PÄIVÄKIRJAN LEHTI.
Tämä joulukuun 16 päivä 1924 — tällä kertaa nuorimman, muutaman tunnin ikäisen lapseni syntymäpäivä — on aamustaan alkaen ollut minulle voimakkaan tunteen päivä. Toivon hartaasti, että aikojen kuluttua voin suullisesti pakista tästä päivästä tuohon tavanomaiseen, keveään ja hiukan humoristiseen tapaan, jota käytetään selostaessa menneitä voitettuja vaikeuksia. Tällä hetkellä aukoo mielikuvitukseni yhtä kerkeästi näköaloja synkkään kuin valoisaankin päin. Sanotaan, että päiväkirjamuoto on kirjailijalle helpoin. Se voi sitä ollakin — mutta varmasti sillä on omat vaikeutensa. Ennenkuin ihminen voi sanoa, mitä hän todella tuntee, on hänen käytävä taistelu, jota ei jokamies voittajana läpäise.
Päivä on ollut tavallinen kostea ja puolipimeä joulukuun päivä. Olen ollut työssä, josta saan palkkaa, istunut huoneessa, jonka akkunasta näen tallatun pihan vanhoine puutarhoineen ja monine portaineen. Siellä liikuskelevat minun lapseni toisten samanikäisten seurassa, joista en tiedä keitä ovat — en tunne vielä kunnollisesti heidän vanhempiaan — ei ole aikaa tuttavoida, kun käy työssä. Mutta minusta tuntuu siltä kuin minun lapseni olisivat siellä liikaa, niinkuin olisivat ne maanpakoon häätyneitä, joita joko säälitään tai vierotaan.
Päälläni pauhaa tehdas — kirjatehdas, joka hiljaisista kammioista välittää hiljaisten ja näkymättömien taistelujen tulokset toisiin hiljaisiin kammioihin: tekijöiltä lukijoille. Siinä pauhinassa on minulla yksi piiskuinen kohta hoidettavanani, on tuoli istuakseni ja pöytä kyynärvartteni nojata.
Ja tuolla, noitten akkunoitten takana on minun väkeni ja talouteni sijoitettuna. Se ei hallitse siellä muuta kuin seinien, kattojen ja lattiain rajoittamaa ilmapiiriä, josta maksan vuokraa — ei pihoja eikä polkuja, niinkuin vielä taannoin maakylässä omilla mannuilla. Asumme kaupungissa ja minä käyn työssä.
Lukemattomia kertoja olen tämän päivän mittaan katsellut työpaikkani ikkunasta siihen ikiomaan, jonka takana väkeni asuu. Koko aamuruokavälin minä jo katselin ja odotin merkkiä. Kun tulin aamiaiselle, kello yksitoista, menin muitten huoneitten läpi suoraan siihen huoneeseen, jossa tiesin lasteni äidin oleskelevan. Siellä hän istui sängyllä laimean ja odottelevan näköisenä, seuranaan nuorin, vuoden ja seitsemän kuukauden ikäinen, jonka kiltteyttä hän väsyneellä äänellä kiitteli. — »Joskus se vaan pyytää 'tyllin', mutta kun huomaa, että hänen on siinä epämukava olla, niin taas menee lattialle… Toiset ovatkin olleet pihalla — joku siellä jo tönäsi pojan nurin, mutta ei ollut sentään sattunut.»
— Entä omat asiasi?
— Hiljallensa muistuttelee, mutta ei vielä mitään kiirettä ole.
Söin aamiaiseni, lepäsin ja menin taas työhöni katselemaan suuresta akkunasta pihaa, lapsia, erinäisiä portaita, outojen ja puolituttujen ihmisten liikuntoja tehtaan pihamaalla, vetisen sumeata joulukuun päivää — ja ennen muuta erästä ikkunaa pihan toisella puolella, mistä odotin merkkiä. Tein ja olin tekevinäni työtä, joka ei aina tuntunut työltä: suomensin saksalaista juttua, jota tarvitsin jonkin vapaaksi jääneen palstan päähän; hain kuvaa johonkin epämääräiseen tarkoitukseen, mylläsin tuntikaupalla vanhojen ulkomaalaisten lehtien suunnattomia röykkiöitä. Ympärilläni toisia miehiä kasvot vakavina tehden ja miettien jotakin, minkä perille en vielä ollut päässyt. Ja kaiken ympärillä koneitten pauhina — ja tuolla pihan laidassa muuan akkuna ja sen takana minun ihmiseni ja esineeni, joiden kotoiset piirteet olivat olleet varmoja ja lämpöisiä toisissa tutummissa oloissa.
