VAPAUDEN TIELLÄ
Oli kyllä syytäkin epäillä jo silloin, kun Hilta siihen kunnankirjuri Salmiolle tuli, ettei se siinä kauan pysy. Hilta oli hulluimmillansa, kahdenkymmenen ikäinen sieväpäinen ja sorjavartinen tytönhuiskale, joka ei siihenastisissakaan palveluspaikoissaan ollut vanhentunut; vasta pari vuotta oli ollutkin kotoa poissa ja jo ehtinyt käväistä ainakin viidessä paikassa, välillä aina kotonakin poiketen. Kunnankirjurin Elli rouva taas oli tarkka ja tiukka ihminen, joka ei sietänyt yöjuoksuja eikä mitään sinne päin vivahtavaa. »Jos sinulla on sulhanen, oikea miehinen mies, niin sano se, ja sinä saat seurustella hänen kanssaan niin vapaasti kuin vaan itse tahdot» — niin kirjurinrouva sanoi palvelijoilleen. Kaiken lisäksi oli Hilta vielä kirjurinrouvan serkku ja lapsuuden tuttu; ei siinä mitään kuria voinut pitää. Arvattavasti rouva juuri tuon sukulaisuuden vuoksi tekikin yrityksen — tahtoi saada orpanansa paremmille jäljille.
Hilta ehti olla kirjurilla yksitoista kuukautta, mikä oli hänen tähänastinen saavutuksensa. Paljon hän ehti muuttuakin sinä aikana. Luultiin jo, että Lintulan Hiltasta ehkä sentään tulee vielä tasainen kunnon naisihminen. Hän jo saattoi jäädä pois iltamistakin, vaikka ne pidettiin vallan lähellä, ja taipui orpanansa ohjeisiin vaatteiden ostossa ja muussakin elämisessä.
Vaivaa siinä kyllä oli ollut Salmion rouvalla, ennenkuin niin pitkälle päästiin — ja keskeneräiseksihän se kasvatus sitten perästäkin sillä kertaa jäi. Kun Hilta saapui, oli hän kaikkinensa niinkuin päähenkilö jostain kansantajuisesta kertomuksesta, jonka rouva äskettäin muisti jostain lukeneensa. Neidin yllä oli vaatekerta, josta näki, että sen oli määrä olla sievä, ja oli kai ollutkin varsin hieno siinä kääreessä, johon ompelijatar oli sen laittanut — mutta tätä maailmaa varten sitä ei oltu tehty. Tytön muut tavarat olivat kahdessa Itämaisen tupakkatehtaan pahvirasiassa. Siellä oli sikin sokin nuhraisia hameita, vanhoja huvipostikirjeitä, kengät, jotka olivat olleet ruskeat, sukkavarras, jota oli kuumennettu. Hilta oli taas ollut pari viikkoa köyhän isänsä mökillä lähdettyään kävelemään edellisestä palveluspaikastaan. Ei ollut tullut siellä pestyä, kun ei ollut saippuaa eikä rahaa.
— Jaaha, vai semmoinen sinä olet, sanoi rouva. No nyt sinä ensi työksesi lähdet Ojansivuun ja tilaat sieltä vankan kopan. Käsket tehdä vahvoista päreistä ja varustaa hyvillä kulmapuilla. Tältä päivältä saat jo palkan, mutta sinun ei tarvitse vielä tehdä talon töitä. Paluumatkallasi ostat osuuskaupasta saippuaa ja rupeat sitten pesemään vaatteitasi.
Hiltasta oli hirvittävän vastenmielistä lähteä, mutta ei kehdannut juuri vielä vastaankaan sanoa: Mikä kiire niillä kopilla ja pesulla nyt olisi ollut — olisi sitä tämän päivän saanut muutenkin oleilla ja paikkoja katsella. Tai jos olisikin käskenyt tavallisiin piian töihin, mutta kun oitis tuommoisiin — ja mitä minun pesuni ja korini hänelle kuuluvat — kyllä tämä taitaa minulta pian jäädä. Menen kaupunkiin…
Kun Hilta palasi, ei hänellä ollutkaan saippuaa sitä määrää kuin olisi pitänyt, mutta oli sen sijaan livekiveä melkoinen annos.
— Mitäs sinä nyt olet ajatellut? Enhän minä sinun livekiveä käskenyt ostaa — etkä sinä sillä rahalla näitä ole saanutkaan.
— Minä aattelin, että rouva unohti livekiven ja ostin sitäkin. Lupasin maksaa lopun myöhemmin.
— Ei sinun minua serkkuasi rouvitella tarvitse, mutta muuten minä nyt nauran sinua. Etkö sinä, hyvä lapsi, sitä tiedä, että meillä ei koskaan tehdä niitä kumpaakaan: ei käytetä pesussa livekiveä eikä tehdä kauppiaalla velkaa. Meidän on parasta sopia näistä asioista jo ensi hetkellä, ettei ruveta suotta alkuunkaan, ellei jatkosta ole toivoa.
