Elämä ja aurinko

by Frans Eemil Sillanpää

LOPPUOSA

Uudet ihmiset

Ukkonen oli ollut jotenkin kovaluontoinen ja liikkunut tavallista laajemmalla alalla. Se oli raivonnut pitkin harjun itäpuolta Korkeen tienoilta Malkamäkeen asti, ja aamulla havaittiin, että se monin paikoin oli laonnut maanpinnan kasvullisuutta ja kaatanut puitakin. Korkeessa sattunut isku oli ollut kovempi, kuin yöllä oli osattu arvatakaan.

Aitan katto oli harjalta pirstautunut ja päätyseinästä oli kohdastaan irtautunut ja jäljettömiin kadonnut suuria laikkiaisia. Ihmeteltiin sitä seikkaa, että seinään syntyneet syvennykset olivat puhtaan valkoiset, niinkuin puu olisi kylmiltään ruhjoutunut eikä ollenkaan kärventynyt. Ja Lyyli, joka iskun sattuessa oli nukkunut aitassa, oli nyt koko päivän kaikkien toisten hellyyden esineenä. Tätä hellyyttä ei tosin ilmaistu sanoilla eikä teoillakaan, mutta se tuntui ilmassa. Hän oli kuin jokin kallis ja tarkasti varottava kapine; oli aivan kuin joku suuri herra olisi häntä kosinut. Se oli kaikki ukkosen aikaansaamaa. Tuli helposti mieleen sellaisia aavistuksia, että Lyylillä vielä on jotain erikoista edessään.

Oli omituista, ettei tämä hellä huomio nyt tällä kertaa ollut ollenkaan Lyylille vastenmielinen. Mutta iltaa kohden se häntä kumminkin omituisesti raukaisi, ja hän tunsi tarvetta hetkiseksi poistua kotolaisten näkyvistä yksinäisyyteen. Ja ihan luonnollista oli, että hän nyt nousi ylös harjulle, että häntä halutti nähdä, miltä siellä nyt näytti. Hänen mieltään ihan hiveli, kun hän tunsi lähestyvän oleskelun raitistuneiden näköalojen keskellä. Hän ei ottanut lukuunkaan sitä mahdollisuutta, että tapaisi siellä entisen Eliaksen.

Elias oli hänkin jotenkin herkkä ukkoselle, vaikkei hänen vankannäköisenä miehenä sopinut sitä ilmaista. Hänen äitinsä sen kumminkin aina huomasi pienistä seikoista, kuten yleensä äidit, joilla on ainoa poika, huomaavat poikansa mielenliikkeet selvemmin kuin omansa. Ukkosen käydessä Elias mielellään istui yhdessä äitinsä kanssa eikä kovimman jyrinän aikana puhunut mitään, vaikka äiti siunasi salaman välähtäessä, täten vaikenemalla ikäänkuin hyväksyen äitinsä menettelyn. Kun ukonilma lakkasi, niin Elias jälleen ilmeisesti nauttien jätti äitinsä ja poistui retkilleen ulkosalle.

Tällä ukkoskerralla ei Elias vielä ollut kotosalla, kun ensimmäiset selvemmät jyrähdykset kuuluivat ja sade lankesi. Hän oli istunut siellä metsässä sielu ja mieli melkein tyhjinä, katsellut eteensä kuivaan laidunmaahan, jonka ruoho oli hänelle toistavinaan noita ihmeellisiä sanoja, jotka hän äsken juuri oli kuullut ladon seinustalla eräästä suusta heinikon keskeltä, alas taipuneiden angervojen vaiheilta. Nyt oli menossa pilveen. Tosiaan, pilvet liikkuivat, yhtyivät ja synkistyivät huolimatta siitä, että poika istui kannon päässä ja tunsi omassa itsessään tapahtuneen suuren pysähdyksen. Hänen mielensä oli pysähtynyt katselemaan Olgaa, jonka nuo neljä sanaa olivat ikäänkuin tuoneet luonnottoman lähelle ja sitten äkkiä temmanneet huiman kauaksi, aivan kuin joskus unessa jonkun hyvän ystävän kasvot yhtäkkiä tulevat aivan kiinni unennäkijän kasvoihin ja siinä hehkuvat jotakin käsittämätöntä julmaa vimmaa. Kun sitten herättyään tapaa tuon ystävän, kauhistaa tuo unessa koettu omituinen lähestyminen, olo on vaikeaa, ja voi sattua, että ystävykset vähitellen alkavat vieraantua, melkein pelätä toisiaan. Jossain pienoismaailmassa on tapahtunut silminnäkemätön mullistus. Äsken juuri oli Elias nähnyt Olgan liian läheltä, ja siinä oli sen kertomuksen kirvoittava loppu. Mutta tämmöisestä seisahduksesta huolimatta pilvet yhä ennustellen kokoutuivat ja synkistyivät, jyrähtikin jo lähempänä ja satoi. Eliaksen kertomus ei siis vielä ollut loppunut, vaikka hänestä itsestään tällä hetkellä siltä tuntuikin. Mutta näköpiiri ilmaisi toista.

Kun Elias tuli kotiin, oli pakarissa äidin luona vanha, pyylevä ja hiukan viurunaamainen kulkuakka. Hän istui jakkaralla vieressään vaatemyttyjä, oli kuin jokin oudon kesy vanha lintu pesimäpaikallaan. Hän pakisi, hymyili ja iski silmää joillekin vieraille asioille, joita kertoi semmoisella äänellä, kuin olisi tahtonut auttaa vanhaa emäntää ja sittemmin poikaa ymmärtämään noita asioita, joita nämä vaistomaisesti vieroivat. Ukkonen lähestyi ja räjähteli kovemmin. Silloin akka muun pakinansa ohessa vain sivumennen huomautti jotain ukkosestakin, niinkuin joku, joka innokkaasti näyttää ja selittää jotain monikohtaista seikkaa ja siinä sivussa huomaa jonkin samaan yhteyteen kuuluvan pienoisseikan, Mistä juuri tuommoinen akka oli nyt tänne tullut ja poikennut? Ukkonen uhkasi lujemmin ja akka istui siinä naama viurussa, olemuksellaan omituisesti vahventaen kiihtyvää ukkostunnelmaa. Siinä akan lähellä ollessaan tuntui Eliaksesta melkein siltä, kuin akka olisi koko tämänpäivän laajan elämysjakson näkyväinen tähänastinen saavutus, jonka jokin näkymätön ilvehtivä käsi oli työntänyt siihen äidin ja hänen luo ukkosen ajaksi; jota he eivät päässeet pakoon enempi kuin painajaista. Niinkuin tuo akka olisi aivan hyvin tiennyt kaiken äskeisen mahdottoman ja tässä äidin kuullen ja ukkosen käyden liian peittelemättä veikistellyt siitä tiedostaan. Hän virkkoikin jotain Eliakselle inhottavasti hymyillen, ja tämän hymyilyn ja akan koko salaperäisen olemuksen Elias muisti vielä viikkoja myöhemmin silloisissa uusissa vaiheissa.

Nyt hän jätti akan siihen äitinsä huoleksi ja poistui pakarista sinne hämärän kamarin sohvalle, jonne ennenkin oli pujahtanut, ensin Lyylin ja sitten Olgan ensikertaa saapuessa tämän katon alle. Sinne ei rajuilmaa niin selvästi nähnyt eikä kuullutkaan, siellä oli turvallisempaa. Kaikessa viimeaikaisessa aina tuohon akkaan asti hän oli selvästi tuntevinaan tämän erikoisen kesän järkkymättömän johdon. Se pyrki jonnekin, eikä tuon tuntemuksen salaperäisyyskään häntä enää kauhistanut. Edellispäivien kiihtynyt aurinkoinen ylellisyys; sitten ne tapaukset, jotka johtivat heinikon sanoihin; pilvien liikunnot; akka; olisi hullunkurista väittää, ettei siinä jaksossa näkyisi tämän kesävaiheen ankarat erikoiskasvot. Tämän havainnon selvyys vapautti omituisesti Eliaksen mieltä ja toi aavistuksia jostain vielä suloisemmasta vapautumisesta, siitä, että tämä päivä vei hänet sille tolalle, jolta hän jo oli ollut poikkeamaisillaan. Aavistuksilla ei ensin ollut mitään täsmällistä muotoa, mutta senkin ne saivat pian. Se saapui mieleen ja vahvistui niin suloisen hiljaa, ettei sohvalla istuva poika voinut sen saapumista oikein itselleenkään ilmaista — koko tänä iltana. Mutta ukkosen käyntiä hän ei enää ollut tarkannut pitkään aikaan, se oli vaimentunut, akkakin oli lähtenyt pakarista. Koko tuo äsken niin uhkaavan lähellä liikkunut tapausjakso oli jäänyt tehottoman kauaksi, ja sen johto kadottanut voimansa häneen nähden. Elias tunsi nyt kokonaan päässeensä pois tuolta viimeaikaiselta taholta, ukkonen kävi jo miellyttävän kaukana, ja jossain sielläpäin Elias ikäänkuin näki sen hillittömän, kohtalokkaan vauhdin, josta hän äsken oli pelastunut sillä, että havaitsi sen. Siellä kiitävät kaikki nuo seikat. Ne neljä kauhistavan tavallista sanaa: "onko nyt mielesi hyvä", pilvet, akka… Mutta hän, Elias, oli täällä turvassa, ja hänen uusilla aavistuksillaan oli jo selvä, ikäänkuin laajeneva muoto ja suunta. Ja aavistusten luoma näköala eteenpäin oli niin uutuuden kirkas, että hänen oli helppo ylevästi malttaa mielensä sen suhteen. Hän halusi nukkua ja hän nukkuikin koko yön niin syvästi, ettei tiennyt mitään yöllä vallinneesta, paljon ankarammasta rajuilmasta, jonka Korkeen Lyyli oli niin voimakkaasti kokenut. Aamulla herätessään hän heti tunsi, kuinka yhä jatkui se ylevän onnellinen mieliala, jonka eilen illalla salaa selventyneet uudet aavistukset olivat luoneet. Saamansa uutinen yöllä vallinneesta rajuilmasta oli kuin virkistävä enne. Hän oleskeli koko päivän sisällä ja vasta viiden aikaan lähti etelään päin. Näillä edellytyksillä siis nuo kaksi lapsuudentuttua nyt tapasivat toisensa kolmenkymmenen päivän ja yön perästä ensikerran tanssiyön jälkeen…

Elias tulee harjupolkua ja näkee Lyylin ikäänkuin liian äkkiä, vaikka Lyyli seisookin täällä ja katsoo toisaalle päin. Miksi Eliaksen mieliala nyt himmenee? miksei hän kulje Lyyliä kohden tuota onnellisempana? Tutut puut kasvavat kahden puolen polkua. Tyttö ei ole vielä huomannut lähestyvää poikaa. Nyt huomasi.

Eliaksen mieli himmenee himmenemistään, jokin sitoo hänen sieluaan, tahtoo pidättää häntä, mutta hän menee vain, menee luokse asti. Ja niinkuin hänen sieluansa yhä kiusallisemmin sitovat jotkin näkymättömät seitit, niin liikkuu hänen ruumiinsa, äänensä, kätensä vapaammin, yhtäkaikkisemmin kuin konsanaan. Pääasia oli jo tapahtunut ennenkuin he olivat sanaa, tuskin katsetta vaihtaneet, mutta kuitenkin Elias hyvällä äänellä virkkoi:

— Katsos ihmistä! — ehtoota.

Lyyli ei juuri kieltänyt kättään, vieläpä hän tarjosi katseenkin, mutta katseen takaa näkyi uusi, outo ihminen. Tai ehkäpä tuttu jostain —

Elias tietysti vaistosi heti kaiken: että eilinen salaperäinen tapausjakso oli ollut leikkiä sen rinnalla, mikä nyt tästä alkoi. Mutta yhtä vaistomaisesti hän käyttäytyi niin, kuin ei olisi mitään huomannut; että hänen ja Lyylin välillä ei sovi, ei saa olla mitään ihmeellistä. Hänen mielessään ikäänkuin liikahti jokin sentapainen kuvitelma, että Lyyli on hänen vaimonsa, jolla nyt on sattumalta omia juoniaan, joihin hän, Elias, ei aio panna huomiota, vaan on hyvä ja kevyt niinkuin ennenkin; että Lyylin juonilla ei ole mitään ratkaisevaa merkitystä; juonitelkoon vaan, ei hän kumminkaan mihinkään pääse…

— Istummeko tähän, vai menemmekö ylemmäs? kysyi Elias ja — istui itse.

Lyyli ei istunut, vaan alkoi liikahdella alaspäin kotiaan kohden.

