TAISTELU ELÄMISESTÄ

eli

Viimeinen lihamatka.

Kirrenmaassa noustiin aikaisin tänäkin helmikuun pakkasaamuna. Ei se mitään outoa senpuolesta ollut. Suuremman ja vanhemmankin talollisen on oltava aamusta pystyssä, jos hän aikoo talossaan pysyä ja lastensa omaisuutta lisätä. Omaisuus, omaisuus, se humisee suurena ja valtavana aatteena, synkkänä ja kiroiluttavana, joskus riemastuttavana, talojen ja tönöjen yllä. Täytyy tienata, että elää ja saa omaisuutta. On hyvä, että saa omaisuutta itsellensä, kaikessa hiljaisuudessa ja joka käänteessä keinoja tarkaten, mutta yhtä tärkeätä on, että toinen ei saa tai että saa sitä toiselta pois. Tällä paikkakunnalla, tässä maailmassa tienataan yhteensä se mikä tienataan ja on omaisuutta se kuin sitä on — kysytään vain kuka tienaa enemmän ja kellä on enemmän. Lait ja asetukset — kyllähän tavallinen mies ymmärtää, että ne ovat tarpeelliset. Ne ovat siinä sivussa jonkinlaisena kolmantena mahtina ihmisen ja maailman välillä. Maailma, se on kaikki nuo omaan pihaankin näkyvät maat ja mannut väkineen ja metkuineen, tehdas paperinajoineen, lahtikaupat ja viinapelit. Ihminen, se on Kirrenmaan Vihtori, joka pääsi tähän asumukseen naimisen kautta ja sitten haki itsenäisyyden. — Mutta lait ja asetukset, ne ovat sellaista isoa ja lapsekkaan vihaista, josta ei tiedä kuka niiden takana oikein on ja joita on ikäänkuin maanitellen kierrettävä.

Sellaista on oleminen, tuo salaperäinen juttu, joka joskus jollain paluumatkalla hiukan aatteluttaa, noin ikään panee silmät töllöttämään hevosen hännän juureen, kunnes hevonen pysähtyy, jolloin käsi nykäisee ja kurkku ärähtää — ja sitten tuntuu tympeältä jatkaa samaa töllötystä, kun hevonen pysähtyikin luonnolliselle asialle. Ehtoo tulee ja täytyy vielä tappaa se mulli.

Sen joulukuun yön jälkeen, jona poliisi hävitti Kirrenmaasta viinavehkeet [katso kokoelmasta »Maan tasalta» kappaletta »Talvinen turtumus»], on Vihtorilla ollut kaikenlaista muuta tienaamisen keinoa, ajoja ja vähin lahtikauppaa. Tuli talonäijänkin kanssa kinoja sen sakkosumman osittamisesta. Se pirun möhömaha oli saanut vihiä siitä pullosta, joka säilyi taikinapuntussa ja jonka Vihtori oli myynyt tehtaanpomolle joulunpyhinä. Tuli oikein aika selkkaus, kun äijä sanoi Vihtorille, että sinä olet myynyt mun viinani ja Vihtori sanoi, että mennään poliisin puheille. Oli onneksi ehtinyt jo sentään Vihtorille maksaa sen kaksi kolmannesta sakosta, minkä oli ottanut vastuullensa silloin, kun Vihtori sen rojuhommiin ensin rupesi. Mutta välit olivat rikki ja Kirrenmaan Vihtorin elämä muutenkin vähän lamassa.

Tässä jälkeen joulun hän oli ruvennut yrittelemään lahtikauppoja ja joskus päässyt hiukan vetäisemäänkin niillä. Oli kyllä työlästä kilvoitella vanhojen kokeneitten karjahuijarien kanssa; ne osasivat ostaa ja ihmiset myivät niille mieluummin. Joskus sattui, että kun Kirrenmaa oli luvannut mullista kahdeksansataa ja räntyn takaisin, niin otti Reileen Kassu sen paria viikkoa myöhemmin seitsemällä ja puolella ränttyineen päivineen. Kerran vain oli Vihtoria luonnistanut oikein hyvin ja senkin kaupan tähden hän vainusi pikemmin tulleensa naurunalaiseksi kuin saavuttaneensa arvonantoa. Hän oli saanut puolihonkkelilta Kutinperän Jussilta lehmän semmoisella hinnalla, että pisti siitä Tampereella omaan pussiinsa seitsemättäsataa markkaa. Jussia naurettiin ja joku liuhupartainen asiain tarkkailija puhua jaskutteli, että semmoisen kaupan voivat kunnanmiehet purkaa. — Kyllä kai, kun sen kaupan oli tehnyt tavallinen köyhä mies, eikä joku rahoillaan leveilevä ammattisaksa.

