LELU.
Tunnen olevani velkaa tämän pienen surullisen elämäkerran. Se on lapsekasta, kenties hentomielistäkin tarinaa, mutta minun on myönnettävä, että hartaasti tavoittelen noita kumpaakin mielenvirettä: nautin niinkuin hyvästä kylvystä, milloin voin saavuttaa lapsekkaan hentomielisyyden, niin etteivät järkevyys ja voima — mukamas tärkeätkin hyväkkäät — ole siinä sivussa irvistämässä. Pienen pieni koirani Lelu hankki lyhyenä elinaikanaan minulle muutamia sellaisia hetkiä.
En tunne tarkoin sen syntyperää. Lankoni tehtaan työmies oli sen hankkinut jostain mökkösestä, jommoisia tehdaskylässä on pian sanoen lukemattomia. Tiet ja polut kiemurtelevat pitkin harjun rinnettä, niillä vilisee likaisia, turmeltuvia lapsia ja takkuisia rakkeja… Lelu oli silkinhieno, musta pallero, täyteläinen, lyhytjalkainen tallukka, mahtui taskuun vielä silloin, kun se emon alta suoraan tuotiin lankoni kamariin. Heillä oli pieni ahdas kamari hellalaitteineen, yksi lapsi ja toinen tulemaisillaan. Vaimo, järkevä ja toimelias ihminen, oli alusta alkaen koiranpenikkaa vastaan — oli siinä ahdingossa tekemistä ihmistenkin siivosta, ettei enää eläimiä olisi tarvittu. Näin hän suopeasti moitiskeli miestään silloinkin, kun me jo olimme tuota pentua hakemassa. Meidän oli näet ruvennut tekemään sitä mieli, kun se oli niin harvinaisen pieni ja muutenkin soma. Meidän hienosti puettu lapsemme oli mukana ja katseli rauhallisesti ja ikäänkuin ylempää, kuinka hänen köyhälistöluokkaan kuuluva pieni serkkunsa taisteli koiran luovuttamista vastaan. Kolmivuotias hermostunut poikalapsi, joka parin viikon ajan oli pentua raastanut ja riepoittanut, huusi katkerasti, kun isä, lempeällä äänellä suostutellen, yritti panna sitä torikoppaan. Isä oli yhtä liikutettu, hankki välillä koventuakin ja tuli lopulta sanattomaksi, kunnes me muut hoksasimme ratkaisun:
»Ei viedä koirua, ei viedä — annetaan koirun olla.»
Ja kun sitten lapsi pujahti pihalle itkunsa jätteitä haihduttelemaan, pistettiin pentu koppaan ja koppa jonnekin piiloon, josta meidän sopi se lähteissä pojan huomaamatta ottaa. Lelua ei kuulunut kotiin sinä iltana eikä seuraavanakaan ja sitä seuraavana sitä ei enää muistettu. Ja kun poika sitten kuukauden päästä vanhempiensa kanssa kävi meillä, oli sitä vastassa jo vallan toinen koira.
Silloin oli kevät, suvi juuri vakiintumassa. Meidän oli helppo hoidella Lelua ja opastaa sitä tavoille; se vietti päiviään lasten kanssa ruohistossa mälliköiden. Päivä paistoi kuumasti sen mustaan turkkiin, siro kieli kaarellaan se suu auki vohottain katseli terhakalla naamallaan, niinkuin olisi alinomaa tahtonut päästä selville pienten toveriensa oikullisista aikeista. Lelu kasvoi — sen minkä kasvoi, sillä pienuushan sillä oli tärkein ominaisuus.
Ja pieneksi pallukaksi se jäi. Paikkakuntalaiset oppivat sen pian tuntemaan ja suhtautuivat siihen kukin luonteensa mukaan. Toiset menivät ohi hyväillen ja maanitellen, puhelivat sille itselleen sen karvan kiillosta ja somasta pienuudesta. Hevosta ajava talonsälli huusi perässä tulevalle kaverilleen: »Katto vaan ettei toi peto syä sua». Perässä tuleva alkoi huitoa ohjanperillä ja teeskennellä pelkoa — yleensä me alusta alkaen pelkäsimme Lelua pahimmin juuri sällimiehiltä, sillä ne ovat vaarallisimpia kaikelle, jonka sievyyden ne huomaavat: mitäpä varten jotain sievää olisi olemassa, ellei siitä jollakin tavoin nautittaisi. Kun Lelu sitten kerran yhtäkkiä katosi, niin saivatkin sällit suoralta kädeltä syyn. Tietysti se haukkumisellaan oli häirinnyt niiden iltaretkiä — se kun oli niin kovin tarkka — ja pian kai saisimme nähdä sen turkin jonkun Jussin tai Jassin lakkina.