Alkuun kumminkin lähdettiin. Hiltalla oli kohtalaisen hyvä palkka, mutta — hän ei mitenkään tahtonut saada sitä haltuunsa. Rouvalla ei sattunut olemaan, kun Hiltan välttämättömästi olisi tarvinnut ostaa sitä taivaan sinistä vualeeta, jota juuri oli kauppaan saapunut. Hän olisi tarvinnut puvun palokunnan iltamiin seuraavaksi pyhäksi. Hiltan kieltä kihelmöi sanoakseen, että jäätiinpäs velkaa piialle, vaikkei jääty kauppiaalle. Sitä paitsi hänellä oli täysi syy epäillä rouvan vain juonittelevan, sillä kun tyttö harmissaan sanoi menevänsä iltamiin vanhalla vualeellaan, asettui rouva sitäkin kovasti vastustamaan.
— Saat iltamarahat ja lisäksi kymmenen markkaa, kun pysyt kotona.
Loppujen lopuksi Hilta sillä kertaa jäikin kotiin, jäi ja tuskitteli. Mutta seuraavana päivänä hän tavatessaan iltamissa olleita kumminkin tunsi hienoista iloa siitä, että hänellä oli kaksikymmentä markkaa enemmän, kun toisilla sen sijaan oli saman verran vähemmän. Vualeepuku jäi teettämättä. Sen sijaan hän hetkistä myöhemmin osti hyvää villakangasta ja teetti siitä puvun, joka hänellä oli joltisessakin kunnossa vielä silloin, kun hän kaupunkiin muutettuaan oli siellä joutunut ahdinkoon.
Sangen salakavalasti serkku pelaili hänen kanssaan. Säästöpankissa oli — asianomaisen siitä mitään tietämättä — tili myöskin neiti Hilda Lintulalla. Sinne ilmestyi joka kuukausi milloin viisikymmentä, milloin satakin markkaa.
— Meillä on nyt vähän ahdasta aikaa, valitteli kirjurinrouva, mutta pidä luku saatavistasi — kyllä sinä ne saat. Ja sinulla alkaa nyt olla vaatetta ylläsi ja lihonutkin olet.
Sillä iällä totutaan helposti. Hilta heittäytyi haaveelliseen yksinäisyyteen, vietti iltansa vanhojen postikorttiensa parissa ja noudatteli miten kuten voimakkaamman serkkunsa johteita. Kerran tämä vaihteen vuoksi alkoi kehoitella Hiltaa lähtemään iltamiin, jotka pidettiin jossain etäämmällä. Hilta lähtikin ja seuraavana aamuna sopi rouvan naureskella hänen huonoa tuultaan: iltamissa ei ollut ollenkaan hauskaa ja muutteesta tuntui rahan tuhlauskin harmittavan. Hilta tiuskasi:
— Ei minun olisi pitänyt sinun vanhan kitupiikin käskystä lähteä — sopi sen tietääkin, että sinä sen noidut koko matkan mahdottomaksi.
Niin mentiin ja Hiltan aavistamatta pankkitili kasvoi ja vaatevarastot lisääntyivät säännöllisesti. Ohjelmassa oli nyt talvipalttoon laittaminen ja sen yhteydessä käytiin monta pikku sotaa, jotka kumminkin lopuksi taas päättyivät rouvan voittoon.
— Mitä sinuakin se tarkkuutesi auttaa, kun ei ole edes rintaperillistä, sanoi Hilta.
— Pitäisikö minun sen vuoksi hajoittaa kaiken maailman tuuliin se keko, joka on karttunut minun ja mieheni työstä? Mitä varten minä sitten ollenkaan eläisin, jollen jättäisi maailmaa vähän paremmaksi kuin se oli minun tullessani?
Näin rouva aina sitoi Hiltan sanoissa, ja Hilta tyytyi osaansa.
Mutta sitten tuli se yksi ja ainoa, jota vastaan kaikki voimat ovat vähäiset. Tuli rakkaus. Hilta rakastui pulskeaan nuoreen sälliin Oskariin, joka sattumalta oleili täällä kotonaan, ennenkuin lähti Tampereelle autokouluun. Hänellä oli jo valmiina säärystimet ja samettihousutkin ja hän loisteli iltasin kirkonkylän raitilla ja kahvilassa. Hilta vilkui häntä niin kauan, että oli itse täydessä tulessa, eikä kulunut kauan, ennenkuin hän sai varmuuden siitä, että Oskarikin todella oli hänen. Silloin hän tuli vallan toistaitoiseksi.
— Nyt ovat hyvät neuvot tarpeen, mietti kirjurinrouva. Vastustus ei nyt auta vähääkään, joustavuuteen on turvattava. Täytyy antaa iltamarahat, muuten saattaa koko rakennus äkkiä romahtaa.
Rahat kylläkin, mutta entäs paitakysymys? Kuinkas se nyt sitten tällä kertaa järjestyy?
Hiltalla ei tullessaan juuri ollut paidasta tietoa ja oli hänellä yleensäkin melkoista elävämpi harrastus leninkeihin ja puseroihin, kuin alusvaatteisiin. Rouva siis oli ostanut liinaa ja teettänyt niistä muutamia paitoja, mutta — niihin ei pantu »prötyyriä». Itku ei ollut Hiltalta kaukana silloin kun ne paidat saapuivat. Nyt nuokin arvon vaatekappaleet olivat kaikki pesemättöminä. Rouva oli jo viikko sitten siitä huomauttanut ja varannut Hiltalle tarpeellisen ajan, mutta pesemättä ne vaan olivat jääneet. Rouva puolestaan oli jäänyt odottamaan juuri tämmöistä tapausta.
