ERÄÄN TALOLLISEN JOULUAATTO
Vistin Miina, iäkäs leski-ihminen ja Vistin O.003 manttaalin veroisen tilan emäntä ja haltija oli herännyt kissan naukaisuun ja sitä ulos päästäessään huomannut, että pirtti oli melkoisen kylmä; saattoi näkemättäkin aavistaa, että vesisanko ovipielessä oli jäähileessä. Ja kuinkas mahtoi olla lapsi paran laita? Sikeästi se kumminkin nukkui tuossa sängyn keskipaikkeilla vanhan toppipeiton puolikkaan alla. Oli täytynyt sovittaa sen makuupaikka alemmaksi sänkyyn, pois oikealta päänaluselta. Jos sen asetti oikein ylös rinnallensa, niin se potki puksutti kaiken yötä Miinan hellää sydänalaa. Se on Iitan tyttö, Miina on sen mummu. Missä lehjannee Iita itse…
Nuo kuivat varvut ja puuntikut muurin holvissa ovat talvisen aamunousun makupaloja; ne ovat melkein kuin jotain hyvää syötävää. Kun niitä panee pesään kolmijalan alle, syttyvät ne ensi virityksellä ja niiden toten palaa pihistävät siinä sitten tuoreemmatkin puut. Ja kahvi kiehuu täyttäen tuoksullaan lämpenevän tuvan. Akkunaruudut, joissa äsken oli kuinka vahva jääkarsta, alkavat jo sulaa yläsyrjästään; sillaikaa kun kahvi selkiää, saa Miina kurkistella sulista paikoista pihalle, jossa jo on kellanpunertava joulukuun aamu. Savut nousevat taloista ja jostain on kuuluvinaan reen narinaa. Kas kun makasinkin myöhäiseen. — Niin, ja tämähän on vielä jouluaatto, heikkarissa. — Nouse pian ny' plikka sinäkin.
Peiton alla aukesi killelleen kaksi eloisaa pikku silmää katselemaan pirttiä ja Miinaa, joiden kummankin lukemattomat tutut piirteet pian häihdyttivät olemattomiin unen monimutkaiset ihanuudet. Pesän loimottava tuli, jäiset ikkunaruudut ja turvallisesti häärivä mummu lupasivat tajunnalle riittävää korvausta, pitkän raikkaan päivän tuhansine tapauksineen.
Mummu toi tassutti omalla kupillaan tilkan kahvia ja puhua ropisi koko ajan:
»— huomannutkaan minäkään kun makasin puoleen päivään ja on jouluaattokin eikä meitillä ole vielä mitään jouluksemme hankittuna. Puetaan nyt ja lähdetään katsomaan, saisimmeko Tiuralta vähän sianlihan koipea taikka jotain muuta särvintä…» Loppusanoissa oli maanitteleva sävy.
Se oli kovin mieluinen sanoma Saimalle, pikku tytölle. Pueskellessaan lämpimiä ryysyjä ylleen hän pakisi samaan tapaan kuin mummukin koettaen vakuuttaa, että mitäs sitä ihminen jouluna sen kummempia tarvitsee kuin muinakaan päivinä. Pidettyään sitten pienen vaitiolon päätti tyttö mietteensä »Ja onhan talo ainakin itsenäinen».
Olisi pitänyt oikeastaan paremmin varoa, mitä sen tytön kuullen puhui, se kun höpötti kaikki takaisin niinkuin honokraaffi. Ei sen puolesta, että tytöllä mitään vaarallisia höpötettäviä olisi ollut, mutta — ajatella nyt tuota sen itsenäisyyden uhoakin. Jos se taas rupeaa sitä Tiurallakin vohkaisemaan. Ei siitä ainakaan näin jouluaattona auta muistuttaa — vaikka, sen puolesta, kyllä sen Miina itsekin pian sanoo, jos liian paljon aletaan pöyhistellä: että ei mua tulla omaan pirttiini ja omalle maalleni komentelemaan, siitä minä menen hautaan niinkuin isommastakin säteristä.
Se oli tämä itsenäisyys Miinalle hiukan kaksipäinen asia, joka toisin ajoin pyrki kaduttamaan, toisin hetkin taas nostatti rintaa ja toi mieleen pontevia sanoja siltä varalta, että joku alkaisi vanhaan tapaan häntä antimistaan huomautella. Miinalla oli kyllä aikaisemminkin ollut hyvät oltavat. Hän asui kylän laidassa mökissään, joka oli vanha ja lahonut, niinkuin jossakin kirjan kuvassa. Siitä kulki tie kylän yhteisille perämaille, suvin talvin siinä tapasi isäntiä ja heidän väkiään ja sai tarjota niille kahvikupin. Ja Tiuran isäntäkin, vanha ja kitsaan puoleinen äijän käppyrä, toi näin joulun edellä aina kuorman puita, »että kaffee kiehuu taas tulevankin vuoden». Ja emännät antelivat väskyyn kaikenlaista suuhun pantavaa. Niin ettei Miina kyllä pääse moittimaan entistäkään oloaan.