»Niin se on ku’ semmonen vanhanaikanen klasikoira, josta ennen maailmassa konjakkia ryypättiin», sanoivat äijämiehet. Koko elämänsä ajan Lelu levitti ympärillensä huumorin säteilyä. Kun tuli syksy, alkoi oikein erikoinen humoristinen kausi, jonka kuluessa meillä itsekullakin oli tilaisuus jaloon kilvoitteluun sutkausten sakeudessa. Tuolla pikku eläväisellä oli myöskin sukupuoli ja se oli sitä laatua, että suuria uroskoiran roikaleita alkoi ilmestyä talon nurkkiin. Maa jäätyi, satoi lunta ja tuli pakkasia. Ja yhä istua kökötti vieraita tuiki tuntemattomia koiria — niitä taisi olla Kurua ja Kiukaista myöten — tunnista tuntiin, päivästä päivään, aamuvartiosta ehtoohetkeen ja toisinpäin, sateella ja tuulella, pyryllä ja pakkasella, istui odottamassa, milloin tuo neitseellinen musta kipene pääsisi omin valloin ulkosalle. Lapset saivat vapaan vainoamistavan tuohon vieraaseen roikkaan nähden, ja he nakkelivat puolet talon polttopuuvarastosta pitkin peltoja niitä hätyytellessään. Nöyrästi väistyi kookas uros vartiopaikaltaan, koska koivuinen klapu heittämänä polvenkorkuisen miehen tylysti vonkaisi sen korvissa. Mutta pianpa nähtiin sama otus taas äskeisellä paikallansa.
Se kesti viikkonsa ja loppui. Lelu juosta naputti entiseen tapaan, ja kun siltä tutkivasti tiedusteltiin erästä tärkeätä asiaa, niin pani se päänsä kallelleen ja sen sirkeistä silmistä puhui kaikkein puhtain omatunto. Salaperäisyyden verho oli syvemmällä. Mutta se mikä oli verhon sisällä alkoi kumminkin pian näyttäytyä; nisät paisuivat ja liikunto tuli laimeammaksi. Ja joulun tienoissa sain minä yhä useammin vastailla seikkaperäisiin ja ennakkoluulottomiin kysymyksiin, joita esitti eräs viidennellä oleva ihmisenalku. Pyhät menivät ruokineen ja muine ohjelmineen ja tammikuun puolivälissä eräänä iltana sitten sattui vakavia asioita. Kaikeksi onneksi lapset silloin jo olivat ehtineet makuulle; heidän mielikuvitukselleen jäi riittävästi työtä niistä välttelevistä tiedoista, joita heille sittemmin annettiin.
Lelu parka makasi pitkällään ja valitti, me katselimme sitä seisaaltamme ja valittelimme mukana. Pentu oli tietysti kovin suuri, kuinkas siitä pieni olisi tullut sellaisten hotkojen kanssa. Voi Lelu parkaa… Minä lähdin pois ja jätin naisväen vuoteen viereen. Kun puolen tunnin päästä jälleen tulin, oli asia kehittynyt jo niin pitkälle, että pennun pää näkyi, kuollut, suuri vaaleanruskea pää. Mutta sen pitemmälle se ei meidän avullamme kehittynytkään. Me hikoilimme tuskasta ja yrityksistä, suurikokoinen ja roteva piikatyttö taisi itkeäkin, ja yön tunnit kuluivat puolille. Silloin me jätimme sen oman onnensa nojaan. Olin liian veltto ryhtyäkseni tappamaan Lelua.
