TALVINEN TURTUMUS
Keskenjääneitä joulukertomuksia.
Ehkä kaikki johtuu siitä, etten ole täysin terve — tai ehkä kivulloisuuteni johtuu tuosta kaikesta. Tai ehkä nuo kaksi seikkaa tukevat toisiaan, kiertyvät turmiolliseksi ympyräksi, josta ei ole ulospääsyä. Ehkä juuri sen ympyrän kiertäminen minua pyörryttääkin. En tiedä, mutta jokin minua turruttaa tämän puolialastoman talven päivinä. Sellaista se oli jo kesäkin, tuo ikävä, sateinen ajanjakso, joka näin jälestäkin ajatellen tuntuu olleen vain sitä varten, että tämä nykyinen tilani olisi sitä peruuttamattomampi. Nyt olen ja hengitän talven synkimmässä sydämessä. Näihin aikoihin pitäisi pimeyden seisahtua, suuren näkymättömän vauhtipyörän hievahtaa, liikahtaa toisaalle päin ehtiäkseen kevenevien viikkojen kuluessa yhä villimpään vauhtiin kevättä kohden. Niin pitäisi, mutta minä en saa toivon lauseeseen oikeata rytmiä, koska sanelen sen pingoittuneesta ajatuksestani, en sieluni vapaudesta.
Olen sairas vaikka yritänkin järkeillä, että se on jotain semmoista turhanaikaista, hypokondriaa, samaa jota sairastin kahdenkymmenen iällä, silloin laihana ja kalpeana, nyt päinvastaisin ominaisuuksin. »Tee työtä, se on paras lääke. Kirjoita vaikka joulukertomus, jota sinulta on pyydetty.» — Niinpä pitäisi. Jospa yritänkin.
Minä alan kirjoittaa enkelistä, joka saapuu tarkastamaan maan lasten joulua. Kuvaan ensin taivaan, josta enkeli lähtee. Esittelen orjantappuraseppeleen, kuvaan sikäläisiä jouluvalmistuksia, ja viimeksi enkelien lähtöä tarkastusretkilleen. Taivaan Isä antaa katseensa säteillä avaruuteen, ja jokaisella säteellä kiitää enkeli kukin omaa nimikkokappalettaan kohden. Matkalla he kohtaavat loppumattoman määrän laajenevia pallonpintoja. Ne ovat muodostuneet niistä ensimmäisistä säteistä, jotka kaikkeuden eri aurinkojen syttymishetkinä ovat niissä ensimmäisinä avaruuteen kimmonneet ja vielä ovat matkalla. Enkeleillä on kyky nähdä nuo säteenpäistä muodostuneet pallot erillisinä, vaikka ne kaikkialla tunkeutuvat toistensa aloihin… Siinä Maankin enkeli kiitää omalla säteellään. Hän on enkelikunnan vähäisimpiä, toverit pyrkivät vähin hymyilemään hänelle. On pientä taivaallista leikinlaskua siinäkin, että Maa on annettu hänen nimikokseen. Jos Maan lapset itse ovat kärkkäitä kuvittelemaan olevansa erikoisasemassa, niin kyllä he sitä ovatkin ainakin taivaan väen tietoisuudessa. Taivaan poika tuli kerran Maan pinnalle ja opetti täkäläisille erinomaisen yksinkertaisin sanoin ja teoin, kuinka heidän piti olla ja elää. Siinä kävi niinkuin tiedetään, mutta paras tuli sittenkin viimeksi: tänne muodostui kristillinen kirkko, jonka teot ja harrastukset myös ovat tunnetut moninaisuudessaan. Inkvisitsiooni, hartaat esirukoukset myrkkykaasujen, yöllisten zeppelinihyökkäysten ja nälkäsaarron puolesta — siinä pari havaintopistettä sen kehityksen tieltä. Eipä ihme, että Maan lapset ovat herättäneet taivaan väessä mielenkiintoa, joka on huumorin värittämä…
Tähän asti kirjoitan kertomusta helposti ja kevyesti. Näen valtavina perspektiiveinä kaikkeuden näköalat, näen ne jotenkin asiallisesti, ilman innoituksen hehkua. Olen kiitävinäni enkelin mukana paisuvien pallojen huminassa… Mutta — kun Maata lähestytään, putoan minä äkisti pois, putoan vielä nopeammin kuin kiitävä säde. Olen Maan päällä pikemmin kuin enkeli, istun tässä autiossa puolivalmiissa huoneessani koneeni vieressä lukien sen takaa rivejä, jotka nyt tuntuvat tylsiltä, ja odotellen sitä ilkeätä tunnetta, joka taas pian on leviävä ruumiiseeni, tuo tumma tunne elämän lakkaamisesta ilman kipua… Pitäisi nyt tehdä enkelille matkasuunnitelma, kaavailla eri inhimillisiä tyyppejä, joiden olkapään taakse enkeli pysähtyy tarkkaamaan heidän joulumietteitään. Pitäisi siinä olla hallitusmies, sotaherra, kirkkoherra, disponentti, lihavahko talollinen; sitten vielä tiedemies, taiteilija ja kirjailija mieluimmin yhteen kokoontuneina, ja lopuksi pienen lapsen kuolinvuode köyhän leskivaimon himmeässä loukossa.
Mutta kun kuvittelen lähteväni seuraamaan enkeliä pitkin tuota ihmisriviä, niin panee luontoni jyrkästi vastaan. Sellaisessa kuvitelmassa on jotakin luonnotonta: niinkuin veisin enkelin tuonne mökkiin nurkkatanssiin, esittelisin hänelle pari kolme reimakasta sälliä ja sanoisin; »Neiti on hyvä ja huvittelee» Ei sopisi häntä viedä lesken himmeään loukkoonkaan. Siellä on jo enkeli. Jokaisella lapsellahan on oma enkelinsä, joka rukoilee hänen puolestaan »sanomattomilla huokauksilla». Ei sovi, ei sovi koko tämä suunnitelma… Niin kulkee harhaan runoilijan innoitus. Se hajoo samealle taivaalle ja pitkään hevosjonoon, jonka näen jäällä matavan alas päin etäistä rautatietä kohden; sekalaisia hevosia ja miehiä, jotka hinaavat tehtaan paperia maailman markkinoille.
Ei ole enää enkeliä missään. Mihin ne muuten ovat yleensäkin joutuneet? Nehän ovat kristillisessä uskonrakennelmassa sangen tärkeitä tekijöitä, mutta minusta tuntuu, että nykyinen aika on ne tuiki unohtanut. Ovatko Jumalan valtakunnan maalliset järjestelijät kaikessa hiljaisuudessa panneet heidät viralta, vai eikö niillä muuten ole soveliasta käytäntöä heidän hommissaan? Ehkä heitä kammottaa vetää enkeleitä myrkkykaasuihin. Tuntuu kuin olisivat enkelit jonkinlaista vanhaa romanttista dekoratsioonia siinä kristillisessä uskonrakennelmassa, jota aikamme politikoivat kirkonmiehet soveltelevat järeään veriseen asiallisuuteen. Ei ehditä nyt keskustella enkeleistä, ja huono taitaa olla heitä muistaakaan, kirkon miehenkään, esimerkiksi silloin, kun hän harkitsee kysymystä, onko sotilaitten suoritettava vankien teloitukset vai olisiko perustettava erityinen pyövelinvirka.
Kun mieheltä näin hajoo teelmä käsistä, niin hän tuskastuu ja karkaa sinne tänne niinkuin hyönteinen, joka on pudotettu kuumaan tuhkaan. Sameat joulukuun pilvet hyörivät taivaallaan tämän viheliäisen pienen maapallon ilmassa, jota ei voi tuulettaa ulkoa päin; jonka on itse nieltävä omat katkunsa.
Mutta joulukertomus? Tuskastunein aivoin alotan toisen.
* * * * *
Yritän nyt kertoa tiedossani olevasta torpan väestä, joilta poliisi äskettäin hävitti valmiit jouluviinat ja keittovehkeet. Tai eihän se enää torppa ole vaan talo, lain mukaan itsenäiseksi lunastettu, ja muuten oiva esimerkki siitä, kuinka kohottavasti itsenäistyminen yleensä on vaikuttanut noihin entisiin yhteiskunnan surunlapsiin. Ne vakiintuneet tyypit, jotka realistis-naturalistinen kirjallisuus luuli luoneensa mökkiläisistä ja torppareista, ne ovat nyt puhdasta romantiikkaa. Näillä nykyisillä »uutistalollisilla» on eri otteet kuin oli Aho-vainajan näkemillä. Jos on olemassa oikeata luontaista veressä asuvaa porvarillisuutta, niin kyllä nämä sitä sitten edustavat. Tuon itsetietoisen viekkaan naaman takana työskentelevät aivot, jotka harkitsevat, että ehkä vielä sentään on parasta olla porvaria äänestämättä, niillä on sentään vielä juonensa, vanhoilla kantatalollisilla, ei niitten kelkkaan ole menemistä… Varakas hän kyllä on, töllin lunastushinta on parissa vuodessa maksettu. Hän on ahkera ja tarmokas, hän ponnistaa usein yli voimainsa. Mutta noilla ominaisuuksilla on hänessä tuiki toinen väri kuin se, jonka romanttinen kansankuvaus on niille antanut ja lukijainsa mieliin syövyttänyt. Ahkeruus ja toimeliaisuus, sehän maistuu pyhäkoululta niinkuin sekin, että miksei noiden muuten niin sievien mökkien ympärillä koskaan näe puutarhaa eikä koristekasveja. No, onhan tuolla vanhalla mummolla, joka saa vaivaisapua… Mutta kun on äijä ja ämmä ja seitsemän lasta, joista vanhin kolmannellatoista, ja vielä kolme lehmää, vasikka, viisi lammasta ja hevonen, niin siinä kirotaan haikeasti, kun nostetaan tukin tyveä reelle ja jos hevonen tällöin hievahtaa ennen aikojaan, niin raivostunut, vihasta vapiseva mies kurittaa sitä ankarasti. Tämä mies yrittää sen minkä ikinä ovat ylistetyt esi-isät yrittäneet, mutta hänellä ei ole varaa olla sankarillinen missään suhteessa. Hänen rehellisyytensä on erinomaisen joustavaa eikä hän edellytä sitä kenessäkään olevan yli käytännöllisen tarpeen. Kateus on hänessä oleellista; jos joku toinen ansaitsee ja hyötyy, niin hän tietää, että ainakin se hyöty jäi hänelle tulematta. Jos hän osaisi tulkita tiedottoman onnenunelmansa, niin luulisin sen olevan sellaisen, että hänellä olisi kolmeksikymmeneksi vuodeksi tiedossa satumaisen edullisia urakoita, joista hän hevosineen kahdentoista tunnin työpäiviltä saisi kaksisataa markkaa. Vaikkei hän niitä ehtisi tehdäkään, kunhan ne vaan olisivat hänelle varattuja…
Hän ajaa päivän lantaa ja yön hän istuu viinankeittonsa vieressä. Ämmän on määrä pitää silmällä ympäristöä. Nuorin lapsi parkuu, vanhin on herätettävä sitä katsomaan sillaikaa kun äiti liikkuu ulkosalla vaanimassa. Nuorimman edellinenkin tarvitsisi vielä apua, sillä on riisin puremat jalat ja se tahrii sijansa, kun ei vanhin puoliunissaan ymmärrä auttaa sitä tilalle ja paikalle.
Vaikka näin kireälle puserretaan, tulevat sittenkin poliisit niinkuin jonkun tilauksesta ja hävittävät koko keitoksen. Vaimo on juuri siivoomassa nuorimman edellistä, kun mies raivostuneena tulee sisälle ja pudotettuaan kaapissa olevat viinapullot taikinatiinuun, kääntyy nyrkki pystyssä sanattomana sähisten vaimon kimppuun. Poliisi avaa oven ja huutaa: — So-so, mies, annahan akkasi olla.
Kiukusta itkien mies sadattelee:
— Kyllä kai herrat juovat apteekin aineita, mutta köyhälle ei annettaisi rojuakaan.
Mutta tämä sadattelu on kaikin puolin väärä, sillä mies ei ole köyhä eikä hän keitä rojua itselleen, vaan isännälle, joka kapinakevännä vapautti hänet vankilasta juuri kun piti ammuttaman. Se kapinajuttu oli suurin harhaveto, minkä tämä mies on tehnyt. Kun hän yökaudet mietti, pitikö yhtyä ja tuli saaliin toivossa yhtyneeksi juuri vähää ennen kuin punaisten häviö tuli ilmeiseksi. Sillaikaa meni hyvä maanvetourakka toiselle ja isäntä, se punanaamainen möhömaha, pääsi irvistävälle puolelle. Isäntä ja torppari, nuo kaksi ovelaa juonittelijaa ja toistensa tarkkailijaa ovat sen jälkeen olleet paljonkin yhteisissä asioissa. Torppari on itsenäistynyt ja kiinteällä vimmalla yrittänyt korjata silloisen huonon urakan jälkiä. Viina-asioissa on ollut semmoinen sopimus, että isäntä antaa aineet ja maksaa määrätyn keittäjäisen. Sakot maksetaan niin, että isäntä maksaa kaksi kolmannesta ja hän itse loput.
Niin kävi nyt tällä kertaa, juuri joulun alla. Ne pullot, jotka säästyivät taikinan alla, myi mies sentään muualle, siten ansaiten oman sakko-osuutensa. Isännälle hän sanoi kaiken menneen maahan ja niskasta puristaen vannotti akan ja mukulat pitämään suunsa kiinni.
Minun piti nyt kuvailla jouluiltaa tuossa tyypillisessä suomalaisessa maalaisperheessä. Uskallan sanoa sitä tyypilliseksi, koska tunnen kansalaisen! Ne ominaisuudet, jotka esiintyvät Kirrenmaan Vihtorissa ja Alviinassa — olkoon nyt sanottu heidän nimensäkin — eivät ole mitään poikkeustapauksia. Että kaikki eivät tee niinkuin he, se on vanhaa tuttua saamattomuutta ja arkuutta. Näillä on tallella esi-isäin ankara ponnistusvoima, jolla tänne, lumen ja jään keskelle, on luotu varakkaitakin sukuja. Ja on siinä Vihtorilla ja Alviinallakin ponnistamista ennenkuin heidän seitsemän lastansa — ja niitä voi vielä tulla — perivät edes kohtuullisen alkupääoman.
Ei Kirrenmaan väki ole mitään erikoisväkeä, minä tunnen sen hyvin. Ei heistä saa mitään tunnelmapitoista jouluyön kuvausta. Jouluyö on heille jotakin varsin epäoleellista, tai ei nyt juuri yö, mutta pitkät pyhät, joina ei voi ansaita. Vasta Tapanina voi mennä tiedustelemaan, ostaisiko tehtaan pomo ne arvopuut, jotka tulivat torpan mukana.
Minä tunnen Kirrenmaan noita arvopuita myöten; hän on niiden tähden papereinensa käynyt minun luonani useamman kuin yhden kerran. Hän osti torppansa heti alkupäässä, jolloin arvopuiden rajamittana oli 15 senttiä rinnan korkeudelta. Sitten laki muuttui niin, että mitaksi tulikin 20 senttiä. Kun kauppakirjassa puhuttiin vain arvopuista, niin huomasi Kirrenmaa juonen: että hänkin saisi lunastushintaan puut siihen mittaan asti ja vain sitä suuremmista maksaisi erikseen… Siinä hän istui niinkuin jonkun virkaherran kansliassa, vaikka hän on nähnyt minut lapsena paitasillani leivän pala kourassa. Hänellä on hyvät parkkumivaatteet ja uudet tallukkaat. Hän on lämpöisen ja tukevan näköinen, leikkaamaton kaulaparta ulottuu korvan juuresta toiseen yhtyen hiestyneisiin hiuksiin. Hän on vielä nuorehko mies, mutta hän on kumminkin täysi äijä, töllin äijä. Sellainen kaulaparta lämmittää erinomaisesti eikä sänki syö huivia. Noista seikoista ikäänkuin uhoo se tosiasia, että Kirrenmaa oli hyvä asumus jo silloin, kun hän pääsi siihen vävyksi.
Keskustelun kuluessa sanon sivumennen jonkun lauseen, josta hienon hienosti ilmenee, että kaikki ne näkökohdat, jotka hänelle elämisessä ovat yhtä tärkeitä kuin leipä, silakka ja perunat, ovat minulle käsittämättömiä; että halveksin niitä. Hän on ovelasti vaiti, on niinkuin hauskasti kieroilisimme toinen toisellemme. Kyllähän hän tietää, että minulla on omat juoneni, joilla minä rahaa keplottelen. Teen jonkun sadun, semmoisen tarinan vaikka Haaki-Kustaasta tai vaikka tuosta vanhasta Priitistä, niin jo saan summattomat rahat, sen verran kuin tavallinen työmies kuukauden työstä. Sitten menen taas Helsinkiin, kumartelen siellä suuria herroja ja saan taas kymmenet tuhannet. Kyllä minä osaan yhteisiä varoja nakertaa niinkuin muutkin kruunun rotat. Ei minua suotta isäni kouluttanut, vaikkei mitään tullutkaan. Mutta minä olen sittenkin hänestä hauskan mielenkiintoinen, koska näin olen häntä etevämpi kieroilijana enkä sitäpaitsi suoranaisesti astu hänen varpailleen. Päinvastoin huitaisen kädelläni, kun hän tahtoisi palkita minua vaivoistani. Se huitaisu on niinkuin laskisin käpäläni hänen niskansa päälle.
Sellainen hän on minun kamarissani ja sellainen hän on kotonaan, yrittävän ja kaikki voimansa ponnistavan suomalaisen maalaismiehen perikuva vuodelta 1922.
* * * * *
Tunnen jonkinlaista vaisua tyydytystä saatuani tämän kaiken paperille, vaikka olenkin jo aikoja ymmärtänyt, ettei siitä tule joulukertomusta. Se lemahtaa juhdan hieltä, niinkuin tuo kostean samerias talvipäiväkin, joka on ollut innoittajanani.
Niin on mennyt hukkaan muutaman tunnin työ; olen vain hankkinut itselleni tavallista ilkeämmän olon, tuon kivuttoman ahdistuksen, kun kaikki ruumiinosat ovat niinkuin toisen ihmisen… Katson kämmenteni selkäpuolia, laskimot ovat kadottaneet tavallisen täyteläisyytensä, ne ovat jossain siellä nahan alla hienoina sinertävinä lankoina… Kun hoipun portaita alakertaan, ajattelen vain sitä, että pääsisin vuoteeseen; olisi niinkuin luontevampaa siellä… Minä melkein juoksen ja kaatuessani poikkiteloin sänkyjen päälle ajattelen, että ne olivat siis minun viimeiset rivini. Vastaanko niistä?
Sitä ne eivät kumminkaan olleet. Tuntikausia siinä valvoskeltuani tuli vihdoin monien jähmettävien hätkähtelyjen jälkeen uni. Ja uni on parasta, lähes parasta, niinkuin Strindbergin Kaarle XII sanoo.
Ja seuraava päivä oli yhä sameampi ja samoin sitä seuraava. Kunnes vihdoin tuli jouluaatto, tuo etäisen lapsuuden muistorikas päivä, jona matalin arki ehtoohämyssä äkisti vaihtui herkimpään juhlaan. Se oli sekava päivä tällä kertaa, kun se oli sunnuntai. Myöhään yöllä, kun kaikki jo nukkuivat, kuljin lasten vuoteitten ohi ja ajattelin näillä sanoilla: Jumala siunatkoon heitä. Unen tulo oli nytkin vaikeata. Juuri siinä rajamailla jysähti tajuntaani: Ajatteles, jos olisi sanan mukaisesti totta raamatun kertomus ensimmäisestä jouluyöstä Betlehemin kedoilla. Hätäännyin niinkuin valtimoa tunnustellessa, kun ei lyönti seuraakaan ajallaan. Tunsin, etten ollut ihan kunnossa siltä varalta, että saisin varmuuden joulukertomuksen todenperäisyydestä. Nousin ylös ja ajattelin mennä lepäämään saunan parven lempeään jälkilämpöön. Se on onneksi paikka, jossa raadellun ihmismielen pahimmatkin myrteet lientyvät.
Ei sitäkään, ei sitäkään minulle suotu jouluyönäni. Saunahan oli kylmä, eihän siellä sunnuntaina voitu olla, vaikka olikin jouluaatto.
Tavallista tavallisempi yö, jota varmaan oli seuraava tavallisia päiviä loppumattomiin. — Ei, ei toki sentään loppumattomiin…