VANHA VALTIAS
Varhainen ja erittäin suloinen kevätaamu ympäröi Pärsää, Polsaa ja moniaita muita taloja soman sisäjärven rantamilla. Seinät ja savupiiput, viirisalot ja vihannoivat kotikoivut, kaikki ne heiastelivat samaa elpymisen hurmaa. Siinä olisi kyllä ollut nähtävää runoilijalle, joka kuvailee jykeviä, turpeeseen pureutuneita, raadannan jalostamia suomalaisia talonpoikia: kuinka sukupolvien taisteluilla nöyryytetty maa muhineen ja sen yllä ilma lintuineen juhlii työpäivän alkamista… Tällä hetkellä ei kylää tosin ollut katselemassa muita kuin paikkakuntalainen aamuvirkku rysänkokija ja hän ei ollut runoilija. Kun hän katseli kylää vesiltä, teki se kyllä vaikutelmansa häneenkin. Kirkastuva ja lämpenevä aamu antoi hänen vaistomaisesti kokonaisuutena tajuta edessään aukenevan elämänilmiön, kyläkunnan vaiheineen ja juonineen. Ja luonnon hurma ja yksinäisyys vaikuttivat sen, että hän, nälkiintynyt mökkiläinen, katseli vauraita taloja tyynemmin ja ikäänkuin syvemmin. Hän katseli muiden muassa Pärsän pienempää asuinrakennusta ja arveli itsekseen, että sen katon alla voi hyvinkin muuan äijänkäriläs juuri tällä hetkellä vedellä viimeisiään; voi olla sen aikakauden päätöshetket, jona Pärsän vaari on tätä maailmaa asunut. — Mutta sai kuin saikin vaan nähdä tuon Polsan Rantavainion joutuvan Pärsän haltuun. Mahtaa nyt kuolla keveästi.
Märkä melan lapa läikähteli aamuvalossa, säestellen miehen mielikuvia, joilla ei ihan vielä ollut vastaavaisuutta todellisuudessa.
Tällä kyläkunnan aamulla oli jo toinenkin katselijansa: Pärsän talon vaari seisoi juuri samalla hetkellä niinkuin jäkälöitynyt tuulikaadon kanto keskellä talon pihamaata ja olisi voinut hyvin nähdä rysämiehen, jos olisi sattunut sinne päin vilkaisemaan. Mutta vaarilla oli nyt muuta katseltavaa. Hän ei ollut viikkokausiin käynyt ulkosalla, eikä taannoin oltu luultu hänen enää ulos kykenevänkään — oli luultu Pärsän nuoren isännän jo pääsevän isästään ja samalla muonanmaksustaan. Ankara hengenahdistus oli tavannut vaarin jäitten lähdön aikana; hän oli viettänyt monta yötä keinutuolissa läähättäen, kun ei voinut olla pitkänään. Koko aikana hän ei kysellyt mitään ulkomaailman asioita, mutta hän mietti monet mietteet, höpisi itsekseen ja ravisteli päätään. Häntä kiusasi turvattomuuden tunne; Pärsän talo oli hajoomassa, kuten koko maailma. Poika oli nainut onnettomasti vain kiusatakseen isäänsä, maksoi väelle kalliita palkkoja ja oli tuttua kaikenlaisten lautakuntien kanssa, jotka erottelivat torppareille maita. Isännäksi tultuaan se oli oikein järjestelmällisesti alkanut kiusata isäänsä. Kapinarähinöitten alussa oli uhitellen jättänyt talonsa ja lähtenyt seikkailemaan;: silloin vaari oli melkein kironnut hänen kevytmielisyyttään. — No niin — punikit kyllä sitten kukistettiin ja pojalla oli kunnianmerkki, mutta mitä siitä oli hyvää, kun sitten naitiin piikoja, annettiin ojurisällein korotella palkkojaan ja kumarreltiin kaiken maailman lautakuntia, jotka marssivat taloon milloin viljaa, milloin maita ryöstämään. Koko sotimisen tarkoitus oli ja pysyi Pärsän vaarille käsittämättömänä — kun ei sitten kumminkaan voiton hedelmiä nautittu.
