MUUAN MIES

Tuohenmaa oli ja on tällä hetkellä sievä salomaan torppa, isohko, vanha ja hyvin viljelty asumus. Sen ulkonäkö ei vielä ole ehtinyt muuttua, vaikka sisällä tätä nykyä vallitseekin hyvin sekava olo. Sinne palasi näet sen Taavetti-vainaan leski poikineen — palasi asiat kuultuaan mielelläänkin, vaikka sillä lailla ensin Taavetin jätti. Se yrittää nyt saada sitä asumusta itsenäiseksi, eikä siitä tiedä vaikka saisikin, Taavetin kuolinpesän nimeen, kun sille jäi kuin jäikin rintaperillinen. Siellä se nyt on Olka ja joitakin sen hämäriä sukulaisiakin siellä vähtää. Sen roikan tähden isäntä juuri sitä itsenäistymistä niin vastaan paneekin. Kyllä hän sen aina Taavetille olisi myynyt ilman lain pakkoakin, mutta sen ei tullut pantua asiaa alulle, ennenkuin niissä Olkan kiehinöissä sai sen kuolintautinsa ja siihen sitten niin nopeasti menehtyi.

Tuon hiljaisen ja hymyileväisen Tuohenmaan Taavetin elämä ehti saada melko myrskyisen loppusuorituksen, vaikkei sitä kukaan olisi uskonut, kun muutama vuosi sitten katseli sitä elämää, kun hän vanhan äitinsä kanssa kahdestaan asuskeli torppaa.

Kuinka jykevän sopusointuinen silloin saattoikaan olla joku elokuinen sunnuntaipäivä tuon hyvän parin elämässä. Oli juuri osavasti lauantai-iltana saatu ruis poikki, sen jälkeen vihdottu ja sitten nukuttu sitä unta, jota voi nukkua vain rukiinviljelijä onnellisesti sujuneen leikkuun jälkeen. Nuoren miehen kasvot ja kädet, niiden suonet, hermot ja jänteet ovat täynnä vakiintunutta, leppoisaa voimaa, kun hän herää semmoisesta unesta. Ihossa tuntuu vielä saunan jälki; ehtoolla muutettu valkoinen paita ja pyykinväkiset raidit ovat sen hyvästi säilyttäneet. Aurinko paistaa Tuohenmaan pirttiin, kissa makaa yöllisen pyyntimatkan jäleltä koivet oikoisenaan poikastensa vieressä, vanha Siina, Taavetin äiti tuo pöytään vellivatia, pyhäaamun vakinaista suurusta. Kello osoittaa aikaansa kiiruhtamatta.

Siina on jo vanha ihminen, mutta hän on tasaisesti vanhentunut, hänessä ei ole mitään erityistä vikaa; näkee, että hänkin on ikänsä kaiken ollut voimakas ja terve. Ensimäisenä hän aina on ylhäällä arkiaamuinakin, suurus on valmis Taavetin noustessa. Näin pyhäaamuisin on varhainen nousu vanhukselle vieläkin mieluisempaa, kun ei siihen ole mitään pakottavaa syytä. On tällöin niin erinomainen tilaisuus pieneen keveään aamuhartauteen: lukea kenenkään näkemättä rukous virsikirjasta, ja sen päätyttyä kirjaa muuten selaillessa antaa mielen omin valloin toteilla niitä pieniä sanattomia taikoja, joiden noudattaminen on elämän tällaiseksi hyväksi vakiinnuttanut. Tällaisen sunnuntaiaamun oikea viettäminen on juuri yksi niitä taikoja. Oikein kauniina aamuna tuntee ikäänkuin saavansa etukäteen kassaan tuota salattua elämänvoimaa. Kun siinä muisti kajastelee elettyä elämää, niin ihan itse näkee, kuinka aina on osannut vältellä kaikkea sellaista, mikä onnea väijyy…

Taavetti on jo noussut ja syönyt ja tervailee ulkona portailla saappaitaan, asettaa ne sitten nurkanrakoon sitä varten pistetylle laudalle kuivumaan. Työsaappaitten tervaus kuuluu myös pyhäaamun menoon — ei ole vielä kirkonaika läheskään. Pyhäaamuna oleillaan paitahihasillaan ja paljain jaloin — mikä on oleillessa lämmenneellä porraskivellä ja pihapoluilla, joutilaana. Siina tulee pirtistä sylissään kissanpojat ja emo maukuen perässä; hän tuo nekin siihen pihalle aurinkoon. Pääskyset käyvät pesällään tallin oven päällä sipaisten joskus lennossaan aivan läheltä ruohostossa urahtelevaa kissaa. Siinan varhaisesta aamurukouksesta on elämä taas näin lähtenyt menemään pyhäistä lattiaan. Lukemattomat, vuosikymmeniä jatkuneet seikat ja suhteet ovat tämän kaiken takana.

Siina ei juuri käynyt kotoa muualla kuin joskus kirkossa, ei liioin Taavetti muualla kuin myllyssä ja pari kertaa vuodessa Tampereella. Jos näin pyhäehtoona sattui olemaan tanssi lähettyvillä, saattoi hän mennä sinnekin; Siina ei sitä vähääkään paheksunut, sillä hän tunsi kotiin asti, ettei Taavetilla ollut mitään hätää. Taavetti oli tansseissa ovensuujoukkoa, mutta seurasi sieltä hymyillen ja virkeänä kaikkea mitä tapahtui ja piti kisailevaa leikkiä tanssitaidottomien poikien kanssa päästäen joskus äänekkään hihityksen. Hän ei koskaan esiintynyt minään tekijänä, mutta saattoi kumminkin maanantaiaamuna kahvia juodessaan kertoilla äidilleen kaikki tanssin aikaiset ja sen jälkeisetkin sattumukset.

Näin kului äidiltä ja pojalta kahdenkesken kaksikymmentä vuotta vanhan Tuohenmaan kuoltua. Pyhät ja aret sujuivat vakiintuneeseen tapaansa, ja perheen varallisuus lisääntyi kaikessa hiljaisuudessa. Taavetti lähenteli kolmeakymmentä, ennen kuin äidin elämässä ensimäiset selvät ehtoon merkit esiintyivät, muistuttaen, että muutos kerran on tuleva. Taavetti huomasi tämän selvemmin jonain saunailtana, kun hän istui vilvoittelemassa puodin portaalla ja äiti löylyn ja kosteuden kutistamana meni siitä ohi puolipukeissaan. Jos äidin rinnalla siinä sattui astelemaan joku työnavussa ollut kylän tyttö — nämä olivat hyvin hanakoita tulemaan Tuohenmaahan työhön, tietenkin nuoren isännän tähden — niin näyttäytyi äidin vanhuus sitä selvemmin. Semmoisena hetkenä saattoi Taavetti unohtua siihen istumaan pitkäksi aikaa ja mitään ajattelematta tuijottamaan oman mielensä uumeniin.

Siinalla taisi olla joitakin hiljaisia toiveita ja pikku yrittelyjäkin Taavetin naimisen suhteen, mutta ne eivät ollenkaan sujuneet. Siinan oli oikeastaan vaikea ajatella siihen ketään toista niinkauan kuin hän itse oli jalkeilla. Tulee siitä kyllä Taavetille outo häiriö, kun kerran jää yksinään ilman naisapua, mutta onhan poika täyden miehen iällä, luonnoltaan vakaa, puhdas ja kykeneväinen. Kyllä se siitä osaa selviytyä.

Ja niin kävi, että Siina sitten eräänä aamuna jäi sänkyyn ja sieltä neuvoi Taavetille, mitä tämän sopi tehdä. Taavetti pysytteli sen päivän kototöissä ja piti silmällä äitiään. Seuraava yö kului hyvin; äiti ei valittanut eikä ollut muutenkaan levoton. Mutta aamulla hän pyysi Taavettia lukemaan, mainiten sivut ja kohdat virsikirjan tekstipuolelta. Oli niinkuin pientä itkun värettä hänen äänessään, kun hän puhui:

— Minä olen kohta kolmekymmentä vuotta sen joka aamu tehnyt, enkä jättäisi sitä nytkään tekemättä, mutta en jaksa oikein pidellä kirjaa.