Sitten siinä tapahtui semmoista pientä muutosta. Iita toi tänne tuon tyttönsä, kun se oli eronnut miehestään ja — sanottiin, ei Miina tiennyt, mutta sanottiin — ruvennut pitämään huikentelevaista elämää; sen Miina kyllä tiesi, että se mies oli ollut juoppo ja päissään pahankurinen. Ja oli kuinka hyvänsä, eihän sitä nyt lasta voinut olla ottamatta, kun se sitä tänne pyysi ja ensimmältä hiukan sen puolesta maksoikin. Mutta talolliset olivat toista mieltä. Kaikkinaiset elämänpuutteet näyttäytyivät nyt useammin, niin että Miinan täytyi joskus suoraan pyytää jauhokouraa tai suolan murua, kun ei ollut Iitaltakaan kuulunut. Silloin oli joku emäntä sanonut, ettei tässä kannattanut ruveta polseviikin mukulaa ruokkimaan, menköön sinne ihannemaahan, kun on ne tavat muutenkin. Miina oli ottanut tuosta ryöpystä kelpo lailla itseensä ja sanonut, että kukas kävi lakkokevännä täällä lypsyä auttamassa ja sen tähden kuunteli tiellä lakkolaisten haukkumisia ja kuinkas kävi juuri silloin kun valkoiset hyökkäsivät…
— Kyllä ne tiedetään ja pitäisi oleman ainakin minun puolestani maksossakin, mutta kukas liehtoi Riitialassa punasia tän kylän talollisten päälle? Se oli Iita sen kultansa kanssa, jonka se nyt kuuluu jättäneen ja ruvenneen — —
— Hyvästi, äläkä luule että minä sun kätyrikses toista kertaa rupeen, huusi Miina lähteissään, eikä pää eivätkä kasvojen lihakset hankkineet vielä maantielläkään löytää tavallista asentoaan, vaan tempoilivat vihaisesti sinne tänne.
Siitä kohtauksesta se itsenäisyyskin sai alkunsa — vaikkei Miinan mökki kyllä sen talon maalla ollut. Mutta kun Iita samalla viikolla kävi Miinaa ja Saimaa katsomassa ja suurilla tuohillaan oli peräti hellyttänyt mielet, kertoi Miina hänelle emännän haukkumiset. Kyllä Iita siinä vastata osasi — olisi sopinut olla vaan akan itsensä kuulemassa. Siinä se itsenäisyyskin sitten puheeksi tuli — taikka kyllähän Miina sen jo nähnyt ja kuullut oli, että suuret töllit itsenäiseksi pääsivät, mutta ei hän ikinä olisi uskonut, että semmoiset tämmöisiä koskivat. Iita ei muuta kuin nauroi semmoisille luuloille ja sanoi että valtio maksaa hinnan ensiksi ja te saatte maksaa sitten kun jaksatte, vähitellen — taikka kyllä minä sen maksan, sitten kun se aika tulee. Vaikkei teitiä nyt tästä poiskaan häädettäisi, mutta tulee mökille suurempi myyntihinta — —
»— sus siunakkoon, pitääkö mun tää myyräkin?»
»Ei, olkaa nyt vai» — ja Iita selitti tarkoituksensa.
— Ähä, kyllä Miina jo ymmärsi: sitten kun hän kuolee ja Iita on ainoa perillinen. Mutta Miina tohahti tiukan lämpimällä äänellä:
»Saima mun perii, jos jotakin on, että sen muistatte, että Saima mun perii, jolllen-ma ennen kuolemaani kuntaan joudu.»
* * * * *
Ja niin sitten kävi, että kun Tiuran torppia eroteltiin, niin siinä olivat Vistin Miinankin paperit haussa. Eikä isäntä sitä niin kovasti vastustanutkaan — ja mikäs siinä auttoi selvässä asiassa. Tuossa aidan kulmauksessa hiukan koitti rajaa siirtää, mutta vuokralautakunnan esimies, Hirvon isäntä, sanoi että mitäs Tiura nyt semmoisista prenkkaa, eihän tämä tilkku mitään seviottia ole, että sitä senteissä mitataan. Olivat sitten kahvillakin koko roikka, isäntäkin. Mutta sen jälkeen ei ole omasta alotteestaan poikennut eikä tavanmukaisia joulupuita liioin tuonut.