Ja aamuun se oli selvinnyt. Sen vieressä matolla oli kuollut pentu, jota vain hiukan suurempi emo yhä intohimoisesti nuoli. Siinä oli pieni elämän pyöräys; kaikki solut ja kudokset oli luonto tuhlannut tuota puolinaista nuolemisen iloa varten, jonka kokematon emo otti täydestä. Likaämpäri oli pian perivä tuon sammuneen soluyhtymän. Aivan riittävä pohja samoille kysymyksille, joita »suuremmissa» yhteyksissä on tapana asettaa…
Lelun huumoriin oli nyt tullut pieni hento sivupiirre, joka säilyi viikkokauden, kun sen nisät hiukan ajettuivat. Lapsilla oli pieni punainen kumikoira, jonka selässä oli soiva reikä; kun sitä pusersi vatsasta niin se soi. Tätä leikkikalua Lelu nyt kantoi suussaan samalla vihaisesti luimistellen kahden puolensa. Kun ei kukaan nähnyt, vei se sen viereensä matolle ja asetteli osavasti turponeille nisilleen. Huolestuneen näköisenä se läähätti, kun ihmiset menivät viereen nauramaan. — Voi voi sitä äitiparkaa, kun nyt tuommoisellakin lapsella koettaa mieltänsä tyydyttää…
Sitten ei olekaan Lelusta enää muuta kerrottavaa kuin sen viimeinen elinpäivä, eikä meillä siitäkään ole juuri mitään tietoja. Mutta sen päivän elämykset ovat sittenkin jääneet omituisen ilkeinä minun mieleeni — alkuaan vallan muista syistä; Lelun katoaminen tuli vain niinkuin kukaksi kruunuun.
Olimme eläneet herttaisten mielikuvien vallassa ja tehneet somia suunnitelmia. Kun esikoisemme maaliskuussa täyttää viisi vuotta, pidetään lasten tanssiaiset. Kutsutaan kaikki paikkakunnan pieniväki, ne saavat leikkiä pirtissä ja niille tarjotaan jotain hyvää, Sellainen oikea ja säännöllinen seurustelu hienoine juhlatuntuineen vaikuttaa kehittävästi sekä meidän että muiden lapsiin, se jää sellaiseksi varhaiseksi ja kauniiksi muistoksi… No niin — määräpäiväksi sitä ei ehditty saada kuntoon, mutta auttoi se viikkoa jälkeenkin päin.
Kutsut lähetettiin ja juhlien edellisenä iltana lähdin minä, isä itse, kirkonkylään noutamaan erinäisiä leivoksia ja makeisia. Minun kävi vain puolittain niinkuin Nummisuutarin Iivarin; ostin näet selkäreppuni täyteen tavaraa enkä hukannut niitä. En luovuttanut niitä edes selästäni koko seuraavana yönä, vaan nukuin erään nuoren miehen sängyssä muutamia tunteja laukku selässä, nuori mies selkäni takana. Minun oli näet tarkoitus poiketa vain hiukan lepuuttamaan jalkaani tuohon ylen tuttuun paikkaan, jonka kantavieraaksi noina aikoina olin joutunut. Minulla oli huonot asiat ja ne saattoivat minut noina köyhimpinä vuosinani monenlaisiin seuroihin.
Aamulla oli siis pussi yhä selässäni ja minusta tuntui siltä kuin olisin makuuttanut itseään päivän pientä sankaritarta tuossa tupakansavuisessa pöksässä kahden juopuneen miehen puristuksessa. Sankaritarta, joka oli paneva ylleen ihka uuden kauniin kolttinsa, mutta odotti sitä ennen kotiin Pappaa ja hänen tuomisiaan. Oli kärsivällisesti odottanut eilisillan myöhäiseen, kunnes uni petti. Ja nyt oli kello kymmenen tänä päivänä, jona piti leikittämän kauniita, muistoon jääviä leikkejä…
Synkästi hymyillen astuin keittiöön, luovutin laukkuni ja etenin mitään sanomatta toisiin huoneisiin. Lapset kohtelivat minua ystävällisesti, pyrkivät syliin ja laskivat kättä kaulalle. Olinpa kuitenkin, herran kiitos, taas kotona. Mitä on kello? Jo kaksitoista. Kolmen aikaan niitä rupeaa tulemaan. Päivä vaan on niin sekava ja omituisen enteilevä — eilen illallahan minä noille asioille lähdin. Minusta tuntui, että talo ei ollut ollenkaan valmis noitten pikkuvieraitten tulla.