Jotenkin hermostuneena Hilta teki iltamavalmistuksiaan. Rouva antoi hänen rauhassa hääriä, mutta sattui kumminkin menemään keittiöön äkkiodottamatta kaikkein pahimmalla hetkellä: hän pääsi näkemään yhden lukemattomista rakkauden sivuseurauksista. Hiltalla oli sylissään paita, joka itse näytti häpeävän omaa pesemättömyyttään ja sitä käsittelyä, jonka alaiseksi se nyt oli joutunut. Hiltalla näet oli sylissään myös sievä mitta uuden uutukaista, osuuskaupan kaikkein hienointa ja leveintä »prötyyriä», jota hän pareillaan ompeli tuon suruvoittoisen vaatekappaleen pääntiehen ja käsiaukkoihin. Rouva käsitti siinä hetkessä, kuinka vähiin hänen kasvatusponnistuksensa olivat jääneet.
Harmista itkien Hilta kivahti: — jotain täytyy keinotella tämmöisessä paikassa, kun ei saa palkkojaan, että voisi rääsynsä laittaa ihmisten tavalla.
Rouva harkitsi parhaaksi poistua mitään sanomatta — ehkäpä vielä tulee parempi hetki.
Sitä ei kumminkaan tullut. Noissa iltamissa oli Hiltalla niin hauskaa, että hän seuraavana päivänä vain hyräili tunteellisesti ja näytti kokonaan unohtaneen eilenehtoolliset prötyyrihuolensa. Rouva oli hänelle pelkkää ilmaa ja talon työt hän teki ylevän alistuvasti.
* * * * *
Uusi suunta kiihtyi nyt vauhdissaan ja niin tuli sitten se paha perjantai-ilta, jolloin isäntäväen ja palvelijan edut kävivät niin jyrkästi ristiin, että risahdusta ei voitu välttää. Mikä hirtehinen nyt sovittikin niin, että kirjurin herrasväellä oli välttämätön mentävä juuri sinä iltana, jona Sofööri-Oskarikin vietti läksiäisiään. Taloa ei voitu jättää tyhjäksi, mutta kaikkien olisi pitänyt mennä. Kirjuri itse sanoi Hiltalle vakavasti, että he lähtivät siksi harvoin iltahuviin, että Hiltan silloin on muitta mutinoitta jäätävä kotiin. Hilta siis jäi — tai oli jäävinään. Sillä kun herrasväki oli juuri päässyt pielen taakse, syti Hilta pellit kiinni puolipuissa, siisti itsensä tavallista nopsemmin ja livahti tiehensä. Avaimen hän pisti oven vuorilaudan väliin niin, että sen hyvin piti näkymän.
Kello yksitoista herra ja rouva tulivat kotiin ja aikansa turhaan ryskytettyään vihdoin huomasivatkin avaimen. He astuivat äänettöminä sisään, missä sakea häkä hankki työntää heidät selälleen.
— Nyt on mitta täysi, jupisi kirjuri aukoessaan ovia.
Välien rikkuminen ei olisi voinut tulla Hiltalle sopivampaan aikaan: hän pääsi lähtemään Tampereelle heti Oskarin perässä. Riemu täytti hänen mielensä, kun hän ajatteli sitä sievää summaa, joka hänellä oli kirjurilta perimättä. Olivatkin saaneet sillä tavalla pitää toisen ihmisen rahoja — kohta vuosi kulunut, eikä aivan ainoan kuun palkkaa ole ajallansa maksettu. Saa nähdä, onko herrasväellä nyt maksaa.
Kyllä oli, mutta erinomaisesti rouva osasi särkeä vielä tämänkin riemun. Sillä kysyttyään määrää ja sen kuultuaan rouva veti esiin säästöpankkikirjan.
— Tässä ovat rahasi. Ne on päivälleen saatettu pankkiin…
— Jaa en minä ole velvollinen pankeista palkkojani hakemaan.
— Huomaa, että sinä tänään vielä olet minun palveluksessani ja menet siis minun käskystäni hakemaan rahasi pankista. Ne ovat siellä kasvaneet korkoa jonkun verran enemmän kuin prötyyreissä ja vualeissa — ja muutenkin sopii sinun nyt hyvin tehdä vertailu tulopäiväsi ja lähtöpäiväsi välillä… Taisi tulla se kori liian pieni sittenkin, mutta voithan sinä käyttää niitä paperossilaatikoita, jotka sinulla oli tullessasi… Ja kun sinä nyt menet sinne kaupunkiin, niin muista korjauttaa nuo kaksi etuhammastasi, niissä on vian alkua…
* * * * *
Eipä voi juuri ajatella iloisempaa ihmistä kuin neiti Hilda Lintula, joka nyt tästä maalaiskirkonkylästä matkusti Tampereelle. Vapaus on ihmiselle ihana asia, se voi joskus olla leipää ihanampi — ainakin niin kauan kuin molempia on. Kuinka tavattoman ahdasta olikaan elämä ollut tähän asti. Selvimmin hän oli sen tuntenut Oskarin seurassa — niinkuin olisi tuo ahtaus jonain vieroittavana henkenä säteillyt hänestä Oskaria kohden, tuota raikasta, iloista miestä, joka ei varmaankaan koskaan ollut mitään kahletta kantanut. Oskarin hymyssä oli joskus ollut niinkuin pientä säälin värettä ja silloin oli Hilta ajatellut, että jaksaneeko hän koskaan kasvaa Oskarin rinnalle. Ei ainakaan niin kauan kuin hän nuhkii kirjurin pienissä nurkissa ja antaa saidan orpanansa ohjailla pukuasioitaan. — Kaupungissa esiinnytään toisella tavalla, oli Oskari sanonut. Niinpä niin, siellä esiinnytään… Täällä vain ollaan piikana.