Saima oli ollut Miinan mukana Muikulla silloin, kun emäntä sitä polseviikin mukulaksi sanoi, ja kuunnellut myös koko ajan Iitan ja Miinan puhetta itsenäisyydestä. Ei ollut siis ihme, että tyttö sitä asiaa harrasti.
Kun nyt sivullisilla oli ollut niin paljon tekemistä siitä Miinan itsenäisyydestä, ei hän ollut tahtonut oikein itselleenkään myöntää niitä hienoja ja hiljaisia tosiasioita, jotka siitä olivat seuranneet. Niinpä Tiuran isäntäkin, kun Miina sen sitten kerran kutsumalla kutsui kahville, oli kyllä yhtä heveli kuin ennenkin, mutta juomasta päästyään otti markan pussistaan ja laski pöydän kulmalle. Se oli paha ilve se — eikä puita kuulunutkaan. Siinä oli lähellä Tuomolalla metsää ja sieltä oli Miina nyt omin lupinsa hiukan otellut maassa olevaa ja muuta risua — oli ottanut ja hienokseen epäillyt, mitä siitä seuraa. Oli tässä joulun alla pari kertaa jo Iitallekin kirjoituttanut, mutta mitään ei ollut kuulunut, ja niin tämä ensimmäinen täysin itsenäinen joulu uhkasi tulla kuivana mummun ja pienen tytön majaan.
Jouluaaton aamussa oli kumminkin jotain erinomaisen lupaavaa; raikas pakkasilma, kylä savuineen ja hyväksi ajettu tie toivat noiden kahden eri-ikäisen paarustajan mieliin oivallista joulutuntua. Juotu aamukahvi lämmitti ruumista ja aivan kohta he istuisivat ensimmäisen talon kyökissä — saavat ehkä siellä lisää kahvia tuoreen hyvän pullan kanssa. Eihän jouluaaton teholle mikään mitään voinut.
Se oli juuri Tuomola se ensimmäinen talo. Lämmintä siellä oli ja tilavaa ja haisi semmoinen erinomainen käry, jota ei koskaan Vistin mökissä tuntunut. Se lähti joulukinkusta, jonka kylkeä emäntä parhaillaan käänsi.
Tästä talosta ei Miina kylläkään ollut koskaan sanottavampia asioinut; emännällä ei juuri koskaan sattunut olemaan. »Kyllä minä avaisin vaikka lihakaupan, jos minulla sitä myytäväksi olisi — oli niin emäntä kerran Miinalle vakuuttanut, kun tämä häneltä sitä lajia kivesti. Nyt oli kumminkin se puujuttu… Miinasta tuntui, ettei hän voi mennä talon ohi siitä puhumatta.
»Kyllä minä emännältäkin lihaa ostaakseni pyytäisin, vaikka isännälle mun kyllä paremmin asiani olis.»
»Vai lihanhimo siihen Miinaan on tullut vanhoilla päivillään. — Kyllähän tätä tässä nyt on, kun saisi kypsymään. — Vai lihan himo, sano — »
Sitten se huusi piikaansa ja neuvoi lapsiaan. Oli ilmeistä, että Miina ja Saima saivat hänen puolestaan siinä istua vaikka Tapaniin asti.
Mutta isäntä tuli sisään, hiukan niinkuin kiireisenä hänkin ja otsa tutussa kurtussa. Hän puhui joulusaunan lämmityksestä, jonka pelkäsi pullien ja paistosten tähden jäävän liian myöhäiseen. Ei ottanut hänkään tuota penkillä istuvaa paria huomioonsa, ennenkuin Miina sanoi:
»Olisin minä isännältä puhunut puita siitä pirttini takaa, mutta kerkiääkö isäntä sitä aatteleen, näin jouluaattona?»
Isäntä katseli Miinaa hiukan sivulta — hän kuuli paremmin toisella korvallaan — mutta ei puhunut ensin mitään. Miina hankki sanoa sanansa uudestaan, kun emäntä ehti sanomaan:
»Tehän olette puhunut puut suoraan pirttiinne. Ette Te enää puhu puita, vaan tuhkaa.»
»Niin, mitäs Te siinä olette meinanneet, kun Te olette ruvenneet meidän metsää asumaan?»