Eikä se ollutkaan — missä sitten lieneekin vika piillyt. Lapsia tuli niinkuin jollekin koulutunnille, talollisten, mökkiläisten ja ammattilaisten lapsia paremmissa vaatteissaan ja kasvot maireassa hymyssä. Ne yrittivät liikuskella pirtissä omin päinsä ja pienen emäntänsä opastamina, mutta arkaa ja saamatonta se oli. Minä, itse setä, en paljoa saanut olleeksi siellä. Minua kiusasi niinkuin jonkinlainen lyönnin jälkikajo. Päivä ei päässyt aamulliselta asteeltaan vaikka ilta hämärtyi. Mieltäni käänsi ellottava sääli viisivuotiasta lasta kohtaan, joka uudessa puvussaan koetti olla onnellisen ja viehkeän näköinen. Kun hänellä nyt kerran oli ne kauan puhutut ja hartaasti odotetut tanssit.
Kaikki mikä menee huonosti, alkaa lopulta mennä vieläkin huonommin. Joukkoon oli joutunut muuan hiukan liian iso vieras, jota jostain syystä pidettiin lasten kirjoissa. Hän lienee jo aikaisemmin yritellyt tyttökoulua, mutta olikin sitten joutunut takaisin kansakouluun, kun hänen vanhempansa saivat toimen tällä paikkakunnalla. Tämä neidinalku siellä sitten kuului ottaneen johdon käsiinsä ja pian eroitti korvani »heilaa», »kultaa» ja »hulivilipoikaa». Tuo kuhiseva joukko eri-ikäisiä tylleröitä »meni» pian parasta rytkypiiriä. Olin erinomaisen tyytyväinen, kun lapseni vihdoin pääsivät vieraistaan ja olivat yksinään omassa kodissaan. Synkkä, luonnoton päivä ja ilta, jolla ei ollut mitään luonnollisia suhteita taaksepäin eikä eteenpäin…
Ehkä joku sanoi siinä lapsijoukon lähdettyä, että missähän Lelu on ollut koko ehtoopäivän. Ehkäpä sitä huudeltiinkin ja kun ei mitään kuulunut, arveltiin sen olevan eräässä tutussa naapurimökissä, johon se joskus ennenkin oli jäänyt yöksi. Minä en tiennyt mistään muusta kuin levosta. Uni oli minulle vastenmielistä, mutta valvominen vieläkin vastenmielisempää. Ei olisi ollut hullumpaa nukkua vaikka iäksi.
Seuraavana päivänä Lelua tiedusteltiin lähipaikoista. Mitä useampi kieltävä vastaus saatiin, sitä varmempia oltiin olevinaan, ettei se kaukana ole. Lausuttiin syvällä vakuutuksella sellainenkin lohdutus, että kyllä se jossain on. Minä olin niinkuin astia, joka särkymisen jäleltä on miten kuten taas kopisteltu ehjäksi, mutta on vielä tyhjä, menetettyään kaiken sisältönsä. Liikuin, hengitin ja ajattelin — siinä elämykset. Että tuho oli tullut Lelulle, siitä olin aivan varma, melkeinpä kiitollinen. Tarkkailin vain salavihkaa lapsiani, että olisiko niiden kohdalla vielä jotain tulemaa odotettavissa, vai päästiinkö lastentanssiaisista sillä, mitä oli sattunut. Suloista olisi ollut tietää, että joku luonnonturma oli tuon pienen olennon vienyt. Ainoa mikä minua kalvoi, oli epäilys, että joku ihmisolento oli sen surmannut. Muistelin varmasti nähneeni sen eilen iltapäivällä juosta raputtaneen tietä tuonne päin, ja että minulla muka oli ollut jokin tiedoton pahaolo sitä nähdessäni. Jos se on jonkun sällihummerin työtä, niin minun kidutukseni on jatkuva pitkälle…
Kevät eteni tuttuine suloineen, keskipäivisin pirtti jo lämpeni auringosta. Hanget rappeutuivat; niiden kauneudessa oli aamuin ja illoin hiukan eleeginen sävy. Nyttemmin kuudennella oleva tyttölapsi toisti silloin tällöin: »Silloin kun olivat minun tanssiaiseni —». Silloin tällöin myös itsekukin meistä unohtui ikkunaan katselemaan etäisille, mustuville teille. Joku huusi pirtistä: »Nyt tuolla jäällä menee juuri semmoinen koira kuin Lelu» — ja sitten kaikki katsomaan ja arvelemaan. Oli jo kulunut kolmatta viikkoa Lelun katoamisesta. Minä olin tutkistellut ympäristöä ja pannut sanomalehteen ilmoituksen, jossa luvattiin naurettavan korkea palkinto kadonneen löytämisestä. Minulle oli elämän kysymys, oliko sen tappanut joku ihminen? Kaivo nyt kyllä oli semmoinen kuin se oli, kehyksetön, aukko vain laudoilla peitetty ja niistäkin oli piika syksyllä jättänyt yhden pois lakatessaan siitä vettä ottamasta. Siitä Lelu kyllä olisi mahtunut, mutta — pohjassa oli ehjä kaunis jää. (Niinkuin se ei sen vuoksi olisi voinut siellä olla! Mutta minä toivoin löytäväni ihmisen, joka oli sen tappanut.)
