Elämä ja aurinko

by Frans Eemil Sillanpää

KESKI-OSA

Auringon alla

Aatto on juhlista korkein.

Mutta kukkakansan juhlan aatto pääsi ohi kuin huomaamatta, ei oikein osaa sanoa milloin se olikaan. Ehkäpä se oli silloin kun Lyyli oli lähtenyt kotopihastaan tanssia kohden, kun ei hän enää ollut kodon näkyvissä, kun Korkeessa vanhukset ja pikkutytöt jo olivat nukahtaneet, eikä yksikään ihmissilmä katsellut Korkeen tanhuvia. Sama aattotunnelma näyttäytyi Malkamäen Taavelle, kun hän seisoi Vähänmäen nurkan takana ja kuunteli yhtäaikaa ruisrääkkää ja omien juopuneiden suoniensa tykintää ja silmät hajallaan katsoi näköpiirin rantaa ja tiedottomasti yritti hyrätä laulunsa alkua. Mutta niistäpuolin tuskin kukaan huomasi juhlan varsinaista alkua: toiset nukkuivat, toiset pitivät kihlajaisia, toiset tanssivat koko yön, jotkut tappelivat ja monet olivat aamua tyttöjen luona.

Ja juhannuspäivänä oli juhla jo menossa ja kaikki aattotunnelmat kauempana kuin milloinkaan. Näytti aivan luonnolliselta, että pihlaja ja koiranputki kukkivat, että leinikkö ja käenkukka kirjavoivat niittyjen painanteita, että oltiin pyhävaatteissa, ja että auringon iltavalo tuolla lailla kujeili riippakoivun lehvissä; että parvekkeella laulettiin, ensin koko laulu sanoineen ja sitten sama laulu vielä niin, että kaikki äänet hyräilivät. Laulu saattoi täysin antautua itselleen, oli riittävä pyhä-ilta ja ulkona vartioi pyytämättä käskemättä kesän nyt jo varmaksi vakiintunut täyteliäisyys. Huomispäivä oli oleva tämän jatkoa, sitten ylihuominen, ensi pyhä ja vielä sitäkin seuraava pyhä, ja niin edespäin kohden kesän laajinta ulappaa.

Vehreyttä ja kukkia on jo niin paljon, ettei siihen joukkoon enää osaa odottaa uusia kukkia, ennenkuin huomaa, että joku taas on ilmestynyt, joku, jonka muistaa kaikilta edellisiltäkin kesiltä. Sillä lailla niitä tulee yhä uusia ja kesän jatkuvaisuus säilyy. Pihlaja on siinä menossa huomaamatta lakannut kukkimasta ja eräänä iltana sinä keksit, että juhannuksesta on viikko kulunut. Kävelet puhdasta, kovaa tietä ja molemmin puolin on rukiinlatva pääsi tasalla, korsimeren pinnalla punertaa tähkäkerros pitkämielisen ilta-auringon valossa. Pienen pieniä survovia itikkaparvia viihtyy tien yläpuolella, ne näyttävät siinneen tien ja rukiin yhteisestä iltatunnelmasta… Mutta korkean rukiin juurella on jo hienoa hämärän tapaista ja ikäänkuin viileämpää, tähkät ikäänkuin pyrkivät nousemaan jostakin, josta ne eivät halua mitään tietää, ne vain tahtovat viivyttää siellä ylhäällä poistuvan auringon punaa. Aurinkoa vetää jokin sitä itseään vahvempi hellittämätön voima alaspäin, mutta painuessaan se kyllä omasta puolestaan myöntyy kaikkeen, hellittää päiväisen kireytensä, muuttuu punaiseksi ja antaa lukemattomien ihmiskasvojen, kukanlatvojen ja rakennusten päätyjen katsoa itseään päin silmiä. Mutta sitten se laskee, useita minuutteja aikaisemmin kuin juhannuksena. Juhannus on jäänyt.

Kevätrannikon viimeisiä runollisia saaria kesän ulapoille tultaessa olivat vuoden lyhin yö, kihloihin meno ja vähän sivulle päin aamuyö tanssin jälkeen. Juhannuspäivän ajan ne vielä näkyivät selvinä ja yksityiskohtaisina, mutta kun sitten useamman päivän auteret asettuivat väliin, niin ne yhtyivät yhä kauemmaksi jäävään kevään rannikkoviivaan, ja ne, jotka ulappaa etenivät, lakkasivat katsomasta niihin, katsoivat ulapan rannattomuutta ja sitten toisiaan. Tämä katseenkääntäminen tapahtui eräänä poutapäivänä.

Brunius ja Herttua olivat poistuneet Malkamäestä heti juhannuksen jälkeen. Kesän koko kukkeuden ajan liikkuivat siellä Olga ja Elias. Vuoden lyhimpänä yönä heillä oli ollut kohtaus, joka ei ollut päättynyt minkäänlaiseen ratkaisuun, vaan päinvastoin lisännyt sitä näkymätöntä jännitystä, joka heidän välillään jo ennestään vallitsi, heti ensi kohtaamisesta alkaen. Juhannusyön tapaukset olivat heille kummallekin sen laatuisia, että niiden täytyi joko purkaa jännitystä tai lisätä sitä kaksin verroin. Jälkimmäinen vaihtoehto kävi toteen, Eliakselle oli juhannusyö ollut aivan erikoinen merkkitapaus, hiukan samantapainen kuin ensimmäinen kesäyö ensimmäisine suudelmineen, vaikka ulottuvaisuuksiltaan verrattomasti laajempi. Mutta nytkin oli hänen jälkitunnelmansa pääperustana se tieto, että oli kokenut sitä, mitä oli. Hänellä oli kymmenvuotiaan mieli, kun hän ihmetteli niitä teitä, joita kaksikymmenvuotias oli äsken kulkenut. Hän ikäänkuin vakuutteli itselleen, että niin todellakin oli tapahtunut, ja vakuutellessaan hän tarkasteli käsiensä ja sormiensa selkäpuolia niinkuin joitain olentoja, jotka olivat seuranneet häntä pikkupojasta tähän asti, ja nyt myöskin ihmettelivät.

Kolme päivää juhannuksen jälkeen hän vasta näki Olgan jostain kauempaa, niin ettei tämä häntä huomannut. — Siellä menee nainen, ajatteli Elias. Hän aivan itsekin havaitsi, kuinka hän nyt katseli Olgaa toisin silmin kuin viimeksi. Olga oli nainen ja hän, Elias, oli mies. Oli omituista, kuinka mitättömältä seikalta Olgan kihloihinmeno nyt tuntui. Siellä käveli Olga, mutta hän, Elias, oli ollut Lyylin luona … oli siis jotenkin yhtäkaikkinen asia, halusiko tuo nainen, joka tuolla käveli, vielä tuntea häntä vai eikö halunnut. Olga meni juhannusiltana kihloihin semmoisen miehen, Bruniuksen kanssa, ja Taave poika oli tilaisuutta varten tehnyt laulun Olgasta ja Eliaksesta: — "Malkamäestä tytär lähti ja kuljeskeli metsiin…" Elias tunsi olevansa sisäisesti kylläinen ja hyvinvoipa. Tuntui kumminkin hyvältä, että Olgan koti oli saman talon piirissä, että hän joka yönsä nukkui sadan askeleen päässä siitä missä Elias. Ja hyvältä tuntui sekin, että juhannus oli ohi, että oli poutaisia aikoja ja että maailmaa oli kaikkialla noiden näköpiirien takanakin; että kaksikymmentä täyttäneet nuorukaiset maailmassa muodostivat oman ryhmänsä, jonka elämällä oli oma sisällyksensä; että maailmassa oli tyttöjä ja nuorukaisia.

Olga oli yksi tytöistä, täysi-ikäinen ja kookas. Mentyään kihloihin ja jäätyään sulhasestaan tänne Malkamäkeen hänkin tunsi olonsa tasaiseksi, mutta se tasaisuus oli ikäänkuin velvoitettua. Vaikka hän kuljeskeli mäessä yksinään, oli hänellä kumminkin sellainen tunne, että ihmiset hänet näkevät ja ajattelevat nähdessään, että hän on kihloissa. Nuo kuvitellut katseet pitivät yllä hänen tasaisuuttaan. Hänen ei tarvinnut erikoisesti ponnistaa ollakseen kulkematta Eliaksen akkunan ohitse, hän liikkui mieluummin ylhäällä mäessä. Sieltä mäestä katsoen hän huomasi uuden, kauniin alan, koivureunaisen, matalan niemekkeen malkamäestä pohjoiseen. Niemekkeen keskusta ja latva oli hakattu aukeaksi ja sen laidassa oli lato, mutta niemekkeen tyvessä oli vanha kallio, jonka laella kasvoi kääkkyrämäntyjä ja juurella möyheätä lehdikkoa. Hän meni sinne halki heinämaan, joutui kallion juurelle pienelle aukeamalle, istahti siihen ja lopulta riisuutui. Oli jo heinäkuu ja pouta.

Mutta mikä on se, joka alati painaa hänen oloaan, niinkuin epämukava vaate? Vaikka hän on siinä aivan vapaana, kenenkään näkemättä, kaukana talosta, niin ei sittenkään ole hyvä. Aurinkoinen taivas ja vihreät lehdet ikäänkuin sanovat: — Tämmöisiä me olemme, emme voi toisempia olla. Tämä on kesää, emme me muuta voi tarjota. — Mutta Olgaa sittenkin vaivasi jokin, häneltä puuttui jotakin ja erikoisen selvästi huomasi sen tällaisessa yksinäisessä täydellisen rauhan paikassa. Niinkuin olisi kuluva elämä jotenkin hänet jättänyt, niinkuin olisi kihloihinmeno ja siinä tällä tavalla näin oleminen ollut jotakin, jota elämä vieroi, jota se, tuo elämä, ei ryhtynyt vastustamaan, mutta ei liioin seurannut häntä tällä kihloissaolon tiellä. Näissä päivissä alkoi olla samanlaista tuntua, kuin niissä aikaisemman kevään viikoissa ennen muorin pojan tuloa ja sen seikkailun alkua.

Vieläkin selvemmin hän tajusi poudan karttumisen, ja että se tästä puolin päivä päivältä yhä tulisi karttumaan. Koko tuo taivas ikäänkuin oli menossa jonnekkin, se oli jo etääntynyt kauas, mutta hän, Olga oli siinä pensaitten vaiheilla unohtuneena, jäi jäämistään kaikesta tuosta jonnekin etenevästä, johon kuului väreilevä ilma, poutainen taivas ja koko maanpinnan yleisolemus. Hän oli kihloissa, oli huomaamattaan joutunut outoa, peloittavan tasaista tietä kulkemaan. Tosiaan, nyt hän huomasi: näinä viime aikoina hän oli hengessään vielä vallan seurustellut kihlattunsa kanssa, ja juuri sillaikaa oli ilma ja taivas, tuo "elämä", tuo … päässyt hänestä noin kauaksi. — Hän ponnahti seisaalleen, niinkuin jostain hätääntyneenä. — Yhä selveni. Hän näki noiden juhannusten edellisten viikkojen elämän, näki itsensä siinä; näki kuin jonkin onnellisen taideteoksen yleisvaikutelman. Ja samalla näki uudelleen sen hienoisen tolkuttomuuden tunteen, joka oli täyttänyt aikaisemman kevään ajat, kun hän täällä yksin oli ja nukuskeli … ja samaa oikeastaan oli ollut kaikki sitä ennenkin … miehet, joita isä oli tuonut häntä piirittelemään… Bruniuksen asia on selvä, se on toista se… Mutta tämä olotila, jossa nyt kuljen, sekin on aivan toista … minä olen jäänyt jostakin…

Hän alkoi kiireesti pukea vaatteita ylleen, niinkuin olisi ollut viimeinen rientävä tilaisuus korjata jotakin. Kuitenkaan hänellä ei ollut mitään selvää ajatusta siitä, mitä hänen nyt tilansa huomattuaan piti tehdä. Tähän hän vain ei enää voinut jäädä kylpyään jatkamaan, jonnekin oli mentävä, liikuttava. — Tämä kedon kohta tässä kallion juurella tuntui nyt melkein rakkaalta, se ikäänkuin näytti innostuneen varmalta, että hän, Olga, vielä ehtisi mukaan, kun vain pian lähtisi… Olga lähti kotia kohden kiireesti. Kallio jäi sinne paikoilleen, mutta sen luo palataan vielä monesti. Siellä parhaiten tuntuu karttuva pouta, se, jota tavoittaen Malkamäen Olga tuolla rientää.