Teurastamisen taidon oli Vihtori oppinut sattumalta — tai oikeammin tullut huomaamaan, että hän siihen pystyy. He olivat kerran ostaneet elikon jostain korpimaasta ja kuljettivat sitä kärryjen perään kytkettynä kotia kohden. Oli syksy ja maa kovalla roudalla, minkä vuoksi eläimen jalat lienevät kävelystä heltyneet — niin sitä ainakin jälkeen päin selitettiin. Se alkoi puolimatkassa vikuroida. Vihtori oli perillä saanut hiukan väkevää päähänsä ja kun akka siinä vieressä vielä höpötti, ärtyi hän elukkaan silmittömästi. Lehmä heittäytyi makuulle routaiseen tiehen, mies ärjyi ja löi sitä, hevonen säikkyi ja kiskoi kiskomistaan, jolloin eläin silmät pullollaan ähkyen ja ölisten laahautui mukana. Aliina voivotti: kun ei ole ketään, joka tuota hullua edes hillitsisi… tapa äläkä rääkkää. — Niin tapankin, huusi Vihtori ja löi eläintä niin, että se meni tainnoksiin… Eihän siinä enää muuta ollut tekemistä kuin kurkut poikki, että lihat edes sai.

Tämä miehen vihan ilmaus maksoi Kirrenmaan pariskunnalle aika summan, sillä elukka oli nuorehko ja aikaisin kantava. Mutta siitä oli se hyöty, että Vihtori innostui teurastamiseen, ja Kutinperän Jussin lehmä korvasi joka tapauksessa rahallisen vahingon. — — —

Oman mullinsa lihoja Kirrenmaan Vihtori tänäkin varhaisena helmikuun pakkasaamuna lähti Tampereelle saattamaan. Hän oli sen jo eilen tappanut ja tehnyt työksi; kuorma odotti valmiiksi köytettynä tallin solassa. Kun hän monta kuppia kahvia juotuaan nyt tuli kuorman viereen, tunsi hänen leppoisa aamumielensä jonkinlaista lapsekasta kiintymystä tuota kuormassa olevaa ruhoa kohtaan. Oli turvallista ja tukevaa, kun näin sai nauttia elikostansa kaiken edun. Ei tarvinnut antaa kaiken maailman haalareille välittäjäisiä.

Aamu oli tähtikirkas ja kuun viimeinen vaihe loi maisemaan hienon himmeän valohäivän. Lumi narisi kiukkuisesti jalaksen alla ja pakkasilma puristi silmiä ja sieraimia. Oma kylä nukkui vielä kokonansa; ei valon tuikkua eikä savun häivähdystä näkynyt mistään. Yksinäisellä ajajalla oli sellainen hieno tunne, että nyt voisi jossakin mutkassa tekaista jotain sellaista, josta ei saataisi selkoa… Vaikka toisekseen — kyllähän kylä sen tietäisi, että minä tänä aamuna aikaisin liikkeellä olin… Mutta sittenkin oli kovin viehättävää ajaa nukkuvan paikkakunnan läpi, noiden erilaisten talonäijien ja heidän olikkeittensa ohi. Ne olivat ikäänkuin turvattomina siinä tarkan silmän pideltävissä. Oli niinkuin olisi sittenkin saanut niistä hituisen itselleen, kun pääsi niitä näin varkain katselemaan.

Tuossa pytingissä se nukkua röhöttää Huikun äijäkin, entinen oman talon äijä — Vihtori oli näkevinään, kuinka sen maha on lötköllään siellä sängyssä sen vieressä. Ja kaikki Huikan äijän monet metkut — kuinka se asuu taloaan täällä ja Tampereella, kuinka mahdottomasti se trokasi niinä hyvinä vuosina, kuinka se tekee metsäkauppoja ja suuria urakoita — kaiken sen Vihtori nyt häiriytymättä näki siinä edessään. Siitä kertoivat navetan sillat, aitat ja pytingin kuistit kalveassa aamukuutamossa. — Pieniä sille ovat semmoiset viina-afäärit kuin ne taannoiset minun kanssani — ja siksi toiseksi: eihän nyt enää omankeittoinen kannatakaan, kun ulkolaista on ruvennut saamaan niin mahdottoman halvalla. On ne urakoita nekin, kun kymmenenkin tuhatta litraa mies menettää eikä ole siitä millänsäkään. Semmoisiin sitä pitäisi päästä — ja kaikenlaisiin kauppoihin, niinkuin tuo Huikun äijäkin. Kirrenmaan Vihtorin aamuraikas mielikuvitus kiihtyy: hän arvioi omaisuuttaan ja kuinka paljon se on kasvanut siitä kun hän Kirrenmaahan tuli, se kasvaa vieläkin — tällä lahtikaupalla; täytyy lähteä oikein kiertämään korpimaita, kyllä sieltä mullikkaa lähtee vielä minullekin, suurina karjoina niitä minäkin vielä Tampereelle vien, niinkuin Reileen Kassu… Ja hän näki itsensä vain maantiellä matkalla Tampereelle ja sieltä takaisin, sellaisena äänekkäänä karjakauppiaana, jota ihailtiin ja varottiin, ja reessään hän noilla matkoilla näki muutakin, piilossa heinien alla, astioita. — Ei, ei meillä polteta kotona enää, ei se kannata. Ja hänen mieltänsä etoivat ne tähänastisetkin keitokset.

Musta oli astellut hiljalleen Huikun nurkissa ja oli nyt tulossa ahteeseen, joka kylän vainioilta lasketti jäälle. Siitä ahteesta, juuri tuosta noin, oli Huikun äijä kerran löydetty puolikuolleena, housut kintuissa lakittomin päin. Silloin oli kylä sen päivän odotellut Huikun äijän kuolemaa, mutta vironnut oli iltapuolella, kun hierottiin viinalla sisältä ja ulkoa. Se oli kapinan jälkeisenä talvena, juuri parhaana trokausaikana… Kuolema — silläkin lailla se voi tulla. Kirrenmaan silmä tuijotti hevosen hännän juureen ja aatos kulki kummallisia teitä. Tuntui ihan siltä, kuin Huikun äijä todella olisi silloin kuollut ja tämä sen myöhempi eläminen ja Vihtorin kanssa riitaantuminenkin olisi vain jonkinlaista unta. — Minäkin kuolen, olen jo yli neljänkymmenen — ja Aliina kuolee ja lapset.

Sitä kiireempi on — Musta sai nykäisyn ja käskevän urahduksen. — Minun omaisuuteni, se on semmoinen niin, ja vielä on tienattava, tienattava. Kuolema — se on sinne kirkkoon päin ja pappeihin, joille maksetaan palkkaa äyrityksen mukaan ja sitten vielä manttaalista eriksensä jyviä. Se on sitä semmoista, joka kiukuttaa työmiestä, kun noin ikään sakissa seisoskellaan, työhousut hiukan rutkullaan, kintereet kaarellaan ja hartiat rysyssä, poltellaan ja syljeskellään asiallisia sylkyjä… Mutta kuoleman lähestyessä on kumminkin saatava Herran ehtoollinen, silloin kun urakat ja tienaamiset eivät enää tule kysymykseen. Kun riski työmies huohottaa sängyssä ja ämmän äänellä vastaa nuoren puhdasposkisen papin kysymyksiin, mies, joka vielä taannoin joi sahtia ja söi sian läskiä, teki petonkitöitä ja elätti ämmää ja sille tekemiään mukuloita. Silloin on papin aika ja siltä varalta sen pitää olla. Eivätkä vanhat vauraat talolliset juuri koskaan kiukuttelekaan pappeja vastaan, vaan pitävät niitä erinomaisessakin arvossa, ajaa könöttävät taativehkeillään pyhänä kirkkoon ja järjestävät taloihinsa raamatunselityksiä. Ja kun joku viheliäinen mökinäijä on kuoleman kielissä, tulee sellainen talollinen isännän käppyrä kuiskuttelemaan hänen korvaansa jumalansanaa, tshäh… Ja kyllähän ne pirut sitä hartaudesta tekevät, vaikka sanotaan, että ne vaan kirkkoa kannattavat työkansan pimittämiseksi. Herrat sillä lailla tekevät — pilkkaavat ryyppyseuroissaan jumalansanaa pahemmin kuin ikänä maailmansällit, mutta maksavat kumminkin kalliit kirkonmaksut. Ja siksi toiseksi — ei suinkaan, jumaliste, tänaikaista työmiestä pappien pakinoilla pimitetä. Jollei olisi sitä kuoleman edellä käypää imelää heltymistä, niin ei suinkaan työkansa pappeja olisi tähänkään asti elättänyt, saati enää nyt. Sitä se on, kun elämä on semmoista kuin se on: että pitää tienata, mutta ei oikein tiedä mitä varten. — Noh, siinä!

Kirrenmaan Vihtori tuli kirkolle, jossa virran vuoksi oli noustava jäältä kylään. Siinä nuo pitkät jäämietteetkin katkesivat. Kotikulmakunta oli jäänyt kauas taakse, täällä olivat jo ison maailman ilveet. Täällä sai reisumies katsoa eteensä, ettei päästy jymähyttämään. Täällä oli kulussa sälliä jos jonkin moista. Ei tosin näin aamupuhteella ollut erikoisempaa hulinaa, mutta ehtoolla paluumatkalla sai pitää varansa. Silloin saattoi syöttöpaikassa helposti kadota hevosloimi tai riimunvarsi ja metsätaipaleella saattoi saada vantiksilleen kulkumiehen, jonka puukko oli höllässä tupessa.

Muitakin kaupunkiin pyrkijöitä näkyi kirkonkylässä. Pitkäksi roikaksi lyöttäytyen ja toinen toisiaan silmäillen miehet laskettivat kylästä jälleen jäälle virran petollista alajuoksua kaukaa kaartaen.

Kirrenmaan Vihtori on myynyt mullinsa ja saanut siitä hyvät hinnat. Jokin sininenäinen ylösostaja, jonka nimeä hän ei vielä tiennyt, oli tehnyt kaupat ja sitten oli viety lihat halliin, jossa ne oli ottanut vastaan ja maksanut hänelle niinikään outo nuori mies, suustansa aika mohlike. Oli hiukan epäilyttänyt koko se sakki, mutta rahat olivat selviä seteleitä ja muutenkin olivat makeilleet. Ryyppyjä olivat tarjonneet ja herramaisempi oli puukollaan kietaissut kappaleen raakaa lihaa mullin reidestä, syönyt ja kehoittanut isäntääkin syömään. Mutta Vihtorilla oli ryypätessään koko ajan lähtö mielessä. Hän piti silmänsä auki — jos tässä juottamalla aiotaan miestä pestä, korttipeleihin tai muihin metkuihin huijata, niin petytte. Ja penniäkään menettämättä pääsi Vihtori rekeensä ja kadulle, siitä Patterin ahteelle ja Pispalaan. Hän ajoi lujasti; täällä esikaupungissa saattoi vielä vaara vaania, voi olla sakki vartoomassa, kun toiset ensin kaupungissa ovat viinalla valmiiksi pehmittäneet.

Mitään ei kumminkaan näkynyt ja tie sai vähitellen tavallisen talvehtoisen sävynsä. Oli viehättävää lojua reessä, hiljalleen laulaa jonotella jotain nuorenmiehen aikaista tanssilaulua ja kuvitella, kuinka hirveällä tavalla hän olisi Pispalassa nutistanut päällekävijät, jos niitä olisi ollut. Viinan lämpö virtasi suonissa ja täällä sopi päästää hyvä olo valloilleen. Päivän laskiessa oli pakkanen kiristynyt, oli varmaan tulossa talven kylmin yö, josta jälkeen päin puheltaessa sopi sanoa että minä olin silloin tulossa Tampereelta ja kuka ties kuinka olisi käynyt, jollen olisi lähteissäni vähän lääkinnyt. Siltä ja siltä sain ja kyllä kai niillä oli meininki juottaa sitä oikein täyteen asti ja sitten tehdä puhdasta, mutta minä sanoin, että ei pojat…

Maalaismiehen, joka on lunastanut torppansa itsenäiseksi ja saanut sen jo maksuunkin, ei missään elämänsä tilassa voi olla parempi kuin noin ikään kaupungista palaillessa, taskussa hyvä mullin hinta ja päässä hieno nousuhumala. Tunkkainen kotipirtti, rasittunut ämmä, ärtyisät mukulat — hän omistaa ne kaikki, mutta ne eivät ole tässä hänen piinanaan. Kaikki kuvitellut ja valmiiksi juonitellut tienestit luontuvat siinä hyvin mahdollisiksi, ihan niinkuin kaikki olisi jo tienattua. Mieli hersyy helläksi ja kiitolliseksi ja se ohjaksen nykäisy jonka hevonen silloin tällöin tuntee suupielissään, on pikemminkin hyväilyksi tarkoitettu. — Vihtori Kirrenmaa… on sekin että sakotetaan näistä viina-asioista, niinkuin tämä nyt olisi jokin rikos tämä minun oloni tällä hetkellä. Koska minun tämän parempi voisi olla?

»Hausk’ oli poian tanssutella toisen morsianta vaan…»

Hän oli aamulla virkeästi ajatellut kirkkoa ja pappeja ja kaikkea sitä. Nytkin ajatus hiljalleen lekotteli siellä päin, mutta paljon leppoisampana. Kuinka suloista olisikaan elää vauraana tukevana talollisena, kun rahoja noin ikään on sekä kotona että pankissa. Huoli siitä kuinka paljon niitä on, eihän talollinen semmoisilla isottele — niinkuin työmiesrumppi, kun kerran eläissään saa tuhatmarkkasen, niin sitäkös pöhnäpäissä näyttelemään. Talollinen ottaa lompakostaan silloin kun tarvitsee ja piirongin laatikkoon vie saadessaan. Elelee viikkonsa tassuttelee ja pyhänä menee kirkkoon. Ja siinä haaveellisessa tuijotuksessaan ja laulun joninassaan Kirrenmaan äijä käsitti, mitä siihen tarvitaan, että voi sillä tavalla ottaa kirkon, papit ja kaiken sen: siihen tarvitaan lompakko ja piirongin laatikko, joita sopii leppoisasti käsitellä viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen, isästä poikaan, aina silloin kun tarve tulee. Kun semmoinen mies hankkii kuolemaan, niin on hänen hauska olla papin kanssa. Kun toimet on tehty ja emäntä tuo kahvia, niin on niinkuin sairaskin olisi aikalailla virkeämpi. Ja sitten parin viikon päästä on hautajaisissakin hauskaa. Siellä on rovastikin ja porisee isäntien kanssa sähkön hankkimisesta, maidon rasvaprosentista ja maapähkinäkakuista. Lämpöisissä, hyvin reilatuissa ja maalatuissa kamareissa…

Kirrenmaan Vihtorin mieltä karmaisi omituisesti, kun hän siinä ohessa ajatteli tavallista työsälliä — ja itseään. Huimaavat näköalat olivat aukenevinaan jossakin edessä päin ja alhaalla päin, työsällien ja, talollisten maailmat, ja hän itse oli ikäänkuin unohtunut pois molemmista. Hän oli jo sivuuttanut puolimatkan; humala alkoi laskea. Kun hän riuhtaisi hiukan ruumistaan, tuntui siinä vilunväreitä ja hevonen oli yltä päältä kuurassa. Nälkäkin oli. Hän nousi kävelemään, ajattelematta enää mitään. Reki narisi ja tähdet tuikkivat vihaisesti. Perässä näkyi tulevan hevonen ja kaksi miestä, mutta eivät pyrkineet ohitse. Oltiin jo sentään tutuilla mailla, olivatpa keitä hyvänsä. Mikä piru niillä oli reessäänkin? Kilpa-ajorattaat.

Ne olivat outoja, nuorehkoja miehiä, yllä muhkeat turkit, jalassa sirot varsisaappaat. Kumma oli, että sellaisilla tarkeni tässä ilmassa. Mutta iloisia tuntuivat olevan, puhe kävi soreasti ja vilkkaasti.

Yleisellä valtatiellä liikkuu kaikenlaista kulkijaa. On ensinnäkin junalta palaavia herroja, jotka vahvoilla hevosillaan ajavat täyttä ravia koko paripenikulmaisen matkan; juosten puuskuttaa hevonen hangessakin ajaessaan pitkien rahtijonojen ohi. Kuski ja herra könöttävät kumpikin yhtä liikkumattomina tyylikkäässä reessä — tekeepä pörhölakkinen kuski melkein komeamman vaikutuksen. Hän istuu korkeammalla ja sitäpaitsi on kadehdittavaa hallita nyrkeillään välkkyväkylkisen syöttilään menoa. Reen perässä istuvalla herralla on hiukan hapan ja kyllästynyt ilme, kun hänen näköaistimensa osuu noihin erilaisiin kulkijoihin, joiden ohi he ajavat. Siinä on palaavia paperin vetäjiä tyhjine lamuskoineen, viisikintoista hevosta jonossa, ja ne pojat eivät väisty tieltä tuumaakaan, eivät edestä eivätkä takaa päin. Jossain istuu kolme miestä samoilla lamuskoiUa, kaksi tiuhtiointa hevosta perässä, toisaalla taas kolme muuta kävelee yhdessä ryhmässä. Pari nuorempaa miestä kisailee. Yksillä lamuskoilla istuu vällyihin muurautuneena joku herran näköinen joka tahtoo käyttää halpaa kyytiä, ja perimmäisellä lamuskalla kököttää synkännäköinen akka, tyhjä potkukelkka sidottuna lamuskan kaiteesen. Sellaista on jäätiellä tuossa viiden kuuden korvissa, junalta palaavia ja paperimiehiä. Heistä on jäänyt kauaksi kaksi hämärän näköistä reisusälliä pussit selässä keveissä vaatteissa. Mistä he tulevat ja minne menevät ei tiedä kenkään ja jos kysyy, niin ei ole luottamista vastaukseen. Jonkun ajan voi tie pitkän matkan olla aivan tyhjänä. Sitten sitä ajelee parkkumivaatteinen talonisäntä täyteläisellä laiskahkolla hevosellaan. Sitten kaksi potkukelkkamiestä villapaidat höyryten — he ovat painaneet kaupungista asti, jossa ovat työssä. Moni heidät nähdessään tietää keitä he ovat, minne menevät ja mistä tulevat, tietävätpä vielä, millaisissa töissäkin he ovat Tampereella olleet ja kuinka kauan. Sitten tulee Kinenmaan Vihtori Mustansa kanssa. Häneen on liittynyt pari kilpa-ajokoijaria. He ovat hiukan herrastunutta ja sievistynyttä talollissäätyä. Vaatetus on hyvää ja kallista, mutta kädet ovat suuret ja vahvanahkaiset, sillä he tekevät työtäkin silloin tällöin huvikseen, terveydekseen. Hevosensa ainakin ruokkivat ja sukivat. He ovat kotoisin toisesta pitäjästä ja ovat menossa huomisiin kilpa-ajoihin kolmanteen pitäjään. — Kas, kas, Kirrenmaa saa niiltä ryyppyjä varsin ahkeraan.

Talvinen valtatie on ympäröivän inhimillisen yhteiskunnan pienoisnäytös. Pimeä ilta syvenee talviseksi yöksi; kuu viipyy. Teiltä loppuu joukkokulku, tie lepää; se ikäänkuin huokaisee, niinkuin vanhahko hiestynyt juhta pilttuussaan, kun tallin ovi on sulkeutunut ja ihmisen askel lakannut kuulumasta… Jos joku vielä tiellä liikkuu, on se yksilö, joka voimakkaasti kokee lepäävän tien tunnelman: jauhemaisen sohjon täyttämistä kuopista uhoo päättyneen päivän raaka sisältö; lapsellinen rauha ulottuu tuikkiviin tähtiin asti. Joku palaa kirkonkylästä pikku hiprakassa ja lystikkäästi myristen tuijottelee itseään ja maailmaa tältä kannalta. Lääkäriä viedään, kätilöä tuodaan.

Mutta äskeisten joukkokulkijain kohtalot jatkuvat yksilöiksi muuttuneina mitkä missäkin varjossa. Eivätkä nuo varjopaikat aina ole kaukanakaan. Kirrenmaakin… tuo itsenäistyneen torpparin äijänruumis, se ei tällä hetkellä enää ole »suuresta merkityksestä» — kuten hän itse parhaissa lahtariasenteissaan kauppoja hieroessaan tapasi sanoa. Sielu yksin rimpuilee, niinkuin hentonahkainen, kovin avuton eläin, joka on joutunut johonkin henkipyytelyksiin. Hiljaisuus on hänenkin ympärillään. Hänen vierähdettyään reestä jokseenkin samoilla paikoilla, mistä kerran Huikun äijä löydettiin, on Musta tallustellut kotiin. Kilpa-ajajain puheen hölinä on sekin häipynyt kuulumattomiin. Siellä ne jossain uusissa matkan vaiheissa ravistelevat päitään äijälle, joka imi puhdasta mahansa täyteen.

Sielun syvimpään pohjaan ei myrkky vaikuta, se höllyttää vain vuosien likakerrostumat, puhdas lapsi jää. On mieltä ellottavaa kuvitella kaivavansa esiin pientä jaloa kipunàa lantavuoren alta; tuntuu melkein siltä, ettei siellä ollutta jalokiveä enää kukaan voi rintaansa ripustaa. Mutta kun hakija sitten pesee sekä itsensä että jalokiven vaikkapa puhtaalla spriillä, niin ovat ne puhtaat ja on niitä, jotka väittävät jalokiven tulleen vaan entistä hohtavammaksi. Tavallinen Kirrenmaan Vihtori parkkumihousuineen ja kaulapartoineen, se on yksi asia. Viaton kapalolapsi, joka on laskettu selälleen hangelle, se on toinen asia — se itkee ensin, kunnes sen sammuva silmä katselee kirkkainta tähteä eikä se enää tunne jäätymistään.

Kilpa-ajokoijarit juottivat äijälle puhdasta virolaista, jota tämä ei miksikään huomannut, kun aine oli kylmää ja häntä itseäänkin hiukan vilutti. Tai ehkä he antoivat ensimmäiset ryypyt omasta miedonnetusta pullostaan, mutta rupesivat sitten sitä säästämään ja antoivat mieluummin sekoittamatonta, jota heillä oli enemmänkin. Hiukan ilkeältä heistä tuntui, kun he tienhaarassa erosivat Kirrenmaasta. Eivät he niin paljoa äijästä itsestään, mutta voi tulla mitä tahansa jälkiselkkauksia.

Kirrenmaan maallinen matka oli tällöin jo kokonaan Mustan vallassa, hän itse retkotti reessä käsivarsi ulkona rempallaan. Veri kiersi vielä suonissa ja ajatus koetti pitää kiinni nykyhetkestä: ettei vaan nukkuisi ennenkuin kotona. Ei nyt ollut puutetta eikä ponnistusta, ei tienaamista eikä rikastumista, nyt oli vain pelkkä olemassaolo.

Kun hän sitten ahteen käänteessä putosi reestä, niin hän vielä tajusi senkin, vaikkei kyennyt nousemaan. Ja hyvä oli olla siinäkin. Hänhän oli juonut toisten pullosta, ei tässä ole isoa sakon vaaraa. Mennyt päivä oli pitkä ja kaunis kuin elämä, hän on tukeva ja tanakka talollinen, ei mitään häneltä enää puutu. Hän on lämpöisessä kulmakamarissa, rovasti on äsken lähtenyt. On emäntä ja lapset… Ei hän enää ajele Tampereella. Jalassa lämpöiset huopatossut hän katselee ikkunasta kirkkaaseen pakkaseen. — — —

Tuli aika kohina Kirrenmaahan myöhään sen päivän iltana, kun Musta oli astellut tyhjänä pihaan. Oli Aliinan vaikea jättää huonoa väkeään yksin kotiin. Jättää ne kumminkin täytyi ja lähteä, sadan pahan aavistuksen ilkeästi liehiessä mieltä ja tuntoa. Löydettyään Vihtorin ranta-ahteesta Aliina juoksi Huikulle, jonne ruumiskin vietiin virvoiteltavaksi. Turhia olivat yritykset. Puolen yön aikana siirrettiin ruumis kotiin ja vietiin siellä puodiin.

Aliina arveli, ettei hän sinä yönä ollenkaan nukkuisi. Hän oikaisi kumminkin sängylle ja kun hän viiden aikaan havahtui nuorimman lapsen kitinään, huomasi hän sittenkin nukahtaneensa. Saatuaan lapsen rauhoittumaan, hän silmäsi ulos ja näki kuun kapean sirpin kaakkoisella taivaalla, Tampereella päin. Sama loppukuun suikale, ehkä juuri hiukan vahvempana, siellä oli näkynyt vuorokausi sitten, eilen aamulla Vihtorin lähtiessä.