Pankissa oli rahaa hyvän joukon toista sataa enemmän, kuin Hilta laski olevansa saamassa. — Tämä on semmoinen talo, että täällä lisääntyy raha itsellään, sanoi johtaja, joka tiesi kirjurinrouvan toimet. Kaikkiaan siellä oli vähän päälle kahdeksansataa, mutta johtaja puhui, ettei hän nyt tällä hetkellä antaisi muuta kuin viisisataa — eikö loppu saisi jäädä edelleen pankkiin? Tai jos neiti niin tahtoo, voi kaupungin säästöpankki kyllä ottaa vastatakseen tämän lopun ja antaa sieltä samanlaisen kirjan. On hauskempi jatkaa siellä säästämistä, kun on jo täältä alku.
Hilta ei paljoa kuunnellut johtajan pakinoita — otti mitä annettiin ja lähti. Mutta noissa seteleissä oli jokin ikäänkuin kirous sellainen, että tuntui vastenmieliseltä käyttää niitä tällä vapauden tiellä. Ne polttivat ja vaivasivat ja hän jo ajatteli, että kunhan pääsee kaupunkiin, niin vie heidät koko lehut kiireen kaupalla takaisin pankkiin. Tarpeitahan Hiltalla oli paljon — ei tosin tiettyjä, mutta sitä jännittävämpiä. Mutta nämä rahat — jollakin tavoin keveämpiä, noin vain käteen saatuja niiden olisi pitänyt olla. Mieluummin sittenkin vaikka lainattuja.
Talvipalttoo olisi tarvinnut ostaa — hän vihasi tuota vankkaa vaatekappaletta, jonka kirjurin rouva oli valinnut. Kun saisi sen myytyä, mutta kukapa semmoista kaupungissa ostaisi. Sitä paitsi kirkuivat nuo setelit ihan Salmion rouvan äänellä, että me olemme sinun kokovuotinen säästösi… Olkoon sillänsä — Hilta vei kaksisataa pankkiin ja jätti loput taskuunsa, käyttipä heitä sitten mihin tahansa. Ja kummallista oli, että nuo loput sen jälkeen tuntuivatkin keveämmiltä, niinkuin olisi niistä jonkun veron maksanut. Tutustuttuaan lähemmin asunto- ja työtoveriinsa hän tämän johdolla helposti löysi sopivia tilaisuuksia niiden käyttämiseen; Saipa antaa tälle lainaksikin viisikymmentä markkaa.
Hilta tapasi Oskarin vasta muutaman päivän päästä ollessaan kävelyllä ystävättärensä kanssa, — poika tuli illalla vastaan Hämeenkadulla iloisessa seurassa, jossa oli sekä miehiä että naisia. Hän näytti hämmästyvän tätä odottamatonta jälleennäkemistä, mutta hämmästyksessä oli jotain vierasta, niinkuin olisi tämä kohtaus tullut sopimattomasti. Hän ei heti ymmärtänyt edes kääntyä tervehtimään, vaan jatkoi ensin matkaansa. Hetken kuluttua sentään tuli takaa päin seuraan liittyen, ja he saivat selvitellä asiaa kolmannen läsnäollessa. Kohtaus oli kaikin puolin nolo — semmoista teennäistä leikin tavoittelelua, johon turvaudutaan silloin, kun kummankin mieli oikeastaan on muualla. Oskari tietysti luuli, että tyttö oli muitta mutkitta vaan lähtenyt hänen perässään tänne. Hilta taas vaistosi tämän Oskarin ajatuksen.
— Keitä ne siinä sinun kanssasi olivat? kysyi Hilta.
— Tavallisia trokupoikia vaan — pitääkin lähteä sinne. Kai sitä pian paremminkin treffataan — missä sinä asut?
Siltä kävelyretkeltä palattuaan Hilta vasta oikein tunsi olevansa kaupunkilainen. Jos hänellä vielä olisivat ne setelit olleet käsillä, olisi hän heti mennyt ja sittenkin ostanut sen talvipalttoon. Nyt hän meni ja osti vain lakin ja päällyskengät. Hilma Hakala, ystävä ja asuintoveri, auttoi häntä valinnassa, kykenipä vielä lyhentämään sitä viidenkymmenen markan lainaansakin kahdellatoista markalla, kun Hiltan rahat sen verran puuttuivat. Loppu jäi seuraavaan kevääseen ja sitten edelleen, kun Hilma eräänä yönä äkkiä katosi…
Kohdatessaan uudelleen Oskarinsa Hilta selvästi huomasi, että Oskaria tosiaan vaivasi tämä hänen äkillinen kaupunkiin tulonsa. Oskari alkoi heti puhella, että täällä on vaikea yhtäkkiä saada työpaikkaa ja rahaakin kuluu paljon. Häneltäkin on mennyt niin ja niin — täytyi jo vipata yhdeltä huijupojalta, vaikka kyllä niittenkin kanssa saa varansa pitää. Mutta Hiltapa selitti, että hänellä jo on työpaikka ja että hän sentään kykeni hiukan ostamaankin — »että-mä herralle paremmin kelpaisin», lisäsi hän ja tunsi, kuinka hyvää nuo sanat tekivät. Hän ilmoitti vielä, etteivät hänen rahansa suinkaan näihiinkään kaikki menneet. — »Tuossa talossa on kanssa», sanoi hän veikeästi viitaten pankkirakennukseen, jonka ohitse he juuri kulkivat. Näin sanoessaan hän tunsi, kuinka noista pankissa olevista rahoistakin yhtäkkiä katosi se ahdistava paino, joka niiden mukana oli maalta seurannut. Oli hauska ne sieltä minä päivänä tahansa ottaa, jos Oskarin kanssa niin tulisi puhuttua.
