivinään.

Eliaksen mieleen tulvahteli villi varmuus jostakin, jota hän ei millään muotoa olisi voinut sanoilla selittää. Se varmuus tuli hiukan hämmentävänä, hänen itsensä sitä tahtomatta, ja sen aiheuttivat alhaalla tiellä liikkuvan neidin pikku käänteet ja liikkeet, päivänvarjon heiluttelu ja kukkien etsintä, joissa joku muu ei olisi havainnut mitään erityistä, mutta joista jokainen oli tälle katselijalle kuin lyhyt, kuiskaava lause. Elias meni tahallaan kamarin puolelle — samoin kuin eilen tähän aikaan erään toisen lähestyessä. —Kas nyt se toinenkin tuli tässä yhteydessä mainituksi. — Ihmeellinen asia oli, ettei Eliaksen nuori, kaunis suhde Lyyliin ollenkaan asettunut tämän hänessä nyt kuohahtelevan tunteen tielle. Se ikäänkuin pysyi jossakin sivulla semmoisenaan, koskemattomana, sillä ei tuntunut olevan mitään tekemistä tämän nykyhetkisen kanssa. Eliaksen sielussa ei mitään entistä luhistunut, siellä vain onnellisesti sikisi jotain uutta. Siksi ei Eliaksen tunne ollutkaan millään tavoin surunvoittoinen vaan riemullinen.

Onni kiiti eteenpäin. Siellä neiti jo kuului puhelevan äidin kanssa; tulivat sisään. Onnen tuli poltti, oli sunnuntai-ilta, ja kumpikin palava tunsi itsessään kuinka toinen paloi. Tuli oli sama ja yhteinen.

Kun Olga äsken oli päässyt muorin ja Eliaksen ohi, tunsi hän, ettei hänen kävelymatkallaan enää ollut mitään tarkoitusta, sillä hänen mielenkiintonsa jäi taaksepäin. Hän tunsi koko matkan, että pojan katse piti herkeämättä kiinni hänestä, niinkuin jokin venyvä säie, joka kyllä salli hänen edetä, mutta ei päästänyt irti. Eikä Olga pyrkinytkään. Vaistomaisesti hän poikkesi tienoheen ja poimi mitättömän orvokin. — Muuten on hyvä, mutta jos muori huomaa… Hetkisen askarrutti muori Olgan ajatuksia enemmän kuin hänen poikansa, hän ikäänkuin iski hengessään pojalle silmää: "niin niin, minä ymmärrän kaikki, mutta katsokaa, ettei äitinne huomaa".

Ja niinkuin olisi sopinut pojan kanssa jostakin — (tällä hetkellä Elias juuri poistuikin tuvasta kamarin puolelle) — Olga lähestyi muorin tupaa verkalleen ja haluttoman näköisenä, pitäen mitätöntä orvokkia kädessään. Ei viitsinyt panna sitä rintaansa eikä heittää poiskaan. — Nyt muori pian sanoo jotain.

Vanha ja nuori nainen puhelivat ja hymyilivät keskenään. Kun he kumpikaan eivät tahtoneet pahaa toisilleen, muodostui tilanne viehättäväksi, sanat ja hymyt ikäänkuin sopeutuivat alenevaan pyhäiltapäivään. Puheltiin, puheltiin, ja muori pyyteli neitiä sisälle tehden itse menoa; Olga hiukan hidasteli, mutta ei kieltäytynyt. Hän ei ollut ennen vielä käynyt vanhanemännän puolella ja koki nyt tavallista täyteläisempinä ne tunnelmat, joita ihminen saa mennessään ensikerran jonkun mielenkiintoisen ihmisen ovista. Toisaalta oli muorin tupaankin tulevinaan jotain uutta valoa ja tuoksua Olgan mukana.

Muori pyörähteli mielissään, ohjasi Olgan keinutuoliin, ja sanoi kuuluvasti:

— Mihinkäs meidän poika meni? — Jaa täälläpä se on, jatkoi hän raottaen kamarin ovea. — Tule pitämään vieraalle seuraa. — Neiti istuu nyt, minä laitan kahvia, puhui hän mennessään pakariin.

Elias kuuli kaikki, viivytteli hiukan kamarissa ja tuli sitten tupaan, jossa Olga istui — yksinään.

Sanojen, liikkeitten ja katseitten ulkonaiset yksityiskohdat ovat merkityksettömiä. Kohtaus oli kylläkin ratkaiseva tuleviin tapahtumiin nähden, ja Olgan ansio oli, ettei se jäänyt heidän viimeiseksi kohtauksekseen. Niin olisi käynyt, jos he nyt olisivat seurustelleet niinkuin kunnon ihmisten on tapana, ja niin onkin moni lupaava kesäinen kertomus päättynyt ensimmäisiin lauseisiinsa. Mutta heti kun Elias ilmestyi kamarinovesta tuvan permannolle, tunsi Olga häntä kohtaan omituista lauhkeaa tasaväkisyyden tunnetta, joka johti hänet heti kevyeen keimailuun. Hän huomasi heti vaikuttaneensa Eliakseen niin, että tämä takertui vaikeaan vaitioloon. Olga tajusi sen hetken merkityksen. Uhmailevan tyynenä hän katsoi Eliakseen puoliavoimin silmin ja hymyili. Eliaksen kasvoilla vaihteli hienonhienoina väreinä vakavuus ja hymy, kunnes hän kääntyi katsomaan jonnekin poispäin.

Alku oli siis selvä, ja tällä kertaa taisi muorikin jotain huomata, vaikkei hän sitä millään tavalla osoittanut, ei nyt eikä jälkeen. Nyt hänen kattonsa alla oli kaksi nuorta, jotka tänä pyhäiltana yhdessä lähtivät näkymättömälle retkelle röyhkeän, lyhytaikaisen lemmen oikullisille poluille. — Antaa heidän olla, päätti muori itsekseen tuntiessaan jotain aavistuksia vanhassa povessaan. — Olkoot nyt, mitä minä siitä. — Ja hänen oli ilo katsella nuorten muotoa, vaatteita ja kaunista kasvua ja vilkkaalla puhelullaan viihdyttää huomattavaa vierasta.

Kesä sai jo Olgankin lumoihinsa. Vierailulta palatessaan hän tunsi niin voimakasta tyydytystä, että se melkein kiihoitti häntä. Hän katsoi tien käänteessä taaksensakin ja vielä toisen kerran lehmuksen juurella. — Niin niin, siellä poika oli akkunassa, ei enää ujoillut. Ooh, kun tulisi huominen päivä… Vai tällainen on tämä paikkakunta, nyt minä sen näen läheltä… Kas kuinka ilma taas viilenee. — Minä pudotin sen orvokin sinne lattialle; se oli lapsellista, mutta olkoon… Hän on lähin tuttuni tästä alkaen … mikähän sen nimi on?

Pojan nimi oli Elias ja hän otti orvokin lattialta keinutuolin vierestä, heti kun Olga oli lähtenyt. Orvokista vielä ihan säteili päivänvarjon väriä ja hienoa lemua, josta ei tiennyt, oliko se kukan vai käden. Elias tuli hurjalle mielelle, meni akkunaan ja katseli julkeasti poistujan jälkeen, antoi silmilleen täyden vallan nauttia näystään. Kun näky oli kadonnut, tuijotti Elias lakastuneeseen orvokkiin, niinkuin olisi vaienneelta ympäristöltään odottanut vastausta johonkin kysymykseen. Mutta hän tuijottikin omaan nykyiseen tilaansa, jota orvokki ikäänkuin edusti. Kas orvokilla oli olevinaan henki, sen ilme oli kuin ihmisen, joka tahtomattaan on joutunut tilaisuuteen, jolle ei voi mitään. Se näytti odottavan, milloin se heitettäisiin menemään.

Mutta sitä ei heitetty. Se vietiin pöytälaatikkoon ja laskettiin sinne sinänsä joittenkin paperien päälle.

* * * * *

Kukka kasvoi kerran paikallaan tietämättä miksi, mutta kuitenkin siinä asui jonkinlainen jännitys, sillä oli omat vastavoimansa jossakin, jossakin… Kautta kaiken olevaisen on kukin pienoiskohtakin sellaisessa jännityksessä jotain toista kohtaa vastaan. Jossain jännitys laukeaa johonkin, joka taas hakee uusia jännityksiä… Tämän kukan nyt taittoi muuan neiti omistaen sille tuskin yhtä ajatusta —hän olisi yhtä hyvin voinut poimia jonkin varvun, sillä koko toimi oli teennäinen. Sitten hän kuljetteli sitä kädessään muistamatta sitä ollenkaan, kunnes hän tietensä pudotti sen lattialle. Silloin orvokista tuli tekijä. — Nyt se on siellä paikoillaan. Sitä ympäröi pöytälaatikon seinät, niitä jälleen huoneen seinät ja niin edelleen koko avaruus kaikkinensa. Muiden muassa siellä liikkuu Eliaskin, jonka sekä sielu että kasvot nyt ovat hiukan tulehtuneet. Hän ei tiedä, millä täyttäisi sen tyhjän välitilan, joka alkoi Olgan lähtiessä. Sielu ja ruumis tahtoisivat omistaa kaiken, mutta mitään ei ole odotettavissa. Maisemat ovat omaan itseensä kyllästyneitä. Eilen illalla näytti siltä kuin ei kukaan ihminen menisi nukkumaan, nyt näyttää kaikki odottavan unen tuloa. Mutta on epätoivoista mennä nukkumaan sielu janoisena. —Olga ei enää tule minun luokseni tänä iltana; ei tule, vaikka tunnen, että hän haluaisi. Nyt lähden ulos, näkyviin.

Mutta he eivät toki tavanneet enää, ja sunnuntai-ilta pysyi Eliasta kohtaan yhä epätoivoisen armottomana. Lopulta hän alkaa edetä kotopihalta, kävelee jotenkin samaa rataa kuin eilen illalla, kävelee kävelemistään, ihan vain sattumalta sinne päin. — Voisinko taas mennä Lyyliä tavoittamaan? — Hän istahtaa niille vaiheille, josta Olga äsken poimi kukkasen. Talon katseleminen siitä tuottaa hiukan viehätystä. Hän menee Lyylin luo.

Matkalla tämä päätös jo horjuu. Korpirastas laulaa yhä yhtä intohimoisesti, mutta Elias kuulee vain sen äänen, jossa ei ole mitään sisällystä. — Samaa laulua tänäkin iltana. Mitä minä nyt sanoisin Lyylille… Minun on oltava sen kanssa, kun kerran rupesin. — Lyyliä ajatellessansa Elias huomasi karttavansa silloin ajattelemasta Olgaa. Niinkuin ihminen, joka johtaa yhden vieraansa sisempään huoneeseen siksi aikaa, kun hän hoitaa toista jossain etumaisessa huoneessa. Elias saapui eiliselle paikalle asti ja katseli siitä Korkeen pihaan. Hetkeksi valtasi hänet voimakas halu tehdä jotain yltiöpäistä, mennä Lyylin aittaan, suoraan —Mutta tämän mielteen tuoma hurma oli lyhyt. Hän havahtui pian, näki kuin ulkoapäin oman mielensä herpaantuneen käynnin ja lähti palaamaan kotiin nukkumaan. Jostain nousi hänen mieleensä hillitsevä voima. Se ohjasi hänet nyt malttamaan mielensä ja kuvittelemaan tulevia pitkiä päiviä, joina kesältä sopi ottaa mitä sillä oli antamista.

* * * * *

Mutta katsellessaan vielä Olgan pudottamaa orvokinkukkaa hän koki kumman tunteen: hän oli näkevinään Lyylin ikäänkuin liian tuttuna, liian onnellisena…

Lempeä ja rakkautta

Eliaksen ja Lyylin — ei vaan Eliaksen ja Olgan lempi jatkui ja kehittyi seuraavina aikoina aamuin, päivin ja illoin tuulten leyhkiessä sieltä täältä. Olga ohjasi sitä vaistojensa mukaan vuoden lyhyimpään yöhön asti, jolloin Brunius saapui ja huomattiin, ettei Olga ollutkaan kotosalla.

Aamut olivat ihanimmat. Olga heräsi kissanpojan tepasteluihin ja päivän paisteeseen ja tunsi riemukseen, kuinka yö oli lakaissut pois iltaiset ajatukset. Iltaisin häntä näet ahdistivat kaikenlaiset tuumailut. Saattoi tulla mieleen sellainenkin seikka kuin naimisiinmeno Eliaksen kanssa. Siihen ajatukseen liittyi aina jokin äitelä tunne, ikäänkuin Elias olisi ollutkin hänen poikansa. Kun Olga tällöin muisti Eliaksen lemmestyneet ilmeet, katseet ja liikunnot, joita hän oli pannut merkille päivän kuluessa, etoivat ne hänen mieltänsä omituisen epämääräisellä tavalla, eikä voinut sanoa, tuntuivatko ne suloisilta vai vastenmielisiltä. Siinä ohessa ajatus hyppi huikeitten kuilujen yli, esimerkiksi Eliaksesta Bruniukseen. — Kello kävi seinällä ihmeissään. Se ihmetteli, miksi nainen vuoteessaan yhä valvoi.

Mutta jos aamulla herättyä tuli mieleen niitä samoja asioita, niin päivä lainasi niille hymyilevän sävynsä. Tällaisina aamuina Olga tunsi olevansa nuori tyttö, jolla oli alirakennuksessa lähentelevä ystävä Elias. Tämäkin alkava päivä oli taas täynnä lupaavia mahdollisuuksia, ulkona odotti ilma ja aurinko, joiden alituisen läsnäolon Olga jo oli havainnut ja siihen tottunut. Hän oli heti noustuaan erityisessä vireessä, kaikki mitä hän teki, kaikki pikku ilmeet ja vartalon liikkeetkin tapahtuivat kuin jonkin miellyttävän sisäisen joustimen paineesta. Kaikkialla hän nyt näki jotain kiihdyttävää: kissanpoika kasvoi huomattavan nopeasti, sekin seikka aiheutti jonkin elvyttävän mielteen. Hän otti kissan syliinsä, kuljeskeli sen kanssa saliin, laski sen pianon ala-äänille ja soitti ylä-äänillä kimeän polkan. Kaikki oli aamulla hauskaa. Kullero kukki puutarhan sopessa keltaisina palloina. Ikkunan ohi kulki kimalaisen hyrinä niinkuin heikkenevä kaiunväre jostain etäisemmästä, lämpöisestä, jo aikaisin aamulla tapahtuneesta.

Kesä kasvatti kukkiaan, joiden kasvamisella ja koko olemassaololla ei ole mitään ehdotonta tarkoitusta. Puhutaan ihmisenkin kesästä ja verrataan ihmisen elämää kukan elämään. Ja eikö olekin se vertaus oikea? Mikä on Olgan tarkoitus, mikä on Lyylin tarkoitus, mikä Eliaksen tarkoitus? Sopii kysyä sitä tänä suviaamuna kulleroitten kukkiessa ja noiden kolmen ihmisen ollessa toisiinsa niissä suhteissa, missä he nyt ovat. Eivätkö he ole yhtä irtonaisia kuin se pallo, jolla he sijaitsevat, sen kukkivien poimujen pohjalla — auringon alla. Ja sama on vastaus aina, ajasta aikaan.