Olga, kookas, kaunis nainen, riensi jonnekin tässä poudassa, ja ajatukset ikäänkuin hienosti tärisivät siinä menossa. — Poika, Elias, on minusta vieraantunut. Kuinka käyttäydyin silloin juhannusiltana? Ja se laulu… — Taas Olga näki tuon keinotekoisen olonsa näinä viime päivinä, kuinka hän muka ei ollut Eliasta muistanut, kuinka hän oli ollut "kihloissa" tyhjille huoneille ja mäen pensaillekin ja yksin kävelevälle itselleen. — Kihloissa hän tietysti oli, se oli varmaa ja selvää, ei sitä enää tarvinnut muistaa, se seikka ikäänkuin säilyi jossain tuolla kotona kamarissa. Sitä seikkaa ei koskenut tämä hehku, tämä oli muuta … jotakin oli jäänyt omiin valtoihinsa, sillaikaa kun hän päivästä päivään vaistomaisesti tuijotti kihloissaoloonsa.

Kallion juurelta lähtiessään ei hän ollut mitään tekoa suunnitellut, mutta hänen itsensä sitä tajuamatta oli ensimmäinen teko kumminkin ihan selvä… Hän oli ollut pitkät ajat erossa Eliaksestaan, odottanut ja epäillyt. Nyt on hänellä suloinen, jännittävä epävarmuus, onko Elias nyt palattuaan entisellään, ja saako hän akkunan ohi kulkiessaan nähdä hänet, niinkuin silloin, sinä hetkenä, kun he rakastuivat. Onko Elias akkunassa ja hymyilee hänelle! Poudat ovat alkaneet…

Olga tuli ja käveli hiljallensa ylöspäin tuttujen akkunoitten ohitse. Kun Elias tuli akkunaan, niin hän punastui ja tunsi silmiensä kostuvan. Hymyily ja pään nyökkäys eivät ollenkaan olleet hänen omissa valloissaan, ja siksi ne ilmeisesti hämmästyttivät akkunassa seisovaa poikaa. Kumpikaan ei saanut mitään sanotuksi. Muutamien minuuttien kuluttua siitä, kun Olga oli mennyt akkunoitten ohi, ilmaisi taivas ja maa ja koko näköpiiri sekä Olgalle että Eliakselle sen uuden ikäänkuin ajattoman sävynsä, jonka ne olivat saavuttaneet sillaikaa, kun he olivat tuijottaneet kevätrannikon viimeisiin häipyviin saariin. Nyt he kaukana kesän ulapalla, näin eräänä päivänä lakkasivat katsomasta niihin; katsoivat ulapan rannattomuutta ja toisiaan. Oli selvää, että he näin äkillisestä katseen kääntämisestä tunsivat kevyttä huimausta sen illan. Mutta seuraavana päivänä eivät he enää sitä muistaneet. Pouta oli heidät käsittänyt, ei näkynyt rantoja eikä rajoja, ei poudan eikä kesän. Mennyt juhannus ja siihen päättynyt aika kuului heistä kummastakin niin etäiseen vaiheeseen, ettei ollut varmaa, oliko sitä elettykään. Olga kirjoitti kirjeensä Bruniukselle sillä tavoin, kuin jos jossain korkeassa juhlassa olisi pistäytynyt sivuun pesemään kätensä lisätäkseen olonsa miellyttävyyttä. Kirjoitettuaan hän jälleen meni soittamaan ja soitti niin kauan, kuin näki… Sen jälkeenkin hän vielä liikkui ulkona ja saattoi siellä nähdä Eliaksenkin. Laakso-alueen takaa ohi lehmusten ja yli taloon nousevan tien näkyi myös auringon punainen syrjä, joka omituisesti toi mieleen jonkun kaukaisen entisen kesän… He eivät joutuneet puheisiin, jokin pidätti heitä.

* * * * *

Olgan avioliittoon meno järjestettiin ja kaikkien siihen kuuluvien tapausten päivät määrättiin. Ne olivat mieluisia tehtäviä. Kun tiesi hääpäivänsä, saattoi ikäänkuin pidellä käsissään aikaa tästä siihen asti. Se muodosti jonkinlaisen kokonaisuuden, oli kuin yksi ainoa kuviteltu poutainen näköala, jonka jokainen kohta oli sykähyttävän sisältörikas. Sen vuoksi oli suloisen tuskallista siihen ryhtyä.

* * * * *

Olga on myös hätääntynyt Eliaksen suhteen ja yhä kuluvan ajan suhteen, ja se pidättää heitä joutumasta puheisiin. Elias menee ohi talon, niin että Olga hänet näkee, menee mäen lapetta ylös ja kiipee kivelle istumaan. Hän on ilman lakkia, paidanrinta napittamatta ja avojaloin. Olga näkee hänet ullakon akkunasta. Olga tulee ulos sidehuntu päässä ja etenee heinämaan halki pohjoista kohden, tulee kallion juurelle asti, niinkuin tosiaan olisi jo kotona päättänytkin sinne mennä. Hän aukoo vaatteitaan mutta ei riisu niitä, sillä eihän hän aio kylpeä… Hän on ryhtynyt tuohon monikohtaiseen, sisältörikkaaseen, jota hän ikäänkuin pitelee käsissään — aikaa tästä häihin. Tämä nyt on yksi pienoiskohta siitä kokonaisuudesta, hän on nyt näin tullut tähän kallion juurelle… Mutta tämä ei ole mitään, ei mitään… Olga tuntee, ettei tämmöinen ollenkaan kuulu siihen. Tämä on tylsä harha-askel. Sillä hänhän ei odotakaan tänne ketään. On vastenmielistä ajatellakin, että joku nyt tulisi hänen perässään.

Hän nousee ja palaa kotiin ajattelematta mitään. Siinähän se salaisuus on: ei pidä ajatella mitään. Hän kulkee verkkaisin, notkuvin askelin, ja vaikkei hän vähääkään kuvittele, että joku sitä näkisi, huomaa hän keimailevansa ja nauttivansa siitä itse, yksin… Siinä tunteessa on tämän häihin johtavan pouta-ajan oikeata suloa. Hän ei enää toiste tee tuollaista tarkoituksetonta matkaa kallion juurelle.

* * * * *

Elias ei näe Olgaa muutamiin päiviin ja hän vaistoaa kyllä, että sellainen näkemättä oleminen kasvattaa tuoksua tähän poutakauden huumaavimpaan kukkaan. Sillä Olga on hänen. Ja ihan toinen Olga, kuin se oli, joka tahtoi häntä halata vuoden lyhimpänä yönä, ja sitten ällistyttää kihloihin menemällä. Se Olga meni sitä tietä olemattomiin … tämä on vasta sen jälkeen kuin huomaamatta ilmestynyt jostakin. Tämä kulkee toisia teitä… Siitä edellisestä oli Elias äskettäin vielä ajatellut: "On yhtäkaikkista, haluaako se nainen jatkaa minun kanssani vuoden lyhintä yötä. Jos haluaa, niin minäkin haluan." — Mutta tämä on toista, tässä ei ole ollenkaan kysymyksessä mikään haluaminen. Tässä on jotakin kohtalomaista.

Elias tunsi tehneensä mieltä etovan virheen silloin, kun hän niin tarkoituksellisesti oli kävellyt talon ohi mäkeen ja istuskellut siellä kivellä avopäin. Oli ihan kuin luonnonlakien mukaista, että Olga poistui talosta toisaalle päin: hänellä, Eliaksella, oli tilaisuus korjata virheensä palaamalla sillaikaa vähin äänin kotiin ja pysymällä sitten näkymättömissä. Hän tunsi jälleen olevansa oikeassa tahdissa tämän huumaavan kohtalon kanssa. — Jonkin seikan tajuaminen kohtaloksi tuottaa aina huumausta.

Pitkällinen pouta kasvatti näköpiirin laitoihin päivänsavua, joka omituisesti himmensi paikallisuuden tunnetta. Joinakin hetkinä tajusi vain elämän ja auringon. Päivän mittaan ei aurinkoa voinut katsoa, sen alla täytyi vaeltaa aivan kuin se olisi sieltä ylhäältä yhäti seurannut, tekikö elämä tehtäväänsä, ja omia tarkoituksiaan varten kasvattanut päivän savua. Ei enää tullut mieleen, että maailmaa oli kaikkialla näköpiirin takanakin ja että kaksikymmentä täyttäneet nuorukaiset muodostivat turvallisen, maailmaa vallitsevan ryhmän. Elias tuskin tajusi muiden olemassaoloa kuin itsensä ja tämän nykyisen huumaavan erikoiselämänsä auringon alla päivänsavun rajoittamassa maailmassa.

Päivät pitkät hän kulki ulkosalla ja nautti siitä tiedosta, ettei kukaan olisi osannut hakea häntä sieltä, missä hän oli. Niin hän joutui sen kallion laelle, joka oli sen koivureunaisen niemekkeen juuressa. Malkamäki näkyi sinne aivan oudolta taholta, näki yhtäaikaa talon ja poudan. Vahventaakseen vaikutelmaa hän nousi mäntyyn, kääkkyräisten oksien sekaan. Tästä puolin hän kulki joka päivä sinne kalliolle, mutta ei heinämaata pitkin talon näkyvitse, vaan kiertoteitä.

* * * * *

Eräänä päivänä Olga ajatteli: — Kuukausi on vielä aikaa häihin. Tänään minä tosiaan voin mennä kylpemään sinne hauskaan paikkaan. — Ja hän lähti yhtäläisin notkuvin, onnellisin askelin, kuin silloin viimeksi oli täältäpäin palannut, ja tunsi tyydytystä siitä, ettei hänen menollaan ollut hiventäkään mitään muuta tarkoitusta kuin kylpeminen.

