ERÄÄN ISÄN KUOLEMA
Suutari Salmen elämä on nyt kokonaisuutena katseltavissa ja arvosteltavissa, sillä se on päättynyt. Eilen aamulla hän sai halvauksen ja tänä aamuna hän tuntoihinsa tulematta kuoli. Hän oli perheen päämies, vieläpä varsin itsetietoinen, joten hänen elämänsä rata läheisesti koskettaa muutamien muidenkin ihmisyksilöitten elämää. Tarjoutuisi siis nähtäväksi pieni silmukka suuren inhimillisen elämän verkkokudoksesta, jos sellainen jotakuta huvittaisi. Mutta sisällystä sitä on jo tässäkin päivässä.
Salmelta jäi kaksi poikaa, toinen neljän toinen yhdentoista vuotias. Ne ovat nyt eräässä saman kylän talossa väliaikaisesti, siksi kunnes heidät ehditään vakinaisesti sijoittaa. Nuorempi itkee tylsää, raakaa itkua. Hänen tajussaan säilyy muutamia kiinteitä kohtia isän elämän kuvasta niiltä parilta vuodelta, jotka hän muistaa ja jotka nyt humisevat hänen tajussaan pitkänä epämääräisenä ajan merenä. Muutos tuli kovin äkkiä; vielä paria tuntia aikaisemmin oli kaikki tukevasti ennallaan. Reino seippaili maantiellä yllään sekavia vaatekappaleita: isän vanha hattu, Paavon takki ja saappaat. Hän kulki rehvastellen ja kiviä nakellen, huulilla reimakkaan sällilaulun säkeitä: »— kotoitin olen minä korlvetta… toitta titä tippuvi torlvetta…» Tahtien korkokohdissa kimmahti aina kivi ja ruumiin liikunnot kuvastelivat tappeluhaluista raittisankaria.
Sieltä nousi silloin ahdetta ylös iso mies pyöräänsä taluttaen, nousi niinkuin musta pilvi mäen takaa. Nelivuotias tunsi hyvin nuo ilkeät pitkät viikset ja kellertävät hampaat. Isä oli sitä miestä monesti akkunasta katsellut ja irvinyt.
— Mitäs se nuori Salmi täällä hummeroi, kysyi vieras saaden vastauksen asemesta tiukan hellittämättömän katseen. — Onko isäs kotona? jatkoi pitkäviiksi kyselyään ja kun ei siihenkään saanut vastausta, alkoi nousta pyörälleen. Silloin kuului hatun alta:
— Mitä te tulle merlenteerlaa?
Jos päivä olisi päättynyt toisin kuin päättyi, ei Salmen suutari olisi väsynyt Reinon ja poliisin kohtausta nauramasta. Mutta päivä oli valjennut suurempia asioita varten.
Poliisi ajoi pyörällään Salmen mökin ohi. — —
Niemen mökkiin se jo poikkesi, ja muutaman hetken kuluttua näkyi Paavo juoksevan kanisteri sylissä kotoa suolle päin. Yritti juosta rakennusten varjossa, niin ettei Niemelle olisi näkynyt.
Mutta kun Paavo oli pysähtynyt suon reunaan, kuului portailta isän epätoivoinen kiljaisu: »Älä siihen!»
— Pane siihen vaan, huusi poliisi, joka Niemen äijän seurassa oli ilmestynyt naapurin portaille.
Hölmistyneenä Paavo kääntyi ympäri, niin että hänen taakkansa hyvin näkyi sekä Salmen että Niemen pihaan, laski sitten astiansa siihen paikkaan ja lähti poraten pyrkimään kotia kohden. Salmi oli kadonnut rappusiltaan tuvan kätköön. Muutamien mökkien akkunoista näkyi naisten päitä ja pihoista töllistelivät lapset. Töllisikermän henkeen oli äkkiä virinnyt aavisteleva jännitys. Kello lähenteli yhdeksää kauniina aamuna toukokuun lopulla.
— Minä myöhästyn koulusta, parkui Paavo, kun poliisi ehkäisi hänen pakoyrityksensä.