Olga on lynkäpäisillään avonaisessa ikkunassa. Vaikka hänellä tällä kertaa on Eliaksen suhteen varsin itsekkäitä haluja, niin herää kuitenkin häntä tuossa katsellessa lämmin myötätunto häntä kohtaan. Olet lemmenkaipuinen, älä kielläkään, ja silloin rakastat hänen ylähuulensa uurretta, niinkuin siinä asuisi eri sielu, samoin hänen hiuksiaan ja vyötäisiään. Hän on jo täysikasvuinen, viidenkolmattavuotias. Tyttöaikansa alkupuolella viidentoista ikäisenä hän oli kerran eräissä häissä, tuo samainen nainen, joka nyt katselee ikkunasta puutarhaan. Hän on siitä ruveten paljon varttunut. Silloin hän katseli pitkään morsianta ja sitten sulhasta, sitten toisia naisia ja toisia miehiä, joista muutamat olivat jo ennen pitäneet häitä. Hän huomasi, että oli ero naineiden ja naimattomien tyttöjen välillä. Ja vielä hän huomasi, että naimattomat tytötkin olivat erilaisia, toiset ikäänkuin alati tuhlasivat jotain ja vaikuttivat sentähden heikommilta kuin toiset, jotka eivät tuhlanneet. Morsiamessa oli jotain jännittävää. Hän ei ilmeisestikään ollut tähän asti tuhlannut, ja siksi tuntui nuoresta Olgasta aivan käsittämättömältä, kuinka hän nyt saattoi ruveta tuon sulhasen vaimoksi. Ja vaikka tällainen ihme juuri oli tapahtumassa, eivät toiset häävieraat näyttäneet sitä ollenkaan käsittävän, vaan iloitsivat tyytyväisinä, niinkuin kaikki olisi ollut kuten pitikin. Vieläpä hän ohimennen kuuli hymyileviä kuiskauksia, että pian saadaan uusia häitä. Mutta Olga ei oikein viihtynyt niissä häissä, hän kaipasi kotiin saadakseen rauhassa nauttia tyytyväisyydestään. Hän oli tyytyväinen siitä, että hän niin itsekseen oli tajunnut tärkeän asian ja tehnyt tärkeän, hiljaisen päätöksen: ettei hän milloinkaan tuhlaa. Kun hän pääsi kotiin, katseli hän ensi kerran eläissään oikein vakavana kuvastimeen. Kuva tuntui silloin ihmeellisen vieraalta, aivan kuin olisi ollut kahdenkesken jonkun puhumattoman ihmisen kanssa; siinä oli jotain peloittavaa ja masentavaa. Sitten hän katsoi uudestaan ja ajatteli yksinkertaisesti: — Tuo olen minä — minäkö — eikö muuta —. Hän kääntyi pois, vieras olento hävisi, ja hänestä tuntui heti kuin hänen jokainen jäsenensä olisi erikoisesti huomauttanut olemassaolostaan, kuin olisi hän vasta tullut tietoiseksi itsestään, ikäänkuin rajoittunut ja eristynyt kaikesta muusta. Ja yhä selvemmin vakiintui hänessä se tieto, ettei hän milloinkaan tuhlaa. Siitä ruveten hän myös karttoi katsomasta peiliin niin vakavasti kuin silloin.

Sen kerran jälkeen joutui Olga moniin häihin, tansseihin ja muihin juhliin. Hän tunsi kevyttä hurmaa, kun nuorukaiset tanssissa vetivät häntä lähemmäksi. Hän antoi sen juuri tapahtua, mutta säilytti koko ajan varovaisen otteen. Ja tanssin jälkeen hän katseli samoja nuorukaisia kuin joitain kauniita ja mielenkiintoisia olentoja, joilla oli jokin sanoin selittämätön merkitys häneen itseensä nähden, mutta jota merkitystä hän vaistomaisesti karttoi lähemmin itselleen selvittämästä. Hänen kotipiirissäänkin näyttäytyi silloin tällöin joku nuorimies, jota isä ikäänkuin piti hänen edessään muutamia päiviä ja huomattuaan, ettei asioista mitään tullut, päästi jälleen menemään. Isä ei puhunut eikä edes viittaillut koskaan mitään, mutta aina, kun tällainen nuorimies oli poistunut, oli hän apea niinkuin se, jota ei onni olekaan suosinut arpapelissä, musta parta ikäänkuin vaikeni ja piti valkoisia hampaita näkymättömissä.

Isän järjestelyt eivät sujuneet, mutta pääkaupungissa oleskellessaan tuli Olga itsestään ajatelleeksi naimisiinmenoa. Häneen hiipi sellainen tunne, että jokin kauan kestänyt jakso hänen elämästään pian läheni loppuaan, että kohta tulisi aika, jolloin hän ei enää voisi nauttia tuosta jäseniensä olemassaolosta ja pidättyvästä tuhlaamattomuudestaan, ja että kun se kaikki loppuisi, niin silloinhan ei enää olisi mitään. Hän sai myös syytä epäillä isänsä varallisuutta, uhkasi tulla muutos elämäntapoihin. — Ei-ei, ei-ei, ensikerralla katson Bruniusta silmiin, ajatteli Olga ja samalla hänet valtasi jonkinlainen lievä hätä, niinkuin sen, joka jyrkänteen reunalla näkee, ettei enää pääse takaisin.

Malkamäen yksinäisyydessä hän vasta oikein selvästi tajusi tämän uuden vaiheensa alkaneeksi. Hänen kymmenen vuotta vireessä ollut sisäinen pontimensa höltyi nyt nopeasti, hän tunsi joka hetki antavansa myöten jollekin näkymättömälle jännitykselle. Niinkuin edellä jo on kuvattu, heräsi hänessä samaan aikaan hurmaava halu itse hellittää ponnin ja salaa kokea höltymisen täysi vauhti… Hän jo nautti siitä etukäteen — ja silloin lähetettiin hänelle Elias. Yksi osa hänen olemuksestaan alkoi silloin väristen seurata erästä toista osaa, joka omituisen tyvenesti harkiten teki tekosiaan.

Mutta palatkaamme jo runollisuuteen, akkunassa näkyvään nykyiseen
Olgaan, kulleroitten kukkimisaikaan.

Kas, mutta Olga onkin kadonnut akkunasta, siinä ei ole enää ketään, sen läpi näkyy salin ilmaa. Minne meni nainen? Meni ensin ulos, sitten polkua alas, tallin taitse, aitan ohitse; nousi ylös mäkeen maanpinnan värien ja tuoksujen liehtoessa aikeita ja ajatuksia…

Kukkia on taivasalla monenlaisia. Mutta kullakin lajilla on vuorokaudessa hetkensä, jona sen henki ja elämä ovat herkimmillänsä. Niinpä on hauskinta löytää ruohosta kieloja illalla, mutta Veronican sinisilmä on selkeimmillään ennen puoltapäivää. Veronica kukkii parhaillaan siihen aikaan, jolloin kesä juuri on varmasti vakiintunut, ohra itänyt ja haavanlehti jo verhoo koko puun. Kukkia on kaikkialla matalassa ruohossa, ne ovat lehtihangoissa höllässä kuin perhoset, terät irtaantuvat helposti ja mukana seuraa kaksi hentoa hedettä. Mäessäkävelijä tulee poimineeksi Veronican, sillä se on ensimmäisiä edustajia kesän varsinaisesta kukkarunsaudesta. Potemilla kukkii myöskin jo ja kurjenpolvella on suuret lehdet. Ne tuntee parhaiten Korkeen Lyyli, sillä hän leikkaa niitä sakaksiksi lehmille, ehtoopäivällä. Niiden päälle valellaan kuumaa vettä, ja silloin niistä lähtee tuoksu, joka on tuttu jo pikkutyttö-kesiltä.

Voi eritellä Veronican kukan viimeistä solua myöten, voi syventyä sen siniseen pienoismaailmaan, sieltä löytyy suonia ja tiehyitä, nestettäkin ja pölyä. Sellaisen pienen kukanterän muoto ja sisällys ovat nuhteettomat pieneksi siniseksi mottovärsyksi pitenevän kesäpäivän vihreälle kertomukselle elämästä ja auringosta. Jokaisen Veronican vierestä alkaa uusi luku. Jokainen lehti on lause, jokainen kasvi on luvun kappale, hyönteiset ovat välimerkkejä ja tuoksu on tekijän innoituksen tuntu. Yli kukkien ja lehtien astuu täysikasvuinen, kaunis nainen. Hän on seisonut mäen laella ja katsonut alas, hän ei ole itse nähnyt mitään, mutta hän on varma siitä, että hänet on nähty. Siksi hän nyt laskeutuu mäen laelta järven rantaan päin, jonne ei taloa enää näy. Hän tulee ihan rantaan asti ja tuntee sen lemun. Hän ei aio mennä uimaan, mutta aukaisee kuitenkin muutamia nappeja puserostaan, hän on vain menevinään. — Ei-ei, ei hän odota tänne ketään, häntä vain muuten viehättää olla menevinään uimaan. Ilmasta on jo aikaa kadonnut aamuinen virkeys. Nyt on jo melkein kuuma, näköpiirin laidat sumenevat päivänsavuun. Nainen seisoo rannalla ja tuijottaa yhteen paikkaan, silmä näkee pienoismaailman ja sielu aavistaa suuren maailman. Hän itse on irtonainen erikoismaailma siinä välillä. Mäen takana on toinen, jota hän tahdottomasti tuntee kaipaavansa. Korva ikäänkuin pinnistää kuullakseen, viekö väreilevä ilma kaipuuta eteenpäin, perille päin, hänen itsensä tahtomatta.

Olga on kierrellen tullut siihen paikkaan, josta hän kerran poimi orvokin, ja palaa nyt taloon samaa tietä kuin silloin, Eliaksen akkunan ohitse. Elias seisoo akkunassa, kumpikaan ei tervehdi. Kun Olga on päässyt ohi, tulee Elias ulos. Olga seisahtuu lehmuksen juurelle. Elias huomaa ikäänkuin sivultapäin, kuinka hän kävelee Olgan luo. Olga tuntee ajattelevansa aivan näillä sanoilla: — Tuossa nyt on Elias, tuossa ihan lähestyy. Nyt minä alan —

Molemmin puolin lyövät sydämet omine valtoineen, ja sielut ikäänkuin jäykistyneinä vetäytyvät erilleen siitä, mitä suut puhuvat. Olga nojaa lehmukseen ja työntäen esiin jalkateränsä ja katsoen Eliasta silmiin, sanoo vakavasti:

— Pane kiinni minun kengännauhani, se on auennut.

Ujo sielu melkein jähmettyi siitä, mitä suu oli ääntänyt. Se oli sanonut: pane nauhat kiinni, sinä…

Tämä oli ensimmäinen vakava kohtaus Olgan ja Eliaksen välillä. Molemmista tuntui senjälkeen siltä, kuin he olisivat jonkin näkymättömän valloissa, ei omissaan. Lempi kuumeni kuin taivaiden pouta. Päivä oli malttamaton, ilta uneton, aamu toivoa täynnä. Mitä teki Olga taas seuraavana aamuna? Höltymisen vauhti oli korkeimmillaan: Olga katseli jälleen suureen kuvastimeen. Hän väänsi ovet säppiin ja otti kissanpojan syliinsä. Sen peilikuva antoi saman vaikutelman kuin se itsekin, niin että Olga ja hänen kuvansa ymmärsivät toisensa ikäänkuin kissapojan välityksellä, joka katseli kummankin povelta.

Hiljalleen tapahtui nyt jotakin uutta. Katsellessaan peilistä alastonta kuvaansa tunsi Olga mielensä kohoavan outoon hartauteen. Hän kevyesti hämmästyi kuvansa kauneutta, viime päivien ja öiden hillitön ajatustenjuoksu ikäänkuin pysähtyi ja jäi jonnekin jälkeen, ja sijaan tuli valtava onnellisuuden ja tyyntymyksen tunne. Vaistomaisesti hän laski kissanpojan jonnekin pois ja palasi uudelleen kuvansa luo. Kuvan kasvoille painui vakavuus, ja Olgasta tuntui hetkisen siltä, kuin hän olisi näin levollisena ja hämmästymättä katsellut jotakin salaisinta ja ihmeellisintä. Niinkuin ulkoa taivasalta olisi siihen saapunut kaikkien puhjenneiden kukintojen näkymättömiä henkiä ja asettunut pitkin kuvan ihoa, niinkuin perhoset kukkivan pensaan lappeille. Juuri tuo, joka nyt näkyi peilistä, se se oli sinutellut Eliasta lehmuksen juurella, se oli kymmenen vuotta vartioinut omaa neitsyyttään, ravinnut itseään oman olemassaolonsa tunnulla, ja se oli vielä yhä entisellään. Ja siitä ikäänkuin säteili sellainen tietoisuus, että se ikuisesti tulee pysymäänkin samana ja saavuttamattomana, olkootpa erään Olga-nimisen naisen vaiheet mitkä hyvänsä: menköön hän vaimoksi eräälle Bruniukselle, toteuttakoon hän salaiset pikku aikeensa erään nuorukaisen suhteen… Hänen sielunsa ikäänkuin irtaantui tuosta Olga-nimisestä, joka siinä seisoi kaikkine jäsenineen, ja pyrki yhtymään kuvaan, jonka peili paljasti silmien nähtäväksi.

Tämän kuvastelun jälkeen Olga tunsi tasaantuneensa, hänen sisäinen elonsa liikkui jälleen entisessä suunnassa, mutta ikäänkuin ylempänä. Hän oli valmis tapaamaan Eliasta, mutta hän ei erikoisesti etsinyt siihen tilaisuutta. Hänen oli hyvä olla. Lehmuksen alla sattuneen kohtauksen muisto tuotti jo nautintoa, se liittyi pienenä, harvinaisena helmenä viimeviikkoisten elämysten yhteyteen. Ulkona sädehti ja väreili suvi, eräs suvi, tämä suvi, jonka toiminnan pientä, pientä sivutuotetta pienellä, pienellä metsientakaisella alalla voivat joskus kuvata eräät rivit. Olga seisoi useammin kuvastimen edessä, antaen vallan vaistollensa hän järjesti pukuunsa tai hiuksiinsa jonkin pienoiskohdan, jonka olemassaoloa näkijä tuskin olisi voinut todeta, mutta joka kuitenkin vaikutti yleissävyyn niinkuin lehvä suuressa puussa.

Mutta kerran taas oli vanhanemännän tuvan peräakkuna auki. Olga meni siihen sen ääreen. Elias oli sisällä. Olgalla oli sellainen ilme kuin olisi hän tahtonut sanoa: Mehän tunnemme tykönämme, sekä te että minä, että meille vielä jotain tapahtuu. Saamme nähdä milloin se tapahtuu. Siihen asti on meidän olomme malttamatonta. Ei-ei, antakaa olla —

Ääneen hän sanoi: — Tulkaa ulos kävelemään.

