HUHTIKUINEN TANSSIYÖ.
Haansivun Iivari on tavallinen reimakas nuorimies, tuommoinen, jonka olemuksessa on pikku hiukkasen sälliin vivahtavaa, mutta jonka elämänpohja ylempää katsoen sentään on vanhahkoa lajia. Kun hänen kookkaan vaaleanverisen olemuksensa näkee maisemassa joko arkipäivänä työssä tai pyhäehtoopuolella muuten liikuskelemassa, ei se herätä mitään erikoista tunnetta vakiintuneessa, iän kopiinnuttamassa yhteiskunnan jäsenessä, jommoinen myös saattaa tiellä liikuskella. Haansivun Iippo — jonka tämä paikkakunta on nähnyt pienenä poraavan, isompana onkivan, sitten jo juovan sahtia, tanssivan ja saattelevan tyttöjä; joka ei tunnusta köyhyyttä eikä kuvittele rikastumista, mutta on aikansa tasalla nakkipelissä ja tuntipalkoissa. On oikeastaan vaikea aloittaa semmoista kertomusta, jossa hän esiintyy — kuten tässä myöhemmin.
Mutta hämärtyvä, huokaileva, enteilevä huhtikuun iltapuoli on aina täynnä alkavia ja päättyviä kertomuksia. Niitä näkee, kuulee ja tuntee kaikkialla, istuipa sitten hentomielisen piikatytön tavoin ikkunan pielessä katselemassa yhtä paljon omiin sisimpiinsä kuin hämyiselle tielle, tai liikkui ulkosalla mennen jonnekin. Yhtenä tiettynä kevätehtoona, kun ei enää ole talvi eikä vielä suvi, mutta hämärä tienoo kumminkin kuhisee tuhanten tapausten äänetöntä menoa ja odotusta; pienten tapausten, jotka pitkän kirkkaan sunnuntaipäivän jälkeen ikäänkuin kiiruhtavat paikoilleen, toden teolla alkamaan, jatkumaan ja päättymään, iltahämärän ja yön suojassa.
Voi sattua tämmöisenä yönä, että iltapuolella pisartelee vettä, mutta aamun sarastaessa maa taas kahertuu hienoon routaan.
Pietilä, Mikkola, Yrjölä ja Jaakkola ovat kyläkunnan pieniä taloja, peltojen ja painanteitten eroittamia, vanhojen teitten yhdistämiä. Niiden töitä tekevät osittain omat väet, osittain rengit ja piiat ja näiden ohessa päiväläiset, joita saadaan mökeistä. Monet nykyajan mökkiläisnuorisosta eivät enää rupea vakinaiseen palvelukseen, vaan pitäen kotimökkiä asuntonaan käyvät työssä siellä, missä parhaiten maksetaan, joskus muilla paikkakunnillakin. Niinkuin Haansivunkin Iivari. Senkin löytää pyhäsin kotoaan, pienestä lämpöisestä pirtistä, jossa hän paitahihasillaan sängyllä loikoen puhelee isänsä, vanhan karhean jörrikän kanssa paikkakunnan töistä ja muista olikkeista ennenkuin lähtee tavallisille vaelluksilleen kylille. Mökissä vallitsee yleensä rauha ja sopusointu, mutta voi siellä sattua pieni karahduskin, niinkuin nyt juuri tänä ehtoopuolena. Haansivun Tilta, Iivarin äiti, keitti pesän suussa väkevää kahvia ja alkoi siinä pannua kannatellessaan puhella hiukan viittailemalla Siljasta, Pietilän piikatytöstä, niinkuin olisi tahtonut jollain tavoin tuikkia jotain esiin Iivarista. Poika ei puhunut siihen isosti mitään, mutta ei se hänestä senpuolesta pahaltakaan tuntunut. Hänen sopi siitä sängyltään katsella Pietilään vievää tietä. Lepäilevä miehinen ajatus tavoitteli huvikseen Siljaa sieltä tien takaa Pietilän talon hengestä. Hän oli tuntevinaan, kuinka tyttö siellä suuntailee pyhäillan tavallisia tapahtumia kohden, istuu ehkä yksinään Pietilän pakarituvassa, ikkunan pielessä. Tämä oli leppoisaa ja viehättävää eikä hän paljoakaan kuunnellut äitinsä pakinaa. Mutta sitten korvat kuulivat jotakin, joka katkaisi mielialan ja äiti varmaan katsomattakin huomasi hänen lievän nolostumisensa. Mitä se muija siellä oikein toimitti? Että joku oli tällä aikaa käynyt — Ja itse Vihtori, vanha äijä, joka ei juuri puutu ajatuksella eikä sanalla pojan enempää kuin akankaan asioihin, puhuu peräsängyltään pari hämmästyttävää lausetta: että semmoisia on paras varoa, niistä saa tähän aikaan nätistä maksettavia. Pieni mutta hyvin ponteva vihanpihaus värähtää äijän äänessä, eikä ole oikein selvää, kehen se kohdistuu. — — —