— Niin sinä nyt vähän myöhästyit, mutta kyllä sinä silti todistuksen saat ensi käräjillä, laski poliisi karheata leikkiään.
— Päästä poika kouluun — minä se olen, joka asioista vastaan, kuului suutarin jyrkkä ääni jälleen tuvan portailta.
— Älä ole äijä huolissasi, kyllä minä kuulustan läksyt nyt tällä kertaa. Käydään pirttiin. Niemi tulee kanssa.
Paavon oli mentävä sisälle ja Reinokin hiipi epäröiden pienen pihan laitaan. Kyllästetty jännitys täytti ilman; ympäristön mökit näyttivät henkeä pidellen odottavan, mitä tästä mökistä nyt oli tuleva. Pienestä pojasta tuntui siltä kuin olisi häntä työnnetty jostakin pois, niinkuin olisi jotain juuri nyt kuristettu. Nuo rakkaat suuret vaatelenhotkin kävivät vieraiksi ja noloiksi.
Jo lähti poliisi tuvasta. Ovessa kuului sanovan:
— Kyllä minä ilmoitan koululle, minkä tähden poika myöhästyi. Meni sitten isän kanisteria kantaen siitä pojan ohi niinkuin humiseva vaara, Niemen äijä toimekkaana perässä kammertaen. Jo olivat maantiellä. Mutta pirtissä olivat nyt isä ja Paavo kahdenkesken tänä ihmeellisenä aamupäivän hetkenä, kun Paavon olisi jo aikaa pitänyt olla koulussa. Näkyväinen pelko oli lähtenyt, mutta näkymätön pelko tuntui kasvavan. Kuuluiko tuvasta isän ääntä? Kuului — ja nyt kuului Paavon parkaisu. Reino lähti juoksemaan puuvajaa kohden. Viriävän itkun tahdissa tuntui takaapäin joku vihamielisesti tömistävän hänelle jalkojaan. Jo juoksikin Paavo alas portaita kirja kädessä, tavallista koulutietään tavoittaen, juoksi edelleen maantietä, kunnes livahti näkymättömiin. Nyt oli isä yksin tuolla tuvassa. Sen jylhä ja käsittämätön olo tuntui etsivän Reinoa puuvajasta kurittaakseen häntäkin jostain, niinkuin äsken Paavoa.
Kurittajaa ei kuitenkaan kuulunut. Kului hetki, kului toinen ja puuvajassa viipyvän pojan jähmetys suli vähitellen haaveelliseksi uinailuksi, josta alkuperäinen pelko oli valahtanut pois. Yhä paisuva auringonpaiste vietteli takaisin maantielle — tupaa oli kuitenkin paras vielä välttää. Jospa lähtisi oikein pitkälle kävelylle koululle päin. Kai sieltä jo Paavokin pian tulisi.
Näillä hetkillä istui yhdentoistavuotias Paavo kanervikossa kylän laidassa ja ajatteli pitkää päivää, joka oli edessä, katseli kirjaa, jonka lähteissään umpimähkään oli siepannut. Ei käynyt meneminen kouluun, ei liioin palaaminen kotiin. Mikä oli nyt edessä? Häpeä ja katkeruus täytti mielen. Eihän hän ollut ymmärtänyt sitä muualle viedä kuin sinne missä se joskus ennenkin oli ollut, tietyllä paikalla suohon upotettuna. Ja miksei äijä hoida itse kanistereitaan — perkele, hän melkein ääneen lausui muistaessaan, kuinka raivostunut isä oli häntä pusertanut. Jos lähtisi täältä, jättäisi kaikki ja menisi etäisiin kyliin renkipojaksi. Kyllä se kumminkin minut vielä hakkaa, niinkuin äitivainaankin joskus. Hiljaisessa lienteässä jälki-itkussa poika kirjaansa tuijottaen muisteli niitä aikoja, jolloin äiti kuoli. Se oli talvea, joulunpyhien tienoota. Isä tuli jostain kotiin juovuksissa raivoten ja ajoi heidät pakkaseen, äidin ja hänet. Pian sitten tuli Reino ja äiti kuoli sille sijalleen. Yhtenä pitkänä ja sekavana jaksona kuvastuivat seuraavat vuodet, niinkuin ne olisivat hellittämättä pyrkineet juuri tätä aamua kohden. Tuolla päin on mökki ja siellä isä nyt on. Tuolla on koulu ja siellä opettaja — ja poliisi. Ajatus painui taas heltyneenä paikoilleen, päivän paistaessa paljaisiin jalkoihin ja käsiin.