Hän tuli kedolle kallion juurelle ja laittautui kylpemään. Hänen oli aivan erikoisen hyvä olla. Hän oli taas täysin mukana siinä, josta taannoin tässä samassa paikassa oli tuntenut jääneensä: tuossa ilman, auringon ja maan nimittämättömässä yleisolossa. Jokainen kohta, jota hän siitä makuulta tuli tarkanneeksi, näytti hillitsevän hänen onnellista oloaan. Suuri koivu nousi maasta pensaikon keskeltä ja sen ylimmäiset pienet lehvät rajoittuivat taivaan lakeen; juuri eli toisin kuin latva, mutta molemmat tarvitsivat toisiaan. Siihen havaintoonsa hän tuijotti kauan, niinkuin olisi keksinyt siinä jotain rinnakkaista omalle nykyiselle tilalleen…

Antaakseen auringon paistaa kaulaansakin hän selällään maaten taivutti päätänsä hiukan taaksepäin, niin että näki alhaalta ylöspäin pitkin kallion kuvetta, näki kääkkyräisen männynkin. Sydän tytkähti rajusti, mutta hän salasi sen taivaanlaeltakin, jota hän samassa huomasi kiinteästi tutkivansa. — Tuossa korkeudessa tuolla … tuntuu siltä kuin sinne joka hetki ilmestyisi jotain, jota en oikein erota.

Hän ei enää katsonut ylös mäntyyn, vaan jälleen noihin koivun latvoihin, jotka nyt näyttivät olevan levottomassa jännityksessä, vaikka hän olisi niitä kuinka tyynesti katsellut. Nyt oli pouta auringon alla.

Olga viipyi siinä asennossaan, kunnes tunsi polttoa ihossaan. Silloin hän jäseniään oikaisten taas katsoi ylöspäin pitkin kallion kuvetta ja männyn kääkkyröitä, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin poudan heijastelua kaikkialla.

Poutaa oli siis jatkuva huomennakin.

* * * * *

Nyt oli jo ne ajat, jolloin vahvassa ruohostossa vallitsivat päivänkakkara, suurikukkainen kurjenkello ja angervo eli vormu. Niitä kasvoi moniaalla rinnatusten antaen ylenpalttisesti tilaisuutta ikivanhaan ihmettelyyn: kuinka samassa maassa pienistä, mitättömistä siemenistä saattoi kasvaa noin erilaisia kukkia. Päivänkakkarat ovat kuin tyyliteltyjä, sädehtiviä, viattomia silmiä, jotka eivät lakkaa kummeksumasta aurinkoa, sillaikaa kun kurjenkellon kuvut riipuksissa toinen toisensa yläpuolella elävät omasta sinestään. Vormu on korkea ja väkevätuoksuinen. Näitä kukkia ei kukaan tule murtaneeksi juhannuksen aikaan.

Nyt ne kukkivat, ja niiden heijuvalta kukanreunalta katsellen näkisi pienoisen, mutta silti kaikkisisältävän ja -ilmaisevan kuvaelman näin pitkälle ehtineestä maanpinnan kesästä. Näköala ulottuisi muutaman kymmenen perhossiiven työnnin päähän joka suunnalle yli heinäkasvien korsimetsän. Sillä nyt on myös heinäkasvien valtakausi, niiden tähkäröyhyt ovat leveimmillään useat heilivät, toiset ovat jo heilineet. Niiden mätästävät tyvet täyttävät tasasoukilla aluslehdillään kaikki muiden kasvien välit ja muodostavat monisokkeloisen aarnion, joka ylhäältä kukan reunalta katsoen huimaa ja vetää puoleensa, niin että mielellään jälleen hukuttaa katseensa autereiseen pienoisilmapiiriin, johon silloin tällöin jostain ulkopuolisesta näkymättömyydestä ilmestyy perhonen tai sudenkorento ja jälleen häviää heinänröyhyjen taakse… Sellaista on elämä erään ladon seinustalla päivänkakkaran, hirvenkellon ja vormunkukan vaiheilla.

Päivänkakkaran tiiviitten keltaisten kehräkukkatorvien välissä asuu neulankärjenkokoisia mustia eläviä. Ne eivät liiku sieltä minnekään eikä niillä ole maailmasta eikä elämästä muuta käsitystä kuin hyvin heikko tajunta siitä, että ovat olemassa. Mutta eräänä päivänä tapahtui suunnaton mullistus eräässä päivänkakkarassa ladon seinustalla lähellä hirvenkelloa ja vormunkukkaa. Päivänkakkara kaikkine mustine elävineen tempautui paikoiltaan ja kiiti jonnekin ilmassa, kunnes lakkasi kiitämästä, mutta ei sittenkään pysynyt paikoillaan. Valkoinen laitakukka irtaantui käsittämättömällä voimalla ja hävisi jonnekin, sitten seuraava ja niin kasvoi aukko laitakukkien säteistöön, samalla kun kuului jokin höpisevä yksitoikkoinen ääni. Muuan mustista elävistä oli siinä menossa joutunut päivänvaloon ja näki hirvittävän käden, joka tempoi laitakukkia, ja suun, joka toisti sanoja. Kauempana näki vielä silmät, jotka seurasivat kätten työtä. Musta elävä oli kauhuissaan hävityksestä ja niistä näköaloista, jotka sen ympärillä keikkuivat ylös-alas. Mutta kun kaikki laitakukat olivat olemattomiin hävinneet, jäivät suuret silmät hievahtamatta tuijottamaan päin elävää. Sitä kesti sangen kauan. Mutta sitten lähestyi elävää pitkä karanko, taitettu heinänkorsi ja rupesi itsepintaisesti tyrkkimään, kunnes elävä havaitsi olevansa sen korren murretussa päässä ja taas kiitävänsä halki avaruuden. Sitten elävä putosi johonkin väljään, viileään siniseen pussiin, ja kun se siellä oli päässyt jaloilleen, ei kortta eikä silmää enää näkynyt. Liikutuksen turruttamana viipyi elävä hetken paikoillaan ja lähti sitten varoen tarkastelemaan tätä uutta, ihmeellistä sinimaailmaa. Tullessaan ensikerran kellokuvun reunalle, näki se vähän matkan päässä heinäntähkäröyhyjen yläpuolella valtavan vormunkukinnon, joka ikäänkuin lupasi uusia vielä paljon ihmeellisempiä seikkailuja, mutta ei sanonut millaisia ne tulisivat olemaan. Olipa maailma pyörryttävän laaja tuonne päin. Pieni, musta elävä oli sen yhdessä laidassa. Takanapäin maailma päättyi sinikuvun umpinaiseen pohjaan.

* * * * *

Näin sekaantuvat suuruuden ja pienuuden käsitteet. Mutta se ei ole vaarallista, sillä jos putoo, niin jonnekin sitä aina putoo, ja kaikkialla on olevaista. Koko tämä poutainen avaruus on täynnä kohtia, joista lähtien huumaantunut ajatus voi painua kuinka syvälle ja levitä kuinka laajalle tahansa… Tuolla Elias lähestyy Malkamäkeä. Hän loikoi äsken pitkät ajat niemekkeellä ladon seinustalla ja varjellakseen runsaitten elämystensä kukkuraa läikkymästä pois hypisteli päivänkakkaroita ja kellokukkia, kunnes elämän ja auringon tämänpäiväinen tasapaino alkoi höltyä iltaa kohden… Ja jos runon katse kulkee satatuhatta kukanväliä etelää kohden, voi se siellä sattumalta keskellä tulevaa yötä osua valvovaan ihmissieluun, joka tuntuu kummallisen tutulta.

Kolmekymmentä päivää ja yötä

Kun Elias silloin juhannusaamuna aikaisin oli Lyylin aitasta lähtenyt ja ovi hänen jälkeensä sulkeutunut, jäi Lyyli yksin aitan pimeyteen. Jokin hieno, punainen valosuihku tosin pääsi sisälle jostain raosta, jota ei mikään muu silmä olisi keksinyt kuin auringon silmä. Lyyli jäi vuoteeseensa valvomaan ja odottamaan, milloin hänen tajunnastaan poistuisi tämän yön tapausten jälki! Hän tunsi sen jäljen aivan kuin lyönnin jälki tuntuu kauan sen jälkeen kun lyönti annettiin. Pitkään aikaan hän ei ajatellut mitään yksityiskohtaista, hän vain seurasi jäljen jatkuvaa tuntumista. Täytyi maata ihan hiljaa, ei voinut jäsentään järkyttää. Minkä tähden se oli tarpeellista, sitä ei tyttö tiennyt, mutta vaistomaisesti hän vain säilytti saman perusasennon, joka hänellä oli ollut Eliaksen poistuessa. Hänestä tuntui semmoiselta, että jokin, joka nyt vielä on kohollaan entisessä hahmossaan, heti luhistuu, jos hän hiukankin liikuttaa jotain jäsentään.

On tapahtunut suuri, pitkä onnettomuus, jonka merkitystä ei nyt vielä tällä hetkellä tajuta, mutta jonka Lyyli nyt on siinä näkevinään aitan pimeydessä valvoessaan. Se on laaja onnettomuusvaihe, jonka alaisina ovat olleet kaikki ihmiset, vieläpä nämä viimeiset päivätkin semmoisinaan ja taivas ja ilmakin. Ne ovat kaikki mitään näkemättä innokkaina eksyneet tuota laajaa onnettomuusvaihetta toteuttamaan ja olleet koko ajan sellaisen harhatunteen vallassa, että heidän elämänsä on tuona aikana ollut tavallista sisältörikkaampaakin. Eliaksen ja hänen, Lyylin, viimesunnuntainen kohtaus oli ollut jo täyttä onnettomuutta, ja nyt vasta näin katsoen selveni se hänen silloinen aamupäiväinen ahdistuksensa, ihmeellinen päivänsavun paljous ja siihen liittynyt mielikuva ympäröivästä, tänne telkeävästä maanpinnan palosta. Silloin onnettomuus jo oli täydessä vauhdissa. Ja sitten maanantai-iltana harjulla… Elias oli tehnyt niin ja niin, aivan kuin olisi tietoisesti onnettomuutta valmistanut. Ja sitten tanssit, koko tanssiväen yhteentulo … illan varjossa hyvin edistyvä onnettomuus johdatti ne kaikki sinne Linnaan … hänenkin, Lyylin, täytyi mennä sinne, vaikkei milloinkaan ennen ollut käynyt. Ja Harjunpään Annan ja sen Herttuan … kaikki oli onnettomuuden yhä tiivistyvää kudosta. Lyyli muisti, miltä hänestä oli tuntunut nähdessään Annan ja Herttuan lähestymisen; hän oli vaistomaisesti sitä kavahtanut ja pyrkinyt Eliaksen turvissa pois ja ollut onnellinen, kun pääsi lähtemään, eikä ollenkaan epäillytkään ottaa Eliasta mukaansa tänne vuoteeseen asti. Se oli vaistomaista onnettomuuden pakenemista. Se, mitä sitten oli tapahtunut, oli sinänsä pieni sivuseikka, jolla ei nyt ajatellen ollut ulottuvaisuutta tätä vuodetta kauemmaksi, vaikka se olikin outo ja ihmeellinen asia. Ei olisi kannattanut sitä niinkään paljoa vastustaa, kun kerran se käsittämätön laajempi onnettomuus jo oli sellaisessa vauhdissa. Tämä tässä tapahtunut, se oli pienen pieni sivuseikka, jota eivät nuo laajemman onnettomuuden alaiset olisi käsittäneet edes samaan yhteyteen kuuluvaksikaan… Mutta he eivät nytkään vielä tienneet minne päin heidän vauhtinsa heitä vei. Lyyli oli näkevinään Eliaksen kasvot. Niistä kuvastui tuo kiihkeä vauhti kauhistavan selvänä. Elias oli tullut tänne aittaan ja tehnyt Lyylille niin, ihan kuin sivumennen ja jonkun salaisen tahdon pakottamana, ja sitten taas kiiruhtanut pois jonnekin, tiedottoman onnettomuuden alaisena. Voisiko hän, Lyyli, tästä juosta Eliasta tavoittamaan? Ei voisi, ei voisi. Hän ei voisi siitä liikahtaa. Koko avaruus näkisi hänen päältään onnettomuuden, kaikki tajuaisivat siinä hetkessä koko asian, näkisivät viime päivien menon, näkisivät jo, kuinka hänen, Lyylin, on käynyt, että hän on niin ja niin — ooh! ne seikathan ovat yhteydessä toisten kanssa … minä olen … Lyyli voihki unessa, sillä hän oli lopulta nukkunut siihen jatkuvaan kuvitelmasarjaansa aitan pimennossa ehdottomassa hiljaisuudessa, jonka omituinen katkeamaton aaltoilu oli estänyt kuvitelmiakin katkeamasta. Unen pinnan alla joku ikäänkuin selitti, mitä Elias oli hänelle tehnyt ja mikä uusi asia, uusi ääretön maailma, oli sen teon kanssa jatkuvassa yhteydessä. Unen vauhti kiihtyi saatuaan uutta tilaa. Tuo laajan yleisonnettomuuden kuvitelma jäi johonkin vanhaan maailmaan, josta hän oli noussut tänne; uuteen, jossa hän kiitää eteenpäin lapsi hartioillaan; eikä ole enää onnea eikä onnettomuutta, on vain käsittämätön meno jonnekin. Se lapsi hänen hartioillaan on Annan lapsi ja lapsella on aivan selvästi Annan äidin sielu… Kiitäessään he menevät läheltä harjua hän näkee kuinka Anna, Herttua ja Taave tanssivat polkkaa pitäen kolmisin kiinni toisistaan … yksi rastas istuu maassa ja huutaa niille jotakin, mutta ne eivät kuule … ja Eliaksen äiti tulee silmälasit päässä siihen tarkastamaan, niinkuin he olisivat jotain hänelle kuuluvia käynnissä olevia koneita, joissa on kaiteitakin… Kaikki on unta ja menoa.