Näitä vaari ehti miettiä tuhanteen kertaan sillaikaa kun jäät lähtivät ja hänen loppuansa odotettiin. Mutta siinä ilma vähitellen kirkastui ja keveni ja tunkeutui kiertoteitä vaarin vastahakoisiin keuhkoihin ja sydämyksiin. Ajettuneet sääret alkoivat sulaa ja hän rupesi huomaamattaan nukahtelemaan. Silloin muuttui hänen mielialansakin; tuli sisuksiin omituinen mietous, joka oikeastaan oli ellottavaa, mutta jolle ei mitään voinut. Sitä vaille, ettei jo ruvennut tunnustelemaan syntejään. Vain se seikka, että miniä — joka vaarin mietouden turvissa oli alkanut lähennellä — ilmeisesti vaaniskeli hänen papinkaipuutaan, lisäsi vaarissa terveellistä tympeyden tunnetta koko asiaa vastaan. — Semmoisien papittelujen kanssa saa olla varovainen, etenkin jos ämmät omasta alotteestaan pääsevät niitä touhuamaan: jos sattuukin paranemaan, niin kuinkas silloin on housujen laita. Pitää nyökytellen kuunnella jonkun hurskaan liikuttajan jaaritusta ja laupiaasti hyväksyä kaikkinainen pehmeys. Muuten saa kuulla, että pehmenitpä sinäkin kipeänä.
Pappia ei tuotu ja vaari tunsi toipuvansa. Päivä paistoi ja vaarin mieli ikäänkuin hajosi sadoiksi säikeiksi, jotka levottomasti suuntautuivat ympäröivään maailmaan. Tänä aamuna hän herätessään havaitsi auringon jo olevan nousemassa.
— On hyvin sen näköistä kuin kävelisi Polsan Iisakki tänä aamuna Rantavainiolla nautiskelemassa siitä, että se nyt lopulta on Polsalle jäänyt.
Hetken päästä vaari jo seisoi pihamaalla ja västäräkit tirskuttivat hänen ikivanhalle talvipalttoolleen. Tarmo ja tuo viime aikojen kiusallinen mietous taistelivat koko hänen olemuksessaan. Suloinen ja outo uupumus pyrki kuiskaamaan, ettei hänen nyt tällaisena aamuna ja tässä tilassaan pitäisi ajatella niitä ajatuksia eikä tahtoa niitä tahtomuksia, joihin toisaalta vietti veti. Olihan hän muka rikas mies, jonka ei tarvinnut huolehtia tämän maailman asioista. — Niin kai, mutta muona on kiinnitetty tähän taloon ja jos talo nypistellään tyhjiin, niin silloin se on kiinnitetty ilmaan… Ja mikäs estää jotakin lautakuntaa jonain päivänä sanomasta, että sinun rahoillasi ostetaan palstoja kaiken maailman linnasta päästetyille suutareille ja kraatareilie… Istunpahan sentään tuohon kivelle seuraamaan, kuinka kauan piisaa aamu-unta talollisella, joka on nainut piikansa. Piialla tietenkään ei muuta olekaan kuin… ja unta.
— Kuinka minä sille oikeastaan tulin tämän taloni antaneeksi? Kyllästyin tämän maailman äänioikeuksiin ja muihin köyhälistöihin, luulin nuoren miehen paremmin jaksavan. Ämmät liversivät, että se käy naimassa siellä ja siellä — phyh — nyt makaa kamarissaan piikansa vieressä, vaikka kello tulee viisi. Minä valvon, mutta en hallitse taloa. Sitä ei hallitse kukaan, sen näkee ihan maan pinnastakin. On niinkuin tuo kovakuoriainenkin jo olisi täysin varma siitä, ettei sillekään kukaan mitään mahda. Äläs huoli, siihenpä jäit… Nuo sarat ovat niinkuin tuohon heitetyt, mutta sittenkään minä en niitä enää saa. Ne voidaan vaikka myydä. Myydä — maata!