»No se kävi nyt, kuulkaas isäntä, sillä lailla, että kun siinä pääsivät loppuun ne Tiuran puut ennen kun se toi toisia, niin minä sanoin Saimalle kerran…»
»Niin, niin, kyllä kai Miinalta tarua lähtee, mutta ei sitä saa sillä lailla mennä talollinen toisen metsään, vaikka se pirtin takanakin on; semmoisesta rangaistaan.»
»Voi isäntä kulta, kuinka suuri vaiva ihmisillä siitä minun 'talollisestani' on — en minä semmosia olisi ittestäni ymmärtänyt mutta kun minä olen sen sanonut että Saima mun perii, jos jotakin jää, niin minä aattelin, että on hänellä mökillä vähän suurempi arvo sitten myydessä…» Miina itki.
Semmoista se oli siinä talossa. Puista kyllä sovittiin — emäntä vaati niistä suuren karvakehruun ja keväällä lakaisemaan pihaa. Lihaakin hän myi, miksei, viisitoista markkaa kilo. Ei, herra-siunakkoon, Miinalla semmoisia rahoja ollut. Siinäpä se — kyllähän emäntä ne Miinan ostamiset tiesi… Syödäkseen saivat viipaleen varikakon kanssa kumpikin. Punoittavina ja neniään niistellen he nauttivat saaliinsa ja sitten edelleen matkalle.
Nyt poikettiin »omaan taloon», Tiuralle.
Siellä oli joulu jo pitemmällä. Renki kantoi sisään mahdotonta kuusta — emäntä ja lapset menivät sen perässä saliin, kyökkipiika yksin jäi Miinan ja Saiman kanssa puhelemaan.
Piika kyseli Iitan asioita ja Miina puhui, vaistomaisesti yhtä suopealla äänellä, kuin olisi puhunut emännälle. Tai niinkuin emäntä olisi jossain pielen takana kuunnellut. Tuli siinä hiukan moitiskeltuakin omaa lastaan, mutta emäntää vaan ei tullut näkyviin.
— Kas kun pakoilee, ajatteli Miina ja sanoi ääneenkin jotain sinne päin vihjaavaa.'
»Ei suinkaan se teitiä pakoile, mutta kyllä se Miinalle vähän vihainen on.»
»Vai on vihainen — nii kai — vai vihainen on.»
Kun emäntä sitten hetken päästä tuli kyökkiin, katseli hän yhdessä piian kanssa Miinan ja Saiman menoa ja piika toimitti, kuinka nätisti hän oli jouluvieraista selvinnyt. Emäntä palasi sitten takaisin saliin; vankka, yhä vahveneva jouluaaton tunnelma vallitsi talossa. Navetasta palasi karjapiika ilmoittamaan, että se kipeä lehmä jo söi ja märehti. Isäntä olikin juuri saattamassa kotiin eläinlääkäriä.
Vahvenemaan päin kyllä oli Miinan ja Saimankin joulutunnelma, kun he seisoivat tiellä. Ilma oli aamuisestaan hiukan tahmaantunut; täällä kylän keskellä oli jouluvalmistusten tuoksu tuntuvinaan raitillakin. Terhakan ja luottavaisen näköisenä Saima koetti arvata Miinan aikeita. Tällä hetkellä tytön olento kumminkin lievästi ärsytti Miinan mieltä — jos hän olisi ollut yksin, olisi hän näitten outojen vastaanottojen jälkeen mennä toohannut Peltonientä kohden ja koko ajan puhunut mennessään. Mutta nyt jos sanankin sanoi, puuttui Saima heti keskusteluun lapsekkaan luottavaisilla huomautuksillaan — tai yhtyi Miinan moitteisiin omine huomautuksineen.
Sietäisi nyt Iitan nähdä heidät sieltä, missä tänäkin jouluaattona elelee koreuksineen.
Kun Miina siinä ajatteli Iitaa ja katsoi samalla Saimaa, tuntui hänestä niinkuin tyttökin olisi ollut hänen puolellaan äitiään vastaan. Hän höpähti jotain ääneen ja kun Saima kysyi: mitä? niin ärähti Miina: »Ei sinulle mitään», ja lähti menemään eteenpäin.
Saima arvasi, että nyt mennään Peltoniemeen, josta Miina oli aina puhunut ja sen emäntää eniten kehunut. Sinne oli kyllä pitkä matka, mutta Saimasta oli pääasia, ettei vielä palattu kotiin.