Pietilän piikatyttö Silja oli todella jäänyt yksinään pakaritupaan. Hän istui ikkunan pielessä ja aprikoi asioitaan. Olihan hänen mentävä illalla tanssiin, ei sopinut poiskaan jäädä, mutta ajattelemista siinä menossa kumminkin oli. Hän oli saanut jo puolisen tuntia siinä rauhassa istuskella ja katsella tuttua maisemaa, eikä paljoa puuttunut, etteivät maiseman viivat hiukan tanssineet hänen silmissään: niihin pyrki kosteutta. Hänen pieni talvesta jatkunut lemmenasiansa piti omaa kuohuntaansa. Tässä oivallisessa yksinäisyydessä tuntui Iivari nyt ihmeellisen vieraalta olennolta. Hän ikäänkuin näki Iivarin jossain oudossa asennossa toisten joukossa; näki hänestä vain ääriviivat, ei tuttuja silmäteriä eikä suun hymyä. ₉
Iivari oli ollut poissa paikkakunnalta parin viikon ajan. Hän oli kyllä puhellut lähdöstään, mutta ei ollut sitä varmemmin ilmoittanut, ennen kuin Silja muilta sai kuulla hänen menneen. Silja kaipasi häntä ensin, mutta sitten hänestä alkoi tuntua jollakin tavoin somalta tämä erossa olo. Hän pysyi iltasin tarkasti kotona tai korkeintaan käväisi jossain semmoisessa paikassa, johon ei sisältynyt mitään tavallista nuorison iltahuvia. Hän teeskeli ahkerammin käsitöitä, vieläpä sellaisia, joista häntä sopi hiukan kiusotella. Vielä nytkin muistaessa saivat nuo kiusottelut hienon viehättävän hohteen, kun yksinäisyydessä saattoi arkailematta päästää tajuntaansa kiusottelun pohjana olleet pienet salaiset tosiasiat. Sillä olihan niissä perää, olihan Iivari olemassa ja hän Silja myös. Ihmiset olivat sen asian tienneet heti kun hiukankin oli jotain tietämistä. Siitä ikäänkuin jäi jälki silmiin, kasvoihin ja koko olemukseen; taisi jäädä tanhuan ilmaankin, missä joskus aamuyöllä oli toisiaan lähennellen seisoskellut kaksi nuorta ihmishaamua.
Silja ei aavistanut Iivarin paluuta, mutta tänä aamuna hän sai kuulla, että Iivari oli yön kuluessa ilmestynyt kotimökilleen, ja että tänä iltana oli tanssit Yrjölässä. Minkä ihmeen vuoksi nuo asiat nyt tällä tavalla kiihdyttivät? Mieleen pyrki väkisin sellainen toivorikas kuvitelma, ettei Iivari sentään olisikaan palannut. Silloin olisi suloista olla tanssipaikalla noin vaan muuten ja saatuaan täyden varmuuden siitä, ettei Iivaria ollut, palata yksinään ennen tanssin loppua kotiin.
Herätyskellon naksutus kuului isännän kamarista raolleen jääneestä ovesta. Se ikäänkuin toisti yhtä ja samaa sanaa, ja kun Silja hetkeksi jäi sitä kuuntelemaan, niin hän huomasi, että kellon naksutus otti osaa tuohon hänen aprikointiinsa. Se yritti omalla tavallaan selittää sitä, ja samalla hiipi Siljan mieleen jotain vastenmielistä ja torjuttavaa. Sehän oli ollut ja mennyt ja minkäs minä sille voin, talon vieraalle. Eihän kehdannut ruveta keskellä yötä apua huutamaan — ja tulihan emäntä parahiksi kun apua ehkä olisi tarvinnut. Ja sehän matkusti pois seuraavana aamuna eikä koko asiaa ollut nähnyt muut kuin emäntä, eikä suinkaan nyt hän ruvennut semmoisia levittämään talon sukulaisesta. Koko asia oli Siljan mielestä niinkuin sellainen uni, jota ei ilkeä kenellekään kertoa, ei oikein itselleenkään, vaan heti herättyään koettaa unohduttaa sen päivän tapauksiin.