Tässä aamuisessa yksinäisyydessä näiden sanojen kaamea sisältö täysin paljastui vaarille. Sehän on samaa kuin myisi omaa elävää lihaansa. Jollei ihminen eläissään pyri lisäämään tiluksiaan, niin mitä varten semmoinen ihminen elää? Jolla nyt kerran on tiluksia, eikä ole mikään hyyryhuoneissa asuva herraskepsu.
Hallita tiluksia ja kyetä niitä lisäämään! — se on miehen elämän himo ja kiihotin. Kun minulla olisi poika, josta minä tietäisin, että se aina niin jatkaa, että minun kohdallani aina niin tulee jatkumaan, niin minä kuolisin… Kas mikä voima piilee tämmöisessä kylässä, noissa rakennuksissa ja noissa pelloissa. Se on juuri sitä, sitä… Tässä minä istun ylläni tämä palttoo ja minä tiedän, mitä minä tahdon — ja minä lähden tästä sinne, minä en ole sitä menettänyt.
Hekumallinen kaiken omistamisen harhakuva hykerrytti vaarin vanhoja hermoja. — Polsan Iisakki on minun viholliseni — on minulla sentään edes vihollinen. Minä omistan vielä…
Mielikuvat jatkuvat: — Vainioilla uurastaa sata miestä ja minun nähdään tulevan tuota tietä pitkin. Minulla on valta määrätä missä liikutaan ja missä ei liikuta päivällä ja yöllä. Minä saan ajaa pois kenen tahdon, saan sanoa, kuka kenenkin nai, kaikki, kaikki on minun. Niin on aina maailman ääriin, vahva kurin side sitoo tiukkaan järjestykseen kaikki, kaikki. Maailma on kerrankin vapaa juonittelijoista ja rikkauden tavoittelijoista. Ihminen saa rauhan, minä niinkuin muutkin.
Vaarin korkein mielikuva oli saavuttanut täyden valtavuutensa ja lumovoimansa. Hän katseli taivasta, joka levisi kaiken yli, se oli kaiken tämän olevaisen uhkea kattolaitos, sen alla kaikki oli ja hän itse seisoi keskellä. Maailma on suuri ja suloinen ja sitä on hallittava… Kun ensin niin olisi, voisi ihminen ruveta ajattelemaan sitäkin, mitä papit ämmille ja lellerimäisille äijille vatkuttavat. Silloin voisin puhella Jumalan kanssa.
Mutta muuta ei tarvittu kuin jälleen yksi silmäys Pärsän taloon ja mielikuva alkoi ahdistaa. — Koko muu maailma on juuri vyörymässä Pärsää kohden, hän, vaari, on sittenkin isäntä, häntä haetaan, hänen on pidettävä Pärsä paikoillaan. Maailma ei määrää Pärsän oloja, ei lautakunnat eikä ruokakunnat, ei niin kauan kuin minä hengitän, ja minä hengitän vielä. Tuossa on Pärsän peltoja ja nuo ovat muun maailman peltoja, eivät ne ole yhtäläisiä, elleivät muutu Pärsän pelloiksi. Teitä on olevinaan rikkaita, mutta te olette typeriä ja veteliä, teidän varanne eivät ole sitä lajia, joka painaa… Nämä pellot ja tuo talo ja sitten vielä yksi pelto — sinne minä nyt menen, minä otan sen, otan omin käsin…
Vaarin rintakehässä jutkahti ilkeästi ja silmissä sumeni. Kuolemanajatus käväisi tajunnassa. Hän nousi ja lähti kuin sitä paeten etenemään Rantavainiolle päin. Hän tunsi voittaneensa kilpailun, kun pääsi vainion kulmaukseen.