* * * * *
Siinä on Peltoniemi, yksinäinen takamaan talo mustuneine navetta- ja tallipolkuineen, kodikkaine rakennuksineen, joiden sisäpuolella vallitsee vahva peltoniemiläinen henki: hyvä toimeentulo ja lämpöinen epäjärjestys pirtissä ja pakarissa. Miina tuntee emännän jo tämän entisiltä päiviltä. Se on aina ollut hyvä ihminen; kaataa pannusta monta kuppia hyvää kahvia ja leikkaa nisusen vuolut puolta kämmentä leveiksi; käskee joskus Miinan mennä itsekin jotain jostain ottamaan, kyselee ja puhelee ihan tasavertaisena keskikylän asioita; nauraa leveän naurun, kun i Miina ihastelee hänen muinoista muhkeuttaan, joka nyt kyllä on jo hiukan ränstynyt.
Pahinta kumminkin tällä kertaa on, että emäntä makaa sairaana sängyn pohjissa. Muutenkin on jouluaatto jo ikäänkuin liian pitkällä tällaista käyntiä varten. On niinkuin juhlahetken lähestyminen kiihdyttäisi vauhtiaan. Talossa hankitaan jo saunaankin.
Miina pääsee emännän tykö kamariin ja emäntä koettaa huohotuksensa lomassa kuvastella kaikkea entistä ystävyyttään Miinaa kohtaan. Se tapahtuu kumminkin sekavasti: aivan alussa hän jo sanoo piialle, että tämä antaisi Miinalle sieltä rievää, mutta kun polttokohtaus taas yltyy, ei hän tule sanoneeksi kuinka monta kakkoa pitää antaa. Kun kipu jälleen helpottaa, kysyy emäntä jotain aivan vähäpätöistä asiaa keskikylältä, mutta jaksaa tuskin kuunnella Miinan harrasta vastausta. Tulee väkisinkin vaitiolo. Miina katselee epäröiden sairasta ja tämä kysyy:
»Joko te vihtonu' olette? Eiköös siellä jo mahda sauna joutua — menkää sinne vaan ja sanokaa Marille, että hän antaa teitille ja Saimalle siellä jotakin syötävää — oi, voi.»
Peltoniemessä Miina ja Saima sitten vihtoivat, nauttivat runsaasti jouluruokia ja vihdoin lähtivät. Emäntä oli nukahtanut, jotenka sitä ei sopinut mennä edes hyvästelemään. Lähtiessään Miina huomautti piialle siitä rievästä ja piika antoi — yhden kyrsän. Semmoista se oli, kun talosta emäntä kaatui.
* * * * *
Yksi vaivainen rieväkakko oli tuolla pahalla parilla mukanaan, kun he taas ehtoohämyssä paarustivat takaisin mökilleen. Tiukkeneva pakkanen piti anturein alla joulupakinaansa muistuttaen Miinalle, että tupa on kylmä ja puut märkiä. Saima marssi urhoollisesti ja koetti silloin tällöin jaaritella jotain niistä makupaloista, joita oli matkalla suuhunsa saanut, mutta Miina melkein ärähti, että kaks' niistä, kun ovat makosi perällä, mutta milläs luulet joulun mentävän, kun ei ole muuta kun silakkaa ja perunaa ja tää rievän kyrsä.
— Mitäs joulu sen parempia tarvitsee kuin muutkaan päivät? toisti Saima tuota Miinan omaa virttä.
— Hh, kai-mar se niinkin on, mutta saisi se äitisikin sentään omasta mukulastansa sen verran pitää, että edes jouluehtooksi jotain lähettäisi — kun hän niitten porvarien pahuutta aina paasaa — ettei minun tarvitsisi niiltä kerjustella ja sitä hyvää talollisuuttani häpäistä.
— No eivätpä nuo näy suuria luovuttaneen.
Se ääni tuli puukopin ovelta, jossa näkyi seisovan joku nainen. Iitahan se oli, kun lähempää katsoi. Miina oli olevinaan vihainen eikä näkevinään, kuinka tyttö lähenteli äitiään. Miina oli kyllä Iitan ensimmäisistä sanoista oivaltanut, ettei se tullut tyhjänä nytkään. Kun se kerran tuli, oli sillä aina nyytissä mahdottomat tuoliit ja suussa tavaton rehaaminen ja kerskailu.
Syömisestä ei nyt ollut puutetta eikä — herra hyvästi siunatkoon! — ei edes juomisesta; sitäkin sillä oli pienessä pullossa sen verran, että Miinan vähäinen verimäärä pääsi lämpenemään. Miinan silmiin tulivat vesitipat, kun hän selitti tyttärelleen, että joulu sentään oli kaikille yhteinen, ettei ollut mitään erityistä porvarien joulua, vaikka vajavaiset ihmiset joskus paaduttivatkin sydämensä.
Saima kuunteli outoillen heidän puhettaan leikkiessään uudella tavattoman komealla nukellaan, jonka Iita oli tuonut.