Korkeen Ville ei puhunut mitään siitä, mitä oli havainnut aamulla ulkona käydessään. Lyyli sai häiritsemättä nukkua myöhäiseen. Hän heräsi vasta aamiaisen aikoihin. Sellaisten unien jälkeen näytti juhannuspäivä Lyylin väsyneisiin silmiin oudolta ja kaukaiselta. Ihmiset viettivät tällaista päivää erikoisesti, ikäänkuin siten sanattomasti tunnustaisivat toisilleen jotakin. Onko näillä mailla yöllä tapahtunut mitään onnettomuutta? Kaikki ainakin näyttää olevan paikoillaan. Ovatko isä ja Saima ja äiti ja Väinö hengissä? Ovat kyliä, syövät aamiaista … tänäkin päivänä he syövät. Mutta kuinka on mahdollista, että tämä päivä on tällainen, vaikka viime yö oli sellainen? Onko kahta asiaa jotka olisivat niin vieraat toisilleen kuin juhannusyö ja itse juhannuspäivä… Elias; hän oli täällä yöllä ja teki niin… Unessa kuultu selitys jysähti Lyylin tajuntaan: minä saan lapsen, saan semmoisen… Tuntuu ihan siltä, kuin Harjunpään Anna jo tietäisi sen, niinkuin ajattelisi Anna nyt tällä hetkellä samaa kuin hän, Lyyli… Mutta missä on Elias nyt? onko hän missään? voiko hän tällaisessa päivänvalossa olla missään? — Unessa koettujen elämysten sävy väikkyi kaikkialla ilmassa. Mitä nyt on tuleva? Voiko oleminen tällä lailla jatkua? Tämä on juhannuspäivä —

Lyyli ei koko päivänä saanut näkyväisestä elämästä mitään otetta. Hän kulki, otti askelia, istui ja katseli, vieläpä puhelikin mutta ei saanut oikeata otetta mistään. Sellaisen päivän jälkeen on ilta kamala. Ilta tulee kuten ennenkin, mutta sielu ei osaa ottaa sitä vastaan, kun sielulla ei ole ollut oikeata päivää, ei yksikään päivän luoma elämys ole sieluun tarttunut. On sellainen tunne kuin jos aamulla raittiina ja hyvin nukkuneena nousisi ylös, pukeutuisi, seisoisi sitten vähän aikaa järkähtämättä paikoillaan, riisuisi, sukisi tukkansa ja menisi jälleen nukkumaan. Sellainen on luonnotonta… Ilta tulee, hiljenee, mennään nukkumaan. Lyyli ei ymmärrä, että on mennyt kokonainen päivä tai: vasta ainoastaan yksi päivä aamusta tähän asti… Hän ei saa otetta illastakaan. Jossain kaukana tuntuu siltä kuin hänen olisi kovasti uni, mutta nukkumaan meno, vuoteeseen oikaiseminen tuntuu mahdottomalta, yhtä vaikealta kuin valvominenkin. Missä hän valvoisi? Minne istuisi? Jossain ulkona. Ei, kaikki nukkuvaisetkin katselisivat häntä. Jossain muinaisuudessa hän näihin aikoihin aina meni harjulle ja tapasi siellä Eliaksen… Mutta nyt on Elias lähtenyt pois, hän ei ole missään, hän ei voi olla missään tämmöisenä iltana.

Lyyli saattoi mennä vuoteeseen, kun hän meni sinne riisuutumatta ja siinä mielessä, ettei aio nukkua. Tunsipa hän jonkinlaista lepoakin, ja ajatusten käynti tuli hiukan kevyemmäksi ja alkoi levollisemmin keskittyä Eliaksen kuvan ympärille. Täällä hämyssä se kuva saattoi tulla aivan lähellekin, kun tajunnasta eristyivät pois kaikki paikallisen ympäristön vaikutelmat. Eliaksen kuva tuli, mutta se ei katsonut häneen, Lyyliin, se ikäänkuin häpesi jotain: sitä, että tietämättään oli ollut toimivana osana tuossa laajassa onnettomuudessa, jonka Lyyli viime yönä Eliaksen teon jälkeen yksin valvoessaan niin selvästi oli nähnyt sisältyvän kaikkeen viimeaikaiseen. Elias häpesi sitä, ja oli aivan luonnollista, että hän häpesi sitä. Sillä hän oli menetellyt käsittämättömän pahasti toimittamalla itsensä pois olemasta, vaikka hän, Lyyli, jäi olemaan. Milloin Elias lakkasi olemasta? Vähää ennen sitä tekoaan, jonka luonnetta ei voi kuvata millään laatusanalla, eikä edes sanoa kuka sen teki. Sillä Elias se ei enää ollut… —Yhtäkkiä Lyyli kauhistui, kun huomasi olevansa juuri sillä samalla tilalla. Hän ei kumminkaan voinut nousta ylöskään, vaan koetti pelastua sillä, että kätki kasvot käsiinsä. Siihen hykertyessään hän sai kuvitelman, että se olisikin ollut oikea Elias, joka sen teki. Oikea Elias! Milloin Lyyli oli tavannut oikean Eliaksen? Hän ehätti ajatuksensa kohtauksesta toiseen, siitä viimesyksyisestä tämänkeväisiin ja aina näihin aikoihin asti. Mistään niistä ei nyt löytynyt oikeata Eliasta. — Tyttö oli nuori ja oppimaton, eikä kukaan ollut hänelle selittämässä, että oikeata Eliasta ei ollut olemassa muualla kuin hänen oman henkensä aartehistossa.

Yö näkee tytön tulevan ovelle ja istahtavan kynnykselle sivuttain ulospäin. Hänen olonsa ilmaisee, että hän on toivottoman kauan tuijottanut siihen yhteen asiaan: Eliaksen poismenoon. Ja hän on kysynyt kysymistään, kenen kanssa hän siis on ollut sellaisissa tekemisissä. Ja kun ei ole saanut mitään vastausta, on tapaus ruvennut tuntumaan yhä kaameammalta. Kun lapsi syntyy, niin kuinka se voi olla olemassa, kun sillä ei ole isää… Isä … se on semmoinen, joka on tehnyt semmoista … ja minä olen äiti… Tässä tyttö voihkaisi ääneen, nousi vuoteelta ja tuli ovelle, mielessä epätoivoinen hätääntynyt harhaluulo, että Elias on jossain tuolla ulkona, lähestyy häntä, kun Lyyli jo on luullut hänen menneen pois; hänen täytyy tulla, oikean Eliaksen. Mutta ulkona oli vain päättyneen juhannuksen rauentama yö, joka ei sekään tiennyt mihin käyttää hienoja kauneuksiaan, kun juhannus jo oli ohi. Mitään Eliasta ei siellä ollut eikä tietysti voinutkaan olla.

Vielä ei ole ensimmäinen vuorokausi umpeen kulunut, ja niitä on kolmekymmentä tytön edessä, ennenkuin mitään tapahtuu.

Mutta vaikka päivät olisivat kuinka pitkiä, ei niitä kumminkaan viikkoon kuulu muuta kuin seitsemän, ja lyhyistä päivistäkään ei viikko täyty sen pikemmin. Jos menemme viikoksi muille maille ja palaamme sitten taas näin yöllä katsomaan tätä aitanovea, niin on vallan varmaa, ettei tyttö enää istu kynnyksellä. Luulemme myös huomaavamme, että yö on tullut juuri hiukkasen himmeäksi, ja tyttö ainakin on kadonnut kynnykseltä. Onko hän ehkä tehnyt pahaa itselleen, kun poika hänet jätti? Ei ole tehnyt, sen tuntee jo tämän ilman hengestäkin, joka on melkein enemmän kuin rauhallinen. Jättikö poika sitten hänet? Siihen kysymykseen tämä rauhallinen ilma kyllä vastaa myöntävästi, ja me tunnemme sen itsekin tykönämme, mutta siinä asiassa on jotakin ärsyttävää. Olisiko pojan heti silloin aamulla pitänyt jäädä tänne? —Ei suinkaan. — Olisiko hänen ehkä pitänyt lähteissään sanoa jotakin. — Ei, ei! — Niin, nähkääs, hän oli jättänyt tytön jo paljoa ennen, hän oli jättänyt tytön jo ennenkuin oli häntä nähnytkään. — Kuinka se on mahdollista? — Onpahan vain… oikea Elias ei muuten olekaan jättänyt tyttöä, se on vielä tällä hetkellä tytön vieressä, hänen hengessään. Kiusallista on vain se, että kun tyttö katsoo ulos ovesta, yleensä: ulos omista onkaloistaan, ei hän näe oikeata eikä näennäistä Eliasta. Se on kolkkoa. — Missä tyttö nyt on? — Nukkuu aitassa, tiettävästi.

Taas asettuu seitsemän päivää perätysten, viikko on taas valmis. — Entäs nyt? Ovi on yhä kiinni ja yö on selvästi himmeämpi kuin juhannusyönä. Olemme olleet katselemassa elämän ja auringon tasapainoa — kuinka on tytön laita? — Yhtäläisesti. Nukuskelee yönsä kutakuinkin ja kutoo päivisin kangastaan, jonka kaiketi pian saa valmiiksikin, koska tukki näkyy ohenevan ja päreitä on putoillut paljon permannolle. On hiukan laihtunut, mutta sellaisiin silmiin kuin hänellä on, sopiikin laihuus paremmin. — Niin, sillähän on sentään työ — eikö hän ole saavuttanut mitään selvyyttä? — Onhan hän tavallaan saavuttanut. Ajatelkaa, hän on saanut tietää, ettei siitä juhannusyöllisestä ole hänelle mitään seurauksia. Eikö tällä seikalla tässä yhteydessä ole aivan erikoinen, kuinka sanoisi, tunnearvo. Kukaan ei ole hänelle milloinkaan kertonut mitään tämäntapaisista asioista. Silloin juhannusaamuna hän luuli jonkun unessa hänelle selittäneen sen silloisen asian merkityksen, kun se horroksen aikana jysähti hänen tajuntaansa. Siitä seikasta ei tosin tullut hänen ajatuksensa kiinnepistettä, niinkuin olisi luullut. Kiinnepisteenä oli se, että se Elias, jonka kanssa oli seurustellut, ei ollutkaan sama kuin oikea Elias… Ja nyt hän aivan omalla vaistollaan tajusi tuon, ettei ollutkaan odotettavissa mitään seurausta.

— Sepä havainto mahtoi aiheuttaa yksiä ja toisia liikkeitä tytön mielessä?

— Kyllä se aiheutti. Häneenhän syöpyi silloin aamulla kuvitelma jostain laajasta nimittämättömästä onnettomuudesta, jota kohden kaikki, yksinpä taivas ja ilmakin oli menossa ja josta hän ei uskaltanut varottaa. Myöhemmin hän sitten unohti tuon kuvitelman, mutta jollain lailla se säilyi hänen alitajunnassaan ja määräsi sen sävyn, joka näkyväisellä maailmalla oli hänen silmissään noina vaikeina aikoina. Turtunein mielin hän odotti jotakin, ja samoin näytti hänestä luonto odottavan. Mutta kun hän nyt teki tuon omakohtaisen havaintonsa ja ymmärsi sen kielteisen merkityksen, hävisi hänen sekä ulkonaisesta että sisäisestä näköalastaan entinen sävy kokonaan. Koko olevaisuus alkoi saada hänen silmissään jonkinlaisen tylsyyden ilmeen. Ei siis edes tavallista onnettomuutta ollut tapahtunut. "Oikean Eliaksen" käsite alkoi aivan huomaamatta häneltä unohtua, mutta sen sijaan hän huomasi ajattelevansa aivan uutta Eliasta, jonka olemassaolo oli mitä helpoin käsittää minä aikana vuorokaudesta ja millaisen sään vallitessa tahansa. Tämä Elias vietti päiviään Malkamäessä, oli Malkamäen muorin poika, sen ja sen näköinen, käytti sen ja sen laisia vaatteita ja oli hänelle, tytölle, jotenkin yhtäkaikkinen olento. Nyt ei tytöllä enää ole mitään kiintoajatuksia. Päiväkauteen hän tuskin ajattelee muuta, kuin mitä askareeseen kuuluu. Hän näkee kuinka loimet kutoessa nousevat ja laskevat ja kuulee kimalaisen surinaa ja seinäkellon käyntiä…

— Eikö hänen mieleensä näinä aikoina koskaan liene tullut minkäänlaisia itsensätuhoomisen ajatuksia?

— Tuskin on tullut; ei ainakaan nyt enää. Ehkäpä se joskus silloin pahimpina hetkinä osui hänen mieleensä, kerran yöllä hän hiukan outoon tapaan liikkui tuolla rannassa. Mutta varmaan sellainen teko näytti hänestä lapselliselta, näihin hänen asioihinsa sopimattomalta. Eikähän siinä tällaisessa tapauksessa juuri mitään makua olisi ollutkaan. —Mutta kas, silmä erottaa jo tähden taivaalta.

— Niin näkyy! Vaikka päivisin on kesän valo ja lämpö vielä korkeimmillaan.

Välillä on tavallisia kuumia päiviä, joina kumminkin puhaltelee nuorekas tuulikin. Taivaalla on valkoreunaisia pilvitupruja, jotka alati vaihtavat muotoaan, vaikkei silmä voi sitä vaihdosta havaita. Mutta neljännellä viikolla juhannuksesta lukien pilvet tosiaan pysähtyivät, on tullut tyven. Pilvet rupeavat latvoistaan heikosti punoittamaan, niinkuin vuorenhuiput, jotka nousevat sumusta. Ilma on ahdistavan tyven.

Korkeen ollaan lehdessä. Vähää ennen päivällistä tulee Lyyli sieltä yksikseen kotiin. Hän astelee hitaasti ja hiljallensa, päivä on kuuma. On omituisen viihdyttävää aina havaita hänen ulkoasussaan tuo sama läpikäyvä piirre: on hänen yllään millainen pusero, hame ja esiliina tahansa, aina muodostuu niihin samat poimut, jotka aina antavat saman vaikutelman, ihan kuin ne olisivat monessa polvessa perittyjä. Se johtuu siitä tavasta, jolla tekee työtä. Silloin huhtikuun iltana hän seisahti haapojen juurelle katselemaan, nyt hän palaa lehdestä; näiden kahden hetken välisten tapausten kautta kulkee tuo ulkoasun tiedoton, naisellisen työnteon luoma sävy kuin jokin viihdyttävän surunvoittoinen jatkuvaisuus… Porstuan ovi ja kamarin ovi ovat auki, Lyyli pääsee kamariin asti, niin etteivät pirtissä olijat huomaa. Pirtissä on äidin kanssa joku tuttu akka kylältä. Puhelulla on hyvänlainen vauhti, ja se suuntautuu kuin itsestään läpi seinän tänne Lyylin tajuntaan. Puhelu liikkuu Lyylin omassa maailmassa, kulkee töykeästi sen rajojen sisäpuolella. Lyyli seisoo ja kuuntelee, hän tuskin muistaa, keitä ne ovat, jotka pirtissä puhuvat. Niinkuin eivät korvat kuulisikaan, vaan osuisivat sanat välittömästi sieluun.

… Herttua on Juhannusyönä saattanut Annaa tanssista ja ollut siellä lopun yötä. Annaa on kasvatettu vetelästi, se äiti on sitä koreillut ja sen kanssa hempeillyt jo siitä asti kun rinnalta vierotti. Siinä oli kirkossakäynnit … minä olen aina sanonut, ettei se hienous tiedä hyvää. Kun ei ole tavallista töllinämmää korkeammalle päässyt, niin … jos sinne poikkee ja jotain puhuu, niin ei se muuta kuin inuu … niin kuin mun… — — —

… Ja se on maailmassa nähty iankaiken, ettei se tie hyvää, kun tavallinen meikäläinen rupee… — — —

Sanottiin sitä jo semmostakin, että Malkamäen muorin poika olis täällä ollut samana yönä, mutta minä sanoin oitis, että… — — —

Tästä hetkestä voi sanoa alkaneen Lyylin vihan, sellaisen hiljaisen-hiljaisen, jolla ei ole kiirettä, joka aikoo maltillisesti ja herkutellen vihata loppuun asti. Askareet sujuivat hyvin, eikä yön unissa näkynyt mitään. Äiti kohteli häntä niinkuin kohdellaan sellaista, joka ei muka itse ole tietoinen omasta erikoisesta merkityksestään. Näihin aikoihin Lyyli muuten tuli kiinnittäneeksi huomiota kotolaisiinsa, hän ikäänkuin näki heidän olossaan jonkinlaisen vahvan turvallisen jatkuvaisuuden, joka ei ollenkaan tiennytkään mitään noista ulkopuolisista vaiheista, joiden alaiseksi hän, Lyyli, oli tänä suvena eksynyt. Kotolaisten meno oli pitkän aikaa kulkenut jossain poissa hänen näkyvistään, mutta nyt se jälleen rupesi tulemaan ikäänkuin lähemmäksi, tuo ehdoton vakiintunut jatkuvaisuus. Lyyli huomasi lähestymisen eikä pannut vastaan, mutta ei itsekään millään lailla tarttunut siihen… Hän kuuli silloin lehtipäivänä kamariin, ettei äiti ryhtynyt sen akan kanssa hänestä puhumaan, vaan vetäytyi pois ja käyttäytyi niin, että akkakin piti parhaana lähteä pois. Mutta kun tytär ja äiti senjälkeen jossain ulkosalla osuivat yhteen, ei kummankaan eleissä ollut jälkeäkään siitä, mitä toinen oli kokenut akan kanssa ja mitä toinen oli kuunnellut. — Sellaiset eivät koske meitä, me kuulumme näitten tanhuoitten perheeseen. Sinä et uskonut sitä kokematta. (Ääneen:) — Tuo vettä ennenkuin syömään rupeat; vasikalla ei ole juomaa!

Joskus tuli Lyylin mieleen Harjunpään Anna ja sen lempeä luonto. Se etoi häntä, hän muisti akan äänen ja välittömästi sen ohessa Eliaksen. Kuinka kävisi, jos hän tapaisi Annan ja Eliaksen? Pakenisiko hän? Tuskin vain. — Kun ehtisi jo syksy! — Pian taitaa tulla ukkosilma. Kun pääsisi sen ohi, niin sitten syksy alkaa…

Ukkosilma ei tullut sinä eikä seuraavanakaan päivänä, vaikka jostain kauempaa punertavien pilvien takaa kuuluikin uhkaavaa jyrinää. Yöt olivat kuumia. Ukkonen kävi Korkeen kohdalla vasta kolmantenakymmenentenä päivänä juhannuksesta lukien. Lyyli istui ukkosen ajan kamarissa yksinään. Ukkonen oli jo aikoja painunut Malkamäkeen päin ja ilma virkistynyt, kun Lyyli tuli pihalle. Veräjällä seisoi Taave ja puheli Väinön kanssa. Taave oli nyt lopullisesti poissa Malkamäestä ja piti väliaikaista asuntoa Vähässämäessä. Oli nyt liikkunut jossain täälläpäin ja teki paluuta ukonilman jäljessä. Hän oli reiman näköinen. Tiesi mistä he Väinön kanssa olivat puhelleet, mutta kun Lyyli meni ohi, sanoi Taave puhuen Väinölle, mutta osoittaen äänensä Lyylille:

— Elias otteli tänään aurinkokylpyä morsiamen kanssa — Lyyli! Viimeisen nimen hän lisäsi sen vuoksi, ettei Lyyli ensin näyttänyt kuulleen, mitä hän sanoi.

— Ottakoon, kiljaisi Lyyli ja juoksi aittaan. Siellä hän yritti saada itkua tulemaan, mutta se ei vaan tullut. — Herra Jumala taivaassa, miksen minä saa olla … mitä minä olen tehnyt… Herra Jumala … niin olen tehnyt … minä olen mennyt … mitä vielä tulee.

Siellä liikkui sitten joku muukin vieras, jolle isä kuului puhuvan, ettei se ukkonen vielä siihen jäänyt, kun se juhannuksesta asti on hankkinut. Sitten hiljeni. Äiti tuli kysymään, eikö hän tule illalliselle. — En, vastasi tytär, eikä äiti kysynyt enempää. Lyyli jäi yhtämittaa yöksi aittaan. Tämä oli kolmaskymmenes ilta juhannuksesta lukien.

Malkamäen piirissäkin oli tämä päivä ollut erikoinen. Lyylin entinen
Elias oli retkillään sielläpäin joutunut kauimmaiseen kohtaansa.

Maan ja ilman sähkö

Pieni, musta elävä ei vaan ole päässyt pois kellokukan kuvusta. Sen ikävä on jo sanoin kuvaamaton, sillä se on jo tänäkin aamuna yön kohmeudesta herättyään senkin sadannen seitsemännentoista kerran käynyt läpi kaikki viisi näivettynyttä hedettä, kalunnut niiden möyheät tyvipakurat, joiden alla se aivan varmaan tietää olevan jotain suuhun otettavaa, kun vain jollain voimalla saisi niiden väliset raot aukenemaan. Mikä on tämä kukkanen, jossa ei asu ketään, ja johon ei ulkoapäinkään saavu kukaan, jonka hunajat ovat kovissa uumenissa ja heteet kuin mitäkin kuivia suikaleita. Mitä on virkaa tuolla mahtavalla luottihaarukalla, jonka kolmen kaaren näen tavoittavan taivasta? Ja elävä vaeltaa taas pitkin sinikuvun viileätä seinää kellon reunalle asti, josta näkyy huima korsimetsä ja sen juurella puoleensa imevät kuilut ja sokkelot. Kun uskaltaisi mennä reunan yli! Mutta silloin putoisi tuonne syvyyteen, josta ei ikinä selkiäisi tuonne kaukaisiin päivänkakkaroihin. Ja se hirviöhän repi sen minun oman kukkaseni, tempoi kuin vietävä jotain höpisten ensin pois kaikki laitakukat ja sitten kaivoi minut kauhistavaan haltuunsa ja pudotti tänne. Muistan sen suunnattomat silmät… Ei reunan yli, ei! Ja tuolla tuo mahtava vormukukinto seisoo, monen perhossiiven lyönnin takana, huimaavassa korkeudessa, vielä korkeammalla kuin tämä… Mutta onpa toki kaunis päivä, ja tämä näköala se on jotakin, kun katselee sitä turvallisen matkan päästä tämän ihmeellisen teltan reunasta. Koiranputki näkyy jo kasvattavan hedelmiään tuolla kahdenkymmenen perhossiiven lyönnin päässä.

Musta elävä suki lentoon kykenemättömiä siipiään ja koetti asettua välinpitämättömäksi omasta asemastaan. Olihan tässä ihmeellisessä sinessä sentään parempi kuin korsimetsän nielevässä ikuisuudessa. Ja pian alkoi korkeuksista taas erottaa perhosen ja sudenkorennon, ja se oli ikuinen ihme, että ne pääsivät korkeammalle kuin taivas, että taivas ikäänkuin nouseskeli niiden liikkeiden mukaan aina ylöspäin…

Mutta ihme on sekin, joltain isommalta alustalta katsoen, että sama kuluva aika vangitun ja vanginneen mielestä on niin erilaisen pitkä tai lyhyt. Se panee epäilemään ajankäsitteen oikeutusta. Vai onko aikoja yhtä monta kuin ajan viettäjiäkin?

Tehtyään tuon kepposensa mustalle elävälle oli Elias — siksi täytyy häntä yhä nimittää — koko iltapäivän kuljeskellut ympäri haan viidakossa, etäisemmillä pelloilla, palannut takaisin kalliolle, ei kumminkaan noussut enää männynoksalle, vaan kapusi alas sille paikalle, jossa äsken oli nähnyt toisen ihmisen, istahti siihen ja antoi kyllästetyn kesän vaikuttaa aistimiinsa. Ilma väreili kuumuudesta, ja punahuippuiset pilvet näyttivät hikoilevan. Kaikki oli kuumaa ja sähköistä, pieni liinalla päällystetty nappikin, jonka hän keksi ruohon seasta. Hän otti napin ja lähti rantaan päin. Siellä hän ensin laski napin viereensä maahan, riisui sitten vaatteensa, sijoitti napin hampaittensa väliin ja sillä lailla meni veteen, ui ja loikoi taas rannalla. Ilman kuumuuden saattoi nähdä. Maanpinta kaikkinensa näytti tasaisesti kiinnittävän voimaansa, niinkuin olisi ollut päivätyössä. Pieni kerttu-lintu sujahteli äänetönnä pensaan piirissä niinkuin jokin lehu, joka hiukan häilähteli kuumuudessa. Poika loikoo siinä lähellä nappi kädessä. Elämä sijaitsee rannattoman ja rajattoman poutaisen avaruuden keskellä.

Mutta tällaisessakin kesän vahvuudessa pääsee päivä iltaan. Elias on unohtanut mustan elävän, sillä hän on kierrellessään nähnyt satoja päivänkakkaroita ja kellokukkia muitakin lajeja kuin hirvenkelloja, ja pienempiä ja suurempia eläviä. Hänhän näki ihmisenkin, jonka yllä ei ollut verhon vähääkään. Päivän vaikutelmat luovat aina ihmiselle iltatunnelman, siihen ovat osallisina kaikki pienet ja unohtuneetkin vaikutelmat, jotka ovat verrattavissa pöly- ja hunajahiukkasiin mehiläispesässä. Pojan "pöly- ja hunajasaalis" oli tänä päivänä ollut runsas. Hän istui keinutuolissa. Se on jo sisältörikas keinutuoli, sillä poika on istunut siinä joka päivä ensimmäisestä illasta asti, ne ovat tätä kesää kokeneet, sekä poika että tuoli. Talon Olgakin on istunut siinä, ja nyt istuu siinä taas Elias…

Tapansa mukaan hän hyräilee ja katselee hellävaroin päivän karttunutta saalista, koko tämän poutakauden saalista. Sen antama yleisvaikutelma on ulottuvaisuudeltaan sangen valtava, mutta se on myös niin kevyt ja niin herkkä, ettei sitä uskalla sanoilla paljon kosketella. Auttaisiko, jos sanoisi, että hän siinä keinutellessaan ja ylimmästä ruudusta ulos katsellessaan kymmeniä kertoja perätysten hyryää Taaven laulun toista säkeistöä, silloin tällöin tehden omituisia karskiuden ja uhman liikkeitä, jotka ovat aivan itsetiedottomia ja näyttäisivät sivullisen silmään älyttömiltä, sillä hyryävä ääni on sisäisestä nautinnosta aivan pehmeä…

Ja millainen ihana johdanto tähän korkeaan poutakauteen hänellä, Eliaksella on ollut. Koko Lyyli-vaihe näkyy kuin jostain metsien takaa suunnattoman mielenkiintoisena ja alkuperäisenä, hän näkee sen jo muuttuneena paikkakunnan tulevien ihmispolvien kansankertomukseksi. Kuinka Malkamäen kauniilla pojalla oli täällä Malkamäessä sen- ja senlaiset vaiheet. — Mutta Korkeessa oli tytär tummasilmä, joka synnytti hänelle lapsen… Elias eli jo vallan siinä kaukaisessa tulevassa ajassa, ja siksi häntä ihanasti hurmasi ajatus siitä, että Korkeen tytär saa lapsen… Tragiikka on aina hienointa nautittavaa…

Tämmöistä oli tämä ilta juuri siihen aikaan, jolloin pieni, musta elävä alkoi syvimmin katkeroitua, kun aurinko laski. Eliaksen elämyskokoomus oli suuri, mutta niin herkkä, että hän varoi siihen liikoja koskemasta. Oli vahinko, ettei vuoteessa enää sopinut hyräillä… Mitä hän olikaan äsken hyräillyt? — "— tämän pojan torpanmaa". —Mutta kun on valmistunut viettämään yön nukkumatta, niin uni tuleekin, niin ettei huomaakaan. Elias nukkui aamuun asti. Ja huomispäivänä osuvat taas yhteen vangitun ja vanginneen, elävän ja Eliaksen erilailla kuluneet ajat.

Tänä aamupäivänä Elias tunsi aivan erikoista halua syventyä kukkasmaailmaan, ihan kuin se olisi nyt yhtäkkiä jostain syystä tullut erinomaisen tärkeäksi ja tämä päivä olisi ennakolta määrätty sitä varten. Hän tunsi pakottavaa halua saada yleensä jotakin aikaan siihen mennessä, kunnes päivän valta oli ehtivä korkeimmilleen; jotakin, mistä tuntisi tyydytystä, tuollaista, että on saanut jotain valmiiksi… Heti noustuaan hän ryhtyi katselemaan huonekasveja, pelargoneja ja verenpisaroita ja ajatteli: — Tuossa nuo nyt kasvavat astioissaan. Pelargonia kasvatetaan vain oksista juurruttamalla, tuokin on jostain toisesta otettu oksa. Voisi ajatella kaikki ne pelargonit, jotka ovat sellaisessa peräkkäisessä suhteessa toisiinsa, asetetuiksi yhteen paikkaan sitä suhdetta kuvaavaan ryhmään. Millainen valtava kuvaelma siitä syntyisi. Siellä täällä olisi aukkoja: ne ovat väliltä pois kuolleita yksilöitä. Ja kaikkien tällaisten huonepelargonien alku löytyisi jostain kaukaisesta maasta; joitain vaiheita myöten tuokin pelargoni johtaa siihen … tuokin törröttäisi jossain kohdassa sitä ryhmää. Onko kukaan muu koskaan tullut tällaista ajatelleeksi? —(Kello on jo kymmenen.)

— On hievahtamaton pouta, kun astun ulos tuvasta. Tahdon tuijottaa kaikkiin noihin maanpinnan kasveihin, että oikein näkisin, mitä ne ovat. Tuossa on ruismaan laita. Nämä äärimmäiset korret näen ihan selvästi, näen korren jokaisen solmun ja lehtitupen ja ylinnä tähkään johtavan osan, joka on kova ja umpinainen. Tähkän eri okaita en enää oikein erota, vaikka tähkä pysyykin hievahtamatta, ikäänkuin odottaen, että näkisin okaiden määrän. Erotan ajatuksissani maasta kämmenen kokoisen alan ja voin sanoa, että siinä kasvava olkimäärä on kymmenen ja viidenkymmenen välillä. Mutta jos minulta äkkiä kysytään, millä välillä on koko vainion olkimäärä, niin sanon: sadan tuhannen ja sadan miljoonan välillä; enkä edes tiedä, olenko sanonut oikein. Ja kuitenkin näen joka ainoan oljen. — Mutta jos tuolta sadan sylen päästä poistetaan yksi olki, niin en sitä huomaa. — En, mutta jos sieltä poistetaan satatuhatta olkea, niin huomaan sen selvästi. Olisipa hauska nähdä, kuinka monennen oljen poiston jälkeen minä sen huomaisin. —Sellainen on ruismaa, ja sen sisältä katselee minuun sinisiä, uteliaita silmiä. Ruismaa on meri, ja nuo siniset ovat sen meren eläviä. Ne aivan ilmeisesti tuntevat tyydytystä siitä, ettei koko tuo sekava kasvijoukkio, joka joka taholta ympäröi ruismaata ja pientareita myöten tunkeutuu sen keskellekin, pääse tavoittamaan niitä, noita sinisiä silmiä. Sellainen on ruismaa ja sen sinisilmät. — (Nyt on puolipäivä.)