Sen piti olla Polsan vainio, mutta Pärsän vaari ei sitä tällä hetkellä muistanut. Se oli hänen vainionsa, hänen nelikymmenvuotiasten tarmokkaitten juoniensa rakas esine. Kuinka somasti sen sarat notkahtivat tästä rantaan päin, kuinka se oli multavaa ja kuinka siinä nytkin ruis vihoitti! Oli kuin se ruis vieläkin olisi ilkkunut hänelle Polsan vaarin menestystä, — vaikkei sekään vaari enää Polsaa hallinnut — oli lapsettomana luovuttanut talonsa etäiselle sukulaiselleen, josta Pärsän vaari puolestaan ei halunnut mitään tietää. Tämän vainion kupeella seistessään edusti hän Pärsää ja maan omistajana oli yhä Polsan Iisakki. He olivat ne kylänmiehet, jotka tästä maasta olivat käyneet hoviräätit ja sinaatit, joiden tähden kylän isojako oli viipynyt vuosikymmeniä. Kolme maamittaria oli ehtinyt kuolla ennen kuin tämä asia oli päättynyt, jääden vainio lopullisesti Polsan haltuun vaarien väistyttyä ohjaksista molemmissa taloissa.
Mutta isäjumala ei ollut luonut ainoatakaan kapanalaa, joka niin olisi sopinut Pärsälle kuin tämä vainio. On arveluttavaa puhua Pärsän vaarin rakkaudesta, kun hän ei itse semmoista sanaa tuntenut, ja oli omasta puolestaan käyttänyt sitä eläissään vain yhden kerran ja silloinkin toisen perässä: vihillä ollessaan. Mutta tätä vainiota hän oli viidettäkymmentä vuotta rakastanut. Kun maailma Pärsän vaarista joskus tuntui mahdottomalta, sovitti hän askeleensa tänne päin ja oitis elpyi elinvoima. Kun hän tänä aamuna pitkästä ajasta nousi jalkeille, tiesi hän tajunsa pohjassa, että hän tänne lopulta kävelee. Ja kun rinnassa sitten pahaenteisesti jutkahti, niin hän lähti rientämään. Hän eli tästä vainiosta ja niin kauan kuin eli myös Polsan Iisakki, ei ollut hätää. Saattoi yhä odottaa sitä päivää, jona Iisakki saisi nähdä maan joutuvan Pärsälle. Se päivä saattoi tulla, vaikkei Pärsän vaarin mietomielinen poika piikoineen näyttänytkään välittävän isänsä ponnistuksista tässä enempää kuin muussakaan.
Kuume oli noussut Pärsän vaarin ruumiiseen ja hänen täytyi läähättäen pudottautua maantien pientarelle. Kuolemanajatus kävi päälle yhä tiukemmin. Hän katseli vaisusti käsiään ja palttootaan, yrittäen nautiskella siitä, että palttoo oli paikattu ja nuhruinen. Oli kuin se olisi ollut viimeinen uskollinen ystävä, rikkaan miehen ikivanha palttoo. Kyllä Rantavainiokin oli ystävä, mutta se oli siinä maaemon pinteessä eikä voinut lähteä mukaan — ja sitä raateli vieras käsi.
— Kyllä kai minä nyt kuolen — saisi tulla pappikin, mutta ei ole sillä minulle mitään sanomista — miehellä, jolla ei ikinä ole ollut omia vainioita. Näinkö kuolen, tähänkö jään, enkö saa mitään —? Jyrkkä aita erotti hänet vielä Rantavainion turpeesta. Väsynyt silmä himoitsi sinne, lepäämään, nukahtamaan.
Mutta silloin kuului takaa sykähyttävä ääni:
— Ruistaskos kattelet? — Se oli Polsan Iisakin ääni. Vaari käänsi hitaasti sairaan päänsä sinne päin ja vastasi:
— Saan kai minä sitä maantieltä kattella yhtä hyvin kuin sinäkin irvistellä.
Polsan vaari ei oikein ymmärtänyt naapurin sanoja, mutta jatkoi kumminkin parhaalta lautamiestyylillään:
— Niin, hyvä veli, sinä riitelit sitä minulta kaiken ikäsi etkä saanut, mutta nythän se vainio on Pärsän perästäkin.
— Häh? Vaarin katse oli kuin iskua odottavan eläimen, kun hän vilkaisi toisen kasvoihin nähdäkseen, puhuiko tämä totta.
— Sinä taidat, hyvä mies, olla sekaisin. Viime viikollahan meidän
Heikki sen myi Teidän Kallelle. Juu-juu, niinhän se lopulta kävi.