Mutta samassa tulvahti lämmin aalto Paavon koko olemuksen läpi. Tiellä asteli Reino tutuissa tamineissaan eteenpäin pyrkien. Onko se kiusannut Reinoakin? Meitä on nyt kaksi poikaa taivasalla.
— Reino!
Pieni kulkija pysähtyi ja katsoi tiukasti mäkeen päin.
— Tule tänne, huudahti Paavo hillitysti.
Mutta kun Reino yhä jatkoi menoaan, nousi Paavo seisaalleen ja lähestyi maantietä. Oli hyvä että tähän paikkaan ei sopinut mistään nähdä.
— Tule tänne, mennään mäkeä pitkin.
Reino kyllä hymyili silmät suurella, mutta oli kummallisen umpimielinen, niinkuin olisi pelännyt Paavoakin. Ei se osannut mitään selittää — muuta kuin että isä oli pirtissä ja ettei se häntä ollut kurittanut. Mutta kuinka poika oli päässyt tuolla lailla tulemaan juuri akkunoitten ohi? Ehkäpä kotona sittenkin oli tapahtunut jotain uutta, johon tämä kaikki hukkuisi.
Olihan sitä tapahtunut uutta sellaista, josta pojat, vanhempi niinkuin nuorempikin, vasta pitkien hetkien päästä saivat selvän ja jonka he oppivat käsittämään vasta lähipäivien ja viikkojen kuluessa.
Paavo ei ollut huomannut, mihin tilaan hän paetessaan jätti isänsä. Jos hän olisi sattunut ovessa vilkaisemaan taakseen, olisi hän nähnyt äskeisen kurittajansa hoipertuvan sängylle pitkäkseen ja siihen jäävän. Juuri sillä hetkellä, jolloin pieni poika pakeni puuvajaan ja isompi maantielle, sumeni heidän isänsä tajunta hiljallensa tältä maailmalta. Ne verisuonet, jotka jo kohta neljän vuosikymmenennen ajan olivat tuon sisukkaan ja yritteliään miehen aivoihin verta kuljettaneet, ratkeilivat nyt tänä aamupäivän hetkenä, ja samea elon neste täytti valtoinaan salaperäiset kudossokkelot. Sitkeä sydän lähetti verta lähettämistään, tietämättä mitä oli tapahtunut. Heikkenevä ajatus totesi, että hän sentään makasi omassa pirtissään, mutta se ehti vielä kouristuakin todetessaan, ettei elämä sittenkään ollut antanut lähimainkaan sitä, mitä tämä mies oli siltä vaatinut. Suunnaton hätä värisytti Salmen suutarin tajunnan rippeitä. Niinkuin joinakin pahansuopina, nyt valtaan päässeinä vihollisina näyttäytyivät Jumala, viina, vaimo, lapset, työansiot — etenkin ne. Kuinka kierosti, kuinka raivostuttavan ilkeästi olikaan tuo pääpeikko häntä piinannut. Tässä nopeasti kiitävässä loppumenossa kiihtyi sen ilkunta kaikkikäsittäväksi puristukseksi. Hän ei ollut saanut yliotetta siitä pirusta, vaikka hän perin pohjin tunsi sen metkut. Elämä, sinä saatana — minä en ole saanut sinulta enempää imetyksi. Minä olen tienannut ja osannut tienata, mutta sinut tarvitsisi tienata kokonaan ja se on mahdotonta. Mitkä vuodet tässä olivatkaan ja menivät — ryssän saapastilaukset ja kapinan tuhina. Istuin punasten kasarmilla neulomassa ja pieksin suutani — rahaa tuli, pärjäsin valkosten kanssa, pirun hyvin pärjäsin — kun Lepistön akka vietiin pohjoiseen, pääsin minä sen mökin ja tavaroitten hoitelijaksi — ja hyvän teki. Nousua, nousua se oli, kiihkeätä, niinkuin nyt tämä painuminen ja puserrus… Kyllä minä