Päivä kuluu jollakin vauhdilla, joka on minusta riippumaton; on enää puoli tuntia työaikaa. Nyt ilmestyi ihminen ikkunaan, seisoo siinä ja liikuttaa hiukan verhoa. On taas hiljaa ja sitten taas liikuttaa. Nousen tuoliltani ja menen tämän oman akkunani ääreen. Nyt hän viittasi kädelläänkin. Hän näki minun poistuvan akkunasta ja sitten hetken päästä tulevan pihalle tavallisesta ovestani rauhallisesti ja hätäilemättä. Sitten minä taas katosin hänen näkyvistään — hän sai kuulla ovien käynnin, lähestyvät askeleeni, kun sivuutin muun väkeni — ja vihdoin katsoimme toisiamme levollisesti silmiin. Puhuimme välttämättömät puheet ja sitten lähdimme. Keveästi ja sivumennen äiti hyväili nuorinta lastaan. Sillä on ilkeä yskä keväällisen hingun jäleltä ja luuston kehittyminenkin on hiukan epäilyttävällä kannalla, vaikka sen taudin nimeä ei oikein ole tahdottu tunnustaa.
Me vanhemmat menimme katua pitkin tiettyyn suuntaan ja aikaisemmin syntynyt lapsilauma jäi sinne kahden naisihmisen kanssa noihin äsken saatuihin suojiin. Tällainen siis taaskin oli se vaellus, jota kohden kuukausia on kuljettu — kuukausia, jotka ovat sisältäneet runsaasti sitä, mitä avioelämä sisältää: tuskaa ja riemua, hymyä ja kyyneliä.
Minä palaan yksinäni, vastenmielinen jännitys olennossani yhä lisääntyy. Minusta tuntuu siltä kuin tapahtuisi nyt jo parhaillaan jotain pahaa, jota minä vaan en kykene näkemään. Katua rientäessäni painuvat pikkukaupungin harvat liikkujat entistäkin vieraammiksi — on kuin joku aistimistani olisi turtunut ja tajuaisin heitä vain puolittain. Oli vahvimmillaan tuo epämääräinen tuskanpaine, jonka monet tuntevat.
Nousin samoja portaita kuin äsken; nyt niillä vaan oli paljon pimeämpi. Kaiketi senvuoksi koneitten kiihkeä älytön sätkytys oli kuuluvinaan mahtavampana, se ikäänkuin hätyytti minua sisälle asti.
Lapset olivat kaikki yhdellä taholla, nuorin hiukan itkeskellen jakkaralla istuvan »tädin» sylissä. Toiset taas olivat ikäänkuin liian vilkkaita; minua ärsytti, etteivät ne tajunneet tilanteen vakavuutta. Menin niiden ohi jonnekin ja palasin taas. Istuin myöhästyneeseen ruokapöytään ja söin näön vuoksi.
En enää muista, kuinka lopulta tulin tajunneeksi, että nuorimman silmät eivät auenneet. Se nojasi päätänsä hoitajan rintaan, valitteli ja puheli joitain senikäisen sanoja. Se huusi minua, kun kuuli ääneni, kurotti käsiään tyhjään ilmaan ja itki. Otin sen syliini ja kävelin. Silmät eivät auenneet.