Heidän kesken muodostui nyt itsestään semmoinen tapa, että kohtauksista ei sovittu etukäteen. Hilta lähti illalla Hilman kanssa ulos ja kummankin mielessä sykki onnen aavistelu. He poikkesivat tuttuun kahvilaan, jossa poikien myös oli tapana istua. Jos nämä olivat siellä, virisi pöytien välille hauska kiusoittelu, jota jatkettiin tuntikausi, kunnes jompi kumpi seura ensin lähti, tytöt kauheasti kikattaen ja yhtäkkiä poiketen poikien edeltä johonkin uuteen paikkaan: toiseen kahvilaan tai eläviin kuviin, Vasta myöhemmin antauduttiin yhteen ja tultiin milloin poikien, milloin tyttöjen kamariin.
Joskus oli tiedossa hauskat iltamat. Tytöt pysyivät näkymättömissä, he eivät tahtoneet tietää poikien aikeista — oli suloista tehdä valmistuksiaan pienessä jännityksessä. Hilta kävi pankissa — hän tahtoi kerrankin laittaa itsensä oikeaan kuntoon, nyt kun hän jo ymmärsi ne asiat. Jokin vaisto taisi kuiskata, että tällaisia laitoksia ei niillä rahoilla enää pitkälle jatkettaisi, mutta — saihan hän hyvää palkkaa ja nämä pankkirahat nyt olivat muutenkin semmoisia kuin olivat… Silkkipusero ja kiiltokengät — Hilma ymmärsi varsin hyvin, että hän nyt tuli olemaan komeimpia tyttöjä, mitä siellä iltamissa oli. Ja niin olikin asian laita. Ystävättäret tulivat paikalle aivan alussa, ja Hiltalla oli kolme hyvää poikatuttua, kun Oskari saapui. Hilman poika ei tullut perästäkään, mutta se näytti häntä pikemmin ilahuttavan kuin surettavan. Hilma oli joskus niin kummallinen — ei Hilta aina voinut sen mieltä ymmärtää.
Hilta pysyi Oskarinsa kanssa ja loppupuolessa Hilma kuiskasi Hiltalle:
— Mene sinne vaan poikasi kanssa, minä menen muualle enkä tule ennenkuin aamulla. Morjens vaan…
Se olisi ollut ihana yö eikä aamussakaan olisi ollut mitään vikaa. Kallis silkkipusero oli tosin surkean näköinen ja kiiltokengissä oli pahoja naarmuja, mutta mitäpä niistä tällä aamuhetkellä. Mieli souteli ihanassa jälkitunnelmassa, ei ollut katumuksen hetki tämä. — Mikä onkaan minun ikäni? Kaksikymmentä yksi vuotta — ja tässä ovat käsivarteni… Hyvin olisi kaikki ollut, ellei juuri sinä pyhäaamuna olisi tullut se vastenmielinen kirje.
Se oli vastenmielinen heti ensi näkemältä — osoite kankeata maalaiskäsialaa. Ajatus kieltäytyi kaikesta arvailusta — onneksi ei Hilma vieläkään ollut tullut, saattoi avata sen yksinänsä.
»Rakas tyttäreni, nyt kirjoitan sinulle…»
— Mitä? Alla oli »isäsi Davit Lintula», mutta eihän isä osaa kirjoittaa. Kukahan tätä on törkkinyt?
»…ja ilmoitan, että olen muuton voinu hyvin, mutta nyt olen jo kaks viikkoo maannu sängysä kipeenä ja minä näin sen valo kuvan jonkas lähetit santralle vaikkes mulle lähettäny ja aattelin sitte että kun kuulin Salmion Prouvalta että sinulla oli nätisti kassasa rahaa kus lähdit niin aattelin että jos sinun passais lähettää hiukan vanhalle isälles kun on kansa joskus Sinua muistanu…»
Se oli se varhaiskeväinen sunnuntaiaamu. Ilma oli kirkkaan suojakas, kyyhkyset kuhertelivat naapuritalon räystäällä. Hilma tuli kotiin »kivalta» retkeltään ja heittäytyi heti vaatteissaan sängyn päälle nukkumaan.