— Katselisinko nyt takkiaisia ja lehmuksia, tummanvihreitä väkeviä kasveja. Olen aivan näkevinäni niiden rungoissa kulkevat putkijänteet ja kuinka niissä neste virtaa hamaan lehtisuonten haaroihin asti. Lehdet ovat toimettoman näköisiä, mutta niiden alapinnalla on suurenmoisia kaksoisovia, jotka johtavat viheriään valtakuntaan. Niillä ovilla liikkuu sama ilma, jota minä hengitän ja joka liikkuessaan voi huvikseen kaataa suuren puun. Lehden viheriässä valtakunnassa valmistetaan vallan näppärästi salaperäisiä aineita auringonvalosta, joka saapuu niin ja niin kaukaa ilmattoman alan takaa, ja suoloista, jotka saapuvat aivan pimeitä teitä myöten maan pinnasta. Rungon sisällä on todellakin ihan pimeä. Mutta ihmeellisintä on se, että tuossa on hengetön maanpinta ja tuosta lähtee elävää tuoksua. Missä kulkee ehdoton raja kuolleen ja elävän välillä? Takkiainen ja lehmus ovat ylpeitä sisällyksestään. Ne ikäänkuin viittaavat — (Kello on yksi) — viittaavat lähtemään ylemmäksi, jollekin ylävämmälle paikalle ja sieltä yhdistämään samaan katselmukseen ilman, auringon ja pilvet. Minä menen heinämaata pitkin, hermoni värisevät, kun ennakolta tiedän, mihin askeleeni vievät, ne kuumenevat, kun tiedän kuinka tänään käy.

Elias tulee kalliolle, mutta ei nyt kiipeä männyn oksalle, vaan asettuu maahan. Hän on paljain päin ja avojaloin. Kuuman avaruuden yleiskuva tungettelee hänen tajuntaansa, mutta siellä on vastassa toiset voimat. Näiden sisältä ja ulkoa päin tulevien voimien välillä syntyy tainnuttava jännitys. Aurinko paistaa ja punalatvaiset pilvet uhkaavat jo jyrinälläkin. Mutta heinämaata pitkin, violetin kellokukkapälvekkeen vaiheilla, tulee jotakin. Avaruuden yleiskuva turkuttaa itseään viimeisen kerran. Kaksi sudenkorentoa on tarttunut yhteen, he lentävät aivan läheltä ohi, niin että ihokilvet natisevat. Alhaalla keto-aukeamalla lehottelee kaksi perhosta, niinkuin kaksi sinistä kukanlehteä, jotka ylikyllästynyt poudan henki on temmannut irti hypiteltäväkseen. Jossain aidaksella on sisilisko päivänpaisteessa. Lähellä koivun latvaa on yksi lehvä kellastunut… Tämä on kesää.

Ihmissielut yksinään ja suhteissa toisiinsa — mitä ne ovat?

On mahtava kuviteltu vuori. Vuoren pinnassa on lukemattomia luolansuita, joita tutkiessasi et paljon viisastu; ne johtavat pimeyteen ja useimmista ei mahdu sisäänkään muuta kuin tuskin kätesi. Mutta kuvittele, että on taikaside, jonka silmillesi sidottuasi pääset ja mahdut sisälle luoliin. Siellä otat siteen pois ja näet erään ihmissielun avarat alat; alkupuoli voi olla ahdastakin, mutta kauempana kyllä laajenee, eikä käytävien haaroilla ole loppua. Ja jos jossain seisahdut, oitis siinä paikassa laajenee ilman mitään sopusuhtaa, mihinpäin vain katsot, niin ulottuu. Eikä voi antaa mitään nimeä niille seikoille, joita näet. Tulet ulos, otat pois siteet, ja edessäsi on tavallinen, ehkäpä varsin tylsän näköinen luolan suu. Ja aivan lähellä sitä on toinen. Teet sinne samanlaisen matkan ja siellä on kaikki samanlaista ja erilaista — kuten koivut metsässä. — Mutta kun luolia on noin taajassa, niin kuinka niiden kaikkien rajattomat alat mahtuvat tuohon vuoreen? Eivätkö ne sisälly toisiinsa? — Sitä en tiedä. Vuori on kumminkin kaikkien ihmissielujen yhteys ja luolat ovat yksityisiä sieluja. — Mutta jos kuvittelisi louhivansa hajalle tuollaisen luolan — ilman silmien sidettä. — Mitä siitä selviäisi? Luolahan häviäisi sitä myöten kuin louhisit.

* * * * *

Se mikä äsken liikkui kellokukkapälvekkeen vaiheilla, on nyt saapunut kallion juurelle.

* * * * *

Korkeen Lyyli — se tyttö siellä — lopettelee muuten juuri näinä hetkinä sitä usein mainittua kangastaan, ja se pieni elävä siellä kellokukan kuvussa on lakannut odottamasta vapautumistaan ja kuvittelee elävänsä sillä, että katselee kaukaista vormunkukintoa. Se on asettunut aivan kellon laidalle. — Mutta mitä nyt?! Elävä ehtii nähdä jotain suurta ja valkoista lysähtävän vormun vaiheille, vormu heilahtaa kerran, valkoinen järkkyy vielä maassakin, vilahtaa jossain ne kauhistavan tutut eiliset silmät ja sitten — niin, sitten sai pienen, mustan elävän puolesta tapahtua mitä hyvänsä. Elävä mykeltelee jossain kauhistavan suloisessa, valkoisessa, pölyävässä ainejoukkiossa. Se yrittää vaistomaisesti sipaista siipiään, mutta putoo samassa jonnekin, putoo samanlaiseen, valkoiseen, pölyävään tuoksuvaan. Taas heilahtaa ja taas värähtää jonnekin. Mitä oli koko vuorokauden vankeus tämän rinnalla. Kun ehtisi sieltä jonnekin…

Kyyristyköön mielikuvitus kahden silmäparin väliin, niin ettei mitään muuta näy kuin nuo silmäparit, joista toiset silmät ovat vaaleanruskeat ja toisten pitäisi olla harmaat. Ruskeat silmät katsovat harmaisiin aivan oudosti, sillä ne näkevät niiden harmaudessa ennen näkymättömiä mustia pisamia, niinkuin hienoja reikiä. Harmaat silmät näyttävät nyt jonkin oudon luontokappaleen silmiltä, ne ilvehtivät omasta salaisesta nautinnostaan, ja läheisestä suusta kuuluu neljä kauhistavan tavallista sanaa. Sanojen ilmeinen tarkoitus on tehdä toiseen samanlainen vaikutelma kuin jos näkisi jonkun tutun ihmisen sivumennen nostavan vuoresta kallion ja laskevan sen järveen. Sanat täyttivätkin sen tarkoituksensa.

Ja ikäänkuin sanojen vaikutusta täydentääkseen lähestyi ukkonen. Ukkonen lähestyi peloittavasti vaatteita, jotka joku oli unohtanut kedolle… Oli paljon muutakin, jota ukkonen nyt tullessaan ei voi sivuuttaa: kukkaset ja niissä asuvat pienet elävät, koko äärimmilleen kehittynyt poutakausi…

Rajuilma

Kaikki oli vaiennut ja aitan pimeydessäkin saattoi tuntea, että ulkonakin jo oli pimeä, sellainen hiukan tyly pimeys, joka näin illalla myöhään saattaa sisältää syksyn ajatuksia jo heinäkuun lopulla. Oli tosiaan niin hiljaista tällä hetkellä, ettei se voinut ennustaa mitään hyvää; ukkonen väijyi vielä jossain harjun takana. Pilvet olivat kuin jotain väkeä, joka synkän näköisenä vielä näin myöhään toimitti käskettyä tehtävä-sarjaa, ottamatta huomioonsa maan päältä jostain niihin suunnattua kysyvää katsetta. Ei voinut arvioida, milloin uusi rupeama räjähtäisi, mutta tämän alkaneen pimeän aikana se tulee tapahtumaan. On seisovassa ilmassa sellainen tuntu, että jokin vielä odottaa ansaitsemaansa rangaistusta, odottaa nöyränä ja totisena, sillä pilvien alta ei pääse minnekään. Odottavan seurana ovat kaikki pimeät talot ja kummitusmaiset puut ja pensaat…

Tunne nukkuvien läheisyydestä voi yksinään valvovalle olla hyvin erilainen, riippuen hänen omasta mielentilastaan. Kuinka kaunis olikaan se tunnelma, joka eräänä viime huhtikuun yönä vallitsi Korkeen tuvassa, kun Lyyli yksinään mieluisasti valvoi ja kuunteli toisten hengitystä ja siinä uskalsi ajatuksissaan sanoa sen nimen, jonka mieleentuoma kuva oli kuin luotu liikkumaan siinä kuulakassa yössä, kun haapa kukki ulkona ja Lyyli valvoi sisällä nukkuvan sisarensa vieressä. Silloin hän ei olisi ollenkaan tahtonut nukkua, mutta nukkui kumminkin omaan tiedottomaan hymyynsä ja toisten hengityksen juhlalliseen tasaisuuteen. Nyt tänä pilvisenä yönä kolmekymmentä päivää jälkeen juhannuksen ovat asiat tuiki toisin. Lyyli, sama Lyyli on elossa ja makaa nytkin yksinään valveilla aitassa. Hän ei nyt kuule toisten hengitystä ja hänestä tuntuukin siltä, kuin eivät toiset hengittäisikään; kuin ne tämän yöhetken ja hänen, Lyylin vuoksi pidättäisivät hengitystään —ikuisesti. Niinkuin olisi aivan selvää, ettei tästä enää minnekään päästäisi, ettei enää aamu valkene. Kaikki ovat kuolleet, hän, Lyyli, yksinäinen on unohdettu tänne. Hänen ei ole annettu kuolla, sillä hän ei ole kuoleman arvoinen, kuolema ja hän ovat kaksi seikkaa, jotka eivät ollenkaan tunne toisiaan. Kyky kuolla, se oli se liikuttava, hellyyttä herättävä ominaisuus, joka etenkin tällä hetkellä niin selvästi liittyi isän, Saiman, äidin, Väinön olemukseen. Heillä on edessään kuoleman tyven ilta, kaikilla ihmisillä, he kaikki nukkuvat hengittämättä hänen, Lyylin ympärillä, kun hän näin hiljaa valvoo ja näkee jonkin epämääräisen nimettömän kuvan lähestyvän itseään siitä maailmasta, jolle tämä kuoleman käynti on samaa kuin ensimmäiset kevään värähdykset. Tämä on jo sellainen tulevaisen kevätyö, ulkona on vahva, harras, pilvinen pimeys ja haapojen täysi-ikäiset lehdet ovat kuin kohoova joukko herkkiä henkiä, jotka vartioivat tätä oudon kevätyön hartautta. Hän Lyyli ei nytkään nuku, ja vaikka hän on arka ukkoselle, ei hän kumminkaan muista pelkoa. Ei ole mitään pelättävää, kun kaikki nukkuvat hengittämättä ja on uuden kevään yö, joka johtaa sen käsittämättömän kesän onnelliseen pitkään päivään, jonka hurmaavia, hänelle yksin ominaisia vaiheita ei mieli vielä osaa edes hahmoilleen kuvitella. Tätä tulevan kesän yleisnäkyä säestää nyt ympärillä nukkuvien juhlallinen hengittämättömyys.