— No mikä nyt on? kysyi Elias sellaisella äänellä, kuin he olisivat eilen illalla viimeksi hyvinä eronneet; niinkuin olisi miehenä kysynyt vaimoltaan. Eliaksen toinen minuus seurasi koko ajan kiusaantuneena tuon puhuvan ja liikkuvan minuuden vaiheita. Vastaukseksi Lyyli antoi katseen, joka oli kuin sormella osoitus. Elias tunsi, että hänen ottamansa asento kävi epämukavaksi, ja kun Lyyli yhä siirtyili kotiin päin, nousi Elias maasta ja meni hänen rinnalleen, alkoi kävellä hänkin alaspäin. Ja hän kuuli oman äänensä lempeästi kysyvän:

— Oletko sinä jostain vihainen?

Ja samalla tunsi ikäänkuin naulalla raapineensa jotain veristä paikkaa. Tytössä pääsi irti jotain tähän asti hillittyä, hän lähti kiivain liikkein puolijuoksua alas päin ja jätti pojan. — Vai niin.

Vai niin. — — —

Mutta maan pinnalla näkyi vielä äskeisen rajuilman jälkiä: puu oli kaatunut ja pirstautunut, joku kukassa oleva korsi oli lamassa. Ne olivat siinä tilassaan totisen näköisiä, eivät ottaneet mihinkään lukuun Eliaksen viisasta katselemista. Olivat sen näköisiä, kuin olisi poika liian nuorena pyrkinyt puuttumaan sellaisiin asioihin.

Eiliset tapaukset, pilvien synkistyminen, ukkonen — sekin yöllä vallinnut, jota hän ei ollut nähnyt — ne nousivat takaisin sieltä, mihin jo olivat painuvinaan. Ja se akka, se ikäänkuin saapui uudelleen, ikäänkuin kysymään, eikö Elias nyt tahtoisi myöntää sitä, mitä hän, akka, jo eilen oli sanonut…

Elias asteli hitaasti pohjoista kohden.

Lehti tummenee

Nyt rakasti Malkamäen Elias Korkeen Lyyliä, lapsuutensa tuttua, tummasilmäistä tyttöä monivaiheisen salotien takaa. Tiekin tuli hänelle tutuksi tänä suvena, etenkin syyskesän vaimentuneina iltoina, lehtien tummentuessa. Ja tien takana löytyvä tyttö, jota hän kesän ensimmäisenä sunnuntaiaamuna herätessään oli kuvitellut hypittävänsä käsivarsillaan, se näyttäytyi nyt hänen mielikuvitukselleen vahvana, täyteläistyneenä, häntä itseään ikäänkuin painavampana. Tähän mielikuvaan liittyi nyt myös Lyylin kotoinen ympäristö, niinkuin jokin suojeleva ja hänen kanssaan samanmielinen olento. Hän näki Lyylin liikkuvan Korkeen huoneissa ja pihamaalla, ja hänen laajentunut, totinen katseensa oli aina suuntautunut jonnekin kauemmas, eikä hän kääntänyt sitä milloinkaan sinne päin, josta Eliaksen silmät häntä olivat seuraavinaan.

Tällaiseen tilaan Eliaksen mieli hievahti tuona iltana, jona hän juhannusyön jälkeen ensikerran harjulla tapasi Lyylinsä. Koko hievahdus tapahtui hetkessä, niinkuin ihminen heinäkuun lopulla yhtäkkiä voi havaita, että syksy jo näkyy, vaikka keskipäivän paiste on entistä kiihkeämpi. Lehtien vihreys on entistä voimallisempi ja taivaanrannan rajaviiva on kylläisen möyheä, koko näköpiiri on ikäänkuin nautinnoistaan rehevöitynyt eikä ole niin herkkä ilmoille ja tuulille kuin juhannuksen aikaan. Se ei ujostele rehevyyttään, sillä se tuntee voimansa, se sinuttelee aurinkoa, joka silloin tällöin menee vaisuun pilveen. Mutta pilvestä sataa, ja kun sateen jälkeen illalla taas aurinko paistaa näkyy syksy ihan selvästi. Se näkyy ilmasta. Siitä on kesä mennyt pois. Kesä asuu kyllä lehtimetsissä, mutta ilmasta on hävinnyt kaikki kiihkeämpi sisällys.

Palatessaan Korkeen harjulta tuona outona iltana, päivää jälkeen rajuilman, oli Eliaksen mieli tyven, melkein hyvä. Hän hyräili kulkiessaan ja silmällä oli halu tehdä levollisia, ulkokohtaisia havaintoja ympäristössä, kuten niitä alati tekee viisas ja kokenut ihminen. Hänellä ei ollut mitään kiirettä ryhtyä aprikoimaan äskentapahtunutta, se asia ikäänkuin seisoi nyt juurevasti paikoillaan, se ei ollut enää kevyt, eikä siis ollut mitään pelkoa, että se mitenkään haihtuisi tai hupenisi. — Siellä se nyt kulkee eikä katso minua kohden, ja juuri niin onkin hyvä. Mutta tuo on oikeastaan sangen hieno ilmiö tuokin, kun ilta-aurinko paistaa noin puitten runkojen juuripuoleen, tuonne oksien alapuolelle; ei näe mitä tietä säteet siihen saapuvat, mutta siinä ne nauravat. Kello on siis kohta yhdeksän. Auringon laskuaika on merkitty almanakkaan, ja aurinko laskee kuin laskeekin juuri silloin… Kas nyt tulvahtaa mieleeni Lyylin asia…

Elias avasi juuri veräjää ja havaitsi siinä, kuinka hänen kädenpäällystänsä oli ruskettunut. Hän katsoi toistakin kättään ja jäi veräjän nojalle lynkäpäisilleen rauhassa miettimään. Veräjän takana kasvoi puitten juurella lehmien sotkemaa saniaista, ja niiden seasta siirotti yksinäinen kurjenkello, sama kasvilaji, jonka kukkakupuun hän kauan sitten, toissa päivänä, huvikseen oli siirtänyt pienen hyönteisen päivänkakkarasta. Hoikan kellokukan juurella oli lehmän jälkiä. Kaikki nämä seikat yhdessä viimeisten tapausten kanssa ja ikäänkuin noiden auringonvalon iltarippeiden välityksellä puhelivat Eliakselle, kuten vankka miestoveri puhelee vertaiselleen ja jatkaa sitten vaivattomalla vaitiololla.

Näiden Elias-pojan veräjämietteiden taustana oli vahva ja vallitseva tunne siitä, että hänelle nyt vallan äsken oli tapahtunut jotain perin merkitsevää, jonka merkityksen hän hetki hetkeltä tahtomattaan yhä selvemmin käsitti, niikuin jo kauan odotettavissa olleen suuren välttämättömyyden. Tai niinkuin olisi johonkin suureen kysymykseen löytänyt yksinkertaisen vastauksen, jota ei vielä tähänastisessa elämässään ollut huomannut. Hän oli näkevinään yhtaikaa monen-monia kohtia entisyydestään, ja kaikki ne kohdat olivat henkilöineen ja aivoituksineen jonkinlaisina järjettöminä kuvaelmina häilyvinään ilmassa, ja hänen oma silloinen itsensä niiden mukana. Mitä kaikkea hän olikaan toimittanut, elänyt keskikesän öinä erään Lyylin kanssa, sitten erään Olgan kanssa, ja eräs, jota sanottiin Herttuaksi, oli ollut hänen ystävänsä. Mutta nyt oli olemassa vain yksi keskeinen seikka, tumma totinen katse, joka ei koskaan kääntynyt tännepäin, mutta siitä huolimatta vallitsi kaikkea. Ja sitä katsetta tästä kuvitellessaan saattoi mielikuvitus nähdä katseen lähteisiin, erääseen ihmishenkeen, jonka lähellä Elias tänä iltana ensikerran tunsi olleensa ja sen olemassaolon ensikerran todenneensa. Tänä iltana, äsken juuri, mutta — jokin kohta pojan sielun uumenissa vakuutti, että sama henki sittenkin oli hänelle tuttu jostain käsittämättömästä entisyydestä, oli vain nyt palannut hänen eteensä pitkän unhotuksen takaa. Tuo hämärä tutunomaisuus vaikutti sen, että tämä nykyhetkinen tilanne tuotti Eliakselle epämääräistä tyydytystä. Vaistomaisesti hän piti äskeistä tapausta varmana hyvän enteenä, hän oli onnellinen siitä, että hänen silmänsä olivat auenneet, että hän ajoissa (kuten hän nyt luuli) oli löytänyt sen ihmishengen, jota ilman hänen oma henkensä olisi ollut yksin avaruudessa.

Hänen henkinen olemuksensa ikäänkuin seisoi tuon suuren tapauksen edessä koko illan. Veräjällä hän viipyi siihen asti, kunnes ympäröivä näköala asettui nukkumaan. Luonto tosiaan näihin aikoihin jo nukahti öisin auringon kadottua, se ei enää käyttänyt sen poissaolo-aikaa mihinkään kiihkoihin. Se nukkui näinä öinä, tietäen että tulee kuutamo-iltoja, jolloin taas on toinen elämä jyrkkien valojen ja varjojen vaiheilla.

Eliaskin käveli kotiin nukkumaan. Hän rakasti Korkeen Lyyliä, eikä ollut ketään muuta koskaan rakastanut. Varmin tae tämän rakkauden vakavuudesta oli se, että se oli tällaisten suuripiirteisten vaiheiden tulos.

* * * * *

Niin, rakkaus onkin aina vakavaa, kuten perimmiltä periltään kaikki, mitä on. Rakkaudella on tosin keväinen aikansa, jolloin se hymyilee, mutta sen hymynkin pohjalta näkyy usein sellainen välke, kuin se tahtoisi haastaa vastakatseen pohjattoman vihan mittelyyn. Rakkauden kevätaika kuluu ajattomassa hurmassa, kun tietämättään odotetaan sitä hetkeä, joka on tuleva, rakkauden rajuilmaa, joka kyynelsateen valuessa järkyttää kaikki kevään kiihdyttämät, sinne tänne tempovat rakkauden aineosat paikoilleen. Kun se rajuilma on käynyt alusta loppuun, alkaa pitkällinen, raikas, vakaa onnen aika, jonka kuluessa voi tuulla ja sataa, paistaa ja olla pilvessä, mutta ei enää painostaa, kun rajuilma puhdisti taivaat. Niin käy joskus, ja sellaiseen kaikki rakkaus alussaan pyrkii.

Mutta rakkaus on suuri koe, joka ei aina onnistu. Voi sattua, että rajuilman tullessa toinen nukahtaa eikä herää — toteutuu vuosisatojen tarina tyhmistä neitseistä. Mutta onko nukkuja syyllinen? Eikö tarvita puhdasta omaatuntoa voidakseen nukkua niin sikeästi, ettei herää rajuilmaan?

* * * * *

Kesän lehdet tummenevat, myöhäisessä iltahämärässä ne näyttävät mustilta.

Elias palaa taas harjulta, kolme vuorokautta edellisen käyntinsä jälkeen. Hän on nyt totinen eikä huomaa ympäristöään, hän näkee silmissään vain yhden ainoan näköalan — sen, jonka ääreltä hän nyt palaa.

Hän saapui jo aikaisin iltapäivällä harjulle, tämän kesän tuttuun paikkaan. Siellä hän levollisena seisoi ja katseli alas Korkeen pihaan, jossa asumuksen ihmisiä silloin tällöin liikkui. Iltailma oli kevyt ja kuulakka vallinneiden ukkosten jälkeen. Pari kertaa hän jo oli nähnyt Lyylinkin liikkuvan pihassa ja molemmilla kerroilla vaistomaisesti, kuulumattomasti yskäissyt. Kolmannella kerralla hän vihelsi, vaikka hänestä samalla tuntui, kuin joku takaapäin olisi yrittänyt vaimentaa hänen vihellystään. Lyyli pysähtyi, katsoi ylös ja meni sitten sisälle. Elias istui kedolla hämärään asti. Hän ei odottanut Lyyliä tulevaksi, hänestä melkein tuntui siltä, kuin Lyyli olisi ollut täällä ja lähtenyt vihassa; niinkuin vielä jatkuisi viime kerta… Siinä hän istui hämäriin asti, nousi sitten seisaalleen, katseli kauan alas hämärtyvään pihaan ja lähti sitten kotiin päin. Mielensä pohjassa hän jo tajusi, että tällaista tulisi nyt jatkumaan — yhäti jatkumaan, että aleneva harjun lape erotti hänet Korkeen tanhuvista, joilla Lyyli-niminen liikkui etäisenä, muualle katsoen. Se mieleen jäänyt näky teki hänet totiseksi niinkuin ihmisen, joka huomaa, ettei hänen jostain loukkaantunut lähimmäisensä ymmärrä hänen katumustaan.

Kun hän kotiin tultuaan meni vuoteeseen, ei hän ajatellutkaan nukkumista, mutta unettomuus oli tällä kertaa kaikkein mieluisinta. Yhä vain oli olevinaan se sama silloinen hetki, jolloin hän Lyylin katseen pohjalta näki uuden ihmisen. Pimenevässä kuuttomassa yössä se nyt tuntui juhlalliselta, niinkuin ei se olisikaan ollut mikään epäsointuinen ja vastenmielinen hetki, vaan joittenkin luonnon peruslakien mahtava ja äänetön toteutumishetki, joka oli hänelle annettu, jonka arvoinen hän siis oli ollut. Sen katseen pohjalta näkyneen uuden ihmisen tutunomaisuuskin alkoi hänelle siinä pimeässä valvoessaan häämöttää selvempänä. Se tuli kaukaisilta ajoilta, niiltä, jolloin Korkeen pikku Lyyli tummine silmineen laimeasti seurasi Eliaksen ja Väinön leikkejä… Ja sitten he taas tapasivat kirkolla, silloin he jo rakastivat… Ja sitten niinä kevätkesän öinä harjulla, kun rastas lauloi ja oli se herkin runollisuus, jonka huomaa nyt vasta täältä katsoen. — Elias siis näki tällä kertaa yhtenäisenä peräkkäisenä, mutta etäisenä sarjana kaikki ne onnelliset kohtaukset, mitä hänellä oli Lyylin kanssa ollut lapsuudesta tämän kesän onnenhetkiin asti. — Ja nyt on näin. Miksi?

Nyt se kysymys täydellä painollaan ensi kerran jysähti Eliaksen tajuntaan. On todellakin aivan totta, ettei hän tähän hetkeen asti tämän nykyisen asian edessä seisoessaan ollut ottanut pienimpäänkään lukuun juhannusyön tapausta. Se oli ollut jotakin, joka ei millään tavalla kuulunut tähän, mikä nyt oli kysymyksessä, joka aivan kuin omasta halustaan pyrki pois mielestä, jonnekin, minne hyvänsä. Jota hän ja Lyyli eivät saaneet muistaa yhteentullessaan. Mutta mikä juopa heidän välillään siis silloin viime kerralla yhteentultaessa oli? Jos se oli se, niin silloin se oli ylipääsemätön. Se oli se. Hänen ja Lyylin suhteessa oli tähän asti näyttäytynyt hänelle vain kaksi vaihetta: se kaukainen kevätkesäinen, ja sitten tämä nykyinen käsittämätön. Nyt oli näyttäytynyt lyhyt ja musta, poistyöntävä ja poistyöntyvä vaihe siinä välissä. Tässä unettoman vuoteen tuskallisuudessa muuttui käsittämätön kauhealla tavalla käsitettäväksi.

Mutta jos se on saanut kuulla minun Olgan kanssa…? Tämän mahdollisuuden kuvitelmaan liittyi kuin jonkinlainen heikko pelastuksentoivon hiven. Ajatus rupesi kiihkeästi arvelemaan, mitä teitä Lyyli olisi voinut saada tietoonsa hänen ja Olgan välisen. Mahdollisuuksia oli jos kuinka monta, ja mielikuvitus kehitteli niitä yhä todenmukaisemmiksi. Jos se on sitä, niin … ja äskeisen jysähdyksen jälkeen tuntui nyt melkein suloiselta hetkisen uskoa, että se oli sitä. Sillä sitä seikkaa — Olgan kanssa — saattoi Elias millään tavalla masentumatta tässä yön hiljaisuudessa kyllä katsoa silmästä silmään, siitä hän ikäänkuin tunsi voivansa vastata, sanoa: —semmoinen minä olen, en kiellä sitä. — Tällä hetkellä ei Olga paljoa Eliakselle merkinnyt. Olga ikäänkuin seisoi siinä jossain lähellä ja vain odotti, tarvittiinko häntä tässä asiassa vai eikö. Olga oli mitä pienin ja harmittomin sivuasia ja se, mitä hänellä, Eliaksella, oli ollut Olgan kanssa, oli hänestä tällä hetkellä samanarvoinen seikka, kuin rakastavaisen mielestä on joku rakastetun pieni, herttainen helmavika.

Näissä kuvitelmissa — että Olgan asia olisi vieroittava syy —pysytteli Eliaksen mieli pitkän aikaa. Kunnes taas jysähti takaisin se juhannusyön lyhyt, musta vaihe, ja nyt äskeistä masentavampana. Jos Lyyli olikin saanut kuulla Olgan asioista — juhannusyön tapaus oli kumminkin. Se oli mustana ja poistyöntävänä — mutta mikä teki sen sellaiseksi? Ja Elias kävi mielessään läpi koko sen tapauksen menon, näin synkkänäkin vielä sykähyttävän. Kohta kohdalta hän inhosi itseään yhä enemmän, mutta samalla näin muistellessaan käsitti, ettei hän silloin mitenkään olisi voinut toisin menetellä. Synkkyyden aihe pakeni yhä syvemmälle ja muuttui samalla masentavammaksi, peruuttamattomammaksi.

Sellainen oli Eliaksen toinen ilta, sellainen oli viides, sellainen oli seitsemäs. Hän ei päivien ja öiden kuluessa niiden lukua eikä järjestystä muistanut. Joskus hän päivällä havahtui siihen, että aurinko paisteli leppeästi, että oli loppukesä ja maanpinnan ruohostoon oli ilmestynyt sellainen tumma väri, joka johtuu puutuneista korsista ja lakastuneista pikku kukinnoista. Arohumala kukki pientareilla, ja mäissä helottivat kultapiisku ja matarat. Suruvaippa-niminen perhonen lepäsi siivet levällään haavanrungolla, niinkuin hopeareunainen, pieni sametinpalanen… Olga, siinä menee Olga akkunan ohitse. Elias on sattumalta akkunassa. Olga ilmeisesti oudoksuu Eliaksen oloa ja ilmettä, mutta ei kumminkaan ota sitä kevyesti. Olga ei sitä oikein ymmärrä, mutta kumminkin se jotenkin tarttuu häneen. Hän kävelee ylös taloon ja tuntee, että hänen ja Eliaksen välillä yhä on jokin katkeamaton yhdyslanka, mutta etteivät he kumpikaan nyt halua toistaan koskettaa. Jokin osa Olgan olemuksessa tahtoisi uusia viimeisen poutapäivän tapauksen, mutta toinen, ikäänkuin vanhempi osa, pitää sitä yhtäkaikkisena. Olga kulkee häitään kohti ja vaistomaisesti hän odottaa häiltä selitystä tähänkin. Häät ovat jo pian… Olga kuvittelee mielellään, kuinka Elias siellä nytkin oleskelee vanhan emännän rakennuksessa.

Päivät kuluvat, ja niiden kuluessa tummenee lehti yhä. Keskipäivä on hyvin kuuma, sirkat pitävät ääntä. Keväällinen kissanpoika on jo melkein täysikokoinen, emo on siihen kyllästynyt ja pakoilee sitä. Keskipäivällä ärsyttelevät pääskyset sekä emoa että poikaa, kun ne loikovat pihamaan ruohossa.

Elokuu on menossa, kuutamo valmisteleiksen. Ensin se on kapea ja sen rata on lyhyt ja matala. Ilta illalta se alkaa saada ilmettä, vähitellen se valaiseekin. Päivä on lyhentynyt ja hämärä jyrkentynyt, kuu alkaa saada valtakuntansa jälleen hallittavakseen. — Hääkutsut on lähetetty. Häät ovat viikon päästä — viiden päivän päästä — kolmen päivän päästä. Elias ei ole käynyt etelässä päin sitten kuin hääkutsu saapui.

Kolmea päivää ennen häitä on kuu tullut täydelle. Illoissa on nyt loppukesän vahva sisällys. Auringonlaskun aikoihin ovat ruskopilvien viirut sen näköisiä, kuin olisi ne maalattu lännen lakeen joittenkin urkujen soidessa, niin että viiruihinkin on jäänyt urkujen ääntä muistuttava ilme. Hetkistä myöhemmin ovat viirut poissa. Mutta jossain pelto-alueitten välissä on puhtaaksi perattu haavikko. Sen juurirunkojen välitse näkyy iltaruskon viimeinen muodostus, yhtenäinen kellertävä läikkä, niinkuin jokin etäinen nuotio, tai niinkuin päivän ja koko kesän helteistä selinnyt ja jäähtynyt kirkas erittymä. Yötaivas ulottuu lopulta ihan sen lähelle. Ja sillaikaa kun sitä olet katsellut, on selkäsi takana noussut kuu.

Kuu on täydellä ja hallitsee valtakuntaansa. Se hallitsee keinutuolissa istuvaa nuorukaistakin. Nuorukainen on päivien ja viikkojen aikana yhä kulkenut samaa rataa, jota hän jo kulki toisena ja neljäntenä iltana rajuilman jälkeen. Nyt on niistä jo kulunut monta iltaa, kolmen päivän perästähän ovat Malkamäessä häät. Se vaellus on muuttunut nuorukaisen elämäntehtäväksi, ja kerta kerralta hän yhä selvemmin aavistaa, että jokin päämäärä häntä sittenkin lähestyy; joskus tuntuu siltä, kuin lähestyvät häät olisivat se päämäärä, mutta sitten tuntuu taas, että häät ovat tässä sivuseikka. Nyt on kuu täydellä. Tänä iltana hän, Elias, lähtee etelään myöhemmin kuin muulloin. Tämä seikka antaa tälle retkelle jotakin heikkoa erikoisjännitystä, niinkuin nyt jo olisi jotakin uutta tulossa tähän vaellukseen.

Äsken nousseen kuun valo on vielä heikkoa ja punaista, kunnes se pääsee ylemmäksi taivaalle. Se kohoo ja valkenee, sillaikaa kun poika etenee tietänsä, nousee ylemmäs ja painuu alemmas monivaiheisen tien mukaan. Kun poika pääsee harjulle töllin yläpuolelle, on alhaalta näkyvä pihamaa niin kirkas, että hän erottaa aitan ovesta avaimenreiän rautaisen kehyksen.

Kaikki, mitä hänen mielessään on tällä hetkellä, on kuutamon vaimentamaa, pehmeän hyvää. Jos hän on tehnyt paljon pahaa, on senkin ympärillä nyt hyvyyden häive, ja kaikki maailmassa koettu kärsimys on nyt tästä nähden kultaa kalliimpi. — Voin mennä ainakin oven taakse, lähestyä hänen untaan ja salaa päästä osalliseksi noiden tanhuoiden kalliista hengestä… Siellä nukkuu … minä tunnen, että meidän henkemme nyt lähestyvät toisiaan ja ymmärtävät … hänen katseensa on ensi kerran minuun kääntynyt. Nyt täytyy tulla jotakin!

Kuu nousee yhä korkeammalle ja muuttuu yhä valkoisemmaksi. Vähin äänin poika on tullut pihaan. Sisällä nukkuvat ihmiset, mutta itse pirttirakennus on olevinaan valveilla. Se on kuin jokin olento, joka ei puhu eikä ilmaise mitään, se vain katselee arkailevaa tulijaa. Tulija lähestyy aitan ovea, ja pirttirakennus katselee häntä yhä samalla liikkumattomalla silmällä. Kuukin jo katselee häntä, mutta ei kuun eikä pirtin katseissa ole vähintäkään mielenkiintoa. Nuorukainen seisoo kauan oven edessä, rauhallisena ja mihinkään ryhtymättä. Lopulta hän sormellaan hivelee avaimenreiän kehystä, ei niinkuin se, joka sisään pyrkii, vaan muuten, vain hivelläkseen. — Ympärillä viipyy totinen yö. Monen ihmispolven luoma pihamaa on omissa oloissaan, ikäänkuin kertoisi kuutamolle jotain hyvin pitkää ja hyvin kaukaista tapausta. Aitan oven eteen ilmestynyt nuorukainen ei herätä sen huomiota.

Mutta jopa herätti huomion, koko pihamaan kotoinen kuutamotunnelma valahti pois. Aitan ovi nimittäin aukeni ja Väinö kurkisti ulos alusvaatteisillaan. Sanoin kuvaamattoman tympeät, teennäisen reippaat tervehdykset vaihdettiin.

— Eikö Lyyli enää nukukaan täällä?

— Ei, se makaa kamarissa.

— Vai niin, minulla olisi ollut sille vähän asiaa, mutta kai minä sen näen päivälläkin.

* * * * *

Vuorokautta myöhemmin:

On nautinnollista kevyesti hypistellä sellaista asiaa, joka luulee olevansa tärkeä ja musertava.

Tänä iltana on pilvessä. Päästyään vuoteeseen ottaa Elias asiat esille. Ensin hän ajattelee ylihuomenna tulevia häitä. Sitten hän ajattelee muita asioita. Nekin ovat varsin selviä. Hän päätti seuraavana päivänä käydä Korkeessa.

Elokuun sadepäivä

Aamu olikin sateen vallassa. Elias katsoi herätessään ikkunasta ikkunaan, ruudusta ruutuun ja näki kaikkialla tasaisesti putoavaa vettä. Muutamaan hetkeen hän ei muistanut eileniltaista unettomuuttaan eikä päätöksiään, sitten ne kyllä pikimmältään pistäytyivät hänen mieleensä, mutta poistuivat heti, ja jäljelle jäi vain sateen jatkuva tunnelma. Siinä tunnelmassa oli jotain vahvaa ja asiallista, sade oli nyt vettä, eikä hopeaa, kuten kesäkuussa, jolloin aurinko usein paistoi sateen sekaan. Tämä sade virutti eikä enää virkistänyt.

— Päivä. Tämäkin on yksi päivä. Kuinka monenlaisia päivät ovatkaan. Ja kaikki ne kumminkin ovat päiviä.

Taas meni poika akkunaan ja jäi katselemaan tuttua näköpiiriä. Sieltä sateen seasta se ikäänkuin silmäsi häneen ja ilmaisi tuntevansa samaa kuin hänkin: että tämän kesän kertomus jo on ehtinyt lauhtuviin loppulukuihinsa, tai oikeastaan jo päättynytkin, juhannuksen aikoihin… On merkityksetöntä, mitä kertomuksen henkilöille tapahtuu sen jälkeen, kun kertomus on loppunut ja siihen merkityksettömään jaksoon sisältyy usein kuolemakin. Henkilö jää vain odottamaan jakson loppumista. Joskus sadesäällä kumminkin joku näköpiirin etäinen laita odottamatta valkenee, ja lempeä harhakuvitelma alkaa huumata henkilöä, niinkuin jossain hänen henkensä avaruuksissa viriäisivät tuhannet vanhat viulut vaimennetuin äänin. Hän katselee tuota kirkasta pilvenrepeämää pää taaksepäin valahtaneena ja tavoittelee hyräillen noiden näkymättömien viulujen säveliä. Tällaista sattuu ihmislapsille toistensa tietämättä.

Elias katseli sadetta ja koetti levollisesti arvailla, mitä hän lähitulevina aikoina tulisi tekemään, miten elämään. Hän tunsi, että hänen pian oli tehtävä jotain erikoista, jokin sisäinen paine pakotti häntä sellaiseen. Ihminen, jonka on kaikin puolin käynyt huonosti, ei äkkiä ja sattumalta, vaan siten, että onnettomuus pitemmän ajan kuluessa sitkeästi ja johdonmukaisesti ympäröi häntä yhä vahvemmalti; sellainen ihminen voi lopulta aivan nautinnokseen rypeä tässä onnettomuudessaan. Hän voi jonakin päivänä kohottaa suupielensä muikeaan ivahymyyn ja päätänsä nyökytellen kääntyä joka taholle katsomaan, kuinka kauniisti vastoinkäymiset on järjestetty aivan mitättömiä pikkuseikkoja myöten. Se tuottaa hänelle suoranaista iloa, eikä hänellä ole mitään hätää. Hän sanelee kuiskaten ja yhä muikeasti hymyillen: — No mikä tällä kaikella oikein nyt on olevinaan tarkoituksena, arvoisa herra Kohtalo tai Sallimus tai mikä herran nimi lienee? En oikein huomaa, mitä herra luulee minulle voivansa. Mutta siltä varalta, että herra yleensä luulee minulle jotain voivansa, tahdon huomauttaa, että se on mitä lapsekkain erehdys. Minulta ei nähkääs voida riistää mitään, sillä minulla ei ole eikä tule olemaan mitään, jonka ominaisuuksiin kuuluisi jonkinlainen arvo. Sanotaan, ettei maailmassa ole mitään ehdotonta, mutta minäpä tiedän yhden ehdottomuuden: kaikki mitä minuun kuuluu, on minulle itselleni ehdottoman arvotonta. Jos siis arvoisa herra riistää minulta jotain, jolle herra luulee minun panevan jotain "arvoa", vaikuttaa se minuun juuri yhtä järkyttävästi, kuin jos annatte kaikkivaltiaan salamanne iskeä tuohon tiellä viruvaan oljenkorteen, niin että se tuokiossa käy läpi aineen kaikki kolme olomuotoa. Minun niinsanottu onneni ja valitettavasti erinomaisen vaatimaton henkeni ovat mitä suurimmalla auliudella milloin tahansa arvoisan herra Kohtalo-Sallimuksen käytettävinä. — Nähkääs vielä: minä voin tästä huvikseni tallustella naapuriin ja sanoa hänelle, että hän on inhottavin luontokappale. Ja sitä sanoessani ei valtimoni kiihdy hiukkaakaan, ei ainakaan henkinen valtimoni. Tämä riippumatta ollenkaan siitä, hyökkääkö naapuri minun päälleni, vai sanooko hän vain: —"Jaha-jaha, onko teillä muuta asiaa?"

Tällainen on onnettomuudesta paatunut ihminen. Hän tulee metsästä aukeaman laitaan ja alkaa tyvenesti arvioida, mitä hän siinä näkee. — Tuota seikkaa sanotaan kauniiksi tuosta-ja-tuosta syystä. Mutta kauneusvaikutelman vallassa oleminen on lapsellista itsensä pettämistä. Kukin tekee itselleen kauneuden, mitään itsessään kaunista ei ole, eikä siis liioin voi määritellä, mikä on kaunista, ei edes olettamalla, että sitä yleensä on.

Näin onnettomuudesta paatunut ihminen kävelee ja puhelee itsekseen, tulee vihellellen kotiin, syö aikalailla, menee levolle ja nukkuu oikein hyvin, ajatellen: — Ähä-kutti, onpa kelpo sija allani.

Mutta seuraavana päivänä on taas sama edessä, eikä tuota onnetonta lopultakaan auta muu, kuin mennä ja kutittaa pääonnettomuuttaan leuan alta. Aivan kuin jotain kuritonta pikkupoikaa, jonka ärhentely jo menee mauttomuuteen, käydään kiinni korvanipukasta ja, käytettävää sormivoimaa miksikään arvioimatta, puserretaan hymyillen, istualta, vasemman käden sormilla niin, että nipukka ajettuu. Tuo huuditon kahdeksanvuotias lakkaa tällöin pitkäksi aikaa ilvehtimästä.

Ohimennen sanottakoon, että tuo täysikasvuinen itse ensin antoi kahdeksanvuotiaalle tilaisuuden tuohon kurittomaan ärhentelyyn.

Elias puheli äitinsä kanssa. Se tapahtui harvoin ja aivan erikoisen, hillityn alttiuden vallitessa molemmin puolin, jossain erikoisessa mielialankäänteessä. Kumpikin halusi näennäisesti mitättömien puheiden yhteydessä ja melkein puolittain tylysti saada puretuksi jotain toisilleen. Elias aloitti:

— Taitaa tulla taloon hiukan huono hääilma.

— Mm, vastasi muori.

Vaitiolo.

— Aiotkos sinä mennä häihin? kysyy muori.

— Mm, -n tiedä.

Vaitiolo, pitempi äskeistä.

— Minä en taid'olla oikein hyvissä väleissä morsiamen kanssa, sanoi
Elias.

— Mitä sinä sitten morsianten kanssa niin pahoissa väleissä olet, koska kuuluu itselläskin olevan.

— Jaa, vai on itsellänikin.

— En minä tiedä, mutta sanotaan Korkeen tyttären olevan.

— Jaa, no mitäs te siitä pitäisitte?

— Minulle se ei tee suvea eikä talvea. Itsellensä jokamies nai, teki sen sitten hyvin tai huonosti.

— Niin minustakin.

Loppu.

Elias lähti ulos ja tunsi mielensä ihmeen kevyeksi. Oikeastaan oli se ihan turtunut yhä kiristyvistä asioista. Mutta ajatus ei taipunut niitä asioita nyt ollenkaan aprikoimaan. Hän vain tunsi liikuskelevansa ja katselevansa maailmaa sellaisin ilmein ja elein, kuin jos hänen ympärillään olisi samalla tavoin liikuskellut ja katsellut toisia, outoja ihmisiä. Hän silmäili maisemaa, niinkuin tottunut matkamies silmäilee jotain uutta paikkakuntaa, jolle on muitten mukana yksinään joutunut. Minnekähän sitä nyt menisi, mitenkä päivänsä kuluttaisi? — No niin, tehdäänpä niin, päätti hän ihan kuin sattumalta ja lähti etenemään kotopihasta etelää kohden.

Sade oli lakannut, mutta pilvet riippuivat taivaalla mustansinisinä repaleina. Etelän ranta, jonka aurinko jo oli sivuuttanut, oli kuin jyrkkä, korkea kallioseinä ja sen ilme kuin loukatun, itkettyneen ihmisen. Mutta itä ja pohjoinen olivat puhdistuneet ja ikäänkuin siirtyneet kauemmaksi, ja niissä vallitsevaan tunnelmaan liittyi Malkamäen talokin täältä katsellen, kevyenä ja raittiina niinkuin se, joka vaarasta päästyään unohtaa, että hän hädissään jo kääntyi Jumalankin puoleen… Elias katseli taivasta, jota hän ei ollut tämmöisenä milloinkaan nähnyt. Sillä korkeuden näköalat eivät milloinkaan toistu samanlaisina, enempi kuin niitä katselevan ihmisen mielentilatkaan. Mutta kummassakin on aina kohtia, jotka tuntevat toisensa vanhastaan, ovat joskus ennen merkitsevällä hetkellä katsoneet toinen toistaan. Ja niin jokin pilvenrepeämä voi, muistuttamalla jotain hetkeä käsittämättömästä menneisyydestä, paljonkin vaikuttaa, tämän nykyisen uuden mielialan sävyyn… Eliaksen taakse jäi korkea Malkamäki, josta tytär, Olga-niminen, huomenna oli menevä miehelään, mutta etelässä riippuvan lyijypilven vaiheilla oli Korkeen tölli. Kävelevän pojan turtuneessa mielessä asui sellainen pakottava tunne, että hänen siellä oli suoritettava jokin teko, joka oli turha, mutta välttämätön. Äsken ulos tullessaan hän oli ikäänkuin sattumalta sen huomannut, sanonut: no niin, tehdäänpä niin, ja nyt hän oli menossa sitä suorittamaan. Siinä mennessään hän ihan selvästi huomasi, kuinka taivas kirkastui. Lyijypilvi oli kadottanut kaameutensa, se oli jo häviämään päin. Aurinko ei ollut kaukana.

Alkumatkan pysyi menijän mieli tasaisesti tilassaan. Mutta kuusistossa tuoksui ilma kastuneelta sammalelta, ja vallitsi kaikkein vuodenaikain syvin hiljaisuus. Etenevä poika tunsi luonnottoman levollisuutensa järkkyvän, kun hän läheisyydessään totesi tuon hienon hiljaisuuden, joka ei ollut häntä vastaan, vaan tuntui ymmärtävän. Hän huomasi jo tulleensa jotenkin lähelle määräpaikkaa, ja hän istahti kivelle tiepuoleen. Lyhyessä hetkessä häipyi hänen murheensa metsän henkeen, niinkuin myrkkypisara valtamereen. Kaikki nuo väsähtäneen matkamiehen yhtäkaikkiset ilmeet ja eleet sulivat pois. Hän oli yksin metsässä, istui siinä kivellä, kallis auringonvalo pilkahti puitten välissä, hengen avaruuksissa virisivät tuhannet vanhat viulut vaimennetuin äänin. Oli kuin jonkin arkipäivänä pidetyn juhlan ehtoopuoli. — Tosiaan, häät lähestyvät, Olga, nuori nainen, vihitään huomenna.

— Mutta kas taivasta. Se on ikuinen, se ei katoo kuin kesä, se vain kirkastuu syksyllä ja jalostuu … menee välillä pilveen, itkee kun on liian kauan jakanut onneaan. Taivaan onni, se on etäinen … taivas on etäinen, se sallii itseään tuta vain yhdellä aistilla, jaloimmalla … ei niinkuin kukkain onni, joka on kaikkien aistien tyhjennettävissä. Mutta taivas on auringon läheisin. Tuolla näen nyt sen oikean taivaan.

Tällaisia ajatuksia vilahti sanomattomina pojan mielen lävitse. Poika oli sama, joka keväällä ennen tänne tuloaan lauleli ja joi olutta toisten kanssa eräässä rakennuksessa puiston partaalla lähellä merta. Jos katsoo tuohon kivelle hänen muotoaan, voi todeta, että hän on kuin onkin sama mies. Taivas ei nytkään ollut hänelle vihainen, mutta se oli sateen jälkeen kirkas ja kaukainen. Poika katsoi sitä nöyrästi, taivas ikäänkuin tunsi sen, mutta se ei katsonut takaisin häneen, vaan hänen ohitsensa, kauemmas, muita maita.

Mutta sittenkin, vieläkin, valahti kivellä istujan mieleen lempeä, suloinen harhakuvitelma. — Lyyli on itkenyt paljon, hänen täytyy minun silmäini pohjalta nähdä minun oma entinen itseni. Kun menen hänen eteensä, hän hymyilee häpeillen viimeaikaisia asioita, tämä päivä on kirkastuva, ja me ilmoitamme asiamme, että toistenkin kasvoille asettuisi sama hymy… Nyt on jo syyspuoli, viljankorjuu … käy vielä hyvin … rakas rakas … sinä ymmärrät.

Hän nousi ja lähti eteenpäin. Kymmenet sisäiset äänet huusivat häntä kääntymään takaisin. Tehty teko nousi esiin musertavana, ylipääsemättömänä, anteeksiantamattomana, Lyyli-niminen ihminen oli etäällä kuin taivas. — Käänny takaisin, käänny takaisin! Mene yksinäsi muille maille! — En voi, en voi. Minun on tehtävä jotain, on tehtävä.

Ja hän tiesi, että hän vastustamattomasti menee tuohon asumukseen, joka nyt tuntui hänestä vieraammalta kuin koskaan ennen. Sisäiset äänet huusivat hänelle, että hän tällä korjaamisyrityksellään tekee lopullisen lopun kaikesta, hän tunsi selvästi, että niin tulisi käymään, mutta niin täytyi käydä. Hän ei harkinnut mitään, mitä hän tulisi sanomaan tai tekemään. Hän laskeutui pihaan. Leikatun ruohon sänki lemusi. Lyijypilvi riippui taas järven päällä ja loi sen pintaan oman värinsä ja tunnelmansa. Pirtin akkunat näyttivät sinimustilta. Hiljaisuus, iltapäivä. Ei enää peräytymisen mahdollisuutta.

Pirtin ovi aukeni ja sulkeutui, niinkuin olisi syyllinen johdettu lakitupaan.

Pirtin ilma, Lyylin omaiset, Lyyli itse lieden luona ei nosta katsettaan.

Pari tuskallista sanaa äsken vallinneesta ilmasta. Isä nousee seisomaan ja katselee akkunasta taivaanrantaa. Äiti istuu jäykkänä ja äänetönnä. Saima hiipii Martan luo. Lyyli kohentaa tulta.

— Minun olisi sinulle Lyyli vähän kahdenkeskistä, tulisitkos tuonne kamariin. Vai onko siellä Väinö? (Miksi hän sitä kysyi?)

Puhe ei vaikuta Lyyliin enempää kuin kuuroon. Äänettömyys on niin ylivoimaisen masentava, että se puhujaan vaikuttaa omituisen tyynnyttävästi, niinkuin suorittaessa tärkeää, mutta hyvin-sujuvaa tehtävää.

— Menet vaan, kun Elias käskee, sanoo isä ehdottoman tinkimättömällä äänellä.

Tyttö käänsi katseensa päin poikaa, tummissa silmissä kiehui kostea uhma. Poikakin nousi. Kaksi ihmislasta seisoi siinä vastatusten, kummassakaan ei tuntunut olevan värähdystäkään jäljellä niistä kahdesta, jotka liikkuivat täällä kymmenen viikkoa sitten, ja joilla oli sama nimi kuin näillä. Tai näille ei tällä hetkellä sopinut mikään nimi. He olivat vain kaksi ihmislasta.

Tyttö odotti, että poika lähtisi ensin liikkeelle. Poika meni edellä ensin pirtin ovesta porstuaan, siitä kamariin, näki silmillään tutun kenkäparin muurin vieressä ja istahti sitten sängylle. Pian oli tämä asia loppuva. Tyttö seisahti oven luo, niinkuin olisi aikonut samassa palata takaisin. Lyijypilvien väri ja tunnelma leijui yhä silmissä.

— Etkö istu? sanoi Elias jollain tavoin hymyillen ja laski kämmenensä viereensä sängylle, tuntien tällä puheella ja liikkeellä syvästi inhoittavansa kumppaniaan.

Tyttö ei vastannut, vaan katsoi poikaa jalkoihin.

— Etkö sinä enää ollenkaan ymmärrä minua? kysyi taas poika ja ajatteli jatkoksi: näin minä nyt puhun.

Tyttö odotti vaitiollen, milloin toinen lopettaisi tämän hetken. Kun ei poikakaan heti jatkanut, aikoi tyttö poistua.

— Yksi kysymys vielä, Lyyli. Etkö sinä ole…

— Mitä? kuului tytön ääni ensikerran. Silmät näyttivät voivan leimahtaa tuleen.

— raskaana?

— Ehen, kuului melkein hyvänsuopa ääni. Hampaat näkyivät, ja sivulta lähetetty katse käväisi nopeasti kysyjän jaloista silmiin ja takaisin. Katse näytti siltä, kuin olisi naurava salama halkonut lyijypilveä. Vartalo hävisi nopeasti ovesta sellaisin liikkein, kuin se olisi sinä hetkenä tiedottomasti tahtonut tuoda ilmi kaikki luonnonluomat ihanat mittasuhteensa.

Poika jäi sängylle istumaan ja katselemaan vuoratun oven naularivejä, muurin tiilirivejä, syyttömän näköistä kenkäparia ja niin edespäin. Hän istui siinä tuokion ajattelematta mitään. Porstuassa kuului joku menevän ulos. Poikakin nousi ja lähti ulos. Pihassa seisoi isä ja näytti katselevan sateista järventakaista taivasta. Siinä olivat haavat, sauna, aitta…

— Ei tainneet Eliaksen asiat oikein luonnistua, sanoi isä siitä paikaltaan ja katsoi päin. Pojan kasvoilla oli punoittava, älytön hymy, ja hän sanoi:

— Ei oikein.

Silloin isä liikahti äkkiä, niinkuin olisi tullut lyömään, ja sanoi:

— Ei, kyllä se on paras, että kukin pysyy omissaan.

Hän ei tullut lyömään, vaan meni ja otti seinustalta vannepuun ja alkoi sitä taivistella.

— Niin kai sitten — no hyvästi vaan, sanoi poika.

Isälle ei tuottanut pienintäkään ponnistusta olla vastaamatta tähän.

Metsään päästyään tunsi Elias olonsa jälleen hyvin kevyeksi, hän hyräili hiljalleen ja nautti kaihoisanraikkaasta ilmasta, jossa taas tuntui tuleva ilta. Erikoisesti häntä viehätti muistaissaan, mitä äiti oli päivällä viittaillut. Hän ikäänkuin näki sivulta päin Malkamäen muorin pojan rakastelemassa Korkeen tytärtä. Jaa, se ei ollut yhtään hullua, päinvastoin hyvin kaunista ja somaa. Poika katsoo näin suven aikana siellä tytön itselleen. Kyllä Lyyli olla osaa…

— Ho-hoi, huomenna on sitten häätkin. Ihanat kesän päättäjäiset. Olga on kaikkien näkyvissä. Mutta minä olen oleva lähempänä häntä kuin yksikään.

Talon vaiheilla oli itse isäntä ja kysäisi näytellen valkoisia hampaitaan:

— Entäs tuleeko se palstan kauppa?

Ja Elias vastasi iloisella melkein ilvehtivällä mielenkiinnolla:

— No ei nyt sentään taida tulla. Minä tuolla juuri riiailin erästä tyttölasta, mutta ei se saamarin otus luvannut huolia.

Isännän hampaat peittyivät mustaan partaan ja hän oli sen näköinen, kuin olisi toinen hävyttömästi kurkottanut hänelle kieltään. Sanat olivat koskeneet sitä juhannusiltaista palstaa, mutta sanojensa takaa olivat nämä kaksi miestä hetkisen olleet näkymättömässä käsikähmässä jostakin heille kummallekin epäselvästä pitkällisestä syystä. Isännällä oli ollut vielä varattuna lause: — Tottakai mies häihin tulee! mutta sen hän jätti sanomatta…

Häitten läheisyys tuntui nyt jo ilmassa malttamattomana odotuksena. Ja Elias tajusi heikosti, etteivät nämä tapaukset vielä olleet edes ehtineet hänen syvimpään tietoisuuteensa asti. Sai nähdä, milloin ne sinne asti pääsivät.

Häät

Olgalla oli siis mustat hiukset ja kulmakarvat, silmät olivat harmaat ja vartalo jotenkin kookas ja tanakka. Etenkin vyötäisten kohdalta hän oli huomattavan vahva ja muutenkin jollakin tavoin erikoinen, niin että kiihkomieliset nuorukaiset tavallisesti kiinnittivät häikäilemättömän katseensa niille vaiheille. Nilkat ja jalkaterät olivat nimittäin sen ohessa sangen sirot, josta syystä vartalon vahvuus vaikutti kevyeltä. Ja varjoisain silmien ilme näytti rauhallisesti virkkovan: "Eikö minun ruumiini olekin hyvä ja puoleensavetävä?" Kun silmät näin saivat kiinni kiihkomielisen nuorukaisen häikäilemättömän katseen, eivät ne ollenkaan moittineet, vaan ikäänkuin totesivat tutuksi käyneen ilmiön, niinkuin olisivat sivumennen katsoneet peiliin. Sormet olivat suurehkot ja luisevat, ne sopivat parhaiten yhteen silmien kanssa.

Tällainen tytär oli Malkamäen nykyisen isännän ja emännän ainoa jälkeläinen, jolle tänä elokuun päivänä oli määrä pitää häitä ja pidettiinkin. Päivä oli aamusta aikain kirkas, niinkuin sopikin olla. Olga heräsi vuoteessaan, mutta ei heti noussut ylös, sillä sitä myöten kuin tajunta herätessään avautui, tunkeutui siihen lähestyvän vihkimisen tuntu. — Tänään se tapahtuu, tuo aurinko on jo sitä varten taivaalla. Se on noussut, peruuttamattomasti… Tuossa peruuttamattomuuden tunteessa oli jotakin hetkellisesti kauhistavaa ja vieroittavaa, joka sai kuumuuden tulvahtamaan päähän ja jäseniin. Teki mieli sittenkin hypätä vuoteesta ja rientää jonnekin, ryhtyä johonkin viime tingassa, jollain tavoin lykätä tämä asia tuonnemmaksi, päästä pakoon Bruniukselta, niin ettei häntä ikänä näkisi, etääntyä muille paikkakunnille ja tulla siellä toimeen, vapaana… Brunius tulee tänään, jokin turma tappaa hänet matkalla, rutistaa aivan… Tämä kuvitelma oli Olgasta vähän aikaa niin hurmaava, että hän aivan eläytyi siihen niinkuin suuren arpaonnen mahdollisuuteen. Hän kuvitteli, kuinka hän sitten surupuvussa suuren ihmisjoukon nähden saattaa Bruniusta hautaan, ja ihmiset näkevät hänen upean muotonsa, joka on omituisessa kiihdyttävässä ristiriidassa surupuvun kanssa. Ja hän tuntee siinä, voimakkaammin kuin ennen, nautintoa siitä, ettei ole milloinkaan tuhlannut.

Tuhlannut… Elias…

Onnellisten hautajaiskuvitelmien jatkoksi liittyi nyt välittömästi taas Eliaksen kuva. Ihmeellinen, ennentuntematon halu painautua Eliaksen turviin; ja varma tunne siitä, että Elias voisi suojella. — Elias on vahva ja on nähnyt minut kokonaan, silloin poutapäivänä, ja siksi hän minua näin nyt hallitsee. Minä menen Eliaksen kanssa, me tulemme toimeen… Tavan takaa hän korjasi makuuasentoaan, ikäänkuin vaistomaisesti torjuakseen pois tämänpäiväistä todellisuutta, ja hätääntynyt mieli piti kaikin tavoin kiinni noista vapaista kuvitelmista. Silmät kiinni, näin-näin, ja Eliaksen kanssa pois… — Ooh — aika kuluu, ja lopulta on minun tästä noustava… Brunius tulee … vihitään… Tahdon pysyä tässä, silmät kiinni… Olga puristi tyhjää syliään ja jännitteli ruumistaan, ja mielikuvitus toi yhtenä ryöppynä esiin kaikki nuorukaisen häikäilemättömät katseet. Silmät kiinni maatessaan hän aivan tunsi, kuinka hän kiiti pois jonnekin noiden lukemattomien katseiden turviin, josta hänen ei tarvinnut nähdä häävalmistuksia. Siellä hän leijuu niiden katseiden kannatuksilla… — Kas, uni tulee vielä. Mutta kun hän huomasi olevansa nukahtamaisillaan, niin hän havahtui siihen huomioon. Ja lähes kuudenkolmatta ikäisenä hän siis nousi viimeiseltä tyttömakuultaan. Tässä toisessa havahtumisessa raukenivat näet kaikki hätääntyneet mielikuvat, ja jäi lopullisesti muistelematta moni kesäinen elämys, mihin mieli äsken oli tuntenut halua uudelleen eläytyä. Ne ikäänkuin jäivät vuoteeseen, josta Olga oli noussut. Olga alkoi asiallisesti elää tätä päivää semmoisena, kuin se oli edessä. Mutta vuosien kuluttua hän voi joskus unissaan joutua oloihin ja tiloihin, jotka ihmeellisesti hivelevät tuttuudellaan, vaikkei hän enää muista mitään sellaista koskaan hipaisseensakaan.