Ajatus haki vaistomaisesti jotain nykyhetkistä harkittavaa. Hän otti peilin ja alkoi tarkastella hampaitaan — keskimmäisissä ylähampaissa oli vika ehtinyt jo pitkälle. Jos ne katkeavat, on hänen muotonsa kamala. Sitähän se oli Salmion Ellikin jo silloin lähtiessä, kauan sitten huomauttanut — Salmion Elli, jolta isä oli kuullut, että — äsh… Kylläpä se osasi tuo ihminen kuorsata ja hossata. Missä oli mahtanut yönsä viettää — missä itse vietin? — Oskarihan on minun sulhaseni, nyt entistä varmemmin… Mutta jos se jättää? — Nuo hampaat on todella korjattava… täytyy ottaa rahaa pankista… sitä rahaa, jota Salmion Elli… jolta isä on kuullut, että…
Hirmuisen kallis silkkipusero ja kiiltokengät olivat yhä siinä eikä tehnyt mieli edes niitä siitä pois nostaa… Monen maalaistytön on käynyt täällä hullusti, mutta enhän minä ole sellainen maalaistyttö nyt enää… Mikä minä olin silloin, kun Salmion Elli vikitteli minua pysymään poissa iltamista — ja mitäs ne semmoiset iltamat näitten rinnalla olivatkaan? Oskari vakuuttaa, ettei minulle täällä mitään kummia tapahdu, niin kauan kuin hänen tuttunaan pysyn. Pian se pääsee autokoulusta ja sitten voidaan mennä naimisiin… Pyhänä ei pankki ole auki, enhän minä tänään voi saada itsekään… Isä on kipeänä, koko tämänkin päivän hän siellä kotona… mutta enhän minä tänään mitään saa, pääsen tuskin illalla ulos… Ja hampaat on laitettava ja Oskarin kanssa täytyy puhua vakavasti siitä asiasta, se oli sellaista köykäistä viime yönäkin…
Tästä keväisestä sunnuntaiaamusta ja -päivästä muodostui Hiltan tietämättä eräänlainen taitekohta hänen kaupunkielämäänsä. Nuo hätäiset hyvätpäätökset olivat oireita siitä, että jotain nyt oli luisumassa jonnekin. Hänen pohjimainen vaistonsa kuiskasi, että päätökset jäävät täyttämättä sittenkin, vaikka pankki on auki ja lääkäri ottaa vastaan. Hän oli olevinaan niinkuin ei olisi isänsä kirjettä koskaan saanutkaan, hän torjui ne kotoisten teitten ja nurkkien kuvat, jotka aurinko loihti mieleen aina kun tuon kirjeenkin… Huomenna kävi jo helpommin. Sitten jonain päivänä tuli kirje myös Salmion Elliltä, kirjurinrouvalta. Silmät lukivat sen läpi todeten siinä samoja asioita, mutta mieleen se ei pystynyt. Tuntui melkein siltä kuin olisi varkain lukenut toisen kirjettä. Hauskuus oli yhä helposti saatavissa, ehkäpä entistä helpommin, mutta iloa ei ollut muissa kuin noissa tunkeilevissa kuvissa, jotka luonto torjui.
Neiti Lintula oppi hyvin tuntemaan kaupungin kahvilat ja elävätkuvat ja kesän tullen myöskin Pyynikin puolen soittoineen ja autoineen. Hän liikkui jo ulkosalla muittenkin kanssa kuin Oskarin, ei enää kysytty hänen säästöjään — oli niitä, jotka tarjosivat. Oskari oli koulunsa päätettyään ruvennut oikein sofööriksi ja pysyi usein näkymättömissä monta päivää; oli ollut pitkillä matkoilla herroja kyydissä. Kerran hän tuli odottamatta Hiltan asuntoon, päissään ja raivon näköisenä, kävi sanaa sanomatta Hiltaa kurkusta… kyökkikunnan akat kuulivat vain Hiltan itkuisia kuiskauksia. Sinä iltana Hilta tosiaan itki kunnollisesti: ei hän niillä Pyynikin retkillään ollut mitään pahaa tehnyt — »totta-ma jossain käyn, kun sinä olet poissa päiväkausia».
— Niin minä olen ja tulen olemaan.
Raa'asti Oskari puhui hänen mätänevistä hampaistaankin. Kului pari tuntia ennenkuin päästiin entiseen hempeyteen, mutta vakavat tulevaisuuden suunnitelmat jäivät sillä kertaa, kuten ennen — ja vastakin.
Noina viikkoina Oskari muutenkin muuttui yhä salaperäisemmäksi. Hän puhui autopulaakististaan, puhui vekseleistä ja niiden uusimisista. Noitui pankkeja, jotka ensin antavat auliisti rahoja ja sitten kiristävät. — Mutta mistäs ne osakkailleen voittoja jakaisivat.
— Oletkos koettanut säästöpankkia? sanoi Hilta jotain sanoakseen.
— Phöh, äänsi Oskari halveksivasti ja murjotti edelleen. Eikä taas tämän jälkeen ollut muutamaan päivään näkyvissä.
Kun hän sitten vihdoin tuli, oli hän kovin kiihtynyt ja vaati Hiltalta heti kaikki rahat, mitä tällä suinkin oli. Pankissa oli vielä kaksisataa ynnä korot, joita kumminkaan ei vielä oltu laskettu eikä siis voitu maksaakaan. Rahat saatuaan Oskari huristi autolla pois luvaten myöhemmin selittää kaikki.