olen tiennyt tienaamisen ja viinan olen tiennyt, että se on voiton merkki: merkki siitä, että voitan ja hallitsen elämänpirun metkut. Minä juon, koska voin, koska kykenen imemään tältä maailmalta, mitä siinä on, koska tunnen metkut… Mutta aah, nyt vyöryy kaikki, koko pirun röykkiö minun ylitseni, niinkuin olisi se juuri löytänyt uuden, mahdottoman metkun, josta minä en ole aavistanutkaan, enkä ehdi tällä hetkellä aavistaa, koska menen suhisten jonnekin… Akka kuoli — sekin tulee nyt niinkuin jokin vieras voitto minun, ylitseni — ei se kuollut tällä tavalla, se oli jo tuota uutta metkua, jonka minä nyt vasta tässä suhinassa huomaan, kun en enää voi… ja mukulat kuolivat ja ne jotka elävät, niitä en hallitse. Ei ehtinyt Reino päästä käsiksi metkuihin ja Paavo ei pääsekään koskaan. Ooh, ne juoksevat jonnekin pois minusta ja otteestani, joka heltiää…
Sellaista tuo tummapintainen miehenkäppyrä tunsi noina muutamina sekunteina, kun valtointa verta valui revenneistä suonista aivoihin. Sitten tuli lepo; väkevä, raaka maailmankuva ikäänkuin painoi hänet syvälle allensa. Sydän löi ja rinta hengitti niinkuin jossakin muualla. Kun pojat lopulta tulivat tupaan, luulivat he hänen nukkuvan, vaikka se tuntuikin kummalliselta tämmöisenä päivänä. He tahallaan ja vaistomaisesti kolistelivatkin, mutta isä ei vaan herännyt. Sen oli makuuasentokin hiukan outo; toinen jalka riippui kokonansa yli sängyn laidan. Epämääräinen aavisteleva kammo hiipi lasten mieliin kokopäiväisen pelon ja järkytyksen sijaan. Sitä oli jo ollut äsken ulkona pihaa lähestyessä; Reino oli jo siellä pillahtanut poraamaan, vaikkei mitään kuulunut eikä näkynyt.
Lapset eivät sanoneet mitään toisilleen, hiiviskelivät vain huoneessa ja kuuntelivat isän omituista hengitystä. Lähestyivät lopulta sänkyäkin: nukkuja ei vaan hievahtanut. Seinäkellostakin näkyi veto olevan loppumaisillaan, pian se pysähtyisi. Kaikki oli outoa ja kammottavaa. He hiipivät pois pirtistä.
Lasten erikoinen liikuskelu ja olo sekä suutarin kokopäiväinen näkymättömyys herätti naapurien huomiota. Niemen akka tuli kuistilleen ja jäi siihen epäröivän näköisenä seisoskelemaan ja katselemaan. Niinkuin jostakin pakosta Paavo ja Reino vähitellen lähestyivät tuota lipevää akkaa, jota he muuten vieroivat.
— Mitä Salmi nyt hommailee? kysyi akka.
Oikeastaan olisi Reinon pitänyt vastata, että »mitä te tulle tekee?» — mutta hän piti nyt suunsa kiinni ja Paavo vastasi omituisen laupiaalla äänellä: »Se nukkuu.»
— Nukkuu, toisti Niemen akka epäillen ja ikäänkuin pojat unohtaen katsoi kiinteämmin Salmen mökille päin. — Mitähän nukkumista se sellainen oikein on, jupisi hän sitten ja kääntyi sisälle omaan mökkiinsä. Sieltä tuli pian äijäkin ulos. Tehtiin pojille uusia kysymyksiä, joihin Paavo neuvottomana ja ikäänkuin jotain kartellen vastaili. Välillä vaiettiin ja tuijoteltiin Salmen mökkiä. Vihdoin kumminkin alettiin sitä lähestyä, mentiin sisälle ja todettiin, mitä oli tapahtunut.