Tuohon vasempaan silmään sitä oli toinen lähinnä vanhempi äsken hiukan tyrkännyt, mutta ei sen pitänyt niin sattua. Hermostuneena minä kuljen lapsi sylissä ja moitin: kun ei nyt senvertaa voida katsoa, etteivät veisi toisiltaan silmiä nyt tällä aikaa, kun äitikin on poissa. Se on loukkaavaa puhetta, he ovat kyllä katsoneet. Kuulen kaikenlaista selitystä, jota mieleni ei ota vastaan: että se jo syödessäkin samalla lailla porasi silmät kiinni, mutta sitten ne taas aukenivat. Kysyn, oliko se ennen sitä tyrkkäystä, ja saan vastauksen, jota en oivalla; kysyn hetken päästä uudestaan, enkä vieläkään tiedä kuinka ja koska kaikki tapahtui. Kuljin lapsi sylissä. — Oli tämäkin nyt taas! hoki suuni, mutta mielessäni paisui jokin käsittämätön tarmo. Minä ikäänkuin tunsin, kuinka ympärilläni kaikkein tiiviimmässä nykyhetkessä ja yhä lähempänä vaani jotakin, jota minä en ollut näkevinäni. Se ikäänkuin sieppasi minulta joka silmänräpäyksessä pois jotain ja katsoi alta päin, enkö jo huomaa. Mutta minä pidin kiinni tarmostani. — Mitä on kello? Jo neljättä tuntia on äiti ollut siellä, jonne hänet saatoin. — Ja sylissäni olevan lapsen asia kiiti omaa vauhtiaan. Tyrkkäysjuttu oli vähäpätöinen; tämä oli jotain muuta, jonka aika oli tullut. Lapsen huulet pinnistyivät oudosti ulospäin niinkuin vanhan mummon, ja pää oli hiukan hervoton…
Pelkäsin lääkäriä, kun hän tuli, sillä ymmärsin kyllä itsekin asian. Teki melkein mieleni pidättää hänen kättään, kun hän hapuili vielä hiukan auki olevaa päälaen aukkoa. Lapselle pantiin kuumahko kääre, tunnin päästä sitä oli määrä muuttaa. — Se voi saada yöllä kouristuksen, sanoi lääkäri ja antoi ohjeet siltä varalta.
On lopultakin tullut kunnollisesti yö. Äidillä on terve poika siellä, missä hän on. Iloinen ja ystävällinen ääni on sen äsken minulle ilmoittanut. Äskeinen nuorin, nyt siis lähinnä nuorin, makaa lämpöisessä kääreessä ja näyttää rauhoittuvan. Ehkä tästä vielä aletaan elää — kun nyt päästäisiin aamuun asti.
Vihdoin viimein minäkin asetun makuulle, yksinäni salin sohvalle. Jännittynyt epämääräinen tarmo on vielä jälellä, unen tulo viipyy. Tuijotan huoneen ilmaan, johon ulkoa katulampusta leviää heikko himmerrys. Huomaan, että käteni ovat ristissä rintani päällä ja että hiljalleen lause lauseelta käyn läpi Isämeidän rukousta. Kuinka suuri ja yksinkertainen sen sisältö onkaan ja kuinka helposti se soveltuu minun, vanhan materialistin ja monistin katsomuksiin ja näköaloihin… Muovailen siinä seuraavat mietelauseet: Olen materialisti, aineen tunnustaja, mutta niin lapsellinen en ole, että kuvittelisin tietäväni ja tuntevani kaiken, mikä ainetta koskee. En usko ylenluonnollisiin, mutta tekisin itseni naurettavaksi, jos kuvittelisin ihmisen joskus pääsevän kaiken sen perille, mikä on luonnollista.
Tässä odottelen unta jaksaakseni aamulla mennä työhön. Kolmen metrin päässä minusta, kadulla seinän takana viivyskelee pari ihmistä; sieltä kuuluu naisen naljailevaa kikatusta ja hiukan humaltuneen miesäänen maanittelevaa supatusta. Varpaillani hiipien käyn katsomassa, kuinka voi sairas lapseni. Kun se hengittää jo rauhallisesti eikä tunnu kuumalta, riisun siltä hiljaa kääreen, palaan takaisin vuoteeseeni ja ryhdyn uudelleen erittelemään Isämeidän rukousta ja tutkimaan, kuinka se soveltuu minun maailman- ja elämänkatsomukseeni. Akkunan takaa ovat naljailijat jo kadonneet. Ajaton hiljainen yö vallitsee.