Se selitys jäi kokolailla myöhäiseen — se on vieläkin antamatta ja Sofööri-Oskarin puolesta se pysyykin antamatta. Eräänä kesäkuun yönä tapahtui kuitenkin tämän näytelmän nopea ja perinpohjainen loppuselvittely.
Siitä tehtaasta, jossa Hilma ja Hilta kävivät, vähennettiin alkaneen pulan vuoksi työväkeä, jolloin heidätkin molemmat sanottiin irti. Sovitettiin niin, että jälkimmäinen irtisanomisviikko tuli lomaviikoksi ja sitä nämä neitoset nyt viettivät. Hiltan mieleen oli tullut, että pitäisi kai käydä maalla, mutta isän ja Salmion rouvan kirjeet tulivat samassa mieleen ja hän torjui koko ajatuksen. Hilma oli ruvennut viettämään yhä säännöttömämpää elämää ja oli nykyään enää harvoin öitä kotona. Olipa muutaman kerran yrittänyt tuoda jotain hämäriä seuroja kotiinkin, mutta olivat kyökkikunnan akat tällöin nostaneet pelottavan melun.
Hilta oleili jo iltojakin yksin kotosalla, raukeana elämäänsä eteenpäin ajatellen — ja joskus jo hiukan taaksekin päin. Katujen ja puistojen valkeus ja vehmaus saivat liikkujatkin näyttämään toisenlaisilta — niinkuin hiljalleen kävellessään olisivat vain muistelleet menneitä talvi- ja kevätkuukausia. Oskaria ei näkynyt, autoasema oli tyhjä… Hilta asteli kotiin kamariinsa ikävöimään, jotain…
Kahdentoista aikaan kuului melua kadulta, talon kohdalta. Hilta meni akkunaan katsomaan. Siellä oli joukko miehiä ja kaksi poliisia Hilman ympärillä. Kaksi miehistä oli juovuksissa ja poliisit yrittivät kuljettaa niitä pois, toiset kaksi, jotka olivat selviä, pitivät kiinni Hilmasta. Lopulta siihen tuli ajurikin ja toinen juopuneista pantiin siihen. Hilma itki niiden toisten käsissä, kunnes kaikki lähtivät.
Haaveellinen yö oli äkkiä saanut eloa…
Seuraavana aamuna olivat ne samat miehet Hiltan kamarissa.
— Te olette samaa sakkia kuin Hakalakin, teidän on kanssa käytävä konttoriin. Olette myös vetelehtinyt öisin miesten kanssa.
Jotain tuttua mutta tähän asti muistamatonta jymähti Hiltan tajuntaan.
Vasta hetken päästä hän sai sanottua:
— Olen minä sulhaseni kanssa.
— Kuka se muka on?
— Oskari Riutta, autonkuljettaja.
— Jaa — sehän se on ollut poikaa. Yksi heila parkui sen piilin perässä niin että hankki järki mennä viime yönä kun se tapettiin.
— Kuka tapettiin?
— Sama Riutta juuri.
Hiltan hätä ja epätoivo vaikutti rauhoittavasti etsiviin. Kyökkikunnan vaimot vakuuttivat myös, ettei Hiltassa täällä ole mitään huonon elämän merkkejä havaittu ja että hän todella oli sen soföörin varma morsian. Ankarin varoituksin poliisit poistuivat, mutta sanoivat mennessään, että Hiltaa voidaan kuulustella murha-asian yhteydessä.
Päivän sanomalehdistä Hilta sai tiedot asiasta. Murhaaja ja murhattu lienevät olleet jonkinlaisessa autoyhtiössä keskenään ja sekavien raha-asioittensa vuoksi riitaantuneet, jolloin toinen iski toista tikarilla. Näin on kertonut murhatun morsian, joka tapauksen sattuessa oli hänen kanssaan ajelulla. Molemmat ovat muuten olleet tunnettuja huijareita.
Murhatun morsian…
Hilta sai käydä poliisikamarissa itkien vakuuttamassa, ettei hän ollut tavannut Oskaria sitten, kun tämä oli häneltä rahat tahtonut. Se uskottiin. Kehoitettiin vain palaamaan kotiseudulleen nyt, kun työtkin ovat loppuneet.
Pankissa olivat ne laskemattomat korot vielä jälellä. Niillä Hilta nyt pääsi matkustamaan, selvittyään hädin tuskin omastaan ja Hilman vuokrasta. Erään tutun torpparin rattailla hän lähti ajaa nytkyttämään kotipitäjäänsä. Matka tuntui näin neuvoin nyt paljoa viehättävämmältä kuin junalla ja laivalla, joilla myöskin olisi sopinut lähteä. Oli niinkuin olisi päässyt pikemmin pois siitä, mistä hän nyttemmin halusikin vain pois.
* * * * *
— Jaaha, vai semmoinen sinä nyt olet, sanoi kirjurin rouva, kun Hilta taas istui hänen keittiössään. — Onpa korisi säilynyt eheänä, mutta paidat näkyvät olevan samassa kunnossa kuin olivat lähteissäsikin. Ei mar sentään — prötyyriä näkyy olevan… Ja hampaasi olet sittenkin päästänyt tuolla tavalla menemään.