Kun toisista mökeistä nähtiin, että Niemen väki siellä viipyi, paisui uteliaisuus nopeasti ja akkoja ja lapsia alkoi solua Salmen mökille. Matalaäänisestä puheen sorinasta saivat Paavo ja Reino kuulla lukemattomia selityksiä, arveluita ja arvosteluja… »Se saksalainen prii kuuluu olevan semmoista, että siitä meneentyy.» — »Mutta eihän Salmi ole ollut juovuksissa sitten kun pyhäehtoona — vai oliko se tänäpänä juovuksissa silloin kun poliisi kävi? Paavo, sinähän olit sisällä.» — »Kuka sen viimeksi näki ylhäällä? Paavoko? Tarttee puhua kaikki — kai siitä poliisitutkinto tulee.» Ruikuttava osanotto lapsia kohtaan pääsi myös pian vauhtiin. Reino alkoi jälleen porata ja Paavokin nyyhkytti. Ainoa joka ei puhunut mitään, oli sängyllä makaava suutari.
— Kas kun kellokin on istunut.
— Voi voi jos se tänne kuolee, niin sitten tää on synkkä mökki, kun se on täällä yksin ruumiina.
— Ei suinkaan se ruumiina enää kellekään mitään tee.
— Kun minä näin — oliko se toissa yönä — semmoista unta, että…
— Älkää te, lapsiparat, poratko, viattomiahan te olette.
Mietittiin, kuinka asiat viisaasti järjestettäisiin. Parasta oli, että lapset saatettiin Maantielaan yöksi, sehän on kunnan piirimies, ja jonkun täytyy olla täällä Salmea katsomassa, vaikkei suinkaan sitä kauan tartte katsoa… Eikä suinkaan ne kunnan haltuun joudu, lapset, kyllä sillä sen verran olemista on, mutta kyllä Maantielalle sentään tarttee tieto antaa… Ja kukin koetti puheen lomassa vilkuilla, mitä siinä oli tavaran puolta näkyvissä, että tietää sitten avisjoonissa sitä ja sitäkin olleen, vaikkei enää ole… Semmoista on eläminen — ensin tienaamista ja tienatun säilyttämistä ja sitten avisjooni.
Lapset makasivat yönsä Maantielan pakarissa. Reino nukkui pian, mutta Paavo valvoskeli kauan vuoteellaan. Isän hahmo ei väistynyt hänen silmiensä edestä, vuosien mittaisena se oli olevinaan siinä jossakin lähellä, käsi yhä hänen niskassaan. Tämän paikallaan pysyvän kuvan ohessa seuloi mieli lukemattomia tapauksia äitivainaasta tähän hetkeen asti. Tuossa vieressä makasi Reino ja kotimökissä makasi isä. — Isä, mikä on isä? Unen lähestyessä muuttui muistojen ja mielikuvien tanssi yhä hurjemmaksi… Isä istui pöydän ääressä ja puhui sammaltaen yksinään, kun pojat jo olivat vuoteessa. Maistoi välillä pullostaan ja puhui taas, kunnes kyyneleet alkoivat vuotaa hänen silmistään ja hän nyyhkytti, yhä puhuen jotain, jota he eivät ymmärtäneet. Sitten isä nousi ja lähestyi heitä ja ojensi kätensä. Se oli jokin yö, jonka aikaa ei enää muistanut, mutta jälkeen äidin kuoleman se oli ollut… Sitten se ei enää ollutkaan isä, vaan jokin muu mies, niinkuin poliisi tai niinkuin opettaja.
Uni oli lopulta käsittänyt vanhemmankin Salmen pojan ja saattanut hänet ryöppyävään ajattomaan valtakuntaansa. Aamulla, kun he heräsivät, saivat he kuulla, että Salmi jo oli loppunut. Se oli pojille jotenkin vähäpätöinen uutinen. Eilen ehtoolla ja sitten yön unessa oli elämän kudoksen uusi silmukka heidän kohdaltaan jo alkanut.