Kolmenlyöntiin on vielä aikaa kuusi tuntia. Se on mitä kauneinta jälkikesän aamupäivää, joka kuluu hitaasti, mutta ehtii sittenkin pian. Puolipäivän vaiheilla koivunlehdet välkyttelevät auringonvaloa, ja huojuvien oksien varjot kiitelevät ylös alas pitkin valkoisia runkoja. Lepänlehdet näyttelevät hohtoreunaisille pilville harmaita alapuoliaan, koko lehtevän mäenlappeen yli etenee tällöin tuulen käydessä kuin kevyt vilunpöyry. Omenapuussa sujahtelee harmaa pikkulintu häistä tietämättä, ja aivan sen lähellä aurinkoisimman vehmauden päällä lekuttelee valkosiipinen perhonen. Toinen perhonen lekuttaa toiselta suunnalta ja menee ohi. Päivänpaiste on hellää ja hyvää, se antaa vielä aikaa sille, joka valitti kesän kuluneen huomaamatta. On jo puolipäivä, morsianta ei enää saa nähdä muut kuin ne, jotka häntä puettavat. Lähistöllä asuu sellaisiakin, joita ei ole häihin kutsuttu, ja heillekin on tämä päivä malttamaton ja pitkä. He odottavat nyt jo hämärän tuloa, hääiltaa, katsojaväen aikaa… Kello on kaksi, kaukaisempia vieraita on jo tullut, heitä liikuskelee puutarhassa ja heidän juhlavaatteidensa näkö poistaa lopunkin arkitunnun koko alueelta. Joku arkipukuinen kutsumatta jäänyt kulkee talon ohi kuin jokin sopimaton epähieno ilmiö, jota ei häävieraan sovi huomata, vaikka hänet tuntisikin. Hääpukuiset pojat syövät odottaessaan viinimarjoja ja laskevat keskenään leikkiä, jossa kuitenkin tuntuu odotuksen kankeus. Päivä paistaa mustiin vaatteisiin. Tuossa on päärakennus, siellä jossain morsian valmistuu. Eliaskin on toisten tuttujen mukana marjoja syömässä. Nuorukaiset ovat toisilleen kohteliaita ja kankean iloisia.

Vielä ei hetkeen aleta; mitä olisi tehdä. Päivä on ihmeen kaunis, mutta se on sivuasia, se on melkein yhtä kuin tuo ohi kulkenut arkipukuinen. Kukaan ei nyt kiinnitä huomiota päivään semmoisenaan. Päivä … sen yhteyteen kuuluivat yksityiset tapaukset pitkin kesää, sellaisia on sattunut monelle näistä häävieraista, ja morsiammellekin ja monelle, jotka eivät nyt ole täällä. Mutta ne tapaukset ja päivät eivät nyt kuulu asiaan. Yö pääsee häissä sittenkin lähemmäksi juhlijoita. Yö kuutamoineen on kuin vieraitten viihtymiseksi järjestetty seikka, jota voidaan mennä katsomaan parittain, joskus yksinkin. Kaikki tietävät silloin löytävänsä sieltä ulkoa yön, sadunomaisen hyväluontoisen tontun, joka ei tee häätalolle pahaa…

Eikä juhlijoista moni nyt ajattele morsiantakaan, hänen läsnäolonsa tunnetaan vaistomaisesti, hän on yhtä kuin tämä juhla. Häntä puetaan monen huoneen takana äärimmäisessä kulmahuoneessa, hän tulee jo valmiiksi. Salissa ja muissa huoneissa on supattelevia vieraita. Äärimmäisessä kulmahuoneessa silmää morsian peiliin, huntu päässä. Samalla hän sivumennen silmää ikkunasta ulos lakeudelle ja näkee siellä unohdetun päivän raukean surunvoittoisena paistelemassa, ja hänen tajunnassaan käväisee aivan pikaisesti kummallinen mielleyhdistelmä: varhaisempi entisyys, tämä kesä ja tämä nykyhetki sisältyvät kaikki siihen silmäykseen, jonka maisema häneen luo. Salista kuuluu: tiiru-laaru-trom; se on viulu. Isä tulee hakemaan. Kun tytär ottaa ensimmäisen askeleen lähteäksensä saliin, jysähtää hänen mieleensä sulhasen kuva ja nimi, Brunius, Brunius; niinkuin hän nyt vasta olisi koko seikan ymmärtänyt. — Brunius, se on sama mies, jonka hän silloin näki tanssiaisissa, joka seurusteli hänen kanssaan, kirjoitti, oli täällä juhannuksena ja on nyt jossain tuolla edessäpäin, isä vie minut sen luo. Brunius ei ole mikään miehen nimi, vaan erityisen käsitteen nimi, ja tuo isän käsivarsi, johon minä nyt nojaan, kuuluu sekin siihen Brunius-käsitteeseen. Mitä hän nyt tekee minun kanssani näiden ihmisten nähden, jotka ovat vartavasten pukeutuneet ja saapuneet katselemaan. Ovatko nämä häät? Mikä minua vie saliin? Isä on kuin jonkin hirviön lempeä mutta peräänantamaton käsi. Nyt salin ilma aukee, tuossa on kaikki…

Matkalla pukuhuoneesta saliin Olga ehti näin täydellisesti havaita tuon salaperäisen oikullisen mahdin, jonka valloissa nyt olivat hän itse, isä ja kaikki nuo vieraat. Isä vei, hän meni, ja noiden ihmisten katseet imivät ja työnsivät häntä. Mitään tämäntapaistakaan ei ollut hänen kuvitelmiinsa sisältynyt silloin, kun hän oli alkanut kiinnitellä Bruniusta itseensä. Olga tunsi nyt olevansa jonkin tuntemattoman tahdon alainen. Sillä hetkellä kun isä luovutti hänet Bruniukselle, etoi Olgan mieltä koko isän olento. Brunius taas oli kuin jokin syytön, siisti sivullinen. Astuessaan vihkimäryijylle hän vielä muisti aamulliset vuoteessa kokemansa tunnelmat. Ne ikäänkuin kimmahtivat päin hänen tajuntaansa ja siitä takaisin ja jättivät jälkeensä sen tiedon, että Elias on täällä, jossain hänen takanaan. Hän on itse tällä hetkellä Eliaksen ikäinen, tainnuttavan nuori — ja viaton, niinkuin hänkin. Siihen tunteeseen ikäänkuin kevyesti nojasi hänen tajuntansa koko vihkimisen ajan…

Pappi puhuu pitkään asiallista puhettaan.

Kuinka harvoin sittenkin tulemme ajatelleeksi elämän moninaisuutta ja yrittäneeksikään luoda siitä itsellemme ulkokohtaista kuvaa. Koko elämän olemusta emme milloinkaan käsitä, se on samanlainen kuin äärettömyyskin. Mutta me joudumme eläissämme näkemään tapaussarjoja perätysten ja tuossa yksitoikkoisessa peräkkäisyydessä on, jos osaamme sitä nähdä, suuri runollisuus, joka ensin masentaa ja sitten virvoittaa. Ensin se masentaa, kun löydämme itsemme aarniosta, jossa seuraa vain sokkelo sokkelon perään, eivätkä sokkelot lopu milloinkaan. Tuossa on nyt talo, jossa parasta aikaa pidetään tyttärelle häitä. Siinä on heti kolme seikkaa, sokkeloa: talo, tytär, häät. Talo on ikivanha, tiesi milloin se on rakennettu ja kuka sen rakensi. Kauan aikaa sitä hallitsi muuan mies, jolla oli vaimo ja poika. Poika oli ainoa lapsi, ja senvuoksi oli hänellä lapsuudessaan aikaa elää perusteellisesti monet pikkuseikat. Hän eli elämyksiään, ja talo pysyi yhä paikoillaan. Hän palasi taloon monenlaisella mielellä, ja talon henki sai suojella monta verevää haavetta… Mutta sanat ovat liian hidasliikkeisiä tulkitsemaan tätä asiaa. Pitäisi johtaa tapausten ja seikkojen sarjoja niin moniaalta yhtaikaa siihen, kun morsian äärimmäisestä kulmahuoneesta meni saliin vihittäväksi Bruniuksen kanssa — joka juhannussaunassa sanoi, ettei hän ole tottunut suomalaiseen kylpyyn… Muistamme ne kolme nuorukaista, jotka kevään yhtyessä kesään olivat pitkällään kaupungissa merenrantapuiston nurmikolla. Siitä tuohon, mitä äsken näimme morsiamen mielessä tapahtuvan, siinä on pieni näköala tuohon peräkkäisten tapausten runollisuuteen… Talossa pidetään nyt häitä tyttärelle. Tytär on nainen, yksi elämänaarnion pikku ihmeitä, eräs sokkelolaatu. Nainen tulee tänne maailmaan tietämättään, hänet saatetaan tänne ja kasvatetaan. Hän kasvaa ja imee joillakin näkymättömillä juurilla olevaisuuden, kaikkeuden maaperästä, niinkuin kasvi imee mullasta ja saa heleät värinsä auringonvalon myötävaikutuksella. Mikä naisen kasvamisessa ja väriensaannissa vastaa auringonvaloa, sitä en osaa sattuvasti sanoa. Mutta olevaisuuden, kaikkeuden maaperä on paikallisesti yhtä vaihtelevaa kuin multakin, ja sen mukaan vaihtelevat molempien maaperien kukatkin. Muutamilla alueilla ei kasva eräitä kukkia. Joskus aiheuttaa tämän seikan myös sopivien hyönteisten puute… Kaiken kaikkiaan, naisia on kuten kasvejakin monenlaatuisia ja -värisiä. On kukkiessaan jotenkin hillityn värisiä, sittemmin värittömiä mutta satoisia — rukiita, ihan kuin rukiita. Sitten on aivan puhtaan valkoisia, omenankukkia suuret määrät yhdessä — irtireväisty, yksinäinen omenankukka näyttääkin jotenkin avuttomalta — ja niiden hedelmäkin on kaunis ja punertava. (Malkamäen pienemmässä rakennuksessa on juhannuksesta asti asunut sellainen sekä hedelmä että kukkanen, eräs lääkärin leski ja hänen tyttärensä, joista ei tätä ennen ole ollut aikaa eikä tilaisuutta mainita.) Sitten on suuria, sinipunervia kukkia, harvinaisia ja yksitellen kasvavia. Ne herättävät meidän mielenkiintoamme kukkina, vaikkemme voi ymmärtää, minkätähden niitä maailmassa kasvaa. Emme ole aivan varmoja, vaikka ne olisivat hiukan myrkyllisiäkin. Niiden hedelmäinkantoa emme enää huomaa, se tapahtuu joskus myöhemmin, muun ruohon seassa. Sitten on vielä sametinpehmeitä metsäkukkia, niinikään yksinäisiä ja kovin herkkiä pitelemiselle … varmaan moni voi muistoissaan nähdä tapauksia… Niin naiset, nuo pikku ihmeet ovat monenlaisia, ja heidän vaiheitaan katsellessamme meidän silmämme useimmiten avautuvatkin näkemään elämänaarnion moninaisuutta ja sen runollisuutta. Esimerkiksi naisen vihillemeno tuolla tavoin ja niillä edellytyksillä kuin äsken näimme. Puhutaan paljon vanhempien pakottamisesta ja esitetään siitä juontuvia voimakaspiirteisiä kertomuksia. Myös puhutaan lapsellisesta rakastumisesta ja sellaisen rakkauden onnettomasta kuolemasta. Sopii epäillä, onko näitä kumpaakaan tapausta aivan puhtaasti sellaisinaan olemassa. Sanottiinhan Olgankin joskus järkeilleen, että Bruniuksen kanssa olisi muka turvallista olla, että tämä voisi hyvin varjella naisensa ikävyyksiltä tässä maailmassa. Mutta jo kihlausaikanaan oli Olga itsekin unohtanut tuon perusteen, ja jotkin muut seikat työnsivät häntä eteenpäin alettua tietä hamaan vihkimishetkeen asti. Ja kun nyt katselee Olgaa edessään ja muistaa vaikkapa vain hänen tämänkesäisiä menettelyjään, niin ymmärtää, että tuo tilanne hänen vihille mennessään oli juuri sellainen, johon hänen piti joutua; että se omituinen ilmakehä, joka häntä on ympäröinyt koko kertomuksen ajan, on ollut vain tuon lähestyvän omituisen tilanteen ennakkoväreilyä. Näemme sokkeloissa järjestelmällisyyttä, vaikkemme näe järjestelmän alkua emmekä loppua. Olga seisoi nyt kaikkien niiden voimien yhtymäkohdassa, joita hän tähän asti huvikseen oli päästellyt irti, ikäänkuin aikeissa ryhtyä ratkomaan sokkelojärjestelmää. Hetki oli erinomaisen otollinen johonkin suureen, tavattomaan tekoon, joka kehittää ihmisen luonnetta, hänen sisäistä kuviotaan enemmän kuin kymmenen tavallisen elämän vuotta, ja voi tosiaan reväistä valtavan aukeaman keskelle elämän aarniota. Olga vaistosi, kuinka tämä hetki tarjosi hänelle tilaisuutta sellaiseen nimittämättömään suurtekoon. Mutta hän seisoi vain paikoillaan ja ikäänkuin odotti, mitä seuraa, kun hän ei teekään mitään. Ja siinä odottaessaan hän ikäänkuin nojasi pieneen seikkaan, Eliaksen läsnäoloon. Ja niin siinä menee ohi hetki, joka ei tarjoudu toista kertaa, sokkelot jatkuvat.