Hän sai nyt rauhassa puhella, ei Hilta tiuskinut eikä nakellut niskojaan. Matka Tampereelta oli kestänyt siksi kauan nytkyttää, että kyyneleet olivat monta kertaa ehtineet kierähtää silmänurkkiin ja siten yhdessä väsymyksen ja kesäisen hempeyden kanssa pehmittää hänen luontonsa perin pohjin. Kun hän kyytimieheltään kuuli, ettei Salmiolla tällä hetkellä ollut palvelijaa — ellei nyt eilen tai tänään ollut tullut — niin poikkesi Hilta sinne niinkuin kotiinsa.
Ja aivan samoin kuin viime kerralla ensi työksi laitettiin kori, niin laitettiin nyt hampaat — tehtaalle oli keväällä tullut hammaslääkäri, sinne sai Hilta nyt lähteä yllään Salmion rouvan paita ilman prötyyriä, kun omista ei ollut päälle pantavaa. Sieltä palattuaan sai tytär lähteä isäänsä katsomaan. Hän sai kuulla ukolta itseltään, että Salmion rouva oli häntä kivun aikana autellut, niin ettei sentään mitään ollut puuttunut.
— Saa nähdä, aikookohan sitten nyt sinulta kiskoa niitä takaisin, sanoi ukko huolestuneella äänellä. — Kai ne minulta kumminkin maksamatta pysyy.
Hiltan elämä kirjurilla jatkui sitten taas ulkonaisesti entisen laatuisena livekiveen, prötyyriin, vualeihin ja velan tekoon nähden. Salmion rouva karttoi tarkoin kaikkia kyselyjä ja varjeli Hiltaa kyselijöiltäkin — Hilta sai olla melkein niinkuin itse tahtoi. Ei tullut riitaa edes iltamiin menoista, sillä Hilta ei niihin nyt ollenkaan pyrkinyt.
Ei heillä ollut puhetta edes palkasta, ennenkuin kuukausi tuli täyteen.
Rouva tuli silloin rahatukko kädessä Hiltan luo ja sanoi:
— Kuinkas nyt sitten tehdään — en minä mielelläni maksaisi sinulle sen enempää kuin viime vuonna. Mutta minkämoisille palkoille sinä siellä kaupungissa olet tottunut?
Pankkiin panosta ei rouva nyt puhunut ollenkaan. Kun Hilta ei hänelle mitään vastannut, antoi hän rahat ja sanoi:
— Ehkä vaitiolo on myöntymisen merkki — ja meni pois.
Rahat kädessä Hilta puhkesi hiljaiseen itkuun — eihän sille mitään voinut, tuli niin kovasti kaikki mieleen. Seuraavana päivänä hän hartaasti vei rahansa säästöpankkiin, veipä niin tyystin, että joutui pian pulaan. Silloin sanoi kirjurin rouva:
— Älä sinä nyt rupea itseäsi kiusaamaan. Ei sitä varten eletä, että säästetään — saiturit niin tekevät.
Rouva jatkoi esitelmäänsä pitemmällekin, kunnes Hilta vihdoin ärähti:
— Ei sinun tapojasi kanssa kukaan taida.
Mutta hän hymyili sitä sanoessaan lämmintä ja kiitollista hymyä.
* * * * *
Hilta oli nyt kunnankirjurilla kaksi vuotta yhtä mittaa. Toisen vuoden loppupuolella tapahtui hänen toinen itkemisensä, eräänä keväisenä iltana, kun nuorisoseuran talolla oli teatterinäytäntö. Muuan mies tuli häntä sinne noutamaan — nuori koneenkäyttäjä, joka äskettäin oli saanut paikan suuressa tamperelaisessa tehtaassa. Hän ei ollut puhunut Elli rouvalle mitään koko asiasta, mutta kun hän näki Saarisen tulevan — se oli miehen nimi — ailahti hänen mielensä niin hyväksi, että vedet taas herahtivat, niinkuin silloin ensimäistä palkkaa saadessa.
Pian he sitten menivätkin naimisiin ja muuttivat Tampereelle. Mutta vallan toisilla edellytyksillä tämä Hilta nyt saapui tuohon nuoruutensa tuttuun pesään. Niinkuin kauempaa, hyvin kaukaa, hän katseli kahviloita, eläviäkuvia ja muita — autoja hän aivan erikoisesti kavahti. Siitäkin hänen mielensä oli hyvä, että heidän asuntonsa sattui olemaan vallan toisella puolella kaupunkia.
Niinkuin jokin ihmepäivä oli se, kun Salmion Elli sitten kerran aikojen päästä tuli nuorta paria katsomaan. Hilta kunnioitti nyttemmin kovasti tuota hiukan kirpeätä muijaa, jonka ohimoilla jo alkoi näkyä iän kuuraa. Salmion rouva kulki terhakkana heidän huoneissaan ja tutki kaikki paikat niinkuin mikäkin tarkastaja eikä suinkaan säästänyt neuvojaan eikä huomautuksiaan. Mutta kun Hiltan muutamanviikkoinen esikoinen sitten heräsi ja äiti nosti sen rinnalle, kelpasi hänen sanoa tuolle viisaalle lapsettomalle orpanalleen:
— Mutta mitäs sinä tähän tiedät?
Salmion rouva painui tällöin ikäänkuin hiukan pienemmäksi. Hän nytkähytti vain vähän päätään ja hymyili mielevästi.