Ja toivorikkaat näkemykset tulivat yhä kiihkeämmiksi. Meidän ohi rantaa pitkin meni muuan hylätty tie, jota joskus talvella oli vain vähän aikaa tilapäisesti käytetty. Eräänä raukeana iltapäivänä juosta lipitti sitä pitkin pieni musta koira. Emäntä huomasi sen ja toivon riemu tulvahti hänen ylitsensä. »Voi voi katsokaa nyt, kuinka se raukka on väsynyt.» Samassa hän jo oli pihalla innokkaasti huutamassa ja maanittelemassa. Vähältä piti, etten minäkin jo langennut toivoon. Vieras koira kumminkin juosta lötkötti talon ohi kääntäen vain hiukan päätään innokasta huutajaa kohden. Sen jälkeen ei Lelua enää »nähty».
Minä olin sitten jälleen kirkolla viimeisillä jääkeleillä, tällä kertaa aamupäivällä. Istuin kyllä taaskin saman nuoren miehen asunnossa ja niinikään laukku selässäni. Olin nauttinut vain hiukan spriitä kahvin kanssa ja ääneni oli vallan selkeä, kun menin puhelimeen vastaamaan. Kotoa vain emäntä pyysi tuomaan kauppiaalta vielä jotakin, jonka hän oli lähteissäni unohtanut.
— Jo Lelukin löytyi, sanoi hän sitten.
— Mistä?
— Kaivosta. Samuli löysi.
— Vai niin.
— Kai sinä tulet kotiin piakkoin?
— Kyllä, minä lähden heti.
Hänen äänensä oli tällä kertaa asiallinen ja suopea, vaikka hän ei pitänyt siitä, että minä poikkeilin tuon nuorenmiehen kortteeriin.
Olin sen verran elähtynyt, että jäällä tullessani hyräilin hyvin korkeassa diskantissa taivaan täyteistä päivänvaloa kohti. Oli melkein kuuma, sulava jäälakeus piti hiljaista sihinää. — Elämän tarina, mietin minä kurkottaen päätäni yhä kimeämpään hyräilyyn. Sellainen kokoon kiertyvä tarina elämä ja oleminen on… Kun vaan osaisi sen kerran oikein ihmisille kuvata.
Suuri onni oli tullut osakseni tänä ihanana huhtikuun päivänä. Minun oli kovasti ikävä Lelua, mutta se oli sellaista miellyttävää nautinnollista ikävää. Lelu oli kuollut inhimillisen hulttiomuuden uhrina, ei inhimillisen ilkeyden, niinkuin minun synkkä pohjaminäni oli olettanut ja melkein toivonut.
Lelu sai maata siinä kivijalan vieressä siihen asti, kunnes maa suli. Siinä sitä katseltiin — kuinka se näytti pitkältä nyt ja kuinka sillä oli pienet verisirkumat lepoon pysähtyneissä tutuissa suupielissä. Lapset eivät itkeneet. Eivät aluksi edes silloin, kun me sitten sitä hautasimme. Minä tahdoin kumminkin, että he kokisivat liikutuksen — ja sanoin jotain.
— Sinne Lelu nyt pannaan.
— Mammuuko se siellä? kysyi nuorempi.
— Mammuu, eikä nouse koskaan enää.
Silloin vanhempi poistui muