MYLLYNKIVET
Tänä vetisen sameana talvipäivänä ne ilmestyivät taloni seinustalle. Palasin juuri jostakin — minut oli kävelyllä ollessani poikkeutettu johonkin mökkiin maistamaan joulusahdin loppua — kun vakinainen ajomieheni siinä mielevän näköisenä vyyhtesi köyttään. Harmaapäinen äitinikin siinä seisoi. »Siinä ne sun kaivattus nyt on», sanoi Heikkinen, ajomieheni. Äiti oli hiukan hentomielinen ja hymisi itsekseen joitakin muistelmalauseita. »Niin aina, kyllä se vainaakin niitten vieressä monta yön kulmaa istui.» Hän tarkoitti isävainaatani; nämä ohuiksi kuluneet kivet olivat lapsuudenkotini lähellä olleesta jalkamyllystä.
Minä olin jo aikoja unohtanut erään kesäisen toivioretken, jonka tein noille maille. Satunnainen mielijohde, joka muistutti jotain salaperäistä enteilyä, saattoi minut silloin tuon kauan sitten hajonneen kylämyllyn seisontasijoille. Erään tuuhean rantapensaikon juurelta keksin silloin nuo kivet. Näki että ne olivat siinä maanneet yli vuosikymmenen ajan. Tuli mieleen hävinnyt, himmeä olento, jonka mustuneet leukaluut ovat siihen pensaan peittoon unohtuneet. Silloin löytöretkellä ne nostivat mieleni vireeseen, joka muistutti poistuvaa ukonilman uhkaa: se ei tullut tänään, mutta on edessä kumminkin. Koko tuo kävelyretkeni oli vähän samanlaista. En ollut lähtenyt tuolla tavoin hauskasti ja tukevasti, niinkuin lähdetään nuorukaisena, mäeltä mäelle, purolta purolle, siintäviä maanääriä, kimeltävää pienoislainetta ja paimentavaa ruskeasääristä töllintytärtä katseellaan hakien — jotka lähdöt kyllä nekin tunnen, ah tunnen. Minun kävelymatkani ovat jo jonkun aikaa olleet turhanaikaisia; vain se, että olen työtätekemätön herra, antaa niille ulkoa päin katsoen jonkinlaisen oikeutuksen.
Itseäni pilkaten minä siis palasin toivioretkeltäni takaisin kylän kautta ja poikkesin jokaiseen neljään jälellä olevaan kantataloon — kaksi niistä on jo hajonnut palstoiksi. Tapasin isännät toimissaan maataloustuotannon eri aloilla ja esittelin heille asiaani, koettaen asenteillani ja lauseparsillani tehostaa herruuttani, rehevää joutilaisuuttani, siten heikentääkseni tällaisen kuljeskeluni naurettavuutta. Kun mylly oli ollut kyläkunnan yhteisomaisuutta, olivat sitä nuo löytämäni kivetkin, ja minun täytyi siis puhutella jokaista talonumeron haltiaa erikseen. — Niistä tulisi lapsille hyvät leikkipöydät kesäksi ulkosalle, ja kun ei ole jäänyt mitään muutakaan muistoa … »Muistoa» oli äitelä sana, mutta se hellytti varmasti mielet. — Mitäs siinä, vie pois vaan minun puolestani. Ja kun sitten nähtiin ikkunasta minun menevän, vaihdettiin emännän kanssa pari tilaisuuteen sopivaa sanaa.
Se oli se kesäinen retki. Samassa luonnottomassa toiminnan hehkussa kävelin vielä ajomiehen asunnolle ja pyysin hänet siirtämään kivet meille. Hän lupasi tehdä sen joskus sopivan hetken tullen, ja minä palasin kamariini mielessäni tympäisevä tyydytys tuon tärkeän tehtävän ripeästä ja huolellisesta suorituksesta.
Eteenpäin kahlatessani asia unohtui, painui umpeen niinkuin muukin jälkeni, kunnes nuo latteiksi kuluneet pyöreät kivet nyt ilmestyivät tuohon seinustalle. Ne ovat nyt siinä niinkuin kaksi kovan leivän vertauskuvaa. Mitä varten minä niitä tänne laahautin? Epäonnistunut teko, joka ei sovi tälle tasolle. Vaistomainen yritys saavuttaa seuraus ennen syytä ja saada sillä tavoin syykin syntymään — jälkeen päin.
* * * * *
Siinä ne nyt kumminkin ovat mieltäni painamassa, ja minun on kai vapautuakseni turvauduttava hamasta aikojen hämäristä tiettyyn keinoon: saneltava synty syitä myöten: omistettava hetkinen vanhan myllyn muistelemiseen. Se hetki kuluu kuitenkin muutenkin eikä enää palaa — tämä iltapuoli 15 päivänä tammikuuta 1923. Ehkä mylly on unohdettu vainaja, joka kaipaa jälkimainintaansa.
Muuttukoon siis harmaa viheriäksi ja pilvinen himmeys parhaaksi poutasääksi. Pienen pojan jokainen askel on iloinen tapaus hänen orastavassa elämässään, kun aurinko lämmittää hänen hentoa niskaansa ja kuiva neulanen virkeästi pistää hänen paljasta jalkaansa. Hän hyräilee ja harppailee, seisahtaa ja kuuntelee. Kunnes silmään osuu mansikka, kypsä mehevä ja yksinäinen, niinkuin olisi se siinä varkain tarkkaillut toisen yksinäisyydenilmettä. Poika huomaa sen ja koska se on yksinäinen marja, ei hänelle tule mitään ahmatin halua. Hän kumartuu tutkimaan marjaa, ennen kuin hän sen poimii; toteaa kuinka marja on kiinni kannassaan, tarkastelee lehtien ylä- ja alapintoja ja repii esiin rönsyt. Tuntuu melkein turhanaikaiselta syödä tätä marjaa. Kyykkysillään viipyen hän litistelee sitä kauan suussaan ja viimein sen nieltyään jää siihen asentoonsa mitään ajattelematta tuijottamaan tyhjää valkoista marjan sijaa. Hän viipyy siinä kauan ja kun hän vihdoin nousee seisaalleen, humahtaa korviin myllyn kohina niinkuin nyt vasta alkanut uusi ihme.
Poika näkee siihen missä seisoo myllyn katon ja matalan savupiipun. Näkee hän kyllä kaiken muunkin, oven ja portaan, vintan ja putkiruuhen, mutta viehättävintä on se, kun näkee koko katon päältä päin ja mustuneen savupiipun suun. Hän ei ole vielä koskaan käynyt minkään rakennuksen katolla; kotona ei ole päästetty ja kylässä ei ole uskaltanut. Mutta tästä näkee jokseenkin selvästi kaiken sen salaperäisen, mikä katon päällystään sisältyy. Mylly on siinä katseltavana niinkuin joku kiltti, vaaraton rumilas. Verrattoman etäisyyden takana on se aika, jolloin mylly kävi ja oli silloin ikäänkuin vihaisempi lähentelevälle pikkupojalle. Se oli siihen aikaan kun maa alkoi vihoittaa ja metsä miestää.
Nyt poika tietää, että hän voi mielin määrin lähestyä myllyä miltä puolen tahansa. Hän laskeutuu pitkin kuivaa rinnettä myllyn eteen, jossa saveen kuivuneet syvät rattaan jäljet kertovat, kuinka kuormia on käännetty. Siihen on silloin varissut viljaa kaikenlaista, se on siinä itänyt ja rehoittaa nyt pitkällä oraalla. Myös myllyyn johtavan sillan kansien raoissa kasvaa kauraa ja ruista. Ne ovat arvokkaita leikkiviljelyksiä; niitä pitää käydä katsomassa ja tulla leikkaamaan sitten kun ne tuleentuvat…
Sata suurta ja tuhat pientä lorinaa ja lirinää soittaa katkeamatonta yhteissoittoaan — yhäti, yhäti vaan, vaikka kuinka kauan tässä viipyisit. Kierrät hiukan myllyä, sieltä aukenee uusia tirinöitä ja lorinoita. Seinän alitse valuu vahvempi ja tummempi vesi salaperäisistä alushämäristä. Myllyn takana — sinne ei koskaan kenelläkään ole asiaa. Ei osaa kuvitellakaan, että sitä seinää sieltä olisi joku joskus ollut rakentamassa. Siellä kasvaa tuonta ja korpileppää ja niiden haarat ja oksat ovat täynnä villin humalan köynnöksiä. Siellä juoksee lukemattomia haarapuroja, vuoroin näkyvissä, vuoroin sakean ryteikön alle solahtaen. Siinä oli kala, kahden tuuman mittainen hauki. Poika on ollut siinä kyykyllään suvannon päällä ja katsoo taas ylös, niinkuin äsken tuolla rinteellä. Miellyttävä alakuloisuus käväisee hänen tajunnassaan. Hän toteaa ajan kuluneen.
Rämmittyään aikansa ryteikössä, harppailtuaan yli sivupurojen aina sinne asti, missä äärimmäinen sivupuro pyöristyy naapuritöllin pellava-lioksi, poika palaa saman vaivalloisen tien takaisin. Jossain kohdassa hän rähmällään maaten tavoittaa puolikypsää viinimarjaa niin syvältä, että silmät pullistuvat ja nysäinen oksan väkkärä painaa ilkeästi kaulaa. Kuivaa mustaa rehua on tarttunut paidan hihoihin ja hiuksiin. Mutta täältä jälleen palatessa myllyä kohden tulee nähneeksi etäämpää ja kokonaisena myllyn harvinaisen takaseinän räystäitä myöten. Aurinko paistaa siihen kauttaaltaan. Lähemmäksi tullen näkyy suuri sisilisko alimmalla hirrellä. Äänen kuulumatta se luiskahtaa siitä nokkospehkon suojaan, eikä osaa kuvitella, että sitä sen jälkeen enää olisi missään. Paitsi nokkosia kasvaa siinä myös joitain korkeita yrttejä, joiden pienikukkaiset tertut ovat saman värisiä kuin lehdetkin ja joiden nimestä ei tiedä.
Aurinko alkaa niinkuin hiukan väsähtää; kulunutta aikaa on ikäänkuin karttunut kassaan, on jo varaa vaimentaa paisteen räkitystä. Tullen myllyn takaa jälleen siihen sivuseinälle, jossa musta vesi seinän alitse virtaa, seisahtuu poika katselemaan alajuoksuun päin, missä kaltaiset pensastuneet rantaniityt jyrkästi alas viertäen kuvastelevat polveilevan joen oikkuja. Jossain siellä on viikate äskettäin katkonut tutun karhunputkiryhmän, sängessä näkyvät suuret rengasmaiset leikkauspinnat. Poika tietää paikan tänne asti, voisi mennä suoraa päätä sinne, jos tahtoisi.
Tietojensa ja tuntojensa viehättämänä hän käärii housunsa polven yläpuolelle ja laskee tunnustellen jalkansa vilistävään veteen. Virran paine tuntuu hauskasti sääristerissä, se voisi melkein kaataakin ja saisi se vaikka sen tehdäkin, silloin olisi ollut vaarassa… siinä on muutenkin vahva vaaran kuvitelma, kun hän seinän alitse tunkeutuu myllyn alle ikuiseen pimeyteen, jossa kihinä ja kohina on läheisempää ja ikäänkuin puhuvampaa. Vilisevä vesi heijastaa hiukan valoa, niin että poika orpanaportaalla seisten erottaa akselin, tukin ja siivet ja niiden takaa putkiruuhen pään. Hän hiipii orpanaporrasta myöden sinne viereen ja käy rohkeasti kiinni siipeen. Se ei hievahdakaan… Hän kuuntelee. Yhtäkkiä alkaa kammoittaa olo tässä raskaassa, kosteutta tuoksuvassa pimeydessä, jatkuva kohina on niinkuin jotain liikettä, niinkuin olisi mylly jo hetken ollut painumassa hänen päällensä. Jos nyt tuolla ulkona alkaisi maailman loppu… ehkä on siellä jo pimentynyt, salamat leimahtelevat ja Jumalan poika näkyy taivaalla. Ehkä ovat isä ja äiti jo menehtyneet. Onko täällä parempi kuin ulkona? Ei, ylhäällä myllyssä on parasta. Mutta luukku on kiinni. Innosta vapisten poika nousee kiivinpuuta myöden ylös ja saa kuin saakin heikoilla ranteillaan nostetuksi luukun auki ja vaaran päätä huimatessa punnerretuksi itsensä reunan yli myllyn puolelle.
Siellä vallitsee unelias suvisydämen rauha, jota ei ole häiritty kolmeen kuukauteen. Neliruutuinen ikkuna on ylt'yleensä jauhon tomun ja hämähäkin seittien peitossa, eikä hiljaisuus tiedä mitään maailmanlopun tulosta, joka äsken heijasteli pojan hennossa hermostossa. Pojalla ei ole ainoatakaan satukirjaa, hän on lukenut vain aapisensa ja Tuhkasen lukukirjan. Mutta tämä suvinen myllyn sisus, jonne hän sattumalta näin on joutunut, se on hänelle voimakas satu. Tuossa ovat kivet, joissa tuntuu säilyvän sen hetken sävy, jona ne keväällä viimeisen kerran vongahtivat. Tuossa on pesä, jonka hiilustassa myllymiehet paistoivat ohrapannukakkuja, tuossa tori ja tratti karistimineen, kaikki taintuneena kohisevaan hiljaisuuteen ja kosteaan kuohun ja jauhon lemuun. Poika hetvahtaa taas ajatuksettomaan tuijotukseen, silmät laajenevat ja hän antaa armaitten hetkiensä mennä. On vielä aikaa iltaan, vielä ehtii retkeillä Myllyniityn pensaikoissa tutkimassa orjantappurain omituista hedelmänmuodostusta, istuskella ladonovella ja saapua sen kautta riihen eteen, jonne myllyn vaikutus ei enää tunnu.
Tämä on täysipainoista satua. Kun poika mieheksi varttuneena ja hirvittävän kauas näistä ajoista etääntyneenä lukee Romain Rolland'n Jean-Christophe'ia, sijoittaa hän mielikuvituksessaan Christophe'in syntymähuoneen tähän myllyyn…
Tulee siitäkin kesästä syksy ja vesisateet, jotka paisuttavat jokea. Mylly käy, sen kuulee kotiin asti. Veden kohina syvenee ja etääntyy, kun vintta avataan ja kaikki vesi kiitää esteettömästi myllyn alle siipien kitaan. Se on nyt asiallinen vaarantakaisen kyläkunnan jauhatusmylly, ei enää satu. Kasvanut poika lähestyy sitä toisin tuntein. Hän tuntee myllymiehen, rivosuisen rengin. Rengin aika tulee myllyssä pitkäksi ja sen vuoksi hän kiusaamatta sallii pojankin siellä olla. Hän antautuu lapsen kanssa jonkinlaiseen äitelään tasavertaisuuteenkin, laulelee sille pitkiä monivärsyisiä tyttölauluja, joiden kansanomainen suorasukaisuus on hirvittävä, mutta sillä kertaa kovin viehättävä. Kun poika taas kypsyneenä miehenä on ongella ja syvään luonnonhartauteen vaipuneena, tulee kutsumatta se sävel, vieläpä sanatkin hänen huulilleen ja — mikä ihmeellisintä — aiheuttamatta sielussa lievintäkään kauneuden himmennystä…
Talvella mylly uupuu syvälle kinosten ja jääriitteen alle. Sinne ei mene tietä eikä polkua. Jonain virkeänä talviaamuna lähtee poika suksineen noudattamaan kissan jälkiä. Omia ohjeitaan seuraten ne lopulta päätyvät myllyn henkeen, yhtyen siellä hiirten, lintujen ja saukon jälkiin. Poika seisoo siinä hetkisen suksillaan vilun sinertäessä kaulaa ja ranteita ja silmäin tuijottaessa myllyä, joka nyt on yhtä yksinäinen kuin suvisydännä, mutta ikäänkuin heikompi ja nöyrempi kuin silloin.
Kunnes taas kevät tulee ja joki tulvii vieden mukanaan puisen sillan ja vyöryen kellanruskeana kuohuna myilyalueen kolukistoissa. Soveliaassa suvantopaikassa pyörii pyörimistään korkea ja säännöllinen vaahtotötterö. Lehti on puhkeamaisillaan ja myöhäisenä vaaleana kevätiltana hiipii kyläntyttö tutun yöjauhattajan vieraaksi. Poika kuulee sen sänkyyn äidiltään, kun tämä ennen makuulletuloaan vielä silmää ikkunasta ulos ja siinä puhelee isälle. Poikakin on jo vuotta vanhempi kuin viime kevännä… Hän on saanut »Maamme kirjan», sen kuvat ja lukukappaleet ovat antaneet vauhtia mielikuvitukselle, niinkuin auringonlämpö lehden puhkeamiselle. Juuri tänään hän myllyn luona pienistä kivistä rakensi samanlaisen yliopiston kuin on kuvattu sen kirjan loppupuolessa. Ja komea kaarnalaiva saapui ulkomailta satamaan siihen lähelle…
Kosken kevätöinen kohina kuuluu nyt pirttiin asti tuudittaen uneen viatonta ruumista ja sielua.
Niin on ollut kerran maailmassa ja nyt on edempänä mainittu samea ja matala talvipäivä. Minusta on omituisen luonnotonta ajatella, että tuo hiukan kuluneen näköinen ja hiukan parroittunut miehen pää, jonka kuvan näen tähän peilistä, on eläen muodostunut siitä silloisen poikasen päästä. Siinä on jotakin melkein häpeällistä.
Ja ulkona seinustalla ovat kaikkien katseltavina tylsännäköiset kivikakut — muistoina mukamas.