Taavetin lukiessa hän puoliääneen toisti joka sanan. Se oli Tuohenmaan
Siinan viimeinen aamuhartaus.

Taavetti oli sen verran tottunut kaikenlaisiin naisväen toimiin, ettei hän äitinsä kuollessa joutunut aivan avuttomaksi. Kun tuo outo tapaus kerran oli asumuksen olon täydellisesti sekoittanut ja huumannut, ei Taavetista navetassa ja keittiössä hääriminen enää ollut sen kummallisempaa; se vain tehosti tätä avartunutta yksinäisyyttä. Tietysti tästä nyt uusi elämä oli alkava, mutta sen johdosta kannatti kyllä antaa jatkua tämän ihmeellisen juhlan lehmien, lampaitten ja ruoka-astian seurassa.

Vasta kolmantena päivänä yksin jäänyt torpan poika lukitsi ovensa ja lähti kirkolle tekemään kuolemanilmoitusta ja hankkimaan arkkua. Hänen täytyi pappilassa ilmoittaa myös hautauspäivä ja se seikka pakoitti häntä ajattelemaan asiaa pitemmältäkin. Oli hankittava kantajat ja niille oli jälleen tarjottava jotain kirkosta palattua. Tätä kaikkea hän taas ei voinut aivan yksin toimittaa. Talossa tarvittiin naista jo ennen kuin äiti oli sieltä saatu maan poveen. Siinä tuli pakosta mieleen äidin leikinlaskut vieraille: että Taavetti on laiska naisissa käymään, mutta kai hän sitten muistaa lähteä, kun minä tästä ensin lähden.

Nyt vasta Taavetti huomasi senkin, ettei heillä ollut edes läheisiä sukulaisia paikkakunnalla; isä ja äitihän olivat muuttaneet nuoruudessaan tähän muualta, eikä tainnut olla isoja sukuja sielläkään, koskei hän muistanut niistä koskaan puhutuksi. Ja sen oli Taavetti aina tuntenut, ettei heidän välinsä naapureihin ollut sama kuin naapureitten keskenään; jonkinlainen ystävällinen vieraus vallitsi. Ne olivat siinä ikäänkuin odottavinaan, kuinka Tuohenmaassa nyt elämä järjestyy Siinan kuoltua.

Eihän Taavetti siinä muuta osannut kuin lähteä puhuttelemaan Tuomiston Taavaa ja pyytää häntä laittajaksi niinkuin isompiinkin pitoihin. Taava tuli mielellään jo paria päivää aikaisemmin: missä sen hauskempi oli pitotavarain kanssa väihkiä kuin tuommoisessa varakkaassa asumuksessa, jossa ei talon puolesta ollut yhtään vaarallista naissilmää katselemassa, kuinka paljon mitäkin kului ja mihin kului. Todellinen autuus aukeni Taavalle, kun hän lopulta jäi vallan yksin asumukseen. Taavetti ei näet ollut omin päinsä osannut mitään ostaa, lisää oli lähdettävä hankkimaan. Taavetti oli tarkoittanut, että vain kantajia kahviteltaisiin. »Mitä minulla täällä sitten ollenkaan tehdään?» supatti Taava. »Totta kai nyt joitakin naapurejakin käsketään — sanoin minä jo meidän Seemillekin, että hänkin tulee, kun aattelin, että Taavetti on niin suruunsa painunut, ettei itse semmoista huomaakaan. Kyllä Seemi sitä sanoi…» Taavalta tuli suopeata lörpötystä niin kuin rastaalta — ja Taavetti lähti uudelleen kirkolle. Sillaikaa sopi Tuomiston Seemin, Taavan uskollisen elämänkumppanin, jollakin matkallaan poiketa Tuohenmaahan katsomaan, kuinka siellä asiat sujuivat. Seemillä oli poiketessaan reppu selässä eikä se ollut unohtunut lähtiessäkään — ja naapurien akkunain takaa virnisteli moni kellertävä kulmahammas: nähtiin selvästi, että Seemin reppu oli Tuohenmaassa vahvistunut. Kyllä Tuomiston Taava Seeminsä kanssa haaskan haistaa…

Vähitellen siinä hautajaisten lähestyessä pääsi tuo kuolinpesän ympärille kuuluva sivullisten vaaniskelu vauhtiinsa: jokainen pyrki saamaan kortensa autioituneesta keosta. Naistahan siinä nyt ennen pitkää tultiin tarvitsemaan — kuka oli pääsevä? Pallilla on Taimi ripillä käypä niinkuin odottamassa — saa nähdä, eikö Pallin akka ala sitä sinne keinotella.

Näin olivat tarkkaavaiset naapurit puhelleet noina päivinä, joina
Tuohenmaan Siinan hautaamista valmisteltiin.

Ja kun Taavetti sitten Taavan käskystä oli tällä matkallaan kirkolle, kohtasi hän parahiksi Pallin Saiman. Hyvin puettu maireasilmäinen töllin emäntä pysähtyi puhelemaan.

— Niin aina Siina sitten pääsi pois, ei tarvinnut olla vastuksina, vaikka kyllä mar Taava sen puolesta äitinsä hoitanut olisi, mutta kuinkas nyt rupee sitten käymään, kun ei ole ollenkaan vaimoihmistä, kun ei ole tullut ajoissa hankittua sijaista — minä siinä jo sanoin meidän Taimille, että menisit nyt sinä sinne katsomaan, kuinka Taava siellä tulee toimeen, kun on sentään lehmiäkin ja äiti aina hoiti niin hyvin kaikki, mutta Taimi sanoi, ettei hän mene, sanotaan vielä, että minä tuppaan sinne emännäksi, heh-heh…

Se tästä nyt ainakin oli seurauksena, että Taavetti kutsui Pallilaisetkin sitten pyhänä hautajaisiin. Ja kun hautajaiset tulivat, tuppautui Pallin akka tyttärineen kaikkialle, niin että hankki jo karkoittaa Taavan. Kirkkoon lähdettäessä tahtoi Palliska — kuten Taava sanoi — vallan välttämättä jäädä sinne Taavaa auttamaan. Tuli pakarissa sievä rettelö siinä, kun ruumis oli jo reessä. »Saima jää tänne, jos tahtoo, vaikka kyllä-mar Taava täällä toimeen tulee», sanoi Taavetti, ja Taava tuiskahti, että: »Kyllä, kun olen tullut tähänkin asti — eikä kaikenlainen apu sen puolesta ole muuta kuin haitaksi.» Ja Pallin akka jäi vaan sinne kirkon ajaksi — paimentamaan tyttärensä tulevia tavaroita. Joku naapuri hymähti pirullisesti ja ajatteli, että jo olet, Tuohenmaan poika, ämmien vyyhdessä.

Pallin Saima hoiti tyttärensä asiaa niin intohimoisesti, että »meidän Taimi» joutui kuin joutuikin Tuohenmaahan naisapulaiseksi. Kahdeksannellatoista oleva, luonteeltaan isänsä tapainen mutta olossaan äitiään kuvasteleva Taimi liikuskeli Tuohenmaan navetassa ja pakarissa samaan tapaan kuin lapsi, joka äitinsä neuvojen mukaan vieraille näyttää monia taitojaan. Oli niinkuin häntä puhuessaankin olisi aina kevyesti väsyttänyt se suuri viisaus, jonka hän lapsesta alkaen oli saanut. Toisin silmin hän näki, kuinka Taavetti katseli häntä — niinhän sen oli määräkin katsella, sitähän äiti oli tarkoittanutkin. Se oli yhtä luonnollista, kuin aikoinaan rippikoulu, ja yleensä tuo säännöllinen pyrkimys kaikkinaiseen vaurastumiseen. Kyllä hän voi Taavetin aivan hyvin ottaa…

Taimi oli toimissaan hidas ja vielä kovin lapsellinen. Kaikki mitä hän teki, oli oikeastaan vain Pallin vanhaa Saimaa. Taavetin mielestä oli jotain äitelän hullunkurista siinä, että tuo rusohipiäinen töllin tytär muka jatkoi hänen äitivainaansa toimia, eikä asia suinkaan parantunut siitä, että akka itse tuhkatiheään kävi katsomassa, »kuinka se nuori pari täällä pärjää». Huusholli sujui yhä huonommin: täytyi ottaa eri ihminen pyykille, apulainen teurastukseen ja vihdoin lampaiden keritsemiseenkin, kun Taimi ensin oli yrityksissään haavoittanut paria karitsaa. Muita apulaisia ei olisi saanut ottaa, kuin Pallin akan. Tämä taas ei joka tarpeeseen mitenkään päässyt, ja Taavetti puolestaan oli aina silloin huonolla tuulella, kun akka siellä liversi. Pallin tytär tunsi mielessään jonkinlaista hämääntymistä, kun maailmanjärjestyksessä tapahtui semmoinen järkytys, ettei Taavetti häntä enää katsellutkaan. Mitäs tämä tämmöinen nyt oli, kun ei äitikään saanut sitä sujumaan? Äiti ja tytär alkoivat tuskastua ja riitelivät joskus kahdenkesken kelpo lailla. »Enhän minä millään sen paremmin voi olla», voivotti tytär ja äiti epätoivossaan ehdotti Taavetille kihlausta. Kateelliset naapurit pidättivät henkeään, kunnes heidän jännityksensä suloisesti laukesi siihen, että Taavetti omin päinsä pestasi itselleen oikean verevän piian. »Jo katkesi Pallin ämmältä Tuohenmaassa sanka», huudettiin töllien akkunapielissä sinä päivänä, jona »meidän Taimi» muutti takaisin kannollensa kasvamaan.

Uuden piian nimi oli Aina, ja hänellä ei ainakaan ollut ketään aikeilevaa akkaa takanaan. Hän otti tehtävänsä tavallisen reiman piian kannalta, liikkui toimissaan lauleskellen ja suoritti ne kyllä kunnollisesti ja ajallaan, niinkuin semmoisen välttämättömän pahan, joka maailmanrannalla on kaiken hyvän edellytyksenä. Sillä kun piika on tehnyt ehtooaskareensa ei mikään estä häntä lähtemästä katsomaan, onko tällä paikkakunnalla tarjottavana muutakin kuin lannan luomista ja perunain kuorimista. Tuohenmaastakin oli nyt edustaja paikkakunnan tansseissa. Jollakin ihmeellisellä tavalla Aina vainusi, missä sellaisia kulloinkin pidettiin ja aamulla hän tiesi kertoa yhtä ja toista, mitä tansseissa oli tapahtunut. Osasipa hän jollakin hauskalla silmän luonnilla tehdä sellaisen kertomuksen isännälleen varsin viehättäväksi. Taavetti ei ollut koskaan nähnyt hänellä kotiin tullessa ketään seuralaista.

Tämän Ainan elo ja olo se lopullisesti poisti Tuohenmaan ilmasta vanhan Siina-vainaan hengen. Työt ja toimet sujuivat taas, vaikkakin tykkänään toisin ottein; oltiin enemmän niinkuin muutkin asumukset. Taavetilla oli jokin salainen tunne elämän huonontumisesta, vaikka hän ei voinut siihen syytä selittää. Hän maksoi veronsa taloon aikoinaan ja yhtä keveästi kuin ennenkin. Kevät lupasi myös tulla aikoinaan ja entistä kauniimpana alkaen jo sulatella niitä lumia, joita myöten Tuohenmaan taannoiset merkkitapaukset olivat liukuneet. Taavetti tunsi nuortuvansa tuon vahvaverisen piikansa seurassa.

Maarianpäivän ehtoopuolella sattui niin, että Taavettikin tiesi tansseista ja kehoitti puolittain leikillään Ainaa jäämään niistä pois. Aina puolestaan kehoitti Taavettia tulemaan mukaan. Nämä kehoittelut uudistettiin molemmin puolin pariin kolmeen kertaan, jotenka keskustelu sai herttaisesti veikailevan sävyn. Kun hetki tuli, istui Taavetti pirtissä ja Aina teki hiljaisia hankkeitaan. Kumpikaan ei nyt enää puhunut mitään, oltiin vaiti. Äina katosi, Taavetin oikein kunnollisesti näkemättä hänen menoaan. Jostakin syystä Taavetti yhä istui istumistaan samalla paikalla. Maaliskuun hämy vahveni, pitäen kumminkin kauan kiinni päättyneen aurinkoisen päivän rippeistä. Taavetti oli tainnut istua tuntikauden sitä katselemassa, kun hänen silmiinsä tuli naisihmisen hahmo, joka ei voinut olla kukaan muu kuin Aina. Se palasi kotiin, ei ollut mennytkään tanssiin. Tuohenmaan nuori isäntä tunsi verensä omituisesti jähmettyvän, ensi kerran eläissään. Ei otettu enää tulta lamppuun sinä ehtoona…

Aina parka ei ollut pätevä kulkemaan sitä tietä, jolle hän tuona Maarianpäivän ehtoona ja yönä antautui. Hän ei osannut aavistaa, että tuo voimakas miehenkarhu, joka tosin tuntui kovin kömpelöltä näissä asioissa, oli niissä myös yhtä kokematon kuin kehdon lapsi ja sitä paitsi tietämättään saanut vankan ja kunniallisen, melkeinpä ylimyksellisen kasvatuksen. Ainasta ei koskaan tullut Tuohenmaahan emäntää, vaikka hän niiden mielikuvien hehkussa oli tuona Maarianpäiväiltana palannut iltamamatkansa puolitiestä takaisin isäntänsä luo ja seuraava yö sitten oli ollut sen tapainen kuin hän oli kuvitellutkin. Aina katosi Tuohenmaasta kesken vuotta ja Taavetin oltua jonkun aikaa taas yksinään tuli sijaan Olka, josta sittemmin tuli sekä emäntä että Taavetin lopullisen kohtalon tekijä.

Olka oli varreltaan ja kasvoiltaan Ainaa komeampi ja käytökseltään hillitympi. Hän katsoi kyllä alusta aikain isäntäänsä hymyillen, niinkuin olisi sanonut, että nyt tulin sitten minä tähän, saa nähdä mitä meistä tulee — niinkuin olisi ensi hetkestä ollut kysymyksessä jokin voimien mittely. Mutta samalla oli hänen katseensa tiukasti kiinni talon oloissa ja toimissa eikä hänessä koskaan iltaisin näkynyt semmoista ilmettä, että nyt ovat talon työt tehdyt ja piika vapaa.

Hyvillä naisen vaistoillaan hän pian älysi, missä mielentilassa Taavetti oli Ainan jäleltä: juuri siinä tilassa, jossa mies on naiselle otollisin. Ainan eroominen oli tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa ympäristön siitä paljoakaan tietämättä, mutta entisestä Taavetista se oli tehnyt toisen miehen. Taavetti ei kaivannut Ainaa, mutta hän kaipasi sitä, mitä hän lyhyenä hetkenä vaistomaisesti oli tuosta poistuneesta naisesta etsinyt ja luullut löytävänsä. Tuloksena oli vain etsinnän kiihtyminen ja se kohdistui nyt Olkaan, jolla ilmeisesti oli arvokkaampi ja komeampi luonne.

Naapurit eivät taas paljoa tienneet Tuohenmaan oloista noina hiljaisina kevätiltoina, joina siellä isäntä ja hänen tuleva emäntänsä mittelivät voimiaan hiljaisissa lemmen kamppailuissa. — Kun ei Tuohenmaasta kumpainenkaan käynyt missään, niin ei ollut muillakaan sinne asiaa. Päivä päivältä Taavetti tuli näkemään, kuinka erilainen Olka oli, ja se riitti hänelle. Hänellä oli suloisesti kiusaava epävarmuus Olkan suosiosta, mutta hänellä oli yhtä suloinen varmuus siitä, etteivät Olkan ajatukset enempi kuin askeleetkaan kulkeneet kotoa minnekään. Että tässä nyt hänen ja Olkan välillä selvästi oli jotakin tapahtumassa, joka liikkui toisilla tasoilla ja josta Taavetti tunsi, ettei hän siitä enää tule vapaaksi selkiämään. Hän ja Olka ovat yhtä, kävi kuinka tahansa.

Olka osasi kerran, kun Taavetti koetti häntä taivutella, sanoa hyvät sanat:

— Minä olen sen päättänyt, että jos minä saan lapsia yhden tai useamman, niin ne eivät synny piian lapsina.

Taavetti istui Olkan sängyn laidalla ja piti häntä kädestä. Mutta nuo sanat kuultuaan hän ikäänkuin havahtui. Vanha yksinkertainen ja tuttu seikka aukaisi yhtäkkiä tuon vankan miehen oikoiseen mieleen uuden ja ihmeellisen näköalan: lapset. Olkalla lapsia — se oli kiihdyttävin kaikista mielikuvista. Kenenkä ne muun voisivat olla kuin minun — ja niitä on oleva. Mitä olikaan ollut Ainan kanssa? Kaukaista, kaukaista ja hyvin pientä harhaa.

Olkan suureksi ihmeeksi Taavetti unohti kaikki lähentelynsä, mutta jäi kumminkin siihen paikoilleen istumaan. Pihalla ja pirtissä oli pehmeä keväisen iltayön hämy. Vähän päästä sanoi Olka:

— Ja sen myöskin, että minä en ole kihlaamattomana kenenkään morsian.

Näin nuo lauseet putosivat hiljaisella hiukan tylyllä äänellä. Mutta juuri tuo tyly sävy oli Taavetille kaikkein kiinnittävin. Ja nuo Olkan yksikantaiset lausahdukset, jotka kuuli vain Taavetti ja äänetön iltayö — ne eivät suinkaan pysähdyttäneet kehittyvää asiaa, vaan lisäsivät sen kiihkoa.

Oli sitten kerran myöhemmin taas eräs ilta, paljon valoisampi, mutta muuten samantapainen. Taavetin oli määrä aamulla varhain lähteä Tampereelle, ensi kerran Olkan aikana. Ei puhuttu paljoa sinä päivänä, kumpikin hääri toimissaan entistä vakavampana. Taavetti arveli Olkaa painavan sen, että joutui oudoksesta olemaan täällä yötä yksinään. Taavetista itsestäänkin tuntui lähtö omituisen raskaalta.

Ei illallakaan syntynyt isoja puheita. Olka kiirehti aikaisin makuulle luomatta katsettakaan Taavettiin. Taavetti tunsi kumminkin selvästi, että Olka odotti häntä luokseen. Tämä oli jännittynyt matkan aatto.

Taavetti antoi hetkien kulua melko myöhäiseen, ennen kuin hän lähestyi. Näkyi selvästi, ettei Olka ollut aikonutkaan vielä nukkua. Ei ollut riisunutkaan, vaan makasi liikkumattomana vuoteessaan. Taavetti istahti tavalliselle paikalleen. Hän hapuili Olkan vasenta kättä ja saatuaan sen omaansa alkoi sovitella nimettömään pientä tuohisormusta, joka hänellä oli pivossaan. Se sopi hyvin. Hän veti sen varovasti takaisin, meni akkunan luo parempaan valoon ja ryhtyi koettelemaan sitä omiin sormiinsa. Se meni vasemman käden pikkusormeen pysähtyen keskitaipeen etupuolelle ja oli siihen juuri sopivan kokoinen. Sitten hän jälleen irroitti sen omastaan ja vei takaisin Olkan sormeen.

— Kelpaako tämä siksi kunnes olen palannut kaupungista — ja onhan se sopivan kokoinen?

Olka oli täysiverinen naisihminen. Hän, tuo komea ja hiukan tylyluontoinen palvelustyttö ojensi hämärässä molemmat kätensä isäntäänsä kohden tavoitellen hänen hartioitaan. Hän teki sen voimakkaasti ja kiihkeästi omasta aloitteestaan ja täysin tietoisena siitä mitä teki. Tuohisormus jäi tytön sormeen. Aamulla herättäessä se oli särkynyt…

Sattui niin, että Taavetti sai tuttua matkaseuraa useita kulmakunnan äijiä oli samalla kertaa kaupungissa. He saapuivat perille jo kolmen aikaan päivällä ja kuljeskeltuaan kaupungilla kokoontuivat tiettyyn yöpaikkaansa, erään kauppiaan majatupaan. Taavetti oli kulkenut omia teitään onnellisine salaisuuksineen, mielen täytti vahva tunne siitä, että hänellä kotona on vaimo, nuori, varma ja odottavainen. Hän kävi kultasepän puodissa ja valitsi sormuksen. Siinä se nyt oli hänen sormuksensa, jonka Olka oli saava. Siltä särkyi tuohisormus… Kaiverrusta varten oli tuo ihmeellinen, sileä ja painava kultaesine kumminkin jätettävä sinne huomisaamuun asti. Silloinhan sopi lähteä sen saatuaan jouduttamaan sitä siihen yhteen käteen, jonka salaista odotusta ei kukaan vielä aavistanut. Mitä mahtoi se käsi tällä hetkellä tehdä? Mitä mahtoi nyt juuri odottaessaan koskettaa?

Taavetin saapuessa majatupaan oli siellä iloinen porina. Siellä oli myöskin eräs isäntämies keskipitäjältä ja hänen totensa vielä muuan tamperelainen herrasmies: oli isännän kotoa soitettu ja pyydetty jonkun asian vuoksi etsimään täältä isäntää. Se oli iloinen veitikka ja oli heti temmannut äijät vilkkaaseen keskusteluun. Nämä eivät tienneet, kuka mies olikaan ja pitivät häntä sen vuoksi jonain kaupunkilaisveijarina. Semmoiset sillä olivat ilveetkin: tahtoi tahtomalla miehiä henkivakuutukseen selitellen kirjasta taulukoitaan ja esitellen rahamääriä sinne tänne. Olisi muka sopivaa nyt yksin tein kaupungissa pistäytyä lääkärissä. Se maksaa vain viisikymmentä markkaa ja senkin saa takaisin sitten kun ensimäistä vakuutusmaksuansa maksaa. Äijät vilkuivat toisiaan salaviisaina: kyllä kai me sinulle rahoja annamme. Mutta hyvin näyt osaavan asiasi; puhu vaan, on hauska kuullaksemme.

— Mikäs taulukka se tälle sopii, sanoi muuan Taavetin astuessa sisään.

— Sille passaa paraiten naimataulukka — oliskos herran kirjoissa semmoista.

— Nämä ovat kaikki siihen tarkoitukseen yhtä oivallisia. Henkivakuutuskirjan perässähän ne tytöt menevät kilvassa. Vieläkös se isäntä on naimaton?

Siihen tuli muilta jo viisi erilaista nasevaa vastausta, ennen kuin
Taavetti itse kerkisi mitään puhumaan.

— No sitten sopii ottaa vakuutus tulevalle emännälle. Ei mikään ole sen sopivampi kihlakapine. Kun tytöt saavat sen kuulla, niin kaikki pyrkivät siihen osallisiksi. Ehkä ruvetaankin puhelemaan.

Taavetti hymyili hiljaista hymyään ja äijät katselivat mielevinä, että jokohan sai paulaansa. No joutaa joutua, onpahan täysi mies, sopii katsoa eteensä. Joku sentään koetti antaa Taavetille merkitseviä silmäyksiä.

— Katsokaas nyt isäntä, jos te näin kaupunkimatkalla pari kertaa vuodessa maksatte sen ja sen, niin saatte viidenkymmenen viiden vuoden vanhana niin ja niin paljon melkein kuin ilmaiseksi. Säästätte kaupunkilystäilystä sen verran.

— Sillä on lystit kotona, ei siltä kaupungissa niihin kulu, sanoi se äijä, joka koetti Taavettia pelastaa.

— No sitä parempi, silloinhan säästö on kaksinkertainen, sanoi ahdistaja. Ei se jäänyt sanavelkaa.

Taavetti huomasi äijien ovelan ilmeen ja se tympäisi häntä niin paljon, että hän alkoi kiinnittää enemmän huomiota vieraan puheisiin. Kirjat ja kynä olivat jo esillä. Sopihan kuulla sen ehtoja.

Jo meni summa paperiin ja sen jälkeen yhä uusia asioita äijien osoittaessa kasvavia levottomuuden merkkejä. Noin menee mies huijarien käsiin ihan joukon keskeltä — kaikkien tuttu se Ollikkakin on, mutta milläs hän olisi rikastunut, jollei konstilla ja konstien tuttavuuksilla.

— No kellekäs se sitten kuoleman varalta osoitetaan? Pannaankos se sille tulevalle emännälle? kysyi vieras.

Se äijä, joka yritti Taavettia suojella, nousi ylös ja sanoi parhaana sukkeluutenaan:

— Eiköhän panna sitä lapsille?

Toiset hörähtivät nauruun ja yrittivät korjata ehdotusta heikommilla lisähuomautuksilla.

Taavetti muisti, koska hän viimeksi oli kuullut lapsista puhuttavan.
Hän katsoi vasta nyt vierasta tarkemmin silmiin ja sanoi:

— Pannaan vaan lapsille.

Vieras ei enää puhunut leikkiä. Hän kirjoitteli asiallisesti ja siinä ohessa neuvoskeli, missä lääkäri asui, koska sinne sopi mennä, ja mitä maksoi. Sen sopi kyllä maksaa lääkärillekin — kyllä hän soittaa sille etukäteen.

Asia oli valmis. Vieras nousi ja hyvästeli Ollikan isännän ja muut miehet ja lähti. Kun jalan ääni vielä kuului, puhkesi joukko valitteluihin.

— Oli se onni, ettet sille rahojasi lykännyt, mutta kai se juutas niistä papereistaan kiinni pitää, kun menit ja sörkit niihin nimesi. Ollikka yritti selittää, ettei se mikään huijari ollut, kansakoulun opettajahan se oli. Mutta mikä tietää Ollikankaan puheet. Sillä on ollut täällä talokin — ja olisiko tämä ensimäinen maanmoukka, joka tässä kylässä pestään. Kesken kaiken Taavetti nousi ja riensi vieraan jälkeen. Hänen suojelijansa kiiruhti mukaan.

— Älä pelkää, ei se sinua mihinkään maksuihin saa, sehän on mitätön koko paperi — eihän sinulla vielä lapsia ole. Sitä vartenhan minä juuri sen mutkan siihen keksinkin, kun-ma näin, että sinä sen vipuun jouduit.

— Odottakaas nyt vähän, minä koetan saada sen kiinni, supahti Taavetti ja kiiruhti edelleen. Äijä palasi sisälle ja toimitti siellä, että poika lähti sitä tavoittamaan, mutta kai se jo mennyttä kalua on. Olis sekin kaunista maksaa tuhat markkaa vuodessa. Mutta ehkä ne lapset ovat sen pelastus, kun ei niitä ole.

— Niin, ei sunkaan se sille Ainalle —

Taavetti taisi kuulla nämä sanat ovessa tullessaan. Kun toiset hanakasti utelivat kuinka kävi, sanoi hän purkaneensa koko jutun, mutta toiset näkivät kyllä hänen päältään, että hän puhui omiaan. Kyllä ne sellaiset konstinsa pitävät.

Taavetti oli tavoittanut opettajaa vain sanoakseen hänelle, että asia pitäisi säilyttää salaisena ja että hän kyllä käy täällä maksamassa maksut, eikä kirkonkylän asiamiehelle, niinkuin opettaja välillä oli ehdottanut.

Mutta tuon jännittävän näytelmän jälkikajo tuntui koko illan äijien joukossa. Ollikkakin enää vain nauraa hörötti heidän epäluuloilleen.

Seuraavana aamuna Tuohenmaan Taavetti oli pitkät ajat näkymättömissä. Äijät arvelivat, että se vieläkin yritti saada kiinni sitä eilenehtoollista peruuttaakseen tuon epäilyttävän nimikirjoituksensa. Joku oli nähnyt kadulla Ainankin, jonka nyt tiedettiin olevan jossakin toimessa täällä kaupungissa. Olipa näkijä häntä puhutellutkin ja koettanut saada selville sen asioita, mutta mitään valaisevaa ei ollut tullut ilmi.

Taavetti oli käynyt ensin kultasepällä ja saatuaan sormuksen taskuunsa lähtenyt lääkärille. Asiamies olikin lupauksensa mukaan sinne soittanut ja Taavetin mielestä karisivat ne hienon hienot epäilykset, jotka sinne eilen ehtoolla äijien suurista epäilyksistä olivat tarttuneet. Äijille hän sanoi kyllä varmuuden vuoksi käyneensä sen lääkärin puheilla, mutta vakuutti, ettei pappa ollut sinne mitään soittanut, jotenka ei asiasta siis lopultakaan mitään tullut. Äijien mieleen jäi kumminkin kytemään epäilys, ettei asia siihen lopu, kun se kerran sai Taavetin nimikirjoituksen. Kyllä se joku akentti vaan oli. Saadaan nähdä, että Taavetti vielä joutuu pitemmältäkin siihen yhtiön keskinäisyyteen.

Mutta Taavetti istui riemullisena rattaillaan — ei ollut niitä miehiäkään, että olisi sormensa polttanut. Ja kun hän viimein oli päässyt eroon matkaseurastaan, otti hän vielä ennen pihaan tuloaan sormuksen katseltavakseen. Sitten hän katseli kävelevän hevosen selkää ja ajatteli lapsiaan. Melkein niinkuin Olkan ohitse hän niitä ajatteli…

Asia unohtui pian siihen ihmeeseen, että Olka ja Taavetti heti tämän matkan jälkeen kuulutettiin. Jos nimen kirjoittamisesta oli Taavetille jotain seurausta, niin suoritti hän ne kaikessa hiljaisuudessa ilman käräjöimisiä, niin arveltiin.

Taavetti puolestaan teki piakkoin uuden kaupunginmatkan ollakseen varma siitä, etteivät vakuutuskirjat vaan joutuneet mihinkään välikäsiin. Sattuikin niin somasti, että hän parahiksi sai ne nyt juuri lunastaa. Nyt vasta oli asia lopullisesti kunnossa — opettaja vakuutti, että hän saa kuolla vaikka huomenna; jos joku voidaan todistaa hänen lapsekseen, niin suoritetaan summa sille. Asian salaisuus oli kumminkin Taavetin mielestä välttämättömän tärkeä. Hänestä melkein tuntui, että koko vakuutus menettäisi arvonsa, jos se tulisi tiedoksi. Olka ei missään tapauksessa saisi sitä tietää. Jos menettäisi tämän salaisuuden, olisi se melkein samaa, kuin menettäisi itse Olkan. Vielä ulos tultuaan hän katsoi opettajan seinässä olevaa kilpeä, niinkuin jotain epäluotettavaa ilmiötä.

Juhannuksena olivat vihkiäiset ja vaikka asia jo kauan oli ollut varma, merkitsi tuo päivä kumminkin sitä, että Olka nyt vasta oli Tuohenmaan emäntä — seuraavana päivänä hän kirjoitti muistikirjansa kanteen Olga Tuohenmaa… Olkan äiti ja veli saapuivat häihin ja viipyivät useita päiviä. He puhua möhelsivät kovaäänisesti ja sekaantuivat kaikkiin talon asioihin, jotka tällöin vähänkin esille tulivat. Ilmeni siinä jokin semmoinenkin kohta, joka vielä sattumalta oli Siina-vainaan jättämässä kunnossa. Akka korjasi sen nokkelasti siihen tapaan kuin heillä »ruukattiin». Mitään sanomatta Taavetti tällöin muutti tuon kohdan entiselleen ja poistui huoneesta. Äänekkäät sukulaiset olivat oudosti vaiti, pieni supina vain kuului, kun Taavetti meni porstuassa. Oltuaan neljä päivää he vihdoin lähtivät, sillaikaa kun Taavetti oli alueensa etäisimmässä ääressä jotain korjaamassa. Mutta illalla oli Olka hiukan harvapuheinen.

Taavetti oli päättänyt, ettei hän noiden sukulaisten tähden milloinkaan sano Olkalle mitään. Kun siis taas heinäaikana Taavetti eräänä iltana pellolta palatessaan näki muorin saapuneen, kätteli hän tätä hyväntahtoisesti ja kysyi kuulumisia. Meni vielä syötyäänkin jonnekin kävelylle ja palasi vasta, kun arveli äidin ja tyttären jo menneen makuulle. Makuulla he olivatkin, muori pakarissa ja Olka valveillaan omalla sijallaan yhteisessä vuoteessa, vähän samaan tapaan kuin silloin kihlamatkan aattoiltana.

— Luulin sinun jo menneen Ainasi tykö, sanoi Olka tylysti.

— Kenen?

— Sen, joka oli ennen minua.

— Sekö oli äidilläsi asiana tällä kertaa?

Taavetti katui katkerasti tuota lausetta. Mitä varten hänen tarvitsi sitä sanoa, kun hän muutenkin pysyi vaiti koko illan? Tämä oli törkein epäsopu, mitä nuorella parilla vielä oli ollut ja pahinta oli, että sen kirvoittaminen jäi tällä kertaa. Sen esti Taavetin tekemä viittaus tuohon kolmanteen henkilöön, joka tänä yönä makasi näiden kattojen alla.

Seuraavina päivinä Taavetti pysyi näkymättömissä niin paljon kuin mahdollista oli. Kun muorin vihdoin piti lähteä, sanoi Olka päivällisaikana, että äitiä pitäisi mennä hevosella saattamaan laivalle.

— Sitten on sinun mentävä kyyditsemään. Minun täytyy siinä tapauksessa kantamalla viedä heiniä latoon; en voi jättää niitä kuivina yöksi levälleen.

Taavetti ottikin köyden ja lähti heti pellolle. Pitkästä aikaa hän nyt ensi kerran huomasi olevansa kunnollisesti vihainen. Se ei kohdistunut kehenkään ihmiseen, mutta hänen mielensä vaan ei ollut tavallisessa laadussaan. Hän teki työtä karhun voimilla silloin tällöin vilkaisten, lähtikö talosta ketään.

— Ehkäpä Olka nyt tästä huomaa, että muorin täällä olo tuottaa pelkkää pahennusta, ajatteli Taavetti. Jossain mielen pohjalla liikkui iltainen lyhyt sananvaihto. Vaisto taisteli sitä vastaan; hän ei päästänyt suoraan ajatukseen asti sitä turmiollista nimeä, joka ehtoolla oli kuulunut Olkan suusta. Eihän hän puolestaan ollut Olkalta kysynyt entisistä sanaakaan eikä halunnutkaan niistä mitään tietää. Mutta mitä pitemmälle hän kiihtyi raskaassa työssä, sitä selvemmin hän tajusi, mikä muori oli: nimetön pahahenki, joka jostain oli tunkeutunut hänen ja Olkan tielle ikäänkuin nokassaan kantaen tuota tuskallista asiaa. Mielessä käväisi ilkeästi hänen omankin äitinsä kuva varhaisine aamulukuineen. Tuntui kuin sekin muisto nyt olisi pyrkinyt tärvelemään tämän päivän elämää — ikäänkuin vetämään häntä pois Olkasta.

Kun Taavetti illalla tuli sisälle, oli muori poissa, mutta Olka oli kotona ja hevonen haassa.

— Et sinä mennytkään, sanoi Taavetti.

— En minä ole ennenkään hevosmiehenä ollut, vastasi Olka ja lähti huoneesta.

Tämä epäsopu haihtui hiljakseen ilman enempää selvittelyä. Kaksi nuorta ihmistä, jotka rakkaus vasta äskettäin on saattanut päiviksi ja öiksi toistensa lähettyville, eivät voi kauan vastustaa niitä voimia, jotka saavat heidät eroamaan isästään ja äidistään. Kesä kului, tuli alakuloinen syksy. Eräänä syyskuun iltana sai Taavetti Olkaltansa kuulla asian, joka taas elävämmin toi hänen mieleensä tuon kaupungissa säilyvän salaisuuden. Vakuutuksen perijä oli olemassa.

Taavetti valvoi kauan ja huomattuaan, että Olka jo nukkui sikeässä unessa, hän nousi varovasti ylös ja hiipi etsimään vakuutuskirjoja niiden salaisesta kätköpaikasta. Muistihan hän hyvin maksujen määrän ja ajat, mutta kumminkin hän nyt raapaisi tulta ja hätäisesti silmäsi tuota uutuuden kankeata paperia. Niinhän siinä luki: toukokuun ja marraskuun ensimmäisinä päivinä niin ja niin… hänen lapsilleen.

Taavetti pisti paperin koteloon, kätki sen entiseen paikkaansa ja palasi sitten hiljaa vuoteellensa. Hän hyväili nukkuvaa vaimoaan hellästi, niin ettei tämä herännyt, huokasi syvään ja antautui itsekin unelle.

Mutta juuri unen rajalla hän ilkeästi hätkähti. Ajatus oli jollakin lailla johtunut siihen, että hän kuolee nyt juuri, painuu yhtä mittaa tiedottomuuteen, ja että vakuutussumman periminen ei sittenkään ole järjestyksessä. Voi muka olla joku riitelijäkin — niinkuin muori, tai ei sittenkään muori, vaan joku — Aina — ja Ainan lapsi.

Oliko Ainalla perillinen? Jospa se olisi saanut täältä lähdettyään.
Mitä mahtoikaan muori tietää Ainasta? Aina kuului olevan Tampereella.
Kuinka oli hän, Taavetti, voinut olla niin kokonaan tietämätön
ihmisestä, joka oli ollut täällä ja maannut — tässä samassa vuoteessa.

Taavetti tuijotti vaistomaisesti viereensä, jossa luuli erottavansa nukkuvan Olkan hahmon, tuon ihmisen, jota hän oli niin halunnut ja joka äsken oli ilmaissut kantavansa hänelle perillistä. Se oli nyt oma, mutta näin katsoen ihmeellisen vieras. Hänen oli nyt ajateltava Ainaa suoraan ja selvästi. Se oli vastenmielistä ajateltavaa, vaikka siinä väikkyikin jotain hirvittävän viehättävää.

Mies valvoi kauan ja selvitteli sitä yhtä kauhistavaa mahdollisuutta, että Ainalla voi olla hänen perillisensä, vaikkei hän ole siitä kuullut. Kuka sitä olisikaan hänelle tullut kertomaan? Olkan äiti tiesi joka tapauksessa jotain. Huomisesta alkaen hän tiedustelee asiaa siihen asti, kunnes selvä tulee, mikä sitten tulleekin. Häiriintymätön mieli näki tuon pitkällisen toimen varmana ja määrätietoisena ja tyyntyi vähitellen valoisiin kuvitelmiin. Olka heräsi puolivalveille ja tavoitti raukeasti käsivarttaan miehen kaulalle. Sen hän teki aina silloinkin, kun illalla oli pienessä epäsovussa nukahdettu…

Taavetti on alkanut silloin tällöin pistäytyä naapureissa, niissä jotka olivat mukana tuolla keväällisellä kaupunkimatkalla. Hän istuu iltakauden jutellen ja kuulostellen. Menee monta sellaista puhdetuokiota niin, ettei mitään erikoista tule mainittua, kunnes kerran puhe luontevasti ja keveästi osuu siihen Ainaankin, Tuohenmaan entiseen piikaan. Mitäpäs hänestä muuta, kuin että oli iloluontoinen heitukka — kyllä-mar Taavetti sen luonnon tuli tuntemaan, hehheh…

— Missähän se nykyään mahtaa olla? kysäisee Taavetti, niinkuin olisi siinä vaan muuten tullut mieleen sellaista kysyä, noin niinkuin johtaakseen asian pois omalta kohdaltaan.

— Tampereella on — minä näin sen silloin keväällä, kun Taavettikin sen yhtiö keskinäisen kanssa veikasteli. Tulikos siitä sen enempää?

— Ei erinomaisia, vastaa Taavetti ja naurahtaa.

Ainasta ei syntynyt sillä kertaa sen pitempiä puheita eikä Taavetti muinakaan iltoina mitenkään saanut selville Ainan asuntoa eikä tarkempia vaiheita. Muusta puheen ollen tuli kyllä mainittua, että poliisikamarista saa tiedon kaupunkilaisten asunnoista. — Jaa, jaa, vai on siellä niin kaikki tiedossa — tottakai sentään pitääkin…

Marraskuun ensimäisenä päivänä Taavetti laittautui taas kaupunkiin, mutta mielessä asui nyt muutakin kuin vakuutusyhtiön nimikilpi opettajan asunnon seinältä. Oli kaukaa järjestettävä niin, että lähtö tuntui luonnolliselta; oli saatettava teurasvasikka siihen kuntoon, että Olka alkoi sen kanssa tuskitella ja puolittain äkeänä vaati lähtemään.

Tuntui tällä kertaa erikoisen huojentavalta, kun koti jäi näkymättömiin. Nyt en palaa ennenkuin minulla on täysi selko Ainan asioista, ajatteli Taavetti. Minä menen poliisikamariin jo tänä ehtoona ja sitten minä urkin sen olikkeet tietooni, vaikka siihen kuluisi viikko. Häntä melkein nauratti, kun hän katseli hiehon ruhoa siinä vieressään rattaitten pohjilla. Oli niinkuin olisi pettänyt sitäkin kunnon elukkaa jo sen eläissä ja vielä nyt lihoina. — Kello on kaksitoista. Neljältä minä olen kaupungissa.

Jännitys lisääntyi kaupungin lähestyessä nyt enemmän kuin koskaan. Kun ensimäinen katukivitys alkoi kolista pyörien alla Patterin ahteessa, tuntui siltä, kuin olisi joku väkevämpi pettänyt häntä niinkuin hän tuota vasikkaa. Mitäs tämmöisessä pesässä yhden miehen murheet merkitsevät? Jos täällä oli jollakin naisella lapsi — entä sitten? Kyllä kai täällä niitä oli satoja semmoisia, mutta Tuohenmaan Taavetista ei täällä tiedä kukaan. Tietääpä kaksikin — opettaja ja Aina. Vaikka ne kaksi taas eivät tiedä toisistaan… Kunpa hän olisikin ollut kahdenkesken hevosensa ja hiehonsa kanssa ja kotona Olka, joka näin kaukaa ajatellen aina tuntui rakkaimmalta.

Kello oli vasta puoli neljä, kun hän ajoi kauppiaan pihaan. Oli toki onni, ettei ketään kotikulman miehiä tällä kertaa näkynyt. Ei näkynyt majatuvassa eikä puodissakaan. Talonmies seisoi portilla leveänä ja ahavoituneena niinkuin vanha auma. Siltä Taavetti uskalsi kysyä poliisikamaria. Saatuaan käden liikkeen ja jotakin mörinää neuvoksi, hän lähti kävelemään, löysi oven ja kiipesi suureen virkahuoneeseen.

Vasta kun hän oli kysellyt Aina Kujansuuta ja selittänyt, koska se on tänne muuttanut ja mistä, huomasi hän Olkan veljen seisovan saman pitkän pöydän vieressä vähän etäämpänä. Se oli kuullut hänen kyselynsä ja katsoi tänne päin suu ilkeässä naurun mareessa. Kun he yhdessä laskeutuivat alas rappusia sanoi mies olleensa maksamassa sakkojaan — oli tullut markkinoilla vähän vehkeiltyä. — Mutta älä huoli puhua Olkalle. Onko sulla asioita sen vanhan piikas kanssa?

— Jäi vähän palkkaa, vastasi Taavetti ja kiirehti eroomaan langostaan.

Taavetti ajatteli: jos minä nyt menen sinne, niin voi Aina olla kotona, mutta jos menen huomenna aamupäivällä, voi se olla poissa ja minun käy paremmin. Opettajan luo en kumminkaan mene ennen kuin tämä asia on selvä.

Tähän ajatukseen hän ehtoolla nukkui majatuvan lavitsalla ja siihen hän aamulla heräsi. Mutta ennen kuin oli ehtinyt seisaalleen, tuli niinkuin jonkun sanomana mieleen uusi keino. — Minä koetan hankkia sen papinkirjan. Siinähän se näkyy, jos sillä jotain on.

Talonmies meni pihassa luutineen ja kihveleineen ja katsoi verestävillä silmillään tuota maalaista, joka eilen kyseli poliisikamaria ja tänään papin kansliaa. —

— Mihin tarkoitukseen se tulee? kysyttiin papin kansliassa, kun
Taavetti oli sanonut asiansa.

Taavetti hämmentyi hiukan ja sanoi, että muuten vaan tarvitsisi tietää sen asiat.

— Ei täällä siitä mitään erityistä näy — naimaton ja lapseton nuori nainen — ei ole käynyt täällä Herran ehtoollisella…

— Eikö sillä ole ollutkaan lasta?

— Ei ainakaan tänne ole merkitty.

Sepä se; ei ole merkitty, mutta kuka sen silti tietää. Oli — oli sittenkin käytävä siellä Tammelan perällä. Ehkäpä se nyt ei ole kotona.

Ei ollutkaan — oli tehtaassa. Suuressa yhteiskyökissä näytti luiseva vaimo erästä ovea, jonka avaimenreikä oli tyhjänä. Taavetti kuuli äänensä kysyvän:

— Missäs sen lapsi on?

— Herranjesta, pitäskö sillä lapsikin oleman? Etteköös mahda tarkottaa väärää ihmistä? Tää on se, joka keväällä muutti tänne sieltä ja sieltä.

— Jaaha, ehkä minä sitten olen erehtynyt, sanoi Taavetti ja lähti kiireemmin kuin oli tullut. Täytyi vähitellen uskoa, ettei Ainalla mitään ollut. Nyt vasta oli kiire opettajan luo ja sitten lihat kaupaksi ensimäiselle ostajalle. Kyllä elämä sentään sittenkin on mennyt parhain päin. Kiireesti vaan kotiin omaan pirttiin, Olkan askareitten lähettyville. Se on tiukka ja äkeä, mutta osaa olla hyväkin ajallaan… Ei ole kiirettä Tampereelle, ennen kuin puolen vuoden perästä, Vapun tienoissa… On se Seetikin aika poika, kun on hankkinut itselleen markkinasakkoja.

Tuolla kotimatkalla oli Taavetilla kyllä taas tavattoman vahva onnen kuvitelma, mutta se ei koskaan jaksanut seestyä oikeaksi vankaksi todellisuudeksi. Tuossa paluussa ja kotiin tulossakin oli jotain kiusallisen epäsointuista: eihän kotona oleva Olka tiennyt eikä saanut tietää koko tästä matkasta muuta kuin nuo pienet tuomiset ja sen vaivaisen hiehon myynnin. Hyväillessään Olkaa Taavetti tunsi tämän yhä selvemmin; Olka ei enää heltynyt semmoisinakaan hetkinä kuin ennen. Pitäisikö hänen sanoa kaikki? Ei, ei sittenkään. Minkä Olka kerran on tulollaan olemasta pois pyyhkinyt, se on oleva poissa, niinkuin on poissa Olkan oma entisyys, josta hän Taavetti ei tahdo mitään kuulla.

Mutta muori oli jo kesällisellä käynnillään puhaltanut myrkyllisen henkäyksen, vaikka se sillä kertaa oli niin vähiin haihtunut. Se käväisi kumminkin silloin tällöin kummankin mielessä ja tuotti lopullisen turmion keväällä, vähää ennen perillisen syntymistä, kun Taavetin taas oli käytävä kaupungissa.

Kun Taavetti tällöin ilmaisi matka-aikeensa, rupesi Olka puolestaan sitä kiihkeästi vastustamaan. Hän puhkesi raivoon, jossa ilmeisesti oli takana jotain kauan kätkettyä.

Koko talvikauden oli Olka ollut entistään äkäisempi. Taavetti ei ollut siitä suuria välittänyt, koska arveli sen johtuvan Olkan tilasta — sen päätyttyähän elämä saisi kokonaan toisen värin ja sisällön. Taavetti pysyi miehuullisesti syrjässä nyt kun tärkeämmät asiat olivat tekeillä.

Nytkin hän piti Olkan vastustusta vain sellaisena tavallisena ja teki valmistelujaan. Olkan vihaisuus kumminkin paisui lähtöhetken lähestyessä yhä uhkaavammaksi, niin että Taavetti jo istahti penkille miettimään, olisiko sittenkin jätettävä matka. — Ei, kyllä minun sittenkin on mentävä, päätteli hän itsekseen ja lähti. Porstuasta hän katsoi pakariin ja näki Olkan selän ja huivilla verhotun pään. Hän astui yli kynnyksen ja kysäisi:

— Pelkäätkö sinä aikasi tulevan minun poissa ollessani?

— Mene h—tiin votakkasi tykö ja jollet löydä tietä niin kysy poliisikamarista.

Menetetty — kaikki menetetty. Se oli Tuohenmaan Siina-vainaan ainoan pojan ajatusten sisältö niinä kuutena päivänä ja yönä, jotka hän tämän aamun jälkeen vielä eli. Ei hän niitä sanoja ajatellut — hän hoki hokemistaan jotain muuta vallan outoa sanaa. Ruumiiltaan rauhallisena, mutta mieli aivan taintuneena hän nousi rattaille kotipihassa ja ajoi muutaman tunnin päästä tuttuun pihaan kaupungissa. Siellä hän vasta teki sen vaisun havainnon, ettei hänellä ollut minkäänlaista päällysvaatetta mukanaan. Tavallisella pikkutakillaan hän oli lähtenyt, niinkuin oli ollut silloin, kun vieras nainen löi häntä Tuohenmaan pakarissa. Hän kiiruhti nyt vaan asiamiehen luo lunastamaan kuittinsa. Silmiä hämärsi ja korvissa kuului kohinaa, kun opettaja kyseli, että jokos niitä vakuutuksen perijöitä kohtapuoleen alkaa ilmestyä. — Kyllä toivoa on, vastasi Taavetti ja opettaja lisäsi: — Vaikka Tehän olette niin riski, että kyllä tulette itse summan nostamaan.

Taavetti osteli jotakin umpimähkään tietämättä ollenkaan, mitä kotona tarvittiin — tai tarvittiinko mitään. Sitten hän illalla yötä myöten lähti paluumatkalle. Hän oli täydessä kuumeessa, kun hän pääsi kotipaikoille. Niinkuin toisen silmillä hän aamuvaloisassa toukokuun yössä näki, kuinka joku nainen kiiruhti pirtistä prännin puolelle. Se oli hänen entinen Olkansa.

Olka jäi pienestä prännin akkunasta katselemaan ja huomattuaan miehen horjuvan ja pitävän jotain ääntä hän päätti Taavetin olevan juovuksissa, olihan tämä paluuaikakin mahdoton. Taavetin mentyä sisälle Olka pujahti ulos ja meni Kivistöön, josta oli jo edellisenä iltana tilannut hevosen mennäkseen kotiin äitinsä ja veljensä luo.

Pirttiin päästyään retkahti Taavetti sänkyyn, jossa ankarat puistatukset hiukan laantuivat. — Sehän oli Olka, pitää lähteä sen perässä, ettei se tärvele lasta. Hän nousi ja horjutteli pränniin, mutta siellä ei ketään ollut Ei ollut ketään. Aurinko paistaa — kuinka minä täällä olen? Onko kuitti tallella? On kyllä, se on tässä näin, ja opettaja sanoi silloin, että vain viimeisen tarvitsee säilyttää.

Taavetti ei tiedä päivistä eikä öistä, kun hän horjuu yksin asumuksessaan. Hän ruokkii karjaa, yrittääpä lypsääkin. Onko äiti hiljakkoin kuollut, koska minä tämmöisiä hommailen? Missäs se Pallin Taimi on? Tuossahan on sen äiti.

— Joko meidän Taimikin nyt kelpaisi, kysyi Pallin akka. Taavetti ei voinut sanoa mikä päivä nyt oli. Hän makasi sängyssään ja käsitti sen verran, ettei hän vallan hiljan ollut ainakaan navetassa käynyt.

— Juu, antakaa Taimin tulla vaan. Missäs minun lapseni on? Minä tahtoisin sen tietää.

Hän nousi ja ryhtyi haparoimaan jotain tyynyjen alta. Kuolema soitti jo hänen tajussaan jotain hyvin etäisen sunnuntaiaamun säveltä. Pallin akkaa kauhistutti houraileva, kuolemaa tekevä mies, mutta ei saanut sentään lähdetyksi poiskaan. Sairas hapuili yhä tyynynsä alle, sai sieltä vihdoin käsiinsä papereita, joita tarkasteli, niin kuin juopunut. Siinä oli yksi iso ja kolme pienempää paperia. Käytyään ne vaivalloisesti läpi, hän pusersi ne lujasti kouraansa, oikeni sängylle ja heitti henkensä.

* * * * *

Oli suuri vaiva ennenkuin vakuutuskirja ja kuitit saatiin kiskotuksi pois ruumiin kädestä, sitten kun sitä pestiin ja arkkuun pantiin. Asia selvisi: se oli kuin olikin totta silloin vuosi takaperin. Eivät nämä voi olla mitään humpuukipapereita, täytyy käskeä konstaapeli tänne katsomaan. Oli sekin nyt ihminen, kun sillä tavalla hyvän miehen jättää — viimeisillään, toinen niinkuin toinenkin.

Puhuminen ja seikkaperäinen selvittely pääsivät vähitellen alkuun. Olkalle toimitettiin sana, mutta hän ei voinut saapua edes hautajaisiin, koska hän juuri oli synnyttänyt ja oli sattuneiden rasitusten ja järkytysten johdosta kovin heikko.

Myöhemmin hän kyllä sitten saapui yhdessä veljensä kanssa ja lopulta saapui vielä muorikin. He ottivat asumuksen haltuunsa ja valittelivat vilpittömästi sattunutta onnettomuutta naapureille, joita siellä kävi katselemassa lasta ja saamassa tajuunsa pieniä muistivaikutelmia tämän asumuksen vaiheista niiltä ajoilta, joina vanha Tuohenmaa, Siina ja heidän poikansa oli sitä hallinnut.