Nyt on aikakin kuollut, sekin nukkuu hengittämättä, niinkuin nuo kaikki sen elämäntoverit kaikkialla ympäristössä. Ulkona ei enää aikaankaan ole ollut pilvinen yö, siellä on ajattoman ja aineettoman kevään yö, jonka Lyyli näkee maatessaan silmät kiinni vuoteessaan, jota hän nyt ei muista vuoteeksi. Omituisen kirkastuneina hän näkee kohtauksia edellisestä kaukaisesta valvomisestaan, levottomasta elämästään. Ensin hän näkee Taaven veräjällä puhumassa Väinön kanssa. Taave katsoo häneen hymyillen ja sanoo jotain sellaista ajallista, jota hän, Lyyli, ei ymmärrä, ja siksi vain hymyilee hänkin Taavelle. Siitä johtuen hän näkee ne viimesyksyiset yöt ja tässäkin olossaan tuntee, kuinka hän itkee ihanaa itkua kaivaten jotakin, joka on lähellä, mutta ei vain tule viereen. Mutta sitten se jo tuleekin viereen, tulee ja rakastaa häntä kaikella rakkaudella. Sen kuva on yhä se ikuisesti sama, jonka hän tuntee. Se tulee ja tekee hänelle jotakin, jota hän ei ollenkaan ymmärrä, mutta jonka hän mielellään sallii tapahtua, koska se on se, joka sen tekee. Teon tapahtumista hän ei ollenkaan tajuakaan, mutta hän tajuaa, että tästä alkaa jokin onnen korkein jatkuva ylänkö…

Tähän jatkuvan onnen ylänkötunnelmaan Lyylin mielenkiinto pysähtyy, ikäänkuin tarttuu siihen kiinni ja jännittyy siinä pysymään. Kaukaa omasta ruumiistaan hän tuntee, että sekin on jollain tavoin jännittynyt. Estääkseen tuota saavutettua jännitystä laukeamasta mieli siellä ylängöillään vilkkaasti silmäilee ympärillä leviävää yhä kiihtyvää onnen määrää, ikäänkuin siten pyrkiäkseen unohtamaan jännittävän kiinnipitelemisen. Ja niin yhä jatkuu jatkumistaan alkanut tapaus, ylängöllä-olo, rakas ikuinen tuttu kuva on kiinni hänessä… Jyrähtelee yhä kovemmin, on jo kauan jyrissyt, autuus ilmenee jyrinänä. Jyrinässä on jotain ankarasti kohoilevaa, joka ikäänkuin alati vaatii häntä tunnustamaan, että tämä autuuskin pohjaltaan on totista, melkein ankaraa. Ja riemumielin ja onnesta nöyränä hän yhä hurmaantuneemmin ilmein tulkitsee, että hän sen tunnustaa. Jyrinä vaikenee siitä hetkeksi, menee pois, mutta palaa taas kuin mieletön yhä ankarammin sitä samaa tunnustusta vaatimaan. Ja yhä hurmaantuneemmin ilmein hän toistaa tunnustuksensa, kunnes hän lopulta laukeaa valtavaan itkuun. Siitä vaan vieläkin pauhina kiihtyy, nyt se aivan kosketti häneen, hän tuntee sen jossain kaukana aivoissaan. Hän itkee, itkee rajusti, hänen tajuntansa täyttää puoliksi unelma ja puoliksi jo todellisuus. Hänen ympärillään on olevinaan sauhua, kuuluu kohoileva ukkosen pauhu; hän itkee ruumis jännittyneenä, vaikka hän jo huomaakin, että kaikki jännitys on tarpeetonta, että se ylänkötunnelma pysyy, vaikka hän hellittääkin otteensa; mutta kuva on vielä hänessä kiinni, se vain on, enää tekemättä mitään. Hän itkee ja tuntee omituisesti pehmenevänsä.

Äidin lämmin, uninen kuiskutus kuuluu hänen korvassaan:

— Mikä sinun on? Löikö sinuun salama? Mitäs tänne tulitkaan tämmöisenä yönä.

Itku hivelee yhä suloisemmin; hän nousee äidin auttamana ja tuntee seisovansa kuin vierailla jaloilla. On juuri sydänyö. Äiti on siinä hänen vieressään pimeässä, he hapuilevat yhdessä ovea kohden. Tytöllä on muun ohessa sellainenkin tunne, kuin olisivat kaikki kolmenkymmenen päivän ja yön kohlut yhtenä ainoana jähmeänä iskuna nyt juuri verekseltään häneen sattuneet, ja äiti sen jäljeltä kuljettaisi häntä pois. Hän hoippuu pihalla märässä ruohossa, näkee hämärästi synkkiä pilviä ja niiden välissä omituisen vaaleita revelmiä, niinkuin olisi koko ilmapiiri jonkin luonnottoman järkytyksen muodottomaksi ruhjoma, niin että sen henki suihkuaa siitä maahan hillittömänä sateena. Porstuan ovi aukee, kuin sekin häntä hoivaten. He tulevat porstuaan ja aikovat mennä pirttiin, kun Lyyli hätkähtää takaisin ja hänen suustaan kuuluu: — Ei pirttiin! Äiti ei vähääkään vastusta, vaan sopertaa kuiskaten niinkuin unessa säikähtäneelle pikkulapselle. — Kamariin — mennään kamariin. — Lyyli antaa hoivata itsensä sinne. Äiti sanoo toisella äänellä sängyssä olevalle Väinölle: — Mene sinä pirttiin! — ja Väinö häviää heti kuin varjo. Lyyli tajuaa kaiken, mutta mikään ei herätä hänen tajunnassaan vastavaikutusta, hän nyyhkyttää ja asettuu sänkyyn. He ovat kahden äidin kanssa, ja äiti jatkaa pikkulapsen lohdutteluaan, joka tälle lapselle nyt tuntuukin leppoisan hyvältä, huolimatta siitä, ettei hän äitinsä kanssa ole tällä lailla sylityksin ollut kymmeneen vuoteen. Kuiskutuksensa ohessa sanoo äiti samalla äänellä: — Onko se tehnyt sinulle pahaa?

Tytär ymmärtää kysymyksen himmeässäkin tajunnassaan, nyyhkytys muuttuu itkuksi jälleen. Äiti jatkaa vielä: — Sano nyt onko… Itkun seasta erottuu jotain sen tapaista kuin: — En minä tiedä —

Äiti ei kysy enää eikä yritä itkuakaan hillitä. Hän istuu hiljaa ja katsoo pimeässä tyttärensä hahmoa. Sitten hän sanoo puolittain itsekseen:

— Voi lapsiparka sinua nuorella iälläs'!

Äiti ei olisi voinut lähemmin sanoa, mitä seikkaa hän surkutteli. Eikä tytärkään siitä lauseesta tajunnut muuta kuin äänen hivelyn. On ollut rajuin ukkosilma, mitä nämä ihmiset ovat nähneet. Se on ajanut Lyylin pois aitasta, jonne hän jo keväällä siirtyi nukkumaan omista ihanista syistään. Se ei ole tappanut häntä, mutta pois hän on sieltä nyt tullut kesken yötä, jotenka ei ole mahdollista, että hän siellä enää öitänsä eläisi. Tämä aitasta tulo jos mikään on Korkeen Lyylille uuden, kestävän vaiheen alku.

Itkun jälkinyyhkytykset käyvät vielä, niinkuin jossain kaukana etääntyvä ukkonen. Sanomaton lapsellisuudentunne on täyttänyt Lyylin mielen, kun hän näin ulkonaisesta syystä jälleen on tullut joutuneeksi äitinsä hoivaan. Äiti on jo vanha, mutta se osaa vielä hyvin kaikki äidin eleet ja kuiskaukset. Se antaa vielä suutakin, vanha vaimo isolle tyttärelleen, ja siinä suunannissa värähtää joitakin kauhistavan syvällä piilleitä värähdyksiä, sentapaisia joita tuntee kuolettavasti ruhjoutunut ihminen tajutessaan ympärillä häärivien lähimmäisten äärimmäiset aputoimenpiteet.

Lyylin mielessä liikkuu jo kuin lupaa kysyen pikku seikkoja, joita hän äsken on havainnut. Kun Väinö meni täältä kamarista pirttiin, kuului isä puhuneen jotain matalasti, niin ettei kuuluisi. Ja Lyyli muistaa nyt muistuttelematta, ettei se seinän läpi kuulunut ääni ollut moittiva. Ja samassa yhteydessä hän muistaa, kuinka hän ennen pikkuisena nukkui isän vieressä isän selän takana ja tunsi hänen ihostaan lähtevän omituisen turvallisen lemun. Hiljallensa nousee myös alitajunnasta käsitys äsken vallinneesta ukkosesta, kuinka jyrähdykset jakso jaksolta yhä lähenivät ja kovenivat ja viimein suoraan koskivat häneen, kuinka hän ei voinut lähteä aitasta pirttiin, vaan ponnistautui omaan jännitykseensä. On jo hyvin monta tuntia siitä, kun hän meni aittaan, se aika on kuin jonkin korkean, mustan mäen takana, jonka yli hän siitä tähän on kulkenut. Nyt tuntee jo varmasti, ettei ukkonen enää uusiinnu, se on ohi nyt, se on kestetty. Silloin tällöin tyttö vielä hytkähtelee vuoteessa; äiti on jo mennyt pirttiin, kun ei enää ole mitään pelättävää.

On melkein suloista kuunnella ukkosen hiljaista jyryä, kun se on varmasti etenemässä poispäin. Räystäät pudottelevat viimeisiä jälkipisaroitaan, aamun ensi valkeneminen näkyy, tuntuu ja kuuluu. Aurinko se vain vielä aikoo nousta. Se on vertaamattomasti suurempi kuin kaikki elämän tapaukset, sillä joka aamu se nousee juuri samalla hitaudella kaiken elämän yli. Vaikka se niin toistaa samaa polvesta polveen, ei siihen kyllästytä, eikä toivota sen toisin tekevän… Räystäät pudottelevat pisaroitaan, ja koko aikaisen aamun avaruus ikäänkuin tulee esiin nöyrästä kyyristyksestään ja hymyilee — äskeiselle kauhulleenko, vai tästä taas alkavan uuden elämän toivolleko? Elämään, olemiseen kuuluu tämmöiset tapaukset, kuin tämä viimeöinen… Siellä ukkonen menee pois ja mennessään vielä puhuu siitä samasta käynnistään, joka oikeastaan on juhlatapaus … kun edelläkäyneiden pitkien poutapäivien luomat ja kokoomat äärettömän monet näkymättömät ja käsittämättömät pienoisseikat mahdollisimman kiihkeästi ja pian asetetaan paikoilleen, niin että ovat valmiit siirtymään ikuisuuteen. On juhlallista ajatella, kuinka neulankärjen kokoinen musta elävä jossain monikohtaisen maanpinnan pisteessä erään yksityisen vormunkukinnon alueella on kautta taivaiden ulottuvan rajuilman käsissä. Hillitön, jyrisevä vesivirta valuttaa sen suloisen vastustamattomasti alas korsimetsän juuripehkon syvyyteen. Sen juhlallisuuden käsittää menehtyvä pikkueläväkin siinä hämärän pienoismaailmansa keskuksessa, äärettömien vesimäärien valuessa jostakin. Miljoonia tämäntapaisia suunnattomia pienoisnäytelmiä on tapahtunut rajuilman aikana, joka nyt on ohi.

Ihmisasumukset ovat sentään paikoillaan, talot ja töllit. Mutta niiden räystäiltä putoilevat vesipisarat herättävät sellaisen mielikuvan, että ne ovat joittenkin, seinien sisällä ihmisaivoituksissa tapahtuneiden järkytysten jälkimaininkeja. Nyt on jo helppo järkytetynkin jälleen nukkua, sillä nyt tuntuu jälleen ilmassa toisten lähellä nukkuvien hengitys, niinkuin ihmeen turvallinen, mistään milloinkaan järkkymätön pohjimmainen jatkuvaisuus.