KANTTOORIN LEHMÄNHAKU
Asiallisesti ottaen oli tämä kanttoori jo vuosikymmenen ajan ollut elävänä kuollut; mikäli hänellä yleisön kesken enää oli jotakin merkitystä, oli se puhtaasti kirkkohistoriallista laatua.
Hän oli päässyt lukkariksi ammoisina ja kaikin puolin nykyistä parempina aikoina yksinomaan heleän äänensä todistuksella, jolla äänellään hän sitten oli viidettäkymmentä ajastaikaa seurakuntaa palvellut, ollen niiden pappien luku, jotka hän oli saarnatuoliin laulanut, yksi kolmattakymmentä ilman maistereita ja lukiolaisia. Hän oli puhutellut kahta piispaa ja viittä tuomiokapitulin asessoria ja hän oli vanhalle provastivainaalle, joka myös oli tohtori ja ritari, valmistanut ja maistamalla varmentanut jokaisen totilasin, jonka tämä kinkereillä ja kotosalla nautitsi. Hän oli veisannut viimeisen virren yhden suvun neljälle miespolvelle, hän oli sitonut lukemattomia haavoja ja taittuneita raajoja ja hän oli — koristeellisin alkukirjaimin ja hanhen kynää »läkkihornaan» kastaen — kirjoittanut lukemattomia kauppa- ja moonakirjoja.
Mutta »ihmiskunnan histooria», josta hänellä myös oli melkoinen aavistus, oli hänen vanhentuessaan saanut omituisen huiman vauhdin ja jo kauan sitten jättänyt vanhan kanttoorin epähienosti tiepuoleen. Hänen elämänsä oli todellisuudessa keskinkertaisen mäkitupalaisen tasolla, vaikka siinä vielä hiukkasen vivahtikin laskeneen päivän viimeistä rusoa. Hänen kaikki vaatteensa olivat väljiä ja omituisen vihertäviä ja leuan alla lepsui tyhjä nahka kuivahtaneiden kaulajänteiden varassa. Huoneellisenkaan elämän puolesta ei tämän vanhan ja ehytluontoisen hengenmiehen ikäpuoli ollut niin tyventä kuin olisi kohtuudella voinut odottaa. Hänen aviovaimollaan oli nuorempanakin melkoisesti äkäisen muorin taipumuksia ja olivat ne huomattavasti lisääntyneet siitä ruveten, kun pitäjään otettiin kouluutettu kätilö ja kantturskan leipä sitä myöten ohenemistaan oheni.
Talvet olivat vaikeinta aikaa. Silloin ahdisti pahemmin muorin morailu ulkoapäin ja hengensalpa sisältä päin. Ja, mikä pahinta, silloin nukkui luomakunta, mehiläiset, kukkaset ja kaikki yrtit. Sillä kuinka lieneekin muu maailma jättänyt kanttoorin jälkeensä, yksi oli, joka vuotten vieriessä vaan yhä läheni: korea kesäinen luonto lukemattomine seikkoineen, joista tällä paikkakunnalla ei ollut muilla aavistusta kuin kanttoorilla ja Lumpeilan lehtorilla. Lumpeilan huvila oli parin kilometrin päässä kanttoorin mökiltä ja lehtori oli melkein yhtä vanha kuin kanttoori, mutta oli naimaton ja luonteeltaan äkäinen, vanha pukki, josta tiedettiin ettei hän pelännyt jumalaa eikä muutamissa suhteissa hävennyt ihmisiäkään. Hentomielinen kanttoori kauhistui ystävänsä puolesta muistaessaan, mitä tämä kerran ryypyn ääressä oli häneltä kysyä köhäissyt: paikkakunnan tyttöjä — öhö — höm —
Mutta eräänlaiset ystävykset he kumminkin olivat.
* * * * *
Nytkin juuri kanttoori kävellä tepsuttelee Lumpeilasta kotiinsa päin »myhäillen ja somat ruusut punertavat hänen poskillansa», kuten muinoin erään hänen kuuluisan virkaveljensä. On kesäinen iltapuoli ja kukkivien yrttien luku on runsaimmillaan. Kanttoori tuntee niistä jokaisen lajinsa jälkeen, hänen silmänsä vaan ikäänkuin toteaa, että ne kaikki ovat paikoillaan omassa suloisessa järjestyksessään. Mutta kädessään sanomalehtipaperissa hänellä on toisia yrttejä, arvokkaita saxifraga-lajeja, joita hän on saanut lehtorilta. Hänellä on kotona kiviriutta niitä varten, siinä niiden on hyvä kasvaa. Siellä on jo ennestään useita saman suvun yksilöitä ja muutamia hienoja maksaruoholajeja.
Kanttoorin elämä on tämmöisellä hetkellä paraassa vireessään. On vain yksi vakinainen harmi, jota kanttoori ei voi kitkeä pois: kotona on Karoliina ja se vihaa näitä asioita. Se vihaa Lumpeilan lehtoria, kuten muutkin kirkonkylän rouvat (joihin hänetkin, herranähköön, lasketaan) ja se valmistaa mielellään pienen myrkkypisaran kanttoorille, joka yrttiensä parissa laiminlyö asiallisemmat tehtävät. Nytkin kanttoori tietää, että hänen olisi ollut haettava lehmä laitumelta, mutta hän on myöhästynyt. Painuva aurinko ja talojen tarhoissa olevat lehmät ikäänkuin kantelevat hänen päällensä. Mutta hänellä on saxifragoja kädessään, hän saa ne sinne riutalleen kasvamaan, vaikka kuinka olisi asiat. Ja sitten on lehtori selittänyt hänelle erään harvinaisen yrtin, jota ei ole täältä löydetty, mutta jonka hän epäilee täällä kasvavan. Kanttoori on päättänyt löytää sen; koko luomakunta ikäänkuin kihelmöi sen kasvin löytymistä. Sillä on keltaiset huulikukat ja semmoiset lehdet. Itse akatemian professori on lehtorille sanonut, että sen pitäisi täällä kasvaa. Kanttoori hyräilee…
Jo paistavat kotinurkkauksesta kanttoorin silmään hirvenjuuren komeat keltaiset kehrät ja näkyvät Siipoltin tattarin jättiläislehdet. Kanttoori odottaa näkevänsä Karoliinan äkäisenä lypsinkiulu kädessä palaavan tarhalta, joka näky äkäisyydestään huolimatta kuitenkin hyvin sopeutuisi illan tyveneen. Kanttoori hiipii yrtteineen kuin pahoja tehnyt poikaviikari takatietä kiviriutalleen. Mutta silloin hän huomaa, että tarhan veräjä on auki aamuisellaan eikä lehmää eikä Karoliinaa näy missään. Kuinkas nyt on asiat? Hän ilmeisesti hätiköi istutuksessaan ja rientää sitten sisään. Siellä istuu Karoliina käsivarret ristissä rinnoilla, yläruumis hiukan vaappuen ja pää kiukkuisessa kenossa, mutta ei virka sanaakaan. Nyt on jotain tavallista pahempaa.
— Mihinkä lehmä on joutunut? kysäisee kanttoori vakavana.
— Kysy yrteiltäs, kivahtaa Karoliina ja ylös ponnahtaen jatkaa: — Kun kerran voi juosta kaiken maailman ruohojen perässä niin saisi sitä joskus juosta lehmänsäkin perässä j.n.e. Karoliinan hameenhelmat, jotka lehmänhaun jäleltä vielä olivat neuloilla ylös reivatut, ikäänkuin häpäisivät kanttooria siinä hänen edessään tuiskiessaan. Hän sai selville, että lehmä ei ollut tavallisilla paikoillaan — »ja minä en viitsi juosta, olkoon siellä, mennään vaivastalolle taikka ruvetaan syömään yrttejä.»
Tuossa tuokiossa oli kanttoori jo taipaleella. Hän eteni metsänrantaa kohden nuoran pätkä kädessä. Hänen kiihtynyt mielensä oli näkevinään siellä suuren ilvehtivän lehmänpään.
* * * * *
Noin parin tunnin päästä on tilanne semmoinen, että uupunut kanttoori istuu kannon päässä keskellä korpea ja ihailee karhunsammalen vehmautta. Hän ei ole nähnyt lehmästään jälkeäkään eikä kuullut kellon kilausta. Hän olettaa sen uupuneen suohon ja sinne kuolleen; elämä on melkein niinkuin mennyttä ja epätoivon ollessa täydellinen vaipuu kanttoori tahtomattaan tuttuun luonnonihailuun, joka tällä suviyön hetkellä kuitenkin tuntuu omituisen teennäiseltä.
Hän nousee ja paarustaa pitkin matalan suokselman syrjää. Ei ole nyt mitään kiirettä kotiinkaan tämmöisen tuleman jälkeen. Hän aprikoi koko viime vuosien elämää, jossa selvästi näkyy lopullisen tuhon johdonmukainen lähestyminen. Nyt meni lehmä. Mutta kuinkas entinen kanttoori voidaan viedä vaivastalolle, kanttoori, jolla on semmoinen entisyys ja jonka toimet ovat tulleet akatemian professorin kirjoihin. Professorilta ja lehtorilta ei mene lehmä suohon eikä heillä ole Karoliinaa — — —
Mutta mikäs — mikäs siinä kohahti, pysähtyi ja taas kohahti! Näreen takaa näkyi villikatseinen lehmän pää ja sitten koko lehmä, joka kerran puhahti ja samassa laukkasi pois häntä riettaasti kaarellaan.
Kanttoorin äskeiset suruvoittoiset mietelmät olivat vain sitä varten, että ilo nyt olisi kirkkaampaa. Hän lähti juosta hönkäisemään, juoksi ensin suon sivua, sitten yhä kohoavaa männikköä aina välillä kuulostaen ja maanitellen. Joskus ei kuulunut hiiskaustakaan, kunnes taas puhahti aivan lähellä — ja sitten taas mentiin pensaitten kiihkeästi kahistessa.
Kun näin oli tapahtunut useita kertoja yritti kanttoori jo tulistua. Hän meni hullunkurista puolijuoksua kasvot hehkuen ja rinta läähättäen, hän ei enää tarkannut maanpinnan muotoa eikä luonnonesteitä, hän halusi intohimoisesti käydä kiinni lehmäänsä vaikkapa hännästä. Nyt hän sen saa, jos saa. Yö on jo puolessa. Hän juoksee, silmissä tuntuu kostealta, mutta hän juoksee, kunnes — niin kunnes hän makaa kaatuneitten puunrunkojen päällä rotkon pohjassa. Häntä on tainnut kelpolailla sattuakin ja lehmä menee menojaan, mutta kanttoori ei kiiruhda nousemaan. Hän tahtoo siinä pitkällään nautiskella siitä mitä on tapahtunut.
Sillä suoraan hänen silmiensä edessä kukkii melkoinen määrä niitä keltaisia huulikukkia, joita lehtori päivällä hänelle selitti.
* * * * *
Yö on jo aamupuolellaan, kun Lumpeilan huvilan ovelle kolkutetaan..
Pian kuuluu sisältä vanha kopea ääni: »Kuka shh—na shielä bulttaa?»
— Minä täällä olen, Vilhelmi.
Kanttoori siellä seisoo toisessa kädessään lehmännuora ja toisessa keltaisia kukkia. Lehtori tulee ulos, aamuöiseen ilmaan, näkee kukat ja murahtaa unissaan. Sitten mennään etsimään niille soveliasta istutuspaikkaa. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta puhutaan niin vähän kuin suinkin. Lehtori sanoo vain: tsjah, tsjah — kun kanttoori huomauttaa, että ne siellä kasvoivat aurinkoon ja varjoihin nähden tuohon ja tuohon tapaan.
Kaksi vanhaa äijää kuhkii siellä aikansa, omassa uhossaan. Toiselta on juossut lehmä tiehensä ja molemmiltakin on juossut koko elämä tiehensä. Mutta nyt he ovat taas yhdessä ja molempien mielen täyttää voimakas täyden elämän harhakuva. Kolmantena on kostean veikeä aamuaurinko. Kun äijät ovat poistuneet ja aamurauha palautunut, näkee aurinko eräässä huvila-alueen kohdassa uusia keltaisia kukkia, jotka ovat siihen ilmestyneet aurinkoa tarvitsematta.
Kanttoori on aikamoinen näyttelijä ja osaa valehdellakin, kun korkeammat asiat niin vaativat. Kun hän auringon jo paistaessa tulee kotiin Karoliinan pariin, on hän syvästi masentunut »juostuaan korvessa koko yön näkemättä lehmästä hännän päätäkään».