Niinkuin jotain kosketusta väistäen Silja nousi seisoalleen ja koetti olla tajuamatta isännän kamarista kuuluvaa naksutusta. Lähdön hetki läheni yhä ja Iivarin kuva tuli yhä jäykemmäksi ja vieraammaksi ja samalla ikäänkuin vaativammaksi. Mitä minä teen? Hän silmäsi ulos tielle päin. Niinkuin toisen ihmisen tahdolla hän suoritti nopeasti lähtövalmistuksensa ja oli ennen pitkää menossa. Hän ei miettinyt sitä ollenkaan, mutta hän tiesi poikkeavansa Haansivun mökille, jossa hän ei ikänä ollut käynyt. — — —
Kun Haansivun äijä oli sanoa ärähyttänyt nuo oudot sanansa, oltiin matalassa pirtissä hetkinen ääneti, kunnes Iivari kysäisi yhtäkaikkisella äänellä paremmin niinkuin Tiltalta, äidiltään:
— Keitä siellä sitten on käynyt?
— Se ronkio sieltä yhtenä yönä oli ajettu — niinniin, isännän veli, tukkipäällikkö mikähän lie. Isäntä itse oli kaupungissa ja sillaikaa se oli reisullansa poikennut sinne yöksi ja kaiketi jo ehtoolla vehkeillyt, koska emäntä sen sitten kolmatta käydessä oli ajanut pois Siljan vierestä kamarin puolelle.
— No mitäs Silja sanoi?
— Höh, mitäs se.
Ei Iivarilla ole mitään erityistä kiirettä lähtöön, mutta lähteekin hän sentään siitä. Hän vetelee hiljakseen uutuuden kankeat saappaat jalkaansa, kävellä naristelee niillä lattialla, nojaa akkunan päälliseen ja katselee ulos, käy vielä kaapilla haukkaamassa pari suupalaa leipää ja suolalihaa ja vasta sitten poistuu ovesta. Menee junkii tietä pitkin — pyhäillan tavallinen ilmiö. Noin niitä lähtee sieltä täältä palatakseen joskus aamupuolella, takanaan senkertaiset tanssit ja tappelut, koko pyhäyön kiihkeä sisältö, harmaan arkiolon riehakas katkaisu.
Iivari ei ehtinyt huomata Siljan tuloa. — — —
Pienestä alusta tanssi vähitellen kasvaa oikeaksi humuksi. Ensin se loppuviikolla enteilee hiukan epäiltävänä huhuna, jonka alkuunpanijasta ei ole tietoa. Talon isäntäväkikin saattaa kuulla koko asian ulkoa päin ja ruveta ihmettelemään, kuka sellaista on sanonut, että meillä pyhänä tanssitaan. Ei minulta kumminkaan ole kukaan tanssipirttiä tilannut.
Mutta kun sitten pyhäehtoo hämärtyy, alkaa taloon hiljalleen ilmestyä ihmisiä. No, nehän ovat kaikki tuttuja ja istuskelevat siivosti penkillä; eihän niitä mitenkään voi karkoittaa. Yhä uusia tulee, jollakulla on jo hanurikin. Sitä siinä hiukan koetellaan, noin muuten vaan kielten sointia. Hieno hillitty polkan liverrys virtailee, pari tyttöä uunin luota lähtee yhdessä lattialle. Hanuri rohkaistuu, tanssi on täydessä käynnissä.
Vasta tunnin tai parin päästä näyttäytyy ovensuussa sellaisia päitä, joita silmätään hiukan pitempään. Vai niin, vai on tuokin tullut. Näkyy olevan hiukan päissään; pidetäänpä silmällä.
Tanssi on niinkuin jokin suuri elävä olento, jonka menoa tanssiva joukko ei voi määrätä. Joskus se kelpo tavalla hämmentää tai kiihdyttää nuorten ihmisten pieniä kohtalontapaisia.
Iivari oli lähtenyt aikaisemmin kuin Silja, mutta tanssipaikalle hän tuli tuntia myöhemmin. Silja oli mennyt suoraan Haansivun mökille, jossa hän ei kauankaan viipynyt, kun Iivari ei enää ollut kotona. Töin tuskin hän siellä sai selville, olikokaan Iivari edes kotomaissa. Tilta vain puhahteli pahantuulisesti ja vanha Vihtori oli nukkuvinaan sängyllä.
— Onkohan se mennyt Yrjölään päin? kysyi Silja.