Pappi on jo päässyt puhumasta.

Ja kaikki jännitys huojentuu ja sulaa poloneesiin. Kuinka onkin päästy aamun kirkkaudesta tähän asti! Nyt soi jo poloneesi, pehmoinen virvoittava aine, tai virta, joka nostaa ja keinutellen kantaa pois siitä äskeisestä jähmeästä olosta, jonka lävitse poloneesiin päästiin. Ulkona jalostuu iltapäivän kulta, tässä se jo on mukana. Kaikkia näköpiirin ääriä myöten se toistaa poloneesin käyntiä. Puutarhassa reseda tuoksuu. Kaikkien säveltä kuulevien ihmisten jäseniin virtaa sävel-aine ja taikoo niistä kaikkinaisen iän pois, niin että jäljelle jää vain pelkkä ihmisyys. Häät ovat alkaneet.

Poloneesin jälkeen seuraa ensimmäisten valssitunnelmien hienoin aika, hämärän tullessa, valojen syttyessä. Soiva valssi on kuin suuri parvi ilmassa leijuvia henkiä. Jokaisen tanssiparin korvain juuressa kiertää ja puhuu sellainen henki koko tanssin ajan, vietellen noudattamaan kevytmielisiä liikkeitä ja huikentelevia ajatuksia. Se puhuu kullekin erikseen, ja jokainen luulee olevansa sen kanssa kahdenkesken. Joskus tanssiva mies vetää naistaan lähemmäksi, silloin valssin sävel saapuu heidän kasvojensa ja ruumiittensa väliin ja he kaikki kolme koskettavat toisiaan. Näin keinuu koko tanssisali, ja soittimista valuu yhä uusia liikkeitä ja ajatuksia. Ennenkuin tulet syttyivät, kiintyi jonkun nuorukaisen silmä erään tytön vartaloon. Tyttö huomasi sen ja tanssiessaan hän katsoi sivulla seisovaa nuorukaista silmiin. Tästä nuorukainen rohkaistui ja silmäilemistä jatkui, kunnes valot syttyivät, jolloin he jälleen katsoivat silmästä silmään, mutta kummankin katseessa ilmeni tällöin pieni ivan häive. Eivätkä he näissä häissä päässeet tätä astetta pitemmälle, vaikka tyttö oli pukuunsa uhrannut niin paljon huolta ja hurjia toiveita ja vaikka se sopi hänelle niin hyvin… Oli melkein surullista nähdä, kuinka hyvin se sopi.

Valssi virtaa jakso jaksolta, ei osaa arvata, milloin se loppuu. Valot ovat jo palaneet kauan, ulkona on tullut pimeä. Jo kolmen aikaan tapahtui vihkiminen, ja jo sitä ennen saapuivat ensimmäiset vieraat, keskellä päivää, ja nyt ovat valot jo palaneet kauan. Nuo ja nuo vieraat täällä olivat ensimmäisiä. Tuntuu jo melkein siltä kuin häät olisivat mennyttä. Soiton väliajassa ei enää värähdä malttamattomuutta, ja joku innokkaimpia ja parhaita tanssijattaria voi viipyä näkymättömissä kokonaisen valssin ajan. Häät jatkuvat jatkumistaan, mutta ulkona on kuu.

Ai! Kuu! Se on nyt ihan pyöreä, ja kun ensimmäiset tulevat ulos sitä katsomaan, liittyy se juuri syrjällään Malkamäen korkeimpaan kohtaan, niinkuin punainen pää tummaan, istuvaan jättiläisruhoon. Pää on hiukan kallellaan, ikäänkuin yrittäisi herra leikillisesti nähdä olkapäällään aivan lähellä kaulaa sijaitsevaa kiveä ja pihlajaa. Ja katsos mitä se tekee, tanssisävelten yhä kuuluessa sisältä talosta! Se antaa temppunäytteen. Kun se muka ei näe tuota nenäkästä pihlajaa ja kiveä, jotka pyrkivät sen poskelle, niin mitä muuta kuin antaa pään ihan hiljaa-hiljaa irtautua tummasta ruhosta ja etääntyä sivulle päin, vähääkään hievahtamatta kalleltaan ja kasvot samassa viurussa. Kuu on saapunut juhlatalon liepeelle antamaan näytöstään, eikä sitä ajeta pois, vaikka paras tanssijatar puolenyön aikaan voikin olla kateissa kokonaisen valssin ajan. Mutta hän saapuu huomaamatta ovensuuhun, juuri kun polkkamasurkka on alkanut. Hän seisoo siinä korkeana ja hyrää kimeästi jotakin huulet suljettuina ja silmät kiintyneinä tanssiviin, niinkuin tahtoisi lähellä seisovalle, salaa silmäilevälle nuorukaiselle ilmoittaa, että on huomannut tämän silmäilyn, vaikkei pidäkään tarpeellisena katsoa. Koko hääsalin ihmiset, tanssijat, seisojat ja istujat muodostavat joka hetki määrätyn suuren ryhmän, joka asennoillaan ja ilmeillään yhdessä läsnäolevan musiikin kanssa tulkitsee juuri sen hetken sisällystä.

Ja ulkona kuu yhä vain jatkaa jatkamistaan tuota yhtä päänirroittamistemppua, joka on sen ainoa. Nyt se on jo parin sylen päässä tummasta ruhostaan. Kivi ja pihlaja katsovat sen perään koomillisen kaihomielisinä, kun poski pääsikin pakoon niiden kutkutukselta. Näyn luonne on yhtäältä leikillinen, mutta samalla siinä on totiseksi tekevä sivuvivahdus, niinkuin nauravan kääpiön käytöksessä. Pää irtaantuu yhä kauemmaksi tummasta ruhosta, eikä kumpikaan näytä siitä irtaantumisesta kärsivän.

Poika ja tyttö katselevat yhdessä kuuta, puhumatta mitään. Kuun edessä ei ole tarpeellista puhua. Ei voi sanoa, ymmärtääkö kuu pojan ja tytön asian, mutta se katselee niin salaperäisen kursailematta ja suurenmoisen hämmentymättä, että sen mielellään antaa nähdä. Poika laskee vasemman kätensä tytön vyötäisille, tyttö tarttuu siihen käteen, ikäänkuin hillitäkseen, ettei se saisi varomattomasti ravistetuksi hänen kasvoiltaan kuun kirkkautta. Poika ymmärtää sen eikä olekaan varomaton. Sisällä on soitto vaiennut, sitten lyödään muutamia alkusointuja ja täyteläinen naisääni alkaa laulaa. Kuutamossa seisovat poika ja tyttö kuuntelevat, he ovat kahden, laulaja ei tiedä heistä. Pojan käsi ei hievahdakaan tytön vyötäisiltä, ja tytön hillitsemistä varten siellä oleva käsi tosiaankin lepää pojan kädellä. Kuukin kuuntelee paisteineen, kuinka nainen sisällä laulaa. Nämä ovat Malkamäen häät. Laulu kuuluu kuin jostain tämän tapauksen yläpuolelta, häätalossa ovat kaikki muut äänet vaienneet, ja hetkisen tuntuu näistä kahdesta kuuntelijasta siltä, kuin ei talossa olisi ketään, vaan tuo laulu kuuluisi jostain talon takaa, heille kahden. Ja vaistomaisesti he koettavat päästä selville, mikä se totuus on, jota laulu heille puhuu. — On erinomainen tilaisuus nähdä millaista onni on. Se on totista, kirkasta ja ajatonta.

Kuu näyttää ikäänkuin lakanneen kujeestaan. Nämä ovat Olgan ja
Bruniuksen häät… — — —

On yhä häät. On sellainen hetki, joka kuluu hitaasti, tunnelma on loivenevan aallon pohjassa. On väliaika.

Morsian ja sulhanen istuvat rinnatusten ja ovat vaiti. Elias seisoo yksinään ovipielessä, käsivarret rinnan yli ristissä. Hän katselee morsiusparia, etenkin morsiamen pukua, ja kuvittelee mielessään siihen rinnalle sen puvun, joka samalla morsiamella oli poutapäivänä. Muutenkin tuntuu siltä, kuin tämä hetki näissä häissä vastaisi, koko kuluneeseen kesään rinnastaen, niitä pouta-aikoja. — Tuossa se morsian nyt istuu, jota minä olen pitänyt omanani, joka sanoi minulle ne neljä sanaa. Kuvittelen hänen nyt juuri äänettömästi sanovan ne minulle uudestaan. Tuo olento se siis oli; enpä ole häntä tällä lailla milloinkaan saanut katsella… Lyyli, missä hän nyt on? Hän on jossain siinä pimeydessä, joka ympäröi tätä kohtaa, jossa on häät. Lyyli on siellä ja minä olen täällä. Mutta kukaan näistä ei tiedä, mitä minulle eilen tapahtui Korkeessa. Jos se kohtaus yhtäkkiä ja yhtaikaa työntyisi kaikkien noiden tajuntaan, niin ne hyppäisivät paikoiltaan ja alkaisivat kiivaasti etsiä, missä minä olen. Lyyli on siellä ja ikäänkuin odottaa, että minä vihdoinkin saisin valmiiksi sen jonkin, jota hän odottaa. Se on se Lyyli, johon tutustuin vasta hiljakkoin, jonka ulkopinta: silmät, suu ja vartalo, eilen sillä lailla liekehti, mutta sisus, itse Lyyli, koko ajan pysyi liikkumatta sen ulkopinnan takana, ikäänkuin moitti minua siitä onnettomuudestani, ettei minulla ollut valmiina sitä jotakin… Tässä istuvat ihmiset noin raukeina ja tuhlaavat tietämättään jännittävän kallista aikaa… Nyt morsian sanoi jotain sulhaselle, sulhanen vastaa, tummien, pehmeiden, lyhkäisten viiksien alta näkyy kaksi valkeata etuhammasta. Tuota morsianta olen minä syleillyt…

Morsian sanoi sulhaselle:

— Mitä sinä pidät Eliaksesta?

— Kenestä?

— Malkamäestä.

Näin morsian kysyi sulhaselta tuosta nuorukaisesta, josta kihlajaisiltana oli laulu kuulunut.

Sulhanen vastasi: — Talonpoikainen.

Oli kuvaavaa, etteivät he tätä ennen olleet nuorukaisesta sanaa vaihtaneet. Heidän tähän asti läheisin kohtauksensa oli se, joka tapahtui vuoden lyhimpänä yönä kamarissa Bruniuksen saavuttua. He olivat sittemmin vaistomaisesti varoneet koskemasta Taaven lauluun ja Eliakseen. Bruniuksen mielessä oli laulu ja sen aihe tuon häntä ympäröivän ja hänelle vieraan maailman voimannäyte; tuon kaiken, johon hän ei itse tuntenut vähääkään kuuluvansa, mutta johon Olgasta, hänen morsiamestaan, kuului kauhistavan suuri osa, ja joka juuri senvuoksi näinä viime aikoina oli kiusallisen usein asettunut hänen tajuntansa eteen, ikäänkuin vaatien häntä siihen ryhtymään. Itse, omassa mieskohtaisimmassa olossaan, hän ei tuntenut tuota maailmaa tarvitsevansa, mutta nyt oli käynyt niin, että Olga oli erottamattomasti yhtynyt häneen — ei yksin vihkimisen kautta, vaan syvemminkin — ja missä ikänä hänen, Bruniuksen, sielu tai henki nyt liikkui, aina kulki sen mukana myös Olgan henki ja sen perässä taas aina tuo hämärtyvä jatko: Olgan katkeamaton suhde tuohon vieraaseen maailmaan, jossa säännöttömät yllätykset olivat mahdollisia. Brunius tunsi joutuneensa ikäänkuin liekaan, mutta liekaköysi (Olga) oli semmoinen, että se toisessa päässään ajautui ja sulautui johonkin tuntemattomuuteen ja toisessa taas sulautui häneen, Bruniukseen, hänen oman olemuksensa rajoittamattomaksi osaksi; eikä Brunius nyt enää voinut nähdä selvää ylimenokohtaa, rajaa, itsensä ja tuon vieraan maailman välillä, josta laulu oli kuulunut ja jonka lähimmäksi päässyt edustaja hänelle oli Elias.

Siksi oli Bruniukselle hyvin vastenmielistä sanoa Eliaksesta mitään arvostelua, ja kun hän oli sanonut tuon sanan: talonpoikainen, tunsi hän saapuneensa vastenmielisen lähelle tuota Olgan vierasta osaa ja ryhtyneensä sen kanssa tekemisiin niinkuin jonkun vertaisen kanssa. Se näyttikin heti tapojaan, sillä Olga sanoi:

— Kun tietäisit, kuinka me olemme täällä … sinun poissa ollessasi.

— Niinhän laulu kertoi, vastasi Brunius hymyillen.

Tämä oli jo melkein sietämätöntä, mutta onneksi Olga vaikeni. Eliasta kohtaan ei Bruniuksella ollut juuri mitään muuta tunnetta, kuin että tuli vastenmielisesti huomanneeksi hänet toisten joukosta. Hän melkein ihmetteli, että sellainen nuorukainen oli täällä hänen häissään noin vapaasti ja rauhallisesti. Eliaksella ja Olgalla sai olla mitä yhteistä tahansa, ne seikat eivät milloinkaan voineet saavuttaa Bruniuksen sisäisintä itseä. Ennen näitä aikoja sentapaiset seikat tuskin saavuttivat edes hänen ulkopuolista tietoisuuttaan, mutta nyt, kun Olga oli yhtynyt häneen, tunsi hän alati niiden olemassaolon kiusallisena, tarpeettomana ja senvuoksi käsittämättömänä painona, häipyvänä jatkona. Jonkin, ehkä tosin pienemmän osan Olgan olennosta hän tunsi sisältyvän tuohon omaan sisäisimpään itseensä.

Tällaisissa oloissa Bruniuksen eläminen nykyisin tapahtuu ja siitä lähtee jatkumaan, kun hän näistä häistä häipyy. Häät on. Elias on kadonnut ovelta.

* * * * *

Salissa laulaa kvartetti. Keväällinen tuomari on bassossa. Olga istuu Bruniuksen vieressä, mutta hän on tällä hetkellä unohtanut vierustoverinsa ja katselee ja kuuntelee, ihmeellistä kyllä, tuomaria. Tuomari on tähän asti jäänyt häneltä jotenkin huomaamatta. Mutta nyt on hääyötä kestänyt jo niin kauan, että läsnäolijain tajunta on läpikotaisin eläytynyt häähenkeen; ei kukaan muista, että arki on takana, ja vielä vähemmän, että se on edessäkin. Ollaan kuin matkalla, hiljaisesti nousten jonnekin, josta ei enää palata. Ei palata sinne alas, mistä lähdettiin: pukeutumisesta, eilisestä päivänvalosta. Nousu ei enää moneen tuntiin ole ollut jyrkkää, puolenyön jälkeen ei ole enää noustu ollenkaan, mutta on pysytty siellä, minne ennen puoltayötä päästiin. Ihmiset ovat kokoontuneina aine, jolla on sellainen ominaisuus, että kun siihen jostain saapuu hieno, salaperäinen, näkymätön käyte-aine, niin siitä tulee juhla; aivan kuin viini käy. Tunnelmat nousevat tyveninä, hivelevinä kuplina.

On kiiruhtamaton, täyteläinen hetki. Tuomarin basso virtailee kuin itsestään, niinkuin tietämättä, että sitä kuunnellaan. On kuin laulajat henkilöinä olisivat vaiti, ja heidän läheisyydessään suuri ihmisjoukko on kuuluvan laulun turvissa yhtaikaa vaiti. Ympäröivän, syksyä kohden painuvan, kuun valaiseman tienoon keskellä on tällainen kohta. Yksi ihminen, Olga, istuu ja katselee laulavaa tuomaria, mutta tuomarin tutun, maailmassa tyventyneen hahmon ohi hän sisäisillä silmillään näkee jotakin, jota hän ei millään muotoa osaisi selittää. Jotain sanatonta, mutta liikuttavan selvää valuu laulun mukana johonkin hänen olemuksensa sellaiseen osaan, jolla ei ole nimeä. Mieli voi onnellisena pingoittumatta viivähtää kaikissa elämän kohtauksissa, kaikissa. Eikä mikään, mitä on tehnyt tai aikonut tehdä, ole pahaa, vaikka joku vaiston osa on sellaista joskus kuiskannut. Ei se ole pahaa, sillä se kuuluu johonkin sellaiseen, johon kuuluu kaikki; jota hän ei osaisi selittää, mutta jonka hän näkee ikäänkuin tuossa laulavassa tutussa tuomarissa. Tai ulkonaiset silmät ovat ikäänkuin sattumalta unohtuneet nojaamaan tuomariin, sillaikaa kun sisäiset silmät katselevat ohi sinne jonnekin, johon kaikki kuuluu, koko jatkuva tarina, Bruniukselle meno, Elias…

Tämä laulunkohta oli vielä hienon-hieno koroke, korkein kohta mihin näissä häissä päästiin. Sitten alkoi taas varovaisesti, hiljallensa valssi soida, ja sen tahtien välissä vivahteli aamun läheisyys. Mutta vielä ei kukaan vieraista ollut poistunut, morsian saattoi hetken olla näkymättömissä, ei kukaan sitä miksikään huomannut. Morsian on huomaamattansa kulkeutunut jonnekin äärimmäiseen huoneeseen, joka ei ole vieraitten käytettävissä, jossa on pimeätä ja jossa saliin saapumaton kotoisuus pitää omaa juhlaansa. Sinne ei kukaan osu suoraan, mutta jonkun matkan päässä akkunasta on maassa rakennuksen varjon ja kuun valaiseman välinen jyrkkä raja. — Tänne Olga huomaamattaan kulkeutui, ennenkuin hän satunnaisen, sopimattoman, hurmaavan mielijohteen vallassa meni vanhan emännän puolelle, jossa Elias istui…

* * * * *

Vanhan emännän puolelle porstuanperäkamarin sohvaan kuuluu ylhäältä talosta tanssin humu, mutta ei oikein erota mitä tanssitaan. Se lienee kumminkin polkkaa.

Elias istuu siellä yksin pimeässä, kauempaa katsoen näkisi vain valkoisen juhla-rinnan paistavan. Hänellä on nyt hiukan samantapainen sisäinen hetki kuin Olgalla oli äsken ylhäällä häätulien valossa mieskuoron laulaessa. Eliakselle on käynyt näin:

Katseltuaan tavallista tiiviimmin morsianta ja sulhasta siitä hääsalin ovensuusta hän hiljallensa poistui häähuoneesta ja tuli tänne alas. Tullessaan hän näki katsojaväkeä, näki jossain käänteessä Korkeen Väinönkin, Lyylin veljen… Väinö oli paremmissa vaatteissaan, hän, Elias, oli juhlapuvussa, valkoinen rinta avoinna. He huomasivat juuri toisensa, mutta he eivät tämmöisessä tilaisuudessa katseillankaan, sanattomastikaan vaihtaneet mitään keskenään. Väinön ei olisi tarvinnut täällä olla… Elias antoi ohimennessään sivuuttamilleen katsojapojille semmoisen kuvan itsestään, että hän on ylhäällä häissä, mutta hänellä on jotain muille kuulumatonta mentävää äitinsä puolelle, jotakin, jonka merkitystä he, katsojapojat, eivät käsitä.

Mutta moni katsojapojista olisi hänen menonsa kyllä käsittänyt, jos olisi sen ilman sanojen välitystä saanut tietoonsa. Elias meni vain sinne kamarin sohvalle istumaan.

Hän vain istui sohvalla ja ilman mitään järkeilyä totesi itselleen, että ne häät nyt ovat, ja että Korkeen Lyyli ei kuulu tähän häitten maailmaan, eikä oikeastaan hän itsekään. Ja että oli jotain surullista siinä, että Väinö oli tuolla ulkona katsojaväen joukossa, että Väinö yleensä oli olemassa. Hän ei vihannut Väinöä ja hän tunsi, ettei Väinökään häntä vihaa. Mutta Väinön olemassaolo oli jollain lailla epämukava. Ehkäpä juuri tuosta syystä, etteivät he vihanneet.

Niinpä hänen mielensä oli tuskin missään vireessä, siinä vallitsi, kuinka sanoisi, juhla-arki. Tyytymätön hän ei ollut mihinkään.

Ihan kuin hän olisi tiennyt kuka tuli! Ovi raottui, siinä oli Olga, sanokaamme oikea Olga.

Kun oli kumminkin jotain sanottava, kun ei tätä kohtausta oltu millään katseilla eikä muilla sellaisilla valmistettu, sanoi Olga.

— Täälläkö sinä istut?

Eliaksen ei enää tarvinnut sanoa mitään. Hänen valkoinen rintansa paistoi pimeässä ja Olga istahti hänen viereensä, huntu päässä. He istuivat siinä puhumatta mitään ja tekemättäkään mitään, ihan vain niinkuin kaksi ihmistä sohvalla istuu. Ja totuus on, ettei heidän kummankaan mielessäkään ollut mitään juhlallisuutta, eivät he muistelleet eivätkä kaihoilleet, eivät ajatelleet että: "Tuossa nyt istuu Olga" tai: "Tuossa nyt istuu Elias." He istuivat melkein niinkuin järkevien kihlautuneiden on tapana istua isommassa seurassa: rinnatusten, mutta ajattelematta toisiaan ainakaan tietoisesti.

Kun siis vanha emäntä odottamatta ilmestyi ovelle ja sanoi: —Hävetkää! ei se heihin kumpaankaan juuri mitään vaikuttanut. Yhdet rattaat vierivät tietä pitkin. Sehän muistutti Olgalle, että hän pian oli poistuva tästä talosta, eikä hänen siis tarvinnut olla täällä vanhaa emäntää häpeemässä. Elias taas ei muuten äitinsä näkemisestä välittänyt. Se oli hänelle niin kaukaista, ettei olisi ollut ihmeellistä, vaikka hän olisi siitä noussut ja kysynyt: — Jaa —mitä se olikaan? Mutta hän olikin jäänyt yksin, kuuntelemaan etäistä tanssia, jota hän arveli polkaksi, aamupolkaksi.

Sillä aamu tosiaan ahdisteli jo häitä — siinä ne siis menivät, ja paljon jäi kertomatta! Meillä, jotka kaikkea olemme sivulta seuranneet, on kuitenkin vielä viimeinen tilaisuus pieneen tunnelmaan… Mitä sanottiinkaan silloin niistä ensimmäisistä suudelmista sinä lauantai-ehtoisena yönä, kun oli kuusenkävyt, ja rastaanlaulu helposti vallitsi ilmaa… "Ja pienen ketoaukeaman henki oli hienotunteinen eikä tahtonut ilmaista heille itseään. Vielä näin myöhään oli hyvin kuulakka ja lämminkin, oli kuin lämpö ja kaikki, mikä aistimiin saapui, olisi saapunut alhaalta maanpinnan kasvullisuudesta, josta suurin osa vielä versoi. Näin he jo heti ensimmäisenä iltana pääsivät tapaamaan toisiaan ja näkivät kumpikin toistensa välähtävissä silmissä tämän kuulakan, versoja kasvavan, lauantai-ehtoisen yön, kun he eri teitä saapuen, ennakolta sopimatta tapasivat toisensa, ja vetivät toisensa maahan istumaan…" Siihen tapaan kai siitä illasta sanottiin.

Lopuksi vielä tämän hääyön kulusta. Kun se oli edennyt kauemmaksi Malkamäen laesta, unohtui pian se alkuperäinen pään irtaantuminen. Kuu muuttui varsin totiseksi, kuten leikinlaskijakin joskus muuttuu. Vaikka palauttikin mieleensä tuon alkukuvan silloin, kun kuu jo oli toisella puolella taivasta, niin ei se enää vaikuttanut leikilliseltä, vaan ikäänkuin syvällisemmällä. Silloin ajatellen ei edes sen pienen, mustan elävän tarina olisi vaikuttanut leikilliseltä… Nyt on kuu laskemassa luoteeseen, semmoiselle kulmalle, jossa ei koko tämän kertomuksen kuluessa ole milloinkaan käyty. Kuutamot, niiden sisällys on toisenlainen kuin kesän. Vain saadaksemme tähän menoon nähdä vielä yhden kuutamon olkoon kerrottu se, mitä nyt vielä seuraa.