Elämä ja aurinko

by Frans Eemil Sillanpää

EPILOGI

Runoilijan syysmatka

Syksy on aivan toista kuin suvi, suvi on toista kuin kevät, ja niin edespäin. Kaikki maailmassa olleet syksyt, suvet, keväät ja talvet muodostavat sarjan erilaisia maisemia, jotka mielikuvitus jonain hetkenä voi nähdä jossain epämääräisen etäisyyden päässä avaruuden äärillä leijumassa. Näin kuvitellen katoaa niiltä koko se ominaisuus, jota ilmaistaan vuosiluvulla. Ajan käsite häviää ensin ja sitten paikan, ja lopulta häviää käsite niiden olevaisuudesta. Milloin, missä ja mitä olivat keväät, kesät, ihmiset, hyönteiset, tapaukset? Oliko niitä ehdottomasti olemassakaan? Menkää aamulla näyttämölle, jossa illalla on näytelty: kaikki viimeisen näytöksen laitteet ovat paikoillaan, ja himmeässä katsomossa on tyhjä tuoli toisensa vieressä…

On siis tarpeetonta lähemmin määritellä, minä syksynä tapahtui, että muuan runoilija lähti liikkeelle kammiostaan. Runoilija oli jonain sopusointuisena hetkenä saanut kuulla niistä viehättävistä liikkeistä, joiden moninaisuudesta tämä kirja on kokoomus. Hän oli saanut kuulla — tai sielunsa silmillä nähdä — kaikki kevyinä miellyttävinä kosketuksina, ja hänet oli vallannut tuollainen ajattomuuden tunnelma. Hän näki kaikki tämän kirjan tapaukset edessään pitkähkönä hetkenä kammionsa tutussa äänettömässä hämärässä. Se aihe, jota hän siihen aikaan kypsytteli, alkoi tämän johdosta omituisesti keinahdella hänen tajunnassaan, ikäänkuin olisi etsinyt säveltä tullakseen ensikädessä ilmi hyräilynä. Hän oli saanut aiheen jo kerran nuorukaisena ajellessaan yksin pitkät matkat syyskesäistä tietä. Hän oli silloin ensin ruvennut hyräilemään jotakin ja vallan huomaamattaan muodostanut hyräilyynsä sanat:

Riiasin kerran tyttölasta meiän vainion takaa — tuli-ii-i, tuli-aa-a — meiän vainion takaa, — Mammani myönsi, pappani kielsi — nyt tyttö jo maassa makaa. Tuli-ii-i, tuli-aa-a — nyt tyttö jo maassa makaa.

Kun hän huomasi mitä hän hyräili, valtasi hänet voimakas innoitus, ja ennenkuin matka loppui, katseli hän sisällisillä silmillään laajaa alaa, jota tuntui olevan ihana raivata runolle. Runon nimeksi tulisi "Kansanlaulu". Hän kumminkin hyräili ja suunnitteli sillä kertaa liian kiihkeästi, koko aihe rupesi etomaan hänen mieltään ja runo jäi runoilematta. Mutta nyt vuosien kuluttua aihe oli jälleen palannut esiin ja nuortunut tämän kirjan aiheista. Vaikkei niillä ja hänen "Kansanlaulu"-aiheellaan ollutkaan mainittavaa yhteyttä, tuntuivat ne kuitenkin omituisesti virkistävän toisiansa. Runoilija muisti vielä ne sanat, joita hän oli yksikseen rattailla ajaen hyräillyt, hän kirjoitti ne nyt paperille ensi kerran, hyräili niitä ja hyräillessään sai ajatuksen mennä katsomaan niitä maita, joilla äskettäin oli suven sulojen keskellä väreillyt lempi ja rakkaus.

Tullessaan niille maille runoilija löysi punakeltaisen syksyn. Tottuneena harkitsevaan havaintojentekoon ja erittelyyn hän katsoi keltaista koivua niinkuin jotain henkilöä ja ikäänkuin odotti, että puu siinä ilmaisisi hänelle luonteensa kuvaavimman piirteen. Ilmavassa, sirossa lehtimetsässä oli valo hentojen pilvien siivilöimää, hyvin tasaista. Hän oli siirtävinään koko näkynsä kankaalle, tekevinään siitä taulun. Pitkin vainiontakaista mäenlapetta ikäänkuin nouseskeli viidan pimennosta keltaisia ryöppyjä, tulen ja kullan värit ihan tupruilivat omasta voimastaan, ne ikäänkuin säteilivät puiden omasta olennosta auringon yhä pysyessä ohuen harson takana. Koko hänen suuripiirteinen "Kansanlaulu"-aiheensa tuntui mahtuvan piiloon yhden kostean koivunlehden alle. Oli sellainen hiljaisuus kuin joittenkin odottamattomien asiain edellä.

Runoilija tuli taloon ja sai kyllä luvan asua siellä muutamia päiviä. Mutta talossa ja sen ympärillä vallitsi sama odottava, ahdistava hiljaisuus, ikäänkuin olisi elämä, koko yleinen olevaisuus, turtunut omaan käsittämättömyyteensä odotettuaan tuhannentuhatta vuotta ratkaisua arvoitukseensa, petyttyään taas näissäkin yksikesäisissä yrityksissään. Kaikkialla näkyi sänkeä ja ilmassa ailahteli leikatun yrtin lemua. Talosta oli tytär viety miehelään, ja yleensäkin tuntui runoilijasta siltä, kuin olisi täältä juuri hiljakkoin poistunut — mitä? — sitä ei voinut määritellä. Ruohot oli leikattu, tytär viety. Miksi oleskelivat täällä isäntä ja emäntä? Mitä heidän elämänsä sisälsi. Ja vanha emäntä vain asui omalla puolellaan. — Miksi tulin minä tänne? kysyi runoilija itseltään.

Tai oikeammin hän vain hymähti itsekseen, sillä syvimmässään hän kyllä tiesi sen lapsellisen syyn, jonka tähden hän oli tänne tullut. Siinä on pitkälti kertomista. Hän ei ollut tullut "Kansanlaulun" tähden, matkan todellisuushan ilmeisesti vaimensikin hänen kammiossa herännyttä innoitustaan. Tämä innoitus oli vain ollut sopusoinnussa erään toisen, keskeisemmän innoituksen kanssa. — Runoilija oli kahdenkymmenen vaiheilla ollessaan kokenut mitä kauneimman rakkaudenonnen sillä paikkakunnalla, jolta hän oli kotoisin. Sen yhteydessä tuli vieläkin hänen mieleensä juhannuspäivän lehditettyjä lattioita ja myös tällaisia myöhäsyksyn alastomia kuutamoita. Siitä oli monta vuotta, se oli päättynyt masentavasti, ja sen jälkeen hänestä vasta tuli huomattu runoilija. Mutta hän eleli yksikseen eikä pitänyt runoilijamainettaan suuressakaan arvossa. Hän tunsi irtonaisuutensa, käveli öisin katuja pitkin ja katseli yönaisia, mutta ei voinut lähestyä heitä. Missä hän vain näki naiskuvia, etsi hän niistä joitain erikoisia piirteitä ja osteli niitä itselleen. Hän muisteli entistä rakastettuaan, jonka kuva hänen tajunnassaan oli täydellisesti sulautunut käsitteeksi puoleensavetävästä naisesta yleensä ja hänestä tuntui, että hän vielä tapaa hänet jossain ja he voivat toisiaan silmiin katsoen yhdessä ymmärtää elämän surunvoittoisuuden. Mutta sitä tilaisuutta ei tullut, ja vuodet menivät, menivät … tarkoituksetonta menoaan, ja runoilija kuljeskeli kaduilla ja viivyskeli tanssisalien ovilla uneliailla aamutunneilla. Ei ollut kiirettä kotiin. Häntä vaivasi lemmenkaipuu, mutta hän salasi sen ja paljon muutakin —

Tänä syksynä hän erikoisen selvästi tajusi vaelluksensa irtonaisuuden. Hän oli viettänyt kesänsä kaupungissa noissa ikuisissa unelmissaan, muttei ollut syksyn tullen mitään saavuttanut. Palasi tuttuja sisämaasta, tapasivat toisiaan lämpöisinä iltoina tummanvihreitten lehvien alla lamppujen valossa. Heidän olonsa näytti sisältörikkaalta, ja runoilija tunsi itsensä osattomaksi, kuluneen kesän jälkeen. Noiden toisten kaksi onnellista tunnelmaa oli häneltä jäänyt kokematta: keväinen lähtö kaupungista vihreänkeltaisten vaahterankukkien alitse ja syksyinen saapuminen samaan kaupunkiin samojen vaahterain tomuttuneiden tummien lehvien alle lamppujen valoon, kun ravintoloiden tytöillä vielä oli valkoiset puserot ja mustat hameet…

Ja kun sitten muuan nuorukainen jossain sopessa sivumennen kosketteli tämän kirjan kahta naispuolista päähenkilöä, aivan samoin kuin joku romaanihenkilö jossain käänteessä muistellen mainitsee jonkun vierailla mailla kauan sitten tapaamansa naisolennon, niin kiihtyi runoilijan mielikuvitus heti luomaan kesäisiä kuvia, joissa hän itse oli päähenkilönä. Hänestä tuntui, että kohtalo oli tuhlannut noiden naisten kesäisen suosion sellaiselle, joka ei ymmärtänyt sen arvoa, tuolle nuorukaiselle, joka ei osannut eritellä eikä tietoisesti todeta ihmiselämän hienoimpia suloja. Niin runoilija arveli ja lohduttelihe osattomuudessaan sillä, että katsoo yläpuolelta sekä nuorukaista että hänen kauniita seikkailujaan, koko elämän ja olevaisen moninaisuutta, omaa vuosientakaista lemmentarinaansa; katsoo ja arvostelee niitä ulkokohtaisesi ja lainaa niille mielenkiintoaan niiden todellisen arvon mukaan. Hän tunsi samalla olevansa kypsä luomaan "Kansanlaulunsa" ja lähti sisämaahan verkkaisena, levollisena, hiukan surunvoittoisena, kuten kokenut ja kehittynyt ihminen.

Tästä kaikesta johtui, että runoilija talossa yksin istuessaan hymähti itsekseen. Hän oli niin elävästi kuvitellut sitä, joka meni miehelään, että hän aivan oli odottanut tapaavansa hänet täällä. Niiden harvojenkin piirteiden mukaan, jotka runoilija oli nuorukaisen puheista koonnut, olisi tuon miehelään menneen pitänyt suostua runoilijaan, ja heillä olisi täällä metsien takana tällaisessa talossa ollut ihana yö. He eivät olisi toisiltaan mitään kysyneet, heillä ei olisi ollut yhteistä muuta kuin ajaton onnensa ja sanaton toistensa ymmärtäminen. Tänne tullessaan oli hän sitten vaistomaisesti koko matkan tehnyt havaintoja syksyisessä luonnossa, päästäkseen katsomasta tuota lapsellista harhakuvaa silmästä silmään ja pidättääkseen sitä sillä tavoin sielunsa lähettyvillä niin kauan kuin mahdollista.

Mutta talossa hän vasten tahtoaan alkoi havaita kielteisiä seikkoja: ruoho oli leikattu ja tytär viety, talossa viipyvien ihmisten ja runoilijan oma olo tuntui ihmeen tarkoituksettomalta, eikä hän täällä itse paikalla mitenkään voinut eläytyä kuulemaansa kesäiseen kertomukseen.

* * * * *

Se näkymätön suhde, joka runoilijan mielikuvituksessa oli muodostunut hänen ja miehelään menneen naisen välillä, oli kokonaan aistillinen. Runoilija kuvitteli naisen ruumiinmuotoja ja silmäin ilmettä ja hyväilevänsä niitä. Tähän mielikuvaan kuului, että nainen oli kevytmielinen ja sielultaan suloisesti syntinen. Sellaisen naisen kanssa saattoi elää vain yhdessä vaiheessa, elämän tosiolojen ulkopuolella, ajattomassa huumeessa, jonka kiihtynyt mielikuvitus kyllä uskoi voivan jatkua pitkältäkin. Nyt mielikuvan rauetessa valtasi runoilijan omituinen sielullinen hervahdus. Jossain hermoissaan hän tunsi vastustamatonta kutkaa, joka pakotti nauramaan, mutta tämä nauru ei ollut itkustakaan kaukana. Hän tuijotti akkunasta niitettyä pihamaata, ja ruohon sänki ja koko maisema näytti hänestä ehdottoman älyttömyyden perikuvalta. Ja siinä tuijottaessaan hänestä tuntui kuin olisi koko avaruus, ja kaikki mitä siinä on, seisonut siinä hänen takanaan ja ympärillään ja odottanut häneltä ainoalta apua ja selvitystä tuohon ikuiseen älyttömyyteen. On helppo sanoa, että joku ihminen silloin ja silloin tunsi olevansa yksin maailmassa. Mutta runoilija tunsi sen tunteen tällä kertaa niin voimakkaasti, että hän lyyhistyi sohvalle ja rupesi ääneensä nyyhkyttämään.

Kukaan ei häirinnyt runoilijaa, hän sai rauhassa itkeä itkunsa loppuun. Hämärsi jo, kun hän havahtui ja tunsi paljon avartuneensa ja rauhoittuneensa. Mieli alkoi etsiskellä onnellisia aatteita, aistillisuuden lumeet olivat haihtuneet. Kaikkeuden käsittämättömyys, joka äsken oli tuntunut tympeältä, alkoi säteillä ylevän suuruuden loistetta. — On ihanaa sentään olla tällaisessa ihmeellisessä meressä, jossa laajinkin katse, niin sisäinen kuin ulkonainen, valitsee vain pienen kuplan alan, jonka suuruus on vertaamaton ja asema määrittelemätön itse kaikkeuteen nähden. Minunkin ympärilläni on tuollainen kupla, ja niin on kaikkien olioiden. Hänellä, joka meni miehelään, on tällä hetkellä ympärillään oma näköpiirinsä, oma kuplansa. Kas, mikä viehätys piilee tällaisessa ajatuksessa!

Runoilija oli kuullut tämän kirjan naispuolisista päähenkilöistä kerrottavan eri iltoina, ensin miehelään menneestä. Kun hän oli jo innostunut lähtöönsä, oli hän toisena iltana antautunut muutamien nuorukaisten viiniseuraan. Kun he kaikki jo olivat humaltuneet, oli tuo samainen nuorukainen hänelle kuumasti supissut toisestakin päähenkilöstä, siitä, joka jäi salolle. Viinin lämmössä oli runoilija silloin nähnyt hänetkin edessään ja tuntenut vissillä tavalla häneen suhtautuvansa. Tämän suhteen ydin oli suuri, kaikki sulattava myötätunto. Mitään tietoista aistillisuutta ei tämän kuvittelun yhteydessä hänen mieleensä tällöin syttynyt. Hän kuvitteli tarttuvansa tuota salolle jäänyttä käteen, katsovansa häntä silmiin, syleilevänsä häntä ja suutelevansa ja vihdoin tekevänsä kaikki, mitä mies niin edespäin voi tehdä naiselle, mutta näillä kuvitteluilla ei ollut sellaista tietoisen synnillisyyden sivuvivahdusta, joka oli ollut ytimenä hänen kuvitteluissaan miehelään menneestä naisesta. Tuolle salolle jääneelle hän olisi antanut kaikki kiihkeät hyväilynsä korkeimmaksi tunnustukseksi hänen naisellisesta ylevyydestään, pyytämättä itse muuta kuin saada ne antaa. Miehelään mennyttä hän oli kuvitellut kanssansa yhdenvertaiseksi, samanmieliseksi, hiukan elähtäneeksi naistoverikseen tuon yhteisen ihanan yön järjestämisessä.

Salotytön kuva ei kuitenkaan ollut sillä kertaa pysyvämmin jäänyt runoilijan mieleen. Mutta nyt itkemästä päästyään hän muisti, mitä nuorukainen oli puhunut viinin ääressä. Koko se tilaisuus palautui ikäänkuin liikkumattomana kuvaelmana hänen mieleensä ja sulautui tuohon viehättävään avartuneeseen kaikkeudenkuvaan. Hän näki viinin lämmittämän nuorukaisen puhumassa suven suloista, harjusta, aittapolusta ja aitasta. Hän näki nuorukaisen silmissä surullisen ilmeen, joka tuntui kiihtyneesti, mutta silti tiedottomasti vaativan selitystä kaikkeen. Hän katsoi ulos ikkunasta alastomaan syksy-iltaan, johon nousevan kuutamon valo alkoi sijoittua. — Näin katseli varmaan joku ihminen tällaisessa mielentilassa tuota kuutamoa tuhannen vuotta sitten, ja kumminkin tuntuu, kuin se tapahtuisi vasta nyt ja minä olisin se ihminen, ajatteli runoilija ja lähti ulos.

Hän toivoi löytävänsä harjun juurella sijaitsevan töllin. Ilma oli kylmähkö, käsiä paleli, hän työnsi ne taskuihin ja lähti niska kyyryssä etelää kohden, jossa harju muodosti kohokkeen taivaan ja metsän rajaviivaan. Hän kulki kulkemistaan ja oli varma siitä, että osui oikeaan. Tänne taivasalle tultuaan tuntui hänestä heti siltä, kuin olisi menossa toimittamaan jotakin aivan asiallista asiaa, joka ei hänen mieltään erikoisesti kiinnittänyt, mutta jota ei kuitenkaan voinut jättää toimittamatta. Hän hyräili eloisasti ja katseli kuutamon ikuisen-ihmeellistä valoa, jonka kuvaamisessa runoilijat olivat kilpailleet. — Runoilija!… Minähän olen myöskin runoilija, en ainakaan ole muuta … tämän kansan lapsi, tämä kansa on joskus tullut näihin metsiin, ja silloinkin on näin paistanut kuu… Ja nyt minä kuljen sinne tölliin. Varmaan olen jo lähelläkin, tämä noro tuntuu juuri semmoiselta. Tästä siis se nuorukainen on kulkenut monenlaisella mielellä… Runoilija! Tämmöistä on olla runoilija…

Nähdessään harjulta töllin runoilija kyllä aavisti osuneensa oikeaan, mutta samalla jotenkin pettyneensä. Hän oli mielikuvituksessaan kuulemansa perustalle aivan täsmällisesti muovaillut tämän näköalan, rakennusten muodon ja aseman. Kun hän nyt todellisuudessa, vaikkapa kuunkin valossa, niitä katseli, näki hän niissä jotain laihaa ja ikäänkuin liiaksi asiallista, ja hetkisen hän epäili, tokko tämä ollenkaan oli se korkeimman runollisuuden tyyssija, jota hän oli lähtenyt etsimään. Mutta samassa hän ymmärsi, että tällä kertaa oikeastaan oli yhdentekevää, minne hän oli joutunut ja oliko niitä kertomuksen paikkoja ollenkaan olemassakaan.

Töllissä näyttiin vielä oltavan ylhäällä, joitakin ihmisiä hyöri mustalla pellolla kuun valossa.

Runoilija ei harkinnut mitään, vaan suoritti ihan vaistomaisesti kaikki ne teot, jotka hänet tästä harjulta johtivat töllin porstuanperäkamariin. Hän poimi maasta muutamia kiviä ja pisteli taskuihinsa, yhden hiukan isomman hän otti käteensä ja laskeutui sitten reippain askelin töllin pihaan ja seisahti siihen. Läheisellä perunamaalla leikattiin varsia. Kaksi miestä, ja yksi nainen leikkasi, kaksi pienempää tyttöä kanniskeli varsia kasoihin puolitekoisen haasian luo. Runoilija lähti kävelemään vakojen yli heitä kohden, nosti vanhemman miehen edessä lakkiaan ja sanoi:

— Hyvää iltaa, voisikohan asumuksessa saada yösijaa?

Mies seisoi ja katsoi, toisetkin pysähtyivät työstään. Runoilija tunsi sydämensä kovasti tytkyvän, kun hän näki nuoren naisen kasvot kuunvalossa. Kuinka nopeasti ihmisen mielialat vaihtuvatkaan aistimusten vaikutuksesta! Runoilija tunsi jo jumaloivaa kiihkoa tuota naista kohtaan, kuten oli taanoin tuntenut viinin ääressä lämpöisessä ravintolassa. Hän näki heti naisen piirteissä ja olennossa ne seikat, jotka sitä nuorukaista olivat sitoneet: kaulan, ohimot ja vaatteiden poimut, silmien pehmeän välkähdyksen kuun valossa. Runoilijan äskeiset mietteet olivat jääneet kuin suurien vaiheitten taakse. Hän tunsi olevansa mitä tavallisimmassa nuorenmiehen mielentilassa, tuommoisessa, jonka nuorukaiset polvesta polveen oppivat heitä edellä olevilta naistensuostuttelijoilta ja joka ulkonaisesti ilmenee kevyenä sukkeluutena ja eräänlaisten ilmeiden ja asentojen vaistomaisessa teennäisyydessä. Runoilijan mieli oli itkusta virkistynyt kuin lehdikko sateen jälkeen. Sateen ensimmäinen vaikutus on hieno puhtaus, mutta heti kun päivä pilkistää, alkaa lehto lemuta ja kasvaa. Mitä hurjimmat intohimot syöksyivät runoilijan sydämeen, ja suullaan hän lörpötteli yhtämittaa, havaiten omissa äänenväreissään tuon intohimon sivusointuja. Suu puhui sitä, kuinka hän näitä kivennäisiä etsiessään ja tutkiessaan oli eksynyt näin kauas ja tahtoisi mielellään olla yötä, jatkaakseen vielä aamulla etsiskelyään, mutta aivot ajattelivat sellaista, jota tuskin voi sanoa: — Huomaatko sinä tyttö minun äänestäni, että olen sinuun syttynyt, huomaa nyt! Kas näin minä kuvittelen juuri nyt syleileväni sinua, ja sinun täytyy hermoissasi tuntea tämä minun kuvitteluni. Et katso enää tänne päin, mutta kuvitteluni voimalla minä tungen puserosi läpi sinun sydämeesi tämän mielialani… Oo, sinä tunnet jo rakkauden sulon, et ole siitä tietämätön… Nyt käännyn pirttiin päin enkä ole sinua näkevinäni, mutta meillä on aikaa, sillä ihan varmaan saan olla täällä yötä.

Runoilija ymmärsi, että hän sai olla yötä porstuanperäkamarissa. Hän jäi sinne sängylle istumaan siihen tapaan, kuin olisi hänen ollut siinä vain hetken aikaa jotain odotettava. Pakarista kuului tulen rätinää ja porstuasta askelia, tuntui tavallinen kamari-ilman hieno lemu, taas kuului askelia ja pirtinoven käynti. Nyt pirtissä syötiin, mutta sanaakaan ei siellä puhuttu. Akkunan takana käymättömällä nurmella vallitsi kuutamo, mutta metsänsyrjä oli pimennossa. — Nyt minä siis istun tässä kamarissa tämän sängyn laidalla, ajatteli runoilija, ja tunsi kasvojensa samassa vääntyvän omituiseen peikkomaiseen virnistykseen, ja silmänräpäyksen ajan hän tunsi olevansa vain kuutamon siihen luoma kummitus. Suuri on ero aamun ja illan välillä: huomisaamuna runoilija kiiruhti äänetönnä metsätietä takaisin taloon päin ja viskeli taskustaan kiviä tiensivuun. Mutta nyt tällä kuutamohetkellä hänen tajunnassaan ei ollut mitään käsitystä olleesta eikä tulevasta, oli vain paikalleen seisahtunut nykyhetki, joka oli pakottanut hänet tuohon ihmeelliseen, älyttömään virnistykseen.

Nuori nainen oli äsken perunamaalla ojentunut suoraksi ja katsonut runoilijaan ikäänkuin jostain korkealta, niiden hienojen vaiheittensa takaa. — Sellainen tyttö seisoi juuri täällä keskellä mustaa perunamaata, ja minä, joka olen syntynyt vallan muualla enkä ole täällä milloinkaan ennen käynyt, satuin tulemaan juuri tänä iltana.

Ja runoilija koetti kuvitella, millä kohtaa tyttö nyt oli pirtissä, oli katsovinaan häneen läpi seinän ja kuiskasi äänettömästi, mutta niin että huulet kävivät sanojen mukaan: — Tule tänne, tyttö! Hän toisti tätä monta kertaa ja oli aivan varma, että tytön sielu kuuli sen. Oli selvää, ettei tyttö tullut, mutta kuvitelma hyväili runoilijaa auliisti. Siinä vilahti hänen mielessään hänen nuoruutensa rakkaus, joka näihin asti oli antanut hänen sielunsa säveleeseen tumman soinnun. Tässä kiihkon tilassa tuntui se nyt omituisen pieneltä, melkein lapselliselta seikalta. Tämä oli hänelle uusi havainto, ja hän unohtui hetkeksi sitä tarkkaamaan.

Samalla hän kumminkin hiipi ovea kohden, ja juuri sillä hetkellä, kun joku oli tulossa ulos pirtistä, raotti runoilija kamarin ovea.

— Tuota … voisikohan neiti toimittaa minulle pikkiriikkisen pisaran maitoa?

"Neiti" hymähti jotain vastaukseksi, ja kääntyi takaisin pirttiin. Vasta senjälkeen runoilija veti kamarin oven kiinni ja sähähti itsekseen, niinkuin vesi kuumalle raudalle. — Pikkiriikkisen, pikkiriikkisen… Runoilija voihki. — Töllin vaimo toi maidon.

Noin kolmeen tuntiin runoilija ei saanut unta. Nämä tunnit muodostuivat samansisältöisiksi kuin monesti ennenkin, jolloin hän tiesi, että kaunis nainen oli yötä samoissa suojissa. Hän liikkui hiljaa huoneessaan, kuunteli läpi seinän ja uskalsi joskus rykäistäkin. —Huomatkoot, että olen mieletön, en tule tänne enää toista kertaa. Mutta miksi on maailma sellainen, ettei tyttö nyt mitenkään voi hiipiä tänne minun luokseni… Mikä on tällaisen inhimillisen tunteen pohja? Ihmissuvun jatkuminen. Tulee maailmaan lapsi, jonka ilmeet ovat samanlaiset kuin vanhuksen. Sitä hoidetaan asiallisesti, lemuavia riepuja on nuorassa kuivamassa. Lapsi poraa ja äiti laihtuu… Äiti, se sana tuo mieleen jotain lakastunutta ja näivettynyttä. Joskus isä kantaa lasta; se on luonnotonta… Kaikki tuo on pohjana tälle tunteelle, jota nyt tunnen. Se on pohjana minun runoilemisellenikin. Rakkaus, se suuri maailmanvoima. Rakkaus, niin, se on rakkaus.

Runoilija toisteli sitä sanaa, ja kaikki nuo ajatukset lihavasta ja pehmeästä pikkulapsesta tulvahtelivat hänen mieleensä uusina kiihdykkeinä tuottaen jonkinlaista äitelää, luonnotonta viehätystä. Hän kuvitteli sellaisen lapsen tuolle tytölle, joka oli pirtissä, ja tämän kuvitelman suhdaton sopimattomuus yhä lisäsi viehätystä. Yhä kiihtyen hän äänteli kurkullaan jo rohkeammin ja haparoi väliseinää, niin että rapina saattoi kuulua pirtin puolelle. Lopulta runoilija kyllästyi yrityksiinsä ja meni vuoteeseen — kuten niin monesti ennen tällaisissa tilaisuuksissa.

* * * * *

Tähän saa loppua kertomus lapsekkaasta runoilijasta, heikko hyvästijättö-säkeistö koko menneen kesän runoelmalle. Viehättävää on katsoa tästä taakseen, nähdä kauempaa ne kevyet kosketukset, joihin tuo yksinäinen sielu joutui menneen kertomuksen kanssa. Hän nukkuu nyt siellä töllin kamarissa, jonka ilmaan joskus kesän aikana kaikenlaisten tuotujen kukkien mukana on saattanut eksyä pieniä, outoja hyönteisiä, ailahdus kesän ajatonta henkeä. Nyt katselee sinne hervahtanutta pikkuruista runoilijaa vanha kuu "korkeuden sininiitulta". Runoilija on nukkunut — kuten monesti ennen — siihen kuvitelmaan, että hän nyt vihdoinkin aloittaa elämänsä alusta.

Mutta tässä valossa ei mikään ole naurettavaa, kaiken raukenevaisuus vain on ilmeinen. Minne ikuisuuksiin ovat joutuneet kuusten latvain punat, joiden tunnelma vallitsi mieltäsi lukiessasi "Ensimmäistä kesäyötä!" Ja eikö sinusta tunnu siltä, kuin olisivat jo aikoja kuolleet ne ihmiset, jotka kesän aikana koskettivat toisiaan käsin ja katsein? Ja eikö toisaalta tunnu siltä, kuin kaikki katseet, tapaukset, kesien heidepilvet ja maisemat, runoilijat kivineen ja mielenkäynteineen, keväiset ja syksyiset kaupungit ja niin loppumattomiin; eikö tunnu siltä, kuin ne kaikki aineettomana käsitteiden aaltona etenisivät avaruudessa kuun ja tähtien seassa, jossa ei ole paikkaa eikä aikaa. Tämmöistä olet näkevinäsi, jos kuvittelet suljetuin silmin istuvasi jossain ylävämmällä paikalla tämän viimeisen luvun koleassa kuutamossa. Siinä kylmenee ruumiisi, ja ennen pitkää sinä varmaan kuvittelet piileväsi kesäisen kellokukan kuvussa, jonka heiluvat pienoisnäköalat sinä suurennat omien suhteittesi mukaisiksi. Ja siinä et teekään väärin. Sieltä näet sorjien kortten yli maata, ilmaa ja vettä, ja taivaalla hehkuu kaikkivaltias tuli. On sellainen epämääräinen kesäinen hetki, jolloin muutamien ihmisten keskinäiset vaiheet juuri olivat eräällä määrätyllä asteella. Jolloin yksi istui ruskeana ylhäällä kalliomännyn oksalla, toinen punertavaan puettuna lähestyi kallion juurta halki violetin kukkapälvekkeen, ja kauempana päivänsavun takana kutoi kolmas kangastaan, ja hänen silmissään tuijotti liikkuviin loimiin perusinhimillinen ikuinen kaipaus ja murhe, seuranaan kimalaisen surina ja seinäkellon väsähtänyt astunta.

End of Project Gutenberg's Elämä ja aurinko, by Frans Emil Sillanpää