— Mistä minä sen tiedän, vaikka olis menny tukkimettiä ostaan, tiuskasi
Tilta riuhtaisten samalla uhkaavasti vahvoja hartioitaan.
Kun Silja oli päässyt mökistä tielle, kuuli hän takanaan tirskahduksia ja näki kääntyessään pari tuttua kylän tyttöä käsikädessä tulevan tänne päin. Ne eivät erikoisesti kiiruhtaneet, ja Silja puolestaan epäröi, jäisikö odottamaan. — Tukkimettiä, se tiedetään… Iivari oli jossakin yhä uhkaavampana. Mitähän näistä tansseista tulee? Mitä, koko yöstä tulee? Minähän olen jo tässä tiellä niinkuin kaikkien katseltavana. Lempi ja Iita näkivät minun tulevan Haansivusta…
— Vanhaa Tiltaako Silja kävi katsomassa, kyselivät tytöt teennäisen ystävällisesti.
Tanssi oli täydessä käynnissä, kun he kahdeksan aikaan saapuivat perille. Iivaria ei ollut sielläkään, mutta jokin sitkeä ja vastenmielinen seikka pidätti kumminkin Siljaa Yrjölän muurinnurkassa. Joku vieraampi poika tuli häntä silloin tällöin pyytämään. Hän tanssi niinkuin toistaitoinen, jalat ikäänkuin joka askeleella pyysivät neuvoa, miten olisi mentävä.
Kun Silja sitten kymmenettä käydessä huomasi Iivarin ovenpuolessa, niin hän hätkähti. Sen silmissä välkähti lievä humalan kiilu, se oli ollut täällä jo jonkun aikaa, mutta pysytellyt varjossa. Näkyi naljailevan Lempin ja Iitan kanssa, ja kun Silja sitten jättäytyi tanssista siihen lähelle seisomaan, kuuli hän selvästi Iivarin sanovan: »Se kävi kysymässä, olisko Haansivun Vihtorille tukkimettiä. Eks sinä sitä tiedä, että se on ruvennu Aalströmin puulaakiin taikka Ruusenlöövinkö se oli… Silja, kumpaako sinä olet ruvennu?»
Molemmat tytötkin kääntyivät katsomaan Siljaan. Siljan jäykistyneet silmät osuivat Iivariin ja sitten hän siirtyi muurin taakse. Hän koetti nyt vain löytää soveliasta hetkeä poistuakseen. Sellainen tulikin kun huvipostia alettiin jakaa: silloin oli kaikkien huomio kiintynyt yhteen kohtaan, eikä kukaan tosiaan huomannut Siljan lähtöä. Kun jaon jälkeen lunastamatta jääneet huvikirjeet myytiin huutokaupalla, huusi muuan sälli Silja Koivistolle osoitetun kirjeen. Se lojui sitten lopun yötä Yrjölän muurin otsalla asianmukaisesti lisäiltynä. Sen alkuperäinen teksti oli kuulunut näin: »Minkäsmoisia hintoja Ruusenlöövi ny maksaa niistä puista, joita hakataan Pietilän pakarissa? Olis hauskaa tehdä seuraakin patrunessan kanssa, mutta minä lähden kanssa tästä tukkimettiin. Että morjes ny sitten vaan toivoo eräs vaan ei paras.»
Huhtikuun pyhäyö on täynnä alkavia ja päättyviä pieniä kertomuksia. Sellainen yö on niin monivivahteinen, että vaikka iltapuolesta on pisarrellut vettä, saattaa aamulla maa olla hienossa roudassa ja vesien rannat ohuessa jäähileessä. Siitä eivät kumminkaan kärsi mehukkaat pajunkukat eikä muukaan alkava kevätelämä. Västäräkki vain on hiukan kangistunut, kun se päivän ensi säteissä pyristelee puhtaita höyheniään Pietilän sikoläävän harjalla, eikä pelkää tanssista koteutuvaa piikaa.
Jos Iivarilta oli kulunut aikaa tanssiin mennessä, oli Siljalta sitä kulunut palatessa. Hän oli istunut pensaikossa lähellä Haansivua, ehkä hienokseen jotain korjausta toivoen. Hän oli itkenyt itkunsa, kun lopulta kuuli Iivarin hiljaisen möyrynnän. Hän sai siitä piilostaan nähdä sen kasvotkin aivan läheltä. Ne olivat humalan ja uhman raaistamat, väsyneet ja Siljalle täysin vieraat. Vapautuneena, melkein onnellisena hän meni kotiin ja ryhtyi muuttamaan työvaatteita ylleen.