Polsan vaari oli kartellut naapurinsa katsetta, mutta kun hän nyt sinne päin silmäsi, niin hänkin hätkähti. Pärsän vaarin kasvot sinersivät ja silmissä oli harittava ilme. Niinpä niin — Polsan Iisakki tunsi sillä hetkellä lopullisesti ja peruuttamattomasti voittaneensa. Hän oli elänyt tämän hetken, oli itse saanut antaa tuon iskun riitaveljelleen. Tämä tiedonanto vainion vapaaehtoisesta myynnistä oli melkein kuin kuolinisku tuolle läähättävälle miehelle. Pärsä ei enää voinut sitä maata voittaa, Rantavainio oli häneltä ikuisesti mennyt sen tavan tähden, jolla se oli tullut. Polsan vaari syljeskeli arvokkaita lautamiehen sylkyjään ja puhua naskutteli edelleen:
— Juu-juu, keveämminhän ne nykyajan miehet luopuvat maistaan kuin me vanhasta palttoostamme, hm. Ei ole sinunkaan talossasi enää torpparia enempää kuin minunkaan talossani. Ensin myi teidän Kalle niinkuin alkajaisiksi kupparille sen pienen plätin, siitä se aikoi, ja viime viikolla sitten myivät molemmat kaikki mitä jälellä oli. Sai teidän talo sentään tästä nätin korvauksen, mutta Heikki ei näy välittävän mistään. Niinhän se on, niinhän se on. Taidat olla huonovointinen aina vaan…
Pärsän vaari kuuli tämän kaiken niinkuin etäisen huminan, näki Polsan Iisakin astelevan pois päin, tajusi, että kylässä jo kaikkialla oltiin ylhäällä. Näköpiirin laidasta lähestyi automobiili, Pärsän vaarin erikoisesti vihaama hevosten kauhu. Tyynemmätkin hevoset sitä pirua pelkäsivät eivätkä parhaatkaan saavuttaneet. Kun se ajoi suoraa tien kohtaa, näytti siltä kuin se olisi syöksynyt hänen päällensä — nyt aivan erikoisesti ilkkumaan häntä, talonpoikaa. Hiljentävät vielä vauhtiaan ja katsovat alas niinkuin mierolaiseen. — Siinä meni herroja, mitäs Rantavainio on niitten silmissä, mitä minä ja minun taloni, joka ei ole minun, vaan enemmän sen piian… Siinä meni herroja ja tuolla tulee uusia, kaksi kenonenää, maatonta pussiselkäsoovaria seteleineen, joita ovat herroilta saaneet… vetelevät palkkoja, mistä tahtovat… eivät ole edes kunnon kerjäläisiä.
Tämä Pärsän vaarin viimeinen aamuhetki, joka oli alkanut hiljaisesta pihasta, kokosi kaiken tuskan tähän yhteen tuokioon maantien pientarelle, toi siihen lähelle, mutta piti sittenkin erillään. Teki mieli edes kepillään heristää jotakin, jota aivot eivät enää jaksaneet selvästi määritellä. Hän ei jaksanut enää mitään edes vihata, sillä mikään ei näyttänyt enää häntä huomaavan. Yhä yltyvä tunne pitkästä, laajasta tappiosta kuristi tainnoksiin vanhan miehen.
Suloinen aamu kohosi päiväksi ja painui vähitellen leppeäksi illaksi. Kylä eli elämäänsä ja koki tapauksiaan, joita toiset kuulivat ennemmin, toiset myöhemmin. Muutamia ei kuultu koskaan. Kun aamullinen rysämies taas oli menossa ehtookokiomelleen, sai hän sivumennen kuulla, että Pärsän vaari makasi tajuttomana viimeisillään — oli aamulla varhain pyörtynyt maantien viereen ja sieltä korjattu, kun pari kulkumiestä oli tuonut tietoa. Mökin mies hätkähti ensin ja ihmetteli itsekseen painuessaan piennarpolkua ruuhelleen: kuinka hän oli sen jo silloin aamulla niin aavistanut. Saa nähdä, onko nyt kaloja, kun on näin ihmeellinen päivä…