He tekivät kävelyretken, sinne tänne tempovien mielialojen vallassa, ja onnistuivat koko ajan välttämään kaikkisurmaavaa tuttavallista keskustelua. Tällaista heidän välillään jatkui sittemmin päivästä päivään ennen juhannusta. He eivät koskeneet toisiinsa ruumiillisesti, ja kun heidän kummankaan sielu ei ollut maailman markkinoilla tylsistynyt, jatkui heidän välillään tavallista tehoisampana ja vivahdusrikkaampana se syvempi, näkymätön elämä, jota aina on olemassa, milloin kaksi vaikka kuinka mitätöntä ihmistä tulee toinen toisensa kanssa vaikka kuinka mitättömään tekemiseen. Ehkeivät he sitä tietoisesti huomaa, mutta seuraavat kumminkin sen lakeja. Nuoren naisen ja miehen välillä tuo näkymätön elämä saavuttaa suurimman tehoisuutensa, ja sen juonteet liikkuvat tällöin sellaisissa ulottuvaisuuksissa, että harkinnan on turha yrittää niihin syventyä, se ei milloinkaan saa niiden kaikkia lankoja selvinä yhtaikaa käsiinsä… Silloin ensimmäisenä pyhä-iltana ei Elias hankkinut kestää vaitioloa kahdenkesken Olgan kanssa, mutta tylstymättömän vaistonsa mukaan Olga osasi kirvoittaa tuon uhkaavan jännityksen, ja Elias joutui heti luontevasti vapaammalle tolalle. Seuraavina päivinä sujui näkymätön elämäkin jo luontevasti, vaikkakin ulkonaisissa pikku tapauksissa ilmeni hienoa sekavuutta ja hämmennystä. Ei tarvittu muuta kuin että silmät, jaloimmat aistimet, vain tapasivat toisensa… Niin siis juuri näitten puitten ja pensaitten vaiheilla oli elämän sävelellä tällainen muoto; täältä, juuri tältä kohdalta löytyi elämän loputtomasta aarniosta tämmöinen sokkelo, tavallaan samanlainen ja tavallaan erilainen kuin kaikki muut sokkelot… Elias kävi vallan luonnollisesti Lyyliä tapaamassa harjulla; hän oli jo niin tottunut suutelemiseen, ettei siinä enää ollut mitään erikoista, mutta hän ei osannut olla ilmankaan. He makasivat kedolla vieretysten ja suutelivat suutelemistaan, ei muuta. Lyyli salli sen vastustelematta ja mitään sanomatta tapahtua. Ja jokainen uusi tapaaminen harjulla muodostui täsmälleen edellisen kaltaiseksi, paitsi maanantai-iltana ennen juhannusta; silloin oli kohtauksessa hiukan uusia sivuvivahduksia. Kun koko noilla kohtauksilla ei ollut mitään tekemistä Olgan asioitten kanssa, ei Olga niistä myöskään mitään aavistanut.

(Taas sunnuntai)

Korkeen Lyylin ympärillä on taas sunnuntai. Kesä on kuin jokin kuviteltu meri, jonka yli elämä joka vuosi menee aina uuden kevään rannasta edessä olevaan syksyn rantaan. Tänä sunnuntaina on jo ehditty täydelle ulapalle.

Tämä kesä on siitä merkillinen, että kokematonta Korkeen Lyyliä jo tähän sunnuntaihin mennessä on suudeltu lukemattomia kertoja. Viimeksi se tapahtui eilen illalla, menneenä yönä; Elias oli taas harjulla käymässä. Tällainen elämä ei tietysti ollut jättämättä jälkiä Lyylin olemukseen. Hänen katseeseensa ja liikkeisiinsä ilmestyi jokin varmuuden ja vapautuneisuuden vivahdus, jonka läheiset kotolaiset huomasivat monessa käänteessä. Jos Korkeeseen tuli joku emäntä käymään, oli Lyylin käytös melkein liian itsetietoista, hän kutoi kangastaan eikä näyttänyt ollenkaan ottavan huomioon, mitä vieras siitä lausui. Ja arvokkaan vieraan vielä viipyessä hän saattoi uneliaan näköisenä panna syöstävät syrjään ja lähteä ulos joillekin retkille, jotain toimittelemaan kudontansa lomassa. Kotoelämässä hän joskus puuttui toisten puheeseen, sanoi toisten väliin jotakin sen näköisenä, kuin ei olisi sanonut kaikkea mitä tiesi. Omissa oloissaan hän tavallisesti hyräili, ja vaikka pikkutytöt tai Väinökin oli jossain hyräilyn kuulumilla, saattoi hän unohtua hyräilemään sillä lailla, kuin olisi ollut yksin. Näin kaikki kotolaiset ikäänkuin salaa toisiltaan saivat aavistuksen asioista. Kerran syötäessä puhuttiin jotain avioliittoonmenosta yleensä, ja pääsi puhelu tällöin vahingossa koskettamaan Eliastakin. Kaikkiin tuli hillitty, hieno kiihkeys, jonkinlainen kodinkeskinen syyttä ärtyilevä maantunnustelu, jonka tarkka aisti kyllä saattoi erottaa puhuvista äänistä. Lyylin sopi paraiksi juuri nousta pöydästä, ja siinä hän poispäin hymyillen sanoi, ikäänkuin ärsytystä lisätäkseen: — Elias on kaunis poika. — Lyyli oli jo päässyt pitkälle siitä ensimmäisestä sunnuntaista. Hän oli kaikkien kuullen lausunut jonkin arvostelun Eliaksesta, pojasta. Monien kiihkeiden hetkien jäljet tuntuivat.

Sunnuntait olivat sellaisia ajankohtia, joina Lyyli aina parhaiten tuli katsoneeksi taakseen. Ja nykyisin näytti edellinen sunnuntai aina jääneen sangen kauaksi, niin että kun täältä viikon takaa oli katselevinaan viimesunnuntaista itseään, teki melkein mieli säälivästi hymähtää sen lapsellisuudelle. Niin näyttivät toisena sunnuntaina lapsellisilta ensimmäisen sunnuntain onnenhurma ja eloisat avioliittokuvittelut. — Ei avioliittoon niin mennä, siinä asutaan omissa huoneissa, tulee lapsia — minulla on kangas kuteilla, mutta mistä saa kaiken muun. Ei voi kuvitella Eliasta hankkimassa kaikkea, mitä avioliitossa tarvitaan. Sellainen kuvitelma on vastenmielinen. Minun on kaikki hankittava Eliaksen tietämättä, että hän erään kerran tullessaan löytää minut uusista huoneista ja jää sinne… Mutta häät, vihkiminen… Kaikkea tätä ei Lyyli enää jaksanut kuvitelmissaan järjestää, vaan kiintyi odottamaan seuraavaa harjukohtausta, hienosti uskoen, että siitä tulee vapauttava ratkaisu noille kuvitelmien kysymyksille. He kohtasivat taas toisensa, istuutuivat nurmelle, oikenivat siitä pitkälleen, syleilivät ja suutelivat ja puhuivatkin jotakin mitätöntä. Puhelu vaivasi, vaitiolo oli sittenkin parempi. He erosivat, syleiltyään vielä seisaallaankin. Semmoinen oli se kohtaus, ja sitten tuli taas sunnuntai-aamu. Oltiin kesän ulapoilla, rantoja ei näkynyt… Aamuhetkellä seisahtaa tummasilmäinen tyttö kuistin ovelle ja katsoo yli kylän, ohi niemen kärjen. Jo näin aikaisin näkyy päivänsavua näköpiirin rannoilla, poutainen päivä on jo näin varhaisesta alustaan asti suurisuuntainen. On sunnuntai, pian alkavat kirkoissa urut hyräillä. Tämä sunnuntai tuntuu ikäänkuin leveämmältä, ja siinä on ikäänkuin alkavaa vauhtia, joka tahtoo viedä jonnekin. Se johtuu tytöstä itsestään. Hänen omassa sisäisessä näköpiirissäänkin on heti herättyä jonkinlaista kuumaa päivänsavua, sitä on ollut siellä koko unen ajan, se on viimeaikaisten elämysten nostattama, se lisääntyy yhä… Kun päivänsavua tulee oikein paljon taivaan rannoille, tuntuu siltä, että jossain on tuli päässyt valloilleen. Tuli on nyt vaarallisempi sana kuin koskaan. Kuvittelee sen syttyneen tuolla päin, laajentuvan ja lähestyvän tännepäin. Tästä on siis paettava tuonnepäin. Mutta sielläkin on syttynyt tuli — mitä se merkitsee? Ilma on kuumaa ja savu lisääntyy, mutta läheiset puut, mäet ja ruohonkorret seisovat paikoillaan. Ihminen on teljetty, hän ei pääse pois maanpinnalta… Tällainen kuvitelma tuottaa miellyttävää kauhua… Päivänsavu lisääntyy, mutta ihmiset, eläimet, maa ja kasvit ovat levollisia, vaikka taivas aurinkoineen onkin niitä kaikkia väkevämpi. Tänään ei vielä tule ukkosta. Mutta Lyyli on kumminkin joutunut joittenkin kuumien voimien vietäväksi, hän ei ole enää lähimainkaan sama kuin sinä vilpoisena onnen hetkenä, joka hänellä oli saunan pesän edessä huhtikuun iltana, jolloin kuviteltu alus, kesä, alkoi aavistella matkaansa kevään rannasta syksyn rantaan. Viime sunnuntaina hän ajatteli, että viikolla sattuvat uudet kohtaamiset tuottaisivat vastauksen hänen kuvitelmissaan heränneihin kysymyksiin, kuinka kaikki oli järjestyvä hänen ja Eliaksen kesken. Viikolla hänellä oli ollut kaksikin kohtausta, toinen eilen illalla myöhäiseen, mutta ne olivat vain poistaneet kysymykset antamatta mitään vastausta. Ja nyt oli taas sunnuntai ja taivaan rannoilla päivänsavua.

Lyyli-tyttöä lähestyy nyt jokin seikka, joka ei enää voi palata. Se on se seikka, joka sittemmin tuli, juhannusyönä aamupuolella tanssista palattua. Lyyli odottaa sitä tietämättään, sillä tosiaan hän ei osaisi sanoa sen seikan nimeäkään. Eileniltaisten hyväilyjen muisto ei sykähytä hänen mieltään. Tuo muisto ja hänen tämänpäiväinen mielialansa ovat ikäänkuin samassa lämpötilassa, yhteen sattuessaan ne eivät vaikuta toisiinsa mitään. Ja kun hän kuvittelee taas uutta kohtausta, vaikkapa huomisillaksi, niin on sen kuvitelman laita samoin kuin viimeöisen muiston: ei sekään sykähytä. Hän ymmärtää, että sellaisia kohtauksia tulee tulemistaan, että hänen on niihin mentävä, on mentävä aina vaan… Semmoisen kohtauksen aikana hän ei ole valveilla eikä nukuksissa. Hän hengittää, mutta hän ei huomaa sitä tekevänsä, hengittäminen on yhtä ulkonainen seikka kuin keto, jonka hän ikäänkuin kaukaa tuntee olevan päänsä alla. Hyväilyjen kiihtyminen ei samassa määrin kiihdytä häntä, se vain hetkellisesti syventää tätä hänen tilaansa, painaa häntä lähemmäksi tiedottomuutta, kauemmaksi tämän kedon ja tämän illan tietoisuudesta. Siinä kedolla hän on, kauniskasvuinen ihmistyttö, ja hänen näkyväinen olemuksensa sisältää samoja aineita, joita on kaikkialla hänen ympärillään, mutta hänessä tapahtuu tuommoisia näkymättömiä liikkeitä. On herkkä keskikesän ilta. Mutta kuka tietää, mitä näkymätöntä tapahtuu niissä samoissa aineissa kaikkialla hänen ympärillään… Siinä kedolla hän on, kunnes veri nousee päähän. Semmoisia ovat nuo kohtaukset ja semmoisina ne uudistuvat.

Sunnuntaina ei voi istua kangastuoliin, vaikka tekisi mieli. Vaikka olisi aivan ypöyksin kotona, ei sittenkään voisi ruveta kutomaan. Huomisilta on äärettömän kaukana, ajattelemalla ei voi käsittää sen ajan pituutta, jonka takana huomisilta on. Tuntuu sitäpaitsi mahdottomalta, että sellainen kuviteltu huomisilta tulisikaan; niinkuin se loukkaantuisi siitä, että sitä on ennakolta kuviteltu. Ja ulkona on sunnuntaitunnelma leveänä ja kestävänä. Siellä on kukkia ja ruismaita, niitä yhä vain on.

No! Mitä tuo on? Malkamäen muori! Tulee! Korkeeseen! Eliaskin! Mikä on riemun olemus? Se on äkillisen vapautumisen tunne.

Nyt kotolaiset pääsivät siitä lopullisesti selville, nyt he näkivät kaikki. He näkivät Lyylin sanattoman riemun hänen katseistaan ja liikkeistään. Sitten alkoi hyväntahtoisesti ja levollisesti järjestyä se hetki, jona Elias ja Lyyli pääsivät kahden kesken. Elias sanoi heidän pihassa ollessaan semmoisella äänellä kuin olisi olettanut jonkun sivultapäin olevan sitä kuulemassa: — Näytäs, tyttö, mulle aittasi! — Aitassa he ehtivät yhden ainoan suudelman, kun ulkoa rupesi kuulumaan äitien puhelua. Elias käveli hitaasti ovelle, rupesi työntelemään lukon salpaa ulos ja sisään ja virkkoi: — Kyllä sen salvan takana tyttö säilyy. — Eliina sanoi pihasta: — Se on säilyminen! ja hymyili mielevästi.

Sunnuntaitunnelma oli Korkeen kohdalla hiukan herpaantunut, ikäänkuin väsynyt omaan lataukseensa. Malkamäkeläisten lähdettyä sen huomasi hyvin. Lyyli-tytön mielessä oli siinäkin ollut pingoittunut lataus, sitten oli äkkiä, odottamatta saapunut kirvoittava voima, vapautuksen tunne oli jo kuohahtanut. Mutta voima oli ollut heikonpuoleinen eikä kyennytkään purkamaan latausta; siitä vain ikäänkuin valui osa pois, ja toinen osa latauksesta jäi velttona vielä olemaan, pitkin raukenevaa pyhä-iltapäivää. Kun Elias aitassa pelästyi pihalta kuuluneita ääniä ja yhtäkaikkisena siirtyi ovelle salvan käyntiä koettelemaan, tunsi Lyyli jonkinlaista väsymystä, latauksesta valui juuri silloin osa hukkaan purkautumatta oikein. Pingoitus höltyi, mutta olo ei virkistynyt. Hän näki siinä aitan ovessa Eliaksen kuvion ulkoilmaa vastaan ja tunsi sentapaista tunnetta, että Elias vie häntä jotakin kohden, johon hänellä ei ole mitään mielenkiintoa, mutta Eliaksella on. Ja kun Elias siitä ovelta sanoi ne sanansa äidille sinne pihaan, tuntui Lyylistä siltä, kuin olisi hänen perin uupuneena täytynyt kävellä Eliaksen perässä pitkäveteistä turhaa matkaa sinne jonnekin, jonne Eliaksen mielestä oli ihan välttämättä mentävä, vaikka Elias näki, että hän, Lyyli, väsyi… Elias olikin siitä aitan ovelta astunut ulos pihalle taakseen katsomatta, Lyyli oli sitten perästä päin tullut aitasta. Ja sitten vieraat jo pian lähtivätkin. Lyylin mielessä oli penseä seisahdus.

Mutta Korkeeseen tuli vielä muitakin vieraita, poikkesi äitinsä kanssa se tyttö, jonka kanssa Lyyli sittemmin meni juhannusyönä tanssiin. Tyttö sanoi kahdenkesken: — Täällä kävi Malkamäen Eliaskin. — Niin kävi, äitinsä kanssa, vastasi Lyyli. Tyttö pusersi Lyylin rannetta ja kuiskasi: — Se on sitten ihana poika. Lyyli hymähti. — Se ottaa sinua kiinni, kuiskasi tyttö edelleen äänellä, jonka voisi sanoa muistuttaneen yöllistä kukkain tuoksua. Vastaväitteen mukana läikähti Lyyliltä samanlainen kallis naurun pisara, kuin silloin kaidematkalla Malkamäen muorin tuvassa. Sittenkin oli jotain uutta avartumassa, tytön sanat olivat vaikuttaneet kuin iloinen siunaus. Tuo tyttö oli pitänyt Eliasta unelmissaan, sen näki ja kuuli ja tunsi. Mutta Elias, koko siihen sanaan sisältyvä maailma, liikkui häntä, Lyyliä kohden, liikkui ja lähestyi ja oli pian tuleva aivan lähelle. Tämänpäiväinen kohtaus näyttäytyi uudessa valossa nyt illalla, kun Lyyli äitinsä edellä kulkien palasi saattelemasta näitä viimeisiä vieraita. Oli helppo odottaa huomisiltaa. Tänä päivänä oli syreeni puhjennut kukkaan. Korpirastaan laulunkin taas huomasi. Tosiaan, lähestyy juhannus… Tuolla, siellä on Malkamäki, Elias on siellä ja oli äsken juuri täällä. Aurinko ei häikäise enää. Tämmöisiä ovat nämä illat…

Tuli maanantai-ilta, Lyyli ja Elias olivat keskellä uutta kohtausta. Lyyli havaitsi Eliaksen hyväilyssä uusia sivuvivahduksia, jotka vaikuttivat häneen voimakkaasti, mutta hän ei tajunnassaan voinut vaistota, tuntuivatko ne hyvältä vai pahalta. Mutta yö oli hyvin lähellä jotakin määrättyä seuraavaa yötä.

* * * * *

Elias, joka siis tänä maanantai-iltana ennen juhannusta, vuoden lyhintä yötä vastaan, palaa harjulta, on kookas kaksikymmenvuotias nuorukainen, hyvännäköinen ja lempeäsilmäinen.

Tämä hänen suhteensa Lyyliin, sehän oli saanut varsinaisen alkunsa jo aikaisemmin, mutta alkoi vasta tänä vuonna kevään ja kesän vaihteessa versoa, ja sen kaunein kohta oli se, kun hän silloin ensimmäisenä iltana harjulta näki Lyylin aitan oven olevan raollaan, kun hän tunsi horjumattoman varmuuden siitä, että Lyyli oli tuleva sinne ylös hänen luokseen jo tänä ensimmäisenä iltana. Siinä oli korkokohta, jonka olemus ei antaudu erittelyille. Kaikki, mitä siitä ruveten on tapahtunut, on oikeastaan vallan toista, se kuvaa vain ihmisolennon satunnaisemman osan omituisia vaiheita. Tuollainen korkokohta oli Lyylilläkin juuri samaan aikaan kuin Eliaksella, kun hän silloin ensimmäisenä iltana aitassa oleskellessaan tunsi, "kuin kuuma tuulenhenki olisi hivellyt hänen koko olemustaan", ja lähti harjulle. Molemmilta tämä korkokohta sitten luontevasti aleni ensimmäisiin suudelmiin ja jatkui sitä tasoa pitkin… Ja toisaalla, Malkamäessä päin, tapahtui myös jotakin. Jos nyt sattumalta kerran tapahtuisi, että jossain tiheässä metsässä olevalle pienelle aukeamalle saapuisivat aivan yhtaikaa, eri tahoilta ja toisistaan mitään tietämättä Lyyli, Elias ja Olga; saapuisivat ja katsoisivat toisiaan, niin mitä silloin tapahtuisi? Ei tapahtuisi mitään, kolme sielua vain katsoisi toisiinsa tuntematta toisiaan… Niin tapaussarjat etenevät, eikä se ole ihmisten syy; he voisivat korkeintaan hiukan määrätä tapausten ulkonaista muotoa, jolla ei ole mitään oleellista merkitystä.

Tänä vuoden lyhimpänä yönä kotiin päin palaavan Eliaksen ajatukset olivat rauhallisia ja häikäilemättömiä. Hän ajatteli läheneviä juhannustansseja ja mitä niihin on sisältyvä. Lemmestyneet mielikuvat kiitivät aina sinne asti, että hän nai Lyylin. Lyylistä tulee vaimo. Niin, semmoiselta, semmoiselta juuri sitten tuntuu, kun Lyyli on vaimo. Hän on jo aivan selvästi nyt minun vaimoni. En voi olla hänen luonaan nyt ennenkuin tanssiyönä. Silloin on meidän häämme.

Hän melkein kuuli ajatuksestaan tuontapaista puhelua ja katsahti samassa läheisintä ympäristöään ikäänkuin huomatakseen, oliko siinä asuva kesäyön henki kuullut noita sanoja. Mutta tuo henki näytti siltä, kuin se olisi tahtonut kuulla enemmän…

Naimisiinmeno-aie unohtui, ja hän ajatteli jo sitä, kuinka hänen tällaisten ihanien kokemusten jälkeen olisi viihdyttävää jälleen astua ystäviensä seuraan. Tästä yhteydestä palasi mielikuvitus entistä hurjempana tulevaan tanssiyöhön ja sitä seuraaviin muihin öihin. Näin hänen mielialansa oli erinomaisen otollinen sille, mikä häntä odotti Malkamäen vaiheille päästyään.

Vuoden lyhin yö. — Brunius

(Vuoden lyhin yö)

Aurinko on laskenut. Aistit kukin taholtaan välittävät ihmismielelle vaikutelmia suviyöstä: ruisrääkkä, kaskisavu, lepänlehdet. Olga on mäessä lepänlehvien seassa, silmät etsivät lehvien välitse sopivaa näkösuuntaa. Elias palaa tuolla kotiin päin, Bruniusta ollaan noutamassa.

Olgalla on sellainen tunne, että tämä hänen nykyhetkinen asemansa on kaikin puolin perin mieletön. Se tunne tulee häneen noista lepänlehdistä, jotka liikkumattomina sijaitsevat siinä aivan hänen kasvojensa läheisyydessä. Ja jalkojen juuresta katsoo ja kuuntelee matala ruoho tänne ylöspäin. Mitkä seikat ovat luoneet tämän tilanteen? Korviin kuuluva sydämenlyönti puhuu Bruniuksesta, ja sisäinen silmä näkee hänet kuin jonain monikohtaisena jaksona niistä tanssiaisista tähän asti, kun hän nyt jossain tuolla lähestyy taloa. On jotain omituisen naurettavaa siinä, että kaikki on näin käynyt Olgan ajatusten mukaan, eikä siihen ole vaadittu sen enempää hänen puoleltaan. Mikä Brunius on? Miltä hän näyttää? Hän kulkee katua pitkin ja näyttää kärsivän siitä, että hänen on kuljettava tai ajettava katua pitkin samalla lailla kuin muittenkin ihmisten. Näyttääpä siltä, kuin vaivaisi häntä sekin, että nuo, jotka kulkevat katua samoin kuin hän, tietävät hänen olevan rikkaan ja oppineen. Nyt tällä hetkellä Olga näkee hänet juuri sellaisena ja muistaa samalla, että sellainen Brunius nyt lähestyy Malkamäkeä. Vakava ja leikillinen yhtyvät ja luovat oudon, voimakkaan mielteen. Ympäröivä kesäyö ei naura eikä itke, se ei ole oikein läheinen. On vielä tämä ja tuleva yö ja sitten vasta on juhannusyö. Että tämä on vuoden lyhin yö, sitä on tuskin huomannutkaan muut kuin Brunius, joka kirjoitti Olgalle: "Olen luonasi vuoden lyhimpänä yönä."

Niin kauan kun päivää riitti, ei Olgan tarvinnut katsoa tätä tilannettaan silmästä silmään. Hän liikkui vaivattomasti, suorittelipa vielä jotain valmistuksiakin Bruniuksen varalta. Mutta auringon jo ollessa alhaalla hän seisoi yläkerran päätyakkunassa ja näki, kuinka päivän iltasäteet osuivat pellolle suolaheinien punaisiin kukkaröyhyihin, ja kuinka Elias eteni talosta etelään päin. Silloin hän kesken tuijotustaan odottamatta hätkähti, niinkuin olisi huomannut jonkin kauhean laiminlyönnin. Jostain alkukesän ajalta viikkojen takaa oli saapuvinaan hänen oma silloinen, nyttemmin jo unohtunut itsensä huomauttamaan tuosta laiminlyönnistä ja ilmoittamaan, että oli viimeinen tilaisuus sen korjaamiseen. Mutta Elias menee tuolla hiljallensa etelään päin ja pian voi Brunius olla täällä. Jos hän ehtii taloon asti, en voi enää poistua — milloinkaan. Kauhistava ahdistus otti Olgan maltillisesti valtoihinsa. Elias oli jo poistunut näkyvistä. Varjot pitenivät tiedottoman tinkimättömästi, vuoden lyhin yö teki tuloaan.

Olga koetti pelastua menemällä alakertaan lähemmäksi toisia ihmisiä, mutta se ei auttanut. Pian oli hänen taas palattava yläkertaan, jossa pääty-ikkuna ehdottomasti veti hänet luokseen ja tarjosi hänelle äskeisen mielentilan. Ei ollut minne mennä, tämä oli ainoa paikka, tässä piti odottaa ja ikäänkuin katsella sen merkillisen ajankohdan menoa, jonka kuluessa Brunius lähestyi Malkamäkeä, tätä taloa, johon hän, Olga, ikäänkuin sitä varten jo aikaisemmin oli joutunut.

Kun Olga siinä pysyi hiljaa paikoillaan ja tuijotti taivaan rantaan, asettui ahdistuskin ikäänkuin paikoilleen. Iltayö oli kulumassa. Olga oli jo hetken aikaa nähnyt Eliaksen etäältä lähestyvän, ennenkuin hän sen tajusi. Ja Brunius ei ollut vieläkään tullut. Eikö tulisikaan? Mitä? Nyt lähestyy Elias, mutta Brunius on ikäänkuin menossa poispäin. Taas ahdistaa. Tällainen on vuoden lyhin yö.

Vaistomaisesti hän kumminkin työnsi akkunanpuoliskon auki ja tunsi tällöin olennossaan, että Elias huomasi hänet. Ikäänkuin jonkin tahdon ajamana hän edelleen poistui akkunasta sellaisin elein, että Eliaksen piti huomata, mikä oli hänen tarkoituksensa. Tilanne oli sangen tiivis ja keskittynyt. Olga hiipi ulos sillä lailla kuin olisi pelännyt tikapuiden tai keittiön portaittenkin huomaavan. Mäen juurella hän katsoi taakseen: Elias seisoi alhaalla vainiolla ja katsoi tänne. Olga kätkeytyi ja kyyristyi lepikkoon, näki kaikkialla lähellään lehvien ja runkojen rajoittamia hämäriä pienoissokkeloita, jotka viettivät omaa järkähtämätöntä elämäänsä. Lyhyen ajan tämä sokkeloiden omituinen olemisentuntu täytti Olgankin mielen, tilanteen keskittynyt tiiviys lauhtui ja hän näki kaikki ikäänkuin lepikon hengessä. Sieltä ulkopuolelta lepikon lähestyvät tätä lymypaikkaa Elias ja Brunius —sillä aivan varmaan Bruniuskin tulee tänä yönä, Elias lähestyy, ja Olga ihan näkee tästä kätköstään, mitä Eliaksen mielessä liikkuu, mitä hän aivan varmasti uskoo nyt pian saavansa kokea. Olga näkee sen salaa Eliakselta, ja se näky on sekin jollain tavoin naurettava. Olga tahtoo nyt ihan välttämättä, että Elias hänet löytää. Elias on jo tulossa mäkeä ylös, Olga taittaa vahvahkon lepänrungon, niin että räsähdys kuuluu lepikon möyheästä aarniosta. Olga laskeutuu pitkälleen epämukavaan asentoon pienten lepän runkojen väliin, painaa kasvonsa käsiinsä ja jää siihen odottamaan. Hänen ajatuksensa on aivan ihmeellisen kirkas, ja hänen sisäinen silmänsä näkee koko tämän tilanteen aivan kuin ulkoa päin, niin että häntä melkein hymyilyttää tämä meno. Hän tajuaa kaksi maailmaa: toinen on siinä hänen kasvojensa ja maan välissä, ja siihen ei sovi mikään tuosta toisesta maailmasta, johon kuuluu hänen hartiansa ja koko muu ruumiinsa, lepikko, ilma taivaan rantoihin asti, ja jonka maailman tapauksia hän siitä omasta pienestä maailmastaan seuraa. Hän kuulee ja sisäisesti näkee, kuinka Elias lähestyy häntä kuin jotain uskomatonta löytöä, ja hänen on hyvä olla kun hän tuntee, ettei Elias pääse siihen maailmaan, joka on sulkeutuneiden silmien ja maanpinnan välissä…

Seisahdus. Nouskoon runo lepikon sokkeloista kesäyön laimean taivaan laelle. Sieltä näkee yhtaikaa monta seikkaa ja — mikä tärkeintä —miellyttävän välimatkan päästä.

Kas, ensi huomio täältä taivaalta katsoessa kiintyy ehdottomasti maanpinnan muotoihin. Koko harju näkyy alusta loppuun. Se on kuin tummanvihreä jättiläiskarhe, joka ulottuu tästä tämän viljelysalueen laidasta tuonne tuon toisen alueen laitaan. Sen vasemmalla puolella on monilahtinen vesistö, joka harjun suunnassa jatkuu jatkumistaan. On vahinko, ettei ole koskaan tullut käytyä pitkin noita asumattomia rantoja, missä harjun metsä rajoittuu veteen. Se ranta on lukemattomien vaaksanmittojen pituinen ja täynnä niljakkaisia kiviä, joiden väliin pujotteleiksen sormen, ehkäpä kämmenenkin levyisiä varjoisia lahtia, joiden pohja on täynnä pienenpientä valkoista ja kirjavaa kiveä. Kun tuo metsäinen kiviranta loppuu, alkaa kylän alla kaartuva heinäranta. Tuo tölli kylän ylälaidassa aivan harjun juurella on Korkee; noin pitkän matkan siis Malkamäen Elias kulkee käydessään Korkeen Lyyliä tapaamassa… Tämä on vuoden lyhin yö, jona näitä katselemme … ja näemmehän me täältä tosin muutakin kuin pelkän maanpinnan ja sen viljelykset, metsät ja vedet. Näemme aivan selvästi, että tuolta harjun oikealta puolelta lähestyy Brunius istuen hytkyvillä rattailla Malkamäen Taaven rinnalla… Korkeen Lyyli laskeutui äsken makuulle aitassaan palattuaan harjulta, jossa oli Eliaksen hyväilyissä havainnut uusia sivuvivahduksia, ja kuvittelee nyt tuon harmaan täplän, aitan, sisässä lähestyviä juhannustansseja. Ja vaikka välimatkat ovat noin tuiki pienet, ei hän näe eikä edes aavista Bruniusta ja Taavea maantieltä, eikä Eliasta ja Olgaa tuolta lepikosta, vaan nukkuu…

Elias ja Olga pitävät kumpikin silmänsä kiinni maatessaan sylityksin lepikossa. Nyt he siis ovat sylityksin. Olga tuntee nyt aivan täydellisesti korjanneensa kaikki laiminlyöntinsä, hänen on sanomattoman hyvä olla, sillä hän olisi voinut nyt tässä maatessaan kokea mitä hyvänsä, mutta hän ei ole tahtonut. Hänelle riittää hyvin tieto siitä, että olisi voinut mielensä mukaan pitää nuorta poikaa omanansa, itse vallita tällaista tilannetta, tarvitsematta joutua hämilleen. Hänen on hyvä olla ja siksi hän tarmokkaasti torjuu kaikki Eliaksen, nuoren pojan, vaistomaiset yritykset. Hänen on niin hyvä olla, että hän lopuksi tarttuu pojan päähän, ja yhä silmiään kiinni pitäen suutelee poikaa. Se oli Olgan ensimmäinen suudelma. Sitten hän kuiskaa Eliakselle: — Minä lähden nyt, jää sinä tänne! Ja katoaa tuossa tuokiossa lepikkoa myöten taloa kohden.

Yö katsoo kuin lempeä eläin, joka ei osaa puhua.

* * * * *

Taave oli laskenut hevosen samaan mäkeen ja näki Olgan salaisen kiireisen paluun. Taave meni pirttiin ja jäi akkunanpieleen katselemaan. Hän näki muorin pojankin tulevan mäestä … sitten hän meni sänkyyn ja alkoi ajatella.

Äsken oltiin taivaan laella ja saatiin sieltä silmäys yli koko paikkakunnan ja sen asiain. Nyt se taivaanlaki jo rupee kirkastumaan, vuoden lyhin yö ohenee kohta aamuksi. Taivaan laen korkeudesta näkyisi ehkä jo auringon syrjä, ja silloin ei maanpinnan katseleminen korkeudesta tuota samaa tunnelmaa kuin kesäyönä. Sitäpaitsi useimmat ovat nukuksissa. Malkamäen pirtin sängyssä tosin valvoskelee Taave aivan erikoisissa ajatusaskarteluissa, ja tuolla päärakennuksen eräässä huoneessa valvoo — Brunius.

(Brunius)

Brunius valvoo vuoteessaan. Olga on äskettäin lähtenyt huoneesta.

Matkallaan oli Brunius jälleen saanut kärsiä muista ihmisistä, jotka matkustivat niinkuin hänkin pitkin kesäistä maanpintaa tänne päin. Hän oli joutunut kulkemaan yhtenä heidän parvessaan ja myöhästynyt. Kun hän sitten lopultakin keskellä yötä pääsi uppo-outoon Malkamäkeen, tapasi hän hämärässä tulevat appivanhempansa, joista äiti heti lähti yläkertaan etsimään tytärtään. Mutta siellä ei ollut tytärtä. Se oli hyvin ihmeellistä, sillä vierashan oli Olgan oma vieras, jonka hän itse oli tänne toimittanut, jota eivät he, vanhemmat, edes tunteneet. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin ohjata tulija huoneeseensa, "jonka Olga kyllä oli päivällä häntä varten järjestänyt".

Brunius tuli hämärään huoneeseen ja yksin jäätyään seisahti keskelle lattiaa tarkastelemaan akkunoitten valoisia ruutuja ja huoneen eri soppia, niinkuin jotain merkillisiä mykkiä ilmiöitä, joiden keskelle hän oli joutunut. Hän oli sukeltunut tänne tuntemattoman ihmisperheen salaperäiseen piiriin. Jokaisessa kappaleessa ja hämärissä seinissäkin piili jokin sellainen osa Olgan hengestä, jota hän ei tuntenut, jota Olga ei ollut henkilökohtaisesti ilmaissut. Nyt oli Olga itse poissa, nuo hänen henkensä tuntemattomat osat vain edustivat häntä. Oli hiljaista ja hämärää. Brunius ei milloinkaan eläissään ollut ollut tällaisessa tilanteessa, josta ei edes ollut pienintäkään poispääsyn mahdollisuutta. — Jos nyt tästä pääsisikin saman tien lähtemään, ajatteli Brunius ja tuijotti akkunaan, niin olisi minun mahdoton olla, kun ihmiset saavat tiedon tästä matkastani. — Hän muisti kirjoittaneensa Olgalle: "Olen luonasi vuoden lyhimpänä yönä." Oliko hän todella kirjoittanut sellaisen lauseen? Siis hän, Brunius, oli nyt joutunut tällaiseen…

Ovi kävi jossain kauempana, kuului askelia. Brunius riensi sohvalle istumaan. Olga tuli huoneeseen, lähestyi Bruniusta ja sanoi pehmeästi, kahdenkeskisesti:

— Johan sinä tulit —

— Niin tulin — nyt minä tulin sitten.

Tähän vastasi Olga aivan lyhyellä vaitiololla ja sanoi sitten:

— Minä istuin tuolla mäessä, kunnes tiesin sinun päässeen tänne huoneeseesi.

Olgan olento oli omituisen lähentyvä ja lämmin. Jostain syystä ei hänen lämpönsä kumminkaan tarttunut Bruniukseen, vaikka se ehdottomasti ottikin hänet valtoihinsa. Olga katseli Bruniusta niinkuin olisi jostain salaisesta riemusta tahtonut syleillä häntä. Bruniuskin jo lämpeni ikäänkuin vasten tahtoaan. Istuen jälleen sohvalla hän toisti äskeiset sanat: — Niin, nyt minä sitten tulin —

Olga siirtyi hänen luokseen ja nojaten seisoviltaan käsillään hänen polveensa sanoi:

— Vai nyt sinä sitten tulit. — Äänessä värähti äskeinen hillitty, tuntematon riemu. Brunius yritti ottaa häntä syliinsä, mutta Olga väistyi ja sanoi: — Minä puhun huomenna isälle.

Brunius nousi sohvalta. He seisoivat vähän matkan päässä toisistaan. Olga tuli Bruniuksen luo, otti häntä omituisen varovaisesti vyötäisiltä ja sanoi hellästi: — Minä menen nyt nukkumaan — mene sinäkin.

Sitten hän poistui ja Brunius jäi taas huoneeseen yksin.

Bruniuksella ei ollut ennen ollut mitään naissuhteita. Nyt hän Olgan lähdettyä makasi vuoteessa hiljaa selällään ja katseli rauhallisemmin tätä kaikkea, mihin hän nyt oli joutunut. Matkalle lähtiessään hän oli ollut vain hienossa jännityksessä, mutta tuntenut kumminkin hallitsevansa asemaa. Hän luuli jo kokevansa avioliiton syvintä merkitystä ja yksin ajatellessaan katseli koko ihmiselämää avioliiton kannalta, tunsi syvästi kaikkien avioliittoa koskevien vanhojen periaatteiden oikeutuksen. Mutta heti, kun hän tuossa hienossa jännityksessään lähti liikkeelle, kohtasi hän kaikkialla seikkoja, jotka eivät mitään tienneet noista hänen järkeilyistään: matkan vastukset, renkipoika, hämärä talo, Olgan vanhemmat, Olgan poissaolo… Sitten oli Olga ollut täällä huoneessa, menetellyt niin ja niin, ja oli nyt jälleen poissa. — Minä olen jollain ihmeellisellä tavalla kiinni hänessä, näen alati hänen vartalonsa edessäni… Ja kun Brunius ajatteli, että hän huomenna menee sen saman olennon kanssa kihloihin, tuotti se ajatus hänelle ikäänkuin vastenmielistä tyydytystä. Hän nimittäin tajusi, että tämä tyydytys oli vierasta, ennen koettelematonta laatua, ja mikään sellainen ei häntä koskaan miellyttänyt. Tällä tunteella ei ollut sijaa hänen kehittyneissä ajatusjärjestelmissään, kaikkein vähimmän niissä, joita hän oli luonut eri sukupuolten välisistä suhteista…

Bruniuksesta on hetkeksi tullut kesäisen kertomuksen huippuhenkilö, kun hän vuoden lyhimmäksi yöksi on saapunut tänne kaiken keskelle. Hänen ajatuksensa kierteli vielä samaa rataa, kun aurinko jo nousi. Taavekin oli pirtissä jo silloin nukkunut.

Juhannus lähestyi.

Juhannusta vastaan

1.

(Juhannusaatto-ehtoon runollisuus)

Juhannusaatto-ehtoon runollisuus saapuu nurkkiin, pieliin ja pihamaille — sillä se on etupäässä niiden runoutta — se saapuu niihin tuona määräpäivänään, illalla, siihen aikaan, kun aurinko ei enää häikäise. Ollaan jo niin kaukana suvessa, että koivunlehti on täysikokoinen, pirtin ilma ei enää ole ihmispesän kyllästetty keskus, avonaisista ovista ja akkunoista se virtailee ulos ja leviää ja lauhtuu tanhuville. Joku pesän pikkujäsenistä etenee pihasta pois, vainiomäkeä, aidanviertä, lähdetietä. Matala koivunvesakko on hänen silmissään yhtäkkiä ihmeen henkevä. Samoin pirtti täältä katsoen on kuin jokin matala ja hyväntahtoinen vanha olento. Ja pihamaa on katselevinaan taivaanrantaa, josta lähestyy juhannus. Illallissauhun noustessa piipusta tekee pikku tyttö kirjavan vihkon kurjenpolvista ja leiniköistä.

Kun lehtimaja on valmis, on se kohta ketoa, joka on jäänyt sen sisään, saanut erikoisen hengen. Majan seinäkoivut rajoittavat sen majan lattiaksi, sille tuodaan matala lastenpöytä, jakkara ja penkki, ja jos siihen laskeutuu käsilleen, on tunne toisenlainen kuin piharuohossa ulkopuolella majaa. Seinäkoivun juurelle ilmestyy pian nukke, se näkee siitä pienestä kehdostaan oksien alitse majan ulkopuolellekin, jossa maailma näyttää avaralta ja ikäänkuin vieraammalta. Mutta sieltä näkyy myös etäisten pientareiden suunnattomat kukka-aarniot ja rukiin yli taivaan ranta … lehtimajan oksien alitse ja välitse. Lehtimajan suu on päin porstuanovea, jonka molemmin puolin on myös koivut seisomassa kovaksi tallatussa kamarassa. Porstuan ovi on auki ja porstuanperäkamarin ovi on auki, niin että pihasta näkee kamarinakkunan takaisen jalankäymättömän kedon, jonne lännestä osuu auringon iltavalo kirkastamaan survovaa hyttysparvea. Kamarin akkunalaudalla näkyy olevan kirjava vihko kurjenpolvia ja leiniköitä, ja niiden takana akkuna, ja sen takana kirkastuneet hyttyset, niinkuin tämän illan hauskat kultakipunat.

Illan ja yön taitteessa nouskaamme ylemmäs.

Ilman herkkyys pitelee kevyesti laajempaakin näköpiiriä, jota vallitsee vanha, havulatva harju. Laajan vesipinnan rantoja ja rajoja ei voi täältä asti arvioida, mutta sen sävy on yhtä kuin kukkasten, koivujen, pihamaiden ja katonlappeiden. Punaisesta auringosta on nyt puolet näkyvissä, punainen valo koskettaa vielä lakeudella pitempien kukkien latvoja, mutta niiden juuripehkossa ja pensaitten varjopuolella odottaa jo valmiina kesäyön alku. Asumuksiin saapuneet kaukaiset juhannusvieraat palailevat pieniltä mäkiretkeilyiltään vieraspaikkojensa pihoihin, käyvät pirttiin ehtoolliselle. Vieraitten hevoset ja kärryt jäävät yöksi pihaan. Lehtimajain koivut ovat neitseellisimmillään. Juhannusyö. Aurinko on laskenut, painukaamme harjulta laaksoihin takaisin ruismaiden ja ihmisasuntojen henkeen.

Kun juhannusyö on kaunis ja tyven niinkuin nyt, vaimentaa se kaikilta näkyväisiltä ne piirteet, jotka päivänvalossa ovat niille ominaisia. Kaikki pienet juhannusyön merkkitapaukset, joita nyt alkaa siellä täällä tapahtua eri ihmisille, ne ikäänkuin siirtyvät kumottavalle pohjoistaivaalle ja väreilevät siellä etäältä kuuluvien pelinsävelten tahdin mukaan. Pelinsävelet kertovat sinulle, yksinäiselle katselijalle, noista tapauksista ja täyttävät sinun mielesi muistelevalla kaiholla, ja sinä kadehdit niitä ihmisiä, joille jotain tapahtuu tämän juhlayön tietämiin. Joku tunsi samaa viime juhannusyönä, mutta nyt hän ei sitä muista, sillä nyt hän rientää vaalean, uuden onnen ympäröimänä uusille, hämyisille oville, ja ehtii rientäessään erottaa tuhannen kukan häiritsemättömät kasvot kukkakansan alkavasta juhlatungoksesta. Pelin ääni vaikeni. Itä, länsi, pohjoinen ja etelä ovat ne rajapylväät, joiden sisäpuolella tämä keveä henki asuu, ulottuen ruismaasta ruismaahan, pihasta pihaan, pitkin pientareiden koiranputkirivejä ja päivän lämmittämiä siistejä teitä.

Ja yön syvyyteen sisältyy suuri, ikuinen, tasainen elämä, jonka hienoimmat kiihkot näinä ehtootunteina ovat keskittyneet siellä täällä valveilla liikkuvien ihmisten sieluihin ja silmiin, vaikka kaikki näyttää nukkuvan.

2.

(Lyylin lähtö)

Korkeen Lyyli menee tänä yönä tanssiin. Hän hankkii hiljaksensa puhumatta toisille, jotka kumminkin hänen hankkeensa huomaavat. Väinö aikoo nähtävästi itsekin lähteä, lienee jo mennytkin. Lyyli ei ole ennen tanssissa käynyt, mutta silti ei häntä kielletä. Hänelle ei puhuta mitään.

Lyyli pukeutuu aitassa, sillä häiriytymättömyys on hänelle nyt kallis asia: jokainen vaatekappale saa siinä ikäänkuin siunauksen, ja jokainen kamman vetäisy tuntuu hyväilevän hiuksia ja toivottavan onnea. Lyyli osaa tanssia, hän saa tanssia Eliaksen kanssa Linnan pirtissä. — Nyt hän kiinnittää vyön.

Muuten on hänen mielialansa nyt taas aivan toinen kuin koskaan ennen, sydämessä pulpahtelee outo vallattomuus, ja mielikuvitus liehtoo hurjia aikeita. Hän tuntee pääsevänsä perille jostakin uudesta, aivan samoin kuin silloin sunnuntai-iltana avioliitosta. — Tämä on nyt yöjalkaan lähtöä, siitä puhuessa tarkoitetaan jotain pahaa. Nyt minä lähden yöjalkaan, tanssiin. Minä olen tyttö, mutta lähden sittenkin. Minulla on heili…

Kaikki nuo seikat: yöjalka, tanssi, heili, olivat odottavinaan ulkona tutulla pihamaalla, yhtyäkseen seuraan heti kun hän astuu ulos aitasta. Kuin silmää iskien ne tahtoivat nuorekkaasti hymyillä moititulle maineelleen. Nyt tyttö tuli aitan eteen ja näki edessään polun, jota myöten hän viimeaikoina oli iltaisin noussut harjulle. Mutta nyt hän ei mennyt siitä, vaan meni alas navetalle ja sen takaa kylätielle. Harjulla-käynnit ja niihin liittyvät ajatukset tuntuivat jäävän kotiin. — Silloin sunnuntaina Elias oli sellainen, pelkäsi toisten huomaavan. Nyt, nyt ymmärrän sen… Täällä me kohtaamme ja täältä yhdessä tulemme, aamuyöllä. Menemme… Hän ei uskaltanut ajatella loppuun asti: menemme minun aittaani. Koko kotiväki tuntui tytöstä nyt vieraalta, ikäänkuin jotenkin tiellä olevalta, mutta Eliaksen kuva oli tulevinaan lähemmäksi häntä, kasvoillaan sama hurmaava ilme, joka silloin sunnuntaina oli Lyylin mieltä lamannut. Nythän on juhannusyö. Kaikki tähänastinen menettää merkityksensä, unohtuu ja etääntyy. — Nuoren ihmisen tämänhetkinen elämä sisältyy siihen, että hänellä on hauskat vaatteet ja äsken pesty iho. Ja mennessään eteenpäin hän näkee rinnakkaisuutensa metsäniitussa, joka sekin on täynnä leinikköjen keltaa ja kurjenpolvien sinipunervaa, tupruavana sekoituksena, keskellä juhannusyötä. Ladon seinällä suunnattoman suuria koiranputkia. Mutta notkossa nouseskelee oudonrakenteisia, melkein mustia ohdakkeita, niinkuin joitain peloittavia ylimyksiä, pitkiä ja hoikkia, täynnä nuppuja.

Tänä yönä voi juoda viiniä niinkin nuori tyttö, ettei vielä koskaan ole sitä maistanut eikä ymmärtänyt. Nyt hän maistaa sitä toisten seurassa, eikä kukaan huomaa sitä miksikään tapaukseksi. Niinikään toisten huomaamatta hän katsoo ulos, valoisan yön salaperäisyys vetää hänen mielensä hetkeksi syrjään ja huomauttaa vakavasti pionien ja pelargonien läsnäollessa, että hän on tulossa immeksi.

Lyyli tunsi ikäisensä tytön, jota kohtaan hän ei milloinkaan ollut kokenut mitään eristävää tunnetta. Tytön koti oli Korkeesta tanssipaikalle päin noin puolivälissä. Jatkuva onni oli hienotunteisesti ohjaillut niin, että Lyyli viikolla oli sattunut tuon tytön pariin ja aivan luontevasti tullut sopineeksi yhteisestä tanssiin menosta. Nyt hän poikkesi siihen asumukseen. Tytön äitikin oli vielä ylhäällä, ja vaikka oli vanha ihminen, oli kumminkin hymyilevän suosiollinen tanssiin meneville tyttärille. Niin tyttäret lähtivät tölleistä kohti tämän-öisiä kohtaloitaan, ja syventyvä yö sai heistäkin yhä lisää sitä ainesta, josta sikisi se näkymätön, vahva henki ja joka oli määrätty kestämään vain muutaman tunnin. Malkamäen ylängöltäkin virtailee jo yöhön samantapaisia aineksia, osaksi myös tänne tanssipaikalle päin. Sieltä tulee Elias, kun ehtii, ja — ihmeellistä kyllä — myös Herttua. Taave, renkipoika, on jo näkyvissä ja hihkaisee. Siellä on koko joukko juovuksissa.

Korkeen Lyyli tuttavansa kanssa pääsee pihaan ja siitä pirttiin. Matkan varrella koetut yksilölliset aivoitukset sukeltavat tuotapikaa pelin ja tanssin humuun. Hämärä ilma kuiskaa, että Eliaskin tulee.

3.

(Juhannussauna. — Kihlajaiset)

Malkamäen isännän hetket olivat herttaisimmillaan, hampaat välkkyivät ja puhe oli nasevaa. Hän pyysi Bruniusta odottamaan, juoksahti Eliaksen akkunan alle ja sanoi leikillisen käskevästi: Saunaan, saunaan! Sitten hän Eliasta odottamatta palasi vieraansa luo, ja he laskeutuivat hiljalleen saunalle päin. Elias saavutti heidät ahteen alla. Esittelyssään isäntä lisäsi Eliaksen nimen jälkeen: — suuri maailmanmies ja naisten hulluttaja.

— Hulluja on kenen tahansa helppo hulluttaa, vastasi Elias ja tunsi sanoneensa jotain varsin typerää. Mutta samalla hän tunsi, että tuo lause määräsi hänen suhteensa tuohon Brunius-nimiseen mieheen, joka katsahti häneen hymyillen ylhäältä päin prillien takaa. Hän huomasi sanojensa jostain syystä koskeneen myös isäntään, sillä tämän hampaat pysyivät vähän aikaa näkymättömissä.

Pukuhuoneeseen tultuaan nämä kolme herraa alkoivat riisuutua, ja Elias ajatteli nautiskellen: — Vai sillä lailla, vai siinä te nyt olette! Kyllä näen, että teillä on yhteisiä hauskoja asioita. Sinä äijä aavistelet jotain ja nautitset. — Saapa nähdä mimmoinen ruho sieltä tulee näkyviin. — Kaikeksi onneksi on tämä yö juhannusyö.

Riisuttuaan vaatteensa ja prillinsä ei äskeisestä Bruniuksesta ollut jäljellä muuta kuin kaksi latteaa etuhammasta, jotka tavan takaa tulivat näkyviin suuhun pyrkivien viiksien aita, niinkuin hän olisi alati kärsinyt jostain epämukavuudesta. Hän näytti omituisen avuttomalta, raajat olivat ruumiiseen nähden liian heikot. Silmät näyttivät ilman prillejä kosteilta ja lempeiltä. Hän oli lukumies.

— Onpa hartioihin tullut pahoja näppylöitä, pakisi isäntä hyväntahtoisesti; — pitää vihtoa nyt aikalailla ja huomenna paistaa auringossa. Ovatko ne kauan olleet?

Tämä puhelu ei huvittanut vierasta. Hän nousi varovasti lauteille ja vastasi siinä mennessään jotain. Isäntä laajensi asian ja lausahti: —Mistähän niitä ihmiseen kaikenlaisia tuleekin?

Elias heitti löylyä ja sanoi: — Ne johtuvat vatsasta. Kuinka on hampaiden laita? Lausumansa typeryys ei enää harmittanut Eliasta, vaan huvitti. Mutta hän oli hajamielisesti heittänyt kiukaaseen kolme kipollista. Brunius ei tehnyt selvää hampaistaan, vaan alkoi hiipiä lauteilta alas.

— Tuliko liikaa? sopahti isäntä.

— Minä en ole tottunut suomalaiseen saunaan, lausui Brunius harvaan ja vaivautuneesti. Äänen sävy ilmaisi hänen tunteensa hänen nykyistä seuraansa kohtaan.

Vihdottiin ja pestiin. Vilvoiteltaessa sanoi Elias:

— Ai kuulkaas, isäntä. Jos minä tästä piakkoin otan ja nain, niin vuokraatteko te minulle tonttimaan?

— Kuinka vaan puhutaan. Vai aikoo mies naida, taitaa jo olla kumppani katsottunakin.

— No se asia nyt ei liene vaikea järjestää, vastasi Elias hymyillen ja siveli vasemmalla kädellään oikeaa hauislihastaan. Tämäkään puhelu ei sujunut. Elias havaitsi, kuinka Brunius koko ajan koetti sietää tätä tilannetta, joka hänelle oli kiusallinen ainoastaan siitä syystä, että Elias oli saapuvilla. Erotessa sanoi isäntä, taas ikäänkuin jostain kevyesti ilkamoiden: — Terve tuloa sitten vähän päästä talon puolelle, pidetään siellä vähän pientä perhejuhlaa näin juhannusiltana. — He menivät, ja sitä mukaa kuin he lähestyivät pihamaata, sai Brunius olemukseensa takaisin ne luonteenomaiset piirteet, jotka saunassa olivat hetkeksi valahtaneet pois.

— Vävy ja appi, ajatteli Elias katsellessaan poistuvien herrojen kuvioita juhlallista iltaa vastaan. Koko tämä omituinen seikkailu, joka nyt täytti täällä ilman, tuntui hänestä noiden kahden mitä erilaisimman miehen yhteiseltä yritykseltä. Olgan kuva ei siihen ollenkaan sopinut. Elias kääntyi katsomaan poispäin talosta laaksoon, josta henkäili juhannusyö, aivan kuin hän olisi pistänyt päänsä jostain huoneen ikkunasta ja saanut raitista ilmaa. Hänen mieltään melkein etoi tunne siitä, että hän oli voimakkaampi Bruniusta. Sen tunteen säilyttäminen oli hänestä lapsellista ja vastenmielistä, mutta hän ei voinut sitä poistaa.

— Minä menen sittenkin tanssiin. Lyyli on siellä. Nyt on juhannusyö.

Olga ei tosiaan sopinut siihen, mitä tänä iltana tapahtui. Hän meni läpi hämärän salin, jossa Eliaskin istui toisten vieraitten joukossa, ja hänen kasvoillaan oli selvä, helposti tulkittava ilme, ikäänkuin hän olisi mennessään malttamattomasti sanonut: — Älkää nyt tutkiko, mitä tämä tarkoittaa, ja siten sotkeko peliä, jota ette lainkaan ymmärrä. — Tietysti minä menen naimisiin. — Olin kyllä teidän kanssanne toissa yönä mäessä. — No mutta mitä se tähän kuuluu? — Olkaa vaiti älkääkä kyselkö.

Tuntui kuin Olga olisi tämän kaiken järjestänyt ja nyt ylhäältä päin ja tarmokkaasti — kuten ainakin ihminen, joka harvoin johonkin ryhtyy — ohjailisi tapauksen menoa. Elias vaistosi tämän ja jäi ikäänkuin sivulta seuraamaan tätä Olgan tointa, jossa hän, Elias, ei voinut olla mukana. Mutta mieluummin hän olisi mennyt tanssiin siksi ajaksi, kunnes tämä oli ohi.

Illallista syötäessä kihlaus julkaistiin ja Olgan yhä jatkuva ilme aiheutti, että Elias ja muut läsnäolijat vaistomaisesti pitivät koko asiaa omituisena sukkeluutena. Bruniusta ilmeisesti vaivasi hänen oma muukalaisuutensa, hän ei nähtävästi tuntenut oikein sointuvansa edes morsiamensa kanssa. Kaikki olivat jollain lailla Olgan valloissa.

Illallisen jälkeen mentiin mäkeen kokkoa polttamaan. Sama se, mentiin vain, kyllähän se sopi. Mäessä jatkui sama hienon ällistyksen tunnelma, kunnes tapahtui, että — kuten Herttua myöhemmin asian kuultuaan virkkoi — "köys katkes, laulu kuultihin":

(Taaven laulu)

Malkamäessä tytär on pulska, ja muorilla ainoo poika — halituli-tei, sen silivili-vei — ja muorilla ainoo poika.

Likka on lonkilta leviä,
mutta poian varsi on hoikka —
halituli-tei, sen silivili-vei —
ja poian varsi on hoikka.

Malkamäestä tytär lähti
ja kuljeskeli mettiin —
halituli-tei, sen silivili-vei —
ja kuljeskeli mettiin.

Kun tuli mettässä puskan taa ni' ketoon kellistettiin — halituli-tei, sen silivili-vei — ja ketoon kellistettiin.

Kelpaa joskus röökynälleki' renkipoian ranki — halituli-tei, sen silivili-vei — ja renkipoian ranki. — — — — —

Laulu kuului kiusallisen selvästi ylös mäkeen, eivätkä siellä olijat osanneet muuta kuin juhlallisen näköisinä kuunnella, kunnes laulu särkyi sekavaan rähäkkään. Olga säilytti asentonsa aivan hätääntymättä, sillä tavoin ikäänkuin musertaen toisten ällistystä. Silmäkulmat pinnistyivät pilveen, mutta katse ja suu hymyilivät, kuten ihmisen, joka aavistaa jotain hauskaa, mutta ei vielä oikein älyä sitä. Hän katsoi Eliakseen. Tilanteen teho oli niin valtava, että Elias Olgan katseen tavatessaan ei voinut pidättäytyä, vaan ratkesi nauruun ja melkein vieri mäkeä alas. Ja kun ahteen puolitiessä vielä seisoi silmät pyöreinä äsken saapunut Herttua pelkkänä kysymyksenä äsken kuulemansa johdosta, niin vaipui Elias maahan ja Herttuan kysyvän ilmeen yhä kiihoittamana nauroi kuin hullu.

4.

(Taaven seikkailu)

Taaven seikkailu alkoi viidettä käydessä iltapäivällä. Hän hajoitteli kesämaalla sontatunkioita; työ kävi aivan totunnaisesti, ja ajatukset näkyivät kiihkeästi liikkuvan jossain etäällä työmaalta. Ajatusten vauhti oli niin vinha, että se koko ajan näkyi pojan liikkeistä ja aiheutti keskeytymättömän laulunhyrinän, josta ei tosin sanoja ulospäin erottanut. Työ, ajatus ja hyräily liikkuivat mieltä hivelevässä tahdissa. Hän pisteli ensin kärrynkorin täyteen talvellisen tunkion muhevaa ainetta, sitten hiukan verkkaisemmin antoi talikon painua mutaan, otti ohjakset ja kimautti hevoselle: no! Eteni siitä saran alapäähän, jonne pienten sontaläjien jatkuva rivi johdatti. Kotvan siellä viivyttyään hän jälleen seisoi tyhjässä korissa, ja vaatteiden hienosti tutistessa ajoi takaisin tunkiolle. Hänellä oli tinkityö ja hän sai sen viiteen valmiiksi.

Silloin oli hänen mielensä jo niin kevyen herkässä vireessä, ettei hänellä ollut pahaa tunnetta edes taloa kohtaan. Kaikki tämän illan reimat aikeet lähestyivät hetki hetkeltä toteutumistaan, hän ajoikin käyden vainiolta taloon, lakki silmillä raukenevan auringon suojana. Hyräily heikkeni ja muuttui lopulta vihellyksen hyminäksi, kun hän auringon yhä laimentuessa kääntyi alapihalle. Mäessä kukkiva pihlaja kuvasteli jo juhannusaattoehtoota, kun hän päästi sinne hevosen.

Taaven oli hauska olla iloisine aikeineen. Pirtissä hänet valtasi hivelevä kaiho ajatellessaan, että hän nyt jättää tämän tutuksi käyneen nurkan, että tämä ilta on viimeinen, että siihen jää se sänky. Mutta kaiho on ihmiselle mieluisa tunne, ja Taave antautui sen valtaan, niinkuin hän tämän huoneen ilmassa oli monta kertaa tunteen valtaan antautunut. Syömästä palattuaan ja vaihdettuaan työvaatteet parempiinsa ei hän kiiruhtanutkaan isännän kamariin, vaan liikuskeli taas pitkin laajaa lattiaa, pysähtyen milloin minkin akkunan pieleen, sovitellen hattuaan erilaisiin viistoihin ja jälleen hyräillen hulivili-laulua, jossa tuntui kaihon väre.

— Tuosta ovesta on se kerran tullut tähän huoneeseen minua varten, yhtenä ehtoona, eikä ollut mitään kiirettä … voi saatana sentään.

Se oli jo etäinen asia. Mutta tällä hetkellä tuntui Taavesta ihan siltä, että se hänen laulunsa, joka tänä päivänä oli hänen päässään kypsynyt, ei oikeastaan loukkaa Olgaa. Kun hän kuvitteli laulavansa sitä reimasti, niin että Olgakin kuulisi sen matkan päähän, niin hän oli näkevinään Olgan silmissä samanlaisen ilmeen kuin silloin keväällä tanssissa. Ja siinä saisi olla muorin poikakin kuulemassa…

Ajatus muorin pojasta karmaisi Taaven mieltä niinkuin veitsenterä lasia, tai niinkuin olisi toisten nähden komeasti ryhtynyt nostamaan kiveä, jota ei jaksanutkaan. Siitä suuttuu, mutta samalla järki sanoo, ettei se ole kiven syy. Mielikuvat siitä, mitä hän oli havainnut Olgan ja muorin pojan välillä tapahtuvan, palasivat näinä päivinä aina Taaven silmien eteen, mutta kimmahtivat heti takaisin, pannen Taaven itsekseen äsähtämään. Mutta nyt, kun hän oli päättänyt tämän yön tietämiin hiljaa kadota tästä talosta, tuntui kaikki ikäänkuin selvemmältä ja kevyemmältä ja hänen oma olonsa miehevämmältä. Avaran maailman rinnalla, jonne poika aikoi tänä yönä paeta, olivat nämä asiat pieniä, oikealla maailmanmiehellä pitikin olla tällaisia. Sellaisella miehellä kuin muorin pojalla niitä on varmaan maailmalla monta, sitä ilmaisee koko sen kiusoittava olento, verkkaiset liikkeet ja silmäin katse. Tässä Taavea taas karmaisi, kuvitellessaan mitä Olga ja muorin poika ovat yhdessä tehneet. Mieleen kiehahti masentava, lohduton tunne siitä, ettei kukaan tyttö hänelle antautuisi, ettei hän pysty milloinkaan oikeaksi huliviliksi. Häntä epäilytti jo, kuinka hän pystyisi hoitamaan sen pullon, joka Vähässämäessä häntä odotti. Mielikuvat sinkoilivat: kuinka hän pikkupoikana oli ihaillut isoja miehiä, joille näin suvella joskus lauantai-ehtoona tuli ainetta… Kun saisi tänä yönä pitää tyttöä! Ja mielikuvain ryöpyssä näkyi jälleen Olgan hurmaava kuva pojan intohimojen keskeisenä esineenä.

Tässä mielentilassa hän nopeasti kääri työvaatteensa ja saappaansa yhteen myttyyn, ja kätki sen sängyn pään taakse. Sitten hän painoi hattunsa lopulliseen viistoon ja lähti isännän kamariin, peittäen avuttomuudentunnettaan tuikealla ilmeellä. —

Oi sinä juhannusyön ikivanha taika, vaikuta nyt niin, että Malkamäen Taave tänä yönä saa tytön. Katso kuinka kaikki on kuin sitä varten hehkeimmillään, ilma on tyven, pihlaja kukkii ja moniaalla leviää ilmaan pyhäisten pumpulipukujen ja ihon lemu. Koko yö on tullut kevytmielistä, ajattelematonta tuhlausta varten. Mutta mikä on Malkamäen Taave? Onneton olento, joka ei vielä eläissään ole tehnyt mitään miehuullista, vaikka hän jo lähestyy kahtakymmentä. Vain kerran hän on lyönyt miestä suun päälle, mutta silloinkin hän tunsi olevansa nulikka, joka liikkui isojen miesten turvissa, ja vaikka hän jälkeenpäin olisi kuinka luontonsa kanssa kiemurrellut, ei hän pitkään aikaan voinut mielestään poistaa raukkamaista kauhun tunnetta tuon lyönnin johdosta. Eikö hänelle jo ole kylliksi kohtaloa siinä, ettei hänestä milloinkaan voi tulla ihailemaansa salskeata, teräväsanaista tappelijaa, ei tanssipirtin miehekästä tyhjentäjää. Parhaina hetkinään hän sellaista kyllä kuvittelee, mutta silloin hän ei muista itseään.

Tänä iltana hän tosin tekee kaksi miehen työtä: hän ottaa isännältä palkkaa etukäteen ja karkaa aamupuolella yötä; ja sitten on Vähämäki tuonut hänelle ainetta.

Isäntä katseli kirjaansa ja sanoi: — Taave on jo ottanut niin paljon, vuotta on vielä jäljellä iso matka. — Aikooko Taave mennä jonnekin? —Aion minä mennä kotioni.

Olga tuli kamarin ovelle hienona ja upeana. Taave ei katsonut häneen, vaan tuijotti jyrkästi isäntään. Laulu tuli hänen mieleensä ja samalla varmuus siitä, ettei hän voi sitä kertoa yhdellekään ihmiselle, vielä vähemmän laulaa. — Olga puhui isännälle saunaan menosta ja poistui. Isäntä antoi rahan, Taave kääntyi ja lähti.

Kun tämä oli onnistunut näin hyvin, ei Vähäänmäkeen meno enää jännittänyt häntä niin paljoa, vaikka siellä oli Iivarikin kotona. Tämä seikka ilahutti häntä, sillä hän ymmärsi, ettei hän reimana miehenä sopinut säikkyä Iivaria. Hattu viistossa hän hiljallensa eteni talosta. — Laulut ovat lapsellisia; piruako minä hänestä piittaan; mutta oli hän mukava koettuna.

Koko seikkailu Olgan kanssa oli jäävinään kuin veden taakse. Vähänmäen kuisti ja porstuanovi olivat vastassa, niinkuin jokin karskisti hymyilevä uusi toveri. — —

Ja viina meni suoniin, ja oli juhannusaatto-ehtoo. Ja Vähänmäen pakarinpöydällä oli kahvikuppi ja sen laitaan kuvattuna kiemurakukkanen. Ja suvisella ruudulla käveli kärpänen. Ja kun meni pihalle nurkan taakse, kuuli yhtaikaa ruisrääkän äänen ja suonien tykinnän. Ja tuolla oli vanha Malkamäki.

Taave tuijotti siitä nurkalta Malkamäkeä silmät suurina ja höpisi itsekseen: Malkamäessä tytär on pulska ja muorilla ainoo poika…

Ja oli hauska palata sisälle. Ja kaikkein hauskinta oli, että kello jo kävi kymmenettä. Tanssiin mennään. Tanssi … tanssi; onpa se mukava sana. Se on kuin yhtälajia ainetta. Tyttöasia ei nyt tullut Taaven mieleen. Vaikka hän sitä ajattelikin, niin ei vaan kiihtynyt. Mutta peli ja humu…

Ruistähkäin latvoissa paloi vielä punainen valo. Se valo oli kuin tanssipaikalta tänne asti säteilevää pelin ääntä. — —

— Lauletaas vähän herrasväelle, sanoi Taave.

Toiset eivät oikein käsittäneet, mutta Taave alkoi kiljua lauluaan, silmissä hymyilevä kosteus. Toiset kuuntelivat ihmeissään, ja Taaven sisälläkin kuulteli jokin hievahtamatta ja vielä enemmän ihmeissään.

Kunnes joku rupesi hohottamaan yhtä odottamatta, kuin Taave äsken laulamaan. Silloin he kaikki rupesivat hohottamaan ja vaipuivat maahan istualleen. Oli hyvin epätietoista, oliko Taave sankari vai narri. Hän hohotti itse kaikkein hulluimmin, ja se viittasi sankariin. Ja tilanne kiepahti kokonaan hänen edukseen, kun hän sanoi:

— Nyt pojat Linnaan ja nopsasti. — Toisilla ei ollut siihen mitään sanomista, muuta kuin lähteä vaan. Tämä oli ensi kerta, jolloin Taave käski joukkoa.

Kun he kaukaa lähestyivät Linnaa, näkivät he Korkeen Lyylin ja
Harjunpään Annan menevän pihaan.

— Kattos tätejä, jes.

— Luuletkos, että — —

— Kyllä — kummaltakin.

Taaven sitä sisäistä kuuntelijaa etoi tämä keskustelu aivan ihmeellisesti. Hän hihkaisi ja se auttoi.

Läheltä kuullen tuntui pelin ääni iloisesti rähisevän sen johdosta, että aurinko kumminkin oli laskenut.

5.

(Tanssit)

Tanssipaikka on semmoinen paikka, jossa monien ihmisten yksi-öiset kulkuradat kohtaavat toisensa, monella muotoa yhtyvät, kieppuvat yhdessä ja jälleen eroovat aamupuolella, hajaantuakseen usein eri ratoja ja eri yhdistelmissä kuin ovat yhtyneet. Jos kuvittelee, että jokaisen tanssissakävijän jälkeen koko yön jää punainen viiru, niin olisi näin syntyneitä kuvioita taivaan laelta hauska katsella juhannusyönä. Siellä täällä pitkin vihreätä maanpintaa näyttäisi vihreyden keskellä makaavan jokin jättiläismäinen alku-eläin, jonka täplämäisestä ruumiista tunkeutuu ympäröivään vihreyteen hienoja, punaisia lonkeroita. Ja jos onnistuisi näkemään läpi eläimen kuoren (pirtinkaton), näkisi tuon punaisen lonkeroaineen eläimen sisällä jatkuvan ja sotkeutuvan yhteen.

Tanssi … tanssi … kuten Taave viinapäissään toisti sitä sanaa itsekseen; se ei muodostu läsnäolevista ihmisistä eikä heidän tahdikkaista liikkeistään, vaan heidän aivoituksistaan ja tunteistaan. Jos jälkeenpäin luettelee poissaolleelle kaikki, jotka olivat läsnä, ei hän siitä saa mitään käsitystä itse tanssista, sillä tanssin oleellinen kohta on sen näkymätön henki, joka muodostuu kaikista niistä näkymättömistä ajatussäteistä, jotka yhdessä pölyn ja soiton kanssa täyttävät hämärän ilman. Yksilö häviää tanssissa, ja hänen viehätyksensä on siinä, että hän liikkuu tuossa tanssin sekoitetussa hengessä niinkuin jossain suojelevassa ainemeressä, hänen aivoituksensa voi suloisen turvallisesti piillä kaikkien aivoitusten yhteisjoukkiossa. Tanssiin saapuminen ja sieltä lähteminen on turvattomampaa, ja senvuoksi koettaa jokainen suorittaa ne salavihkaa. Mutta tanssin kestäessä tuntee jokainen oman pienuutensa kokonaisuuden rinnalla. Joku joka on tanssinut ahkerasti, pistäytyy ulos ja näkee siellä seisoskelevia hämärähköjä olentoja. Ne ovat kokonaisuuden heikkenevää äärtä, jonka olemassaolo on hyvin tarpeellinen, sillä ilman sitä rajoittuisi tanssi-kokonaisuus liian jyrkästi. Seisoskelijain tajunnassa on tuo ulospistäytyjä taas osa tiiviimmästä keskuksesta, jonka lämmöstä he heikompina aineksina riittävästi nauttivat täältä sivulta. Itse lempeä juhannusyö näyttää lukeutuvan kaikkein huomaamattomimpiin sivulla seisojiin.

Koko tanssiväki on yhtenäistä, tasaista joukkoa, toiset hiukan voimakkaampia, ja peli on samassa vireessä joukon ajatusten kanssa, sävel on koossapitävä ja kirvoittava voima. Jollei se jaksa kaikkea kirvoittaa, purkautuu ylimäärä tappelun tupsahduksena.

Elias ja Herttua ovat ilmestyneet ovensuu-joukkoon. Heidän kummankin kasvoillaan on äsken koetun voimakkaan ilon ja viininjuonnin jälki-ilme. He eroavat hieman liian paljon muusta väestä, mutta tanssi on jo niin pitkällä, ettei se seikka enää häiritse. Lyyliä ei näy pirtissä, ja Elias mukautuu heti siihen ajatukseen, ettei häntä ole koko tanssissa. Saman tekevä, he ovat Herttuan kanssa taas yhdessä ja kahden.

Mutta samassa ilmestyy kamarinovelle ensin Linnan emäntä ja hänen viereensä Lyyli. Eliaksen mieli lämpenee. Äskeisten tapausten taustaa vasten tuntuu Lyyli nyt suloisen kevyeltä ja helpolta hallita. Yö tulee ihanaksi, mutta minne saisi Herttuan!

Kas, Taave meni ottamaan Lyyliä. He kulkevat ohi ja Lyyli katsoo
Eliakseen tummissa silmissä outo hurma. — Kuka se oli? kysyy Herttua.
— Se on se, vastaa Elias. Herttua ymmärsi koko pitkän kertomuksen tämän
enempää siitä kuulematta.

Herttua katseli tyttöjä toivovin silmin. Taave jätti Lyylin ja Elias meni häntä ottamaan. Nyt Malkamäen muorin poika ja Korkeen tytär tanssivat yhdessä. Mutta niin kauan kuin ollaan tanssissa, eivät he tunnusta itselleenkään, mitä he kumpikin sydämessään tuntevat. Mutta he ovat vielä kahdenkeskenkin tänä yönä, sen näkee heidän päältäänkin, he kulkevat kahden kaukana täältä, ulkosalla, jossa nyt omiin oloihinsa jääneenä nuokkuu äskeisen juhannusaatto-ehtoon henki.

Sillä nyt on jo yösydän. Korkeen tytär katselee taas yksinään, Malkamäen
Elias meni äsken ulos.

Pirtin nurkalla tuli Taave häyryssä silmin Eliasta vastaan. Elias sanoi rauhallisesti: — Mitä perkelettä sinä teet lauluja minusta ja toisenmiehen morsiamesta?

Taave luovi myristen ohi vastaamatta mitään. Rintapielessä riippuvasta pihlajantertusta näki, että miestä väsytti. Taave ei poikennutkaan sisälle, vaan meni toisen nurkan taakse. Elias palasi sisälle ja näki Herttuan tanssivan Harjunpään Annan kanssa. Herttua puheli tytön korvaan, ja tyttö kainosteli onnellisena. Elias nautti tuosta näystä sanomattomasti.

Tanssin tunnelma oli saavuttanut korkeimman kohtansa. Yksi ja toinen tiesi jo, kenen kanssa lähtisi täältä. Taave oli yhä ulkona. Siellä nurkan takana, jonne hän äsken meni, hän korvillaan kuuntelee tanssin humua ja silmillään katselee Malkamäkeen päin. Suu on vääntynyt itkuun. Ei hän minnekään karkaa, ei hän lähde Malkamäestä, ei hän voi. Humala on haihtunut, hän muistaa, että hän eilen illalla lauloi laulun … ja häntä tympäisee. Hän seisoo siinä seisomistaan ja kuulee kuin toisesta maailmasta, kuinka joku tulee pirtistä ulos ja kiljaisee: jesus-siunakkoon! ja toinen sanoo: menet-menet, ei se parane. Kalle siellä taas vie Iivaria pihalle. Iivari huutaa Taaven nimeä, mutta Taavessa se ei vaikuta ei näkyväistä eikä näkymätöntä liikettä. Hän on vaistomaisesti ihan hievahtamatta, niinkuin jänis pensaassa. Vasta kun Iivarin melu on edennyt kauas ja lopulta lakannut kuulumasta, hoippuu Taave pirttiin, jossa tanssi taas käy rauhallisesti, vaikka väki onkin kenenkään huomaamatta hiukan vähentynyt. Taave ei jaksa edes ujostella, vaikka hänestä tuntuukin, että kaikki katsovat häneen. Hänen suurin onnensa on tällä hetkellä siinä, että pääsee pelimannin viereen nurkkaan istumaan. Siihen hän näkee kuinka muorin poika tulee kamarin puolelta, käsi Korkeen Lyylin vyötäisillä ja lähtee tanssimaan, huulilla ja silmissä sama hymy, joka ennen on Taavea kiusoittanut. Se hymy näyttää lähtevän ihan sen takistakin, mutta se on nyt Taavelle yhdentekevää… Sitten se toinen herra ottaa Lyylin, ja muorin poika ottaa Harjunpään tyttären. Joitakuita lähtee taas pois. Taave on unessa. Mutta unen läpikin hän näkee, että muorin poika aikoo viedä Korkeen tyttären ja se toinen poika Harjunpään tyttären. Sitten hän muistaa, kuinka Iivari sanoi: 'kyllä lähtee'. Kaikki tanssijat ovat hänen mielestään hirveän totisia, niinkuin suorittaisivat jotain tinkityötä. Tanssi on kestänyt jo hyvin kauan. Uni tulee.

Niinpä alkaakin jo uni tulla moniin tylsistyneisiin silmiin, eikä polkka enää tartu korvaan. Istuskellaan, päivä paistaa. Kas, kuinka onkin kirkasta, erottaa jo tomukerroksen vaatteissaan ja jalkineissaan. Pirtinovi on auki, sieltä tulee kosteaa viileyttä. Monet kasvot, joita näki yöllä, ovat jo kauan sitten hävinneet, ja jäljellä olevien kasvoilla näkyy omituinen nääntynyt tarmokkuus. Malkamäen muorin poika ja Korkeen tytär ovat myös hävinneet. Pelimannin vieressä istunut renkipoika herää, kun peli lakkaa soimasta. Viimeisetkin lähtevät hyväntahtoisena loppujoukkona ulos valkoiseen aamuun. Siinä olivat Linnan juhannustanssit.

Herttua on jälkijoukossa. Hän on virkeä, sillä hän tietää, että paras on jäljellä. Hän kysyy tytöltään:

— Saako teille tulla?

Tyttö vastaa: — Ei.

— Herääkö pappa ja mamma?

Tyttö vastaa: — Herää.

Mutta näitä sanoessaan tyttö hymyilee, ja ääni on kuin harmaata silkkiä.

6.

(Tanssin jälkeen)

Sillaikaa kun nämä tapahtuivat, oli nurkissa, pielissä ja pihamailla säilynyt juhannusyön runollisuus, niinkuin pitkä rauhallinen luonnonilmiö olemukseltaan perin vieraana kaikille kihlajaisille, lauluille ja tansseille. Se on pitänyt hallussaan tyveniä, valoisia tanhuvia, joilla ihmisasumusten henki sekaantuu ympäröivän maiseman henkeen. Se on tyvenellä valollaan vaimentanut kaikilta näkyväisiltä ne piirteet, jotka päivän valossa olivat niille ominaisia. Se on harjulta katsellut kukkasten, koivujen, katonlappeiden ja vedenpintojen sopusointua ja pihoissa nukkuvia kaukaisten vieraitten rattaita. Harjulta se myöskin on nähnyt töllin matalan kamarinakkunan, joka antaa jalankäymättömälle ylenevälle kedolle. Se on laskeutunut yli puunlatvojen ja tuon kedon kukkapehkon, saapunut kamarinakkunan ruudulle, ja sen läpi katsellut pientä huonetta, jossa ei ole ketään. Mutta akkunalaudalla, ihan ruudun takana, on kirjava vihko kurjenpolvia ja leiniköitä. Se on kasvavan pikkutytön tekemä, se on ruudun takana…

Aurinko sallii maan ja ilman jatkaa tätä hetkeään neljä tuntia ja vielä vähän yli. Mutta sitten sen on noustava ja maan ja ilman on käännettävä katseensa sitä kohden, pois omista sisäisistä hienouksistaan. Mutta aurinko ei ole äkillinen, se ei tahdo yllättämällä päästä näkemään alaistensa hienoimpia, arimpia asioita. Se tulee hitaasti esiin, ja jos joku sen ensimmäisistä säteistä pääsee jotain näkemään, niin se on hienotuntoinen eikä vielä herätä… Kun säteitä tulee useampia, saapuvat ne lehtimajan koivujen luo ja aloittavat iloisen pikku pakinan, eivät tiedä mitään yöllisistä, ja koivunlehtien nuortea pinta välkkyy hymystä. Säteet jäävät siihen lehtien kanssa pakinoiden odottamaan, milloin itse auringon syrjä tulee näkyviin taivaan rannalle. Kukko huomaa sen ja kiekaisee. Silloin viimeisetkin kohdat havahtuvat yöllisistään. Säteitä on jo akkunaruuduillakin, mutta kaikki nurkat, pielet ja pihamaat, harjut ja katonlappeet ehtivät hyvin yöllisistä asioistaan itse aurinkoa vastaan, niin ettei tämä mitään huomaa. On aamu.

Yksi suuri tapaus loppuu ja toinen alkaa niin verkalleen, että maanpinnalla, valmistuessaan yöstä päivään, on aikaa katsella sivulleenkin. Eilen ehtootunteina, silloin kun yö alkoi, lähti asumuksista liikkeelle nuoria ihmisiä, joiden sieluihin ja silmiin näyttivät keskittyneen elämän hienoimmat kiihkot. Nämä ihmiset ja yötänsä alkava maanpinta olivat silloin myötätuntoisia ja läheisiä toisilleen. Ihmiset painuivat harjun taakse, ja heidän lähtöpaikoillaan alkoi yö. Nyt on aurinko palannut, ja jo palailevat ihmisetkin. Mutta maanpinnan ja ihmisen välillä ei nyt vallitse samaa kiihkeätä läheisyyttä kuin ehtoolla, sillä nyt he kohtaavat toisensa auringon, heitä kumpaakin ylemmän nähden. Mutta mitään sanomatta he kumminkin voivat katsella toisiaan ja toistensa ilmeistä ikäänkuin arvata, mitä yöllä on tapahtunut.

Lyyli ja Elias laskeutuvat jo harjupolkua alas Korkeeseen. He eivät puhu mitään toisilleen, mutta silti on heidän sielujensa välillä mitä vilkkain vuorovaikutus. Sentähden he ovatkin vaiti. Vaitiolon sisällys alkoi erityisesti jännittyä siitä hetkestä, jolloin he ylhäällä harjulla sivuuttivat tavallisen kohtaamis- ja eroamispaikkansa. Tällä kertaa he tulivat sen ohi pysähtymättä, ja kumpikin koetti olla niin, kuin ei pysähtyminen olisi mieleenkään muistunut. Aamu oli vielä hiukan viileähkö ja siksi oli heidän kulkemisessaan jotain hätäilevää, niinkuin pääasia nyt olisi ollut päästä lämpöiseen… Tuolla lailla nyt Lyyli ja Elias aikaisen aamuauringon valossa tulevat Korkeen pihaan. Lyylin on käynyt hyvin tanssissa, hänellä oli koko ajan se tunne, että Elias hänestä pitää, että hän on tanssiväen paras tyttö. Aamupuolella, havaitessaan Herttuan ja Harjunpään Annan lähentymisen, hänelle tuli kiire halu päästä Eliaksen kanssa pois näkemästä sitä. Tanssiessaan hän kuiskasi Eliakselle: "Mennään kotio jo!" Elias pusersi häntä ja vastasi: "Mennään vaan!" Tästä sananvaihdosta alkoi se vaitiolo, joka vielä jatkui, kun he tulivat Korkeen veräjästä pihaan ja siitä aittaan. Aitan ovi painui heidän perässään kiinni ja jäi ikäänkuin jännittyneen näköisenä olemaan kiinni kaksi tuntia. Kokonaista kaksi aamutuntia. Auringon valo on jo siksi kirkasta —ja muutenkin tämän juhla-aamun tähden sulkeutukoon ovi. Olkoon tämä musiikkinäytelmä. Soittimet toistelevat aiheita näiden ihmisten aikaisemmista kohtauksista ja tunnelmista, ja katsojat pitävät jännittyneinä silmällä taustassa olevaa sulkeutunutta aitanovea. Soittimet kertaavat aiheita aina ihanasta ensi kohtauksesta asti, jolloin poika lausui: "Kuin olet voinut?" ja tyttö vastasi: "Hyvin vaan!" Sitten kesäöitä harjulla rastaanlauluaiheineen… Ja sävelten kannatuksilla liittyy koko tämä tarina kuulijan maailmankuvaan, ja yhä kiinni pysyvä aitanovi on silmälle sama, mitä sävelet ovat korvalle…

Kunnes sävel hiljenee ja lupaa jotain pian tapahtuvan. Sivustalla näkyvä tuvanovi aukenee ja tytön isä pistäytyy ulkosalle. Tästä tietämättä raottuu samassa myös aitanovi, mutta vetäytyy kiireesti jälleen kiinni. Isä huomaa sen ja katsoo vähän aikaa kiinteästi sinne päin. Hän ei kumminkaan mene aittaan… Soittimet tulkitsevat hillittyä jännitystä… Isä menee takaisin pirttiin, ja parin hengenvedon päästä aukenee aitan ovi uudelleen. Nuorukainen tulee ulos ja menee läpi pihan pakotetun rauhallisena, niinkuin tahtoisi sanoa: "Tiedätte hyvin, että minä aina vastaan teoistani."

Ja katsojat näkevät nuorukaisen etenevän pyhäaamuisessa maisemassa, jossa siellä täällä näkyy maitiaisten valkoisia siemenhöytöpalleroita kaikkinaisten kukkivien kasvien seassa; etenevän sinne päin, missä tapahtuivat edellisten näytösten lepikkokohtaus, kamarikohtaus ja kokonpolttokohtaus lauluineen.

Aitan ovi jää olemaan kiinni.

7.

(Ystävykset)

Elias tuli tupaan, silmäsi vuoteeseen, jossa Herttua nukkui, ja istahti sitten keinutuoliin. Aamun kirkkaus ahdisti väsynyttä, yhtäkaikkista mieltä. Elias katseli ystäväänsä, ja samalla hänestä tuntui kuin olisi katsellut tämän yön tapauksia eilenillasta asti ja aivan ulkokohtaisesti, niinkuin ne eivät olisi häntä ollenkaan koskeneet.

Herttua heräsi ja suoritettuaan tavalliset heräävän ihmisen eleet jäi läheisesti hymyillen katselemaan Eliasta. Sitten hän raukeasti lausui:

— Arvaas, onko rakkaus kaunista?

— On se, itsessään, vastasi Elias silmät kiinni.

— Arvaas, onko se rumaa?

— Hm, sitä en voi sanoa.

— Se on sangen rumaa, kun sitä oikein ajattelee, ellottavaa.

— Sinä olet häväissyt sitä, sanoi Elias viisaammalla äänellä.

— Kuinka ja koska rakkaus häväistään?

— Melkein aina silloin, kun rakkaus on niin sanottua onnellista, kun toisin sanoen päästään sen perille.

— Mistä sinä olet saanut tuon viisauden?

— Minä olen sen lukenut jostain kirjasta ja sitäpaitsi olen sen sangen hiljakkoin, kuinka sanoisin, mitä hiljakkoimmin kokenut, sanoi Elias haukotellen ja meni kopeloimaan Herttuan laukkua. Herttua mietti eikä seurannut ystävänsä hommia. Yhä eteensä katsoen hän hajamielisesti otti Eliaksen ojentaman viinilasin ja virkkoi:

— Minä olen myös hiljakkoin lukenut erään kirjan tahdon vapaudesta. En muista siitä mitään, mutta minun mielestäni tahto on vapaa, mutta niitä on useita. Sen tavallisen arkitahdon eteen tulee joskus juhlatahto, ja toteuttaa itsensä ylivoimaisesti. Kun se on poissa, on arkitahto hiukan nolona sentähden, että toinen on vähän aikaa julkeasti isännöinyt temppelissä. Maailmanjärjestelmän suurimpia vikoja on se, ettei kaksi vastakkaista tahtoa voi yhtaikaa toteutua saman seikan suhteen.

Hän joi lasin puolilleen ja katsoen tiukasti ystäväänsä sanoi:

— Muuten, veljeni…

Hän ei viitsinytkään jatkaa, vaan joi lasin pohjaan, laski sen vuoteen viereen lattialle, käänsi kylkeään ja painuen pitkäkseen sanoi vain:

— Jos tietäisit, niin itkisit.

Elias istahti vuoteen laidalle, pani kätensä Herttuan olkapäälle ja sanoi:

— Voi veljeni, kun itse tietäisit.

Herttua nyökäytti siinä kyljellään maaten vain päätänsä eikä sanonut mitään.

Se lataus, jota purkaakseen ystävät usein pitkänkin matkan päästä hakevat toisiaan ja purkauksen sopivasti tapahduttua mielellään jälleen eroavat uutta latausta kokoomaan, — se lataus oli nyt näiltä ystävyksiltä tällä kertaa purkautunut. He makasivat jo molemmat, ja toinen sanoi veikeyttä tavoitellen päätään kääntämättä: — No, terve nyt sitten. — Ja toinen vastasi, virallisesti korostaen jälkitavua: — Ter-ve.

Ulkona oli alkanut pitkä juhannus_päivä_. Rakennuksen toisessa päässä teki Eliaksen äiti jo nousua, mutta ylhäällä talossa nukkuivat äsken kihlattu Olga, Bruniuskin nukkui ja Olgan isä, ja Taave…

Ja Korkeessa nukkui jo Lyyli — ja siellä aurinkoisessa tanssihuoneessa nukkui tomukerros. Siinä ovat juhannusyön viimeiset tähteet, yön, joka ei koskaan tule takaisin samanlaisena. Ei tule enää tämä juhannusyö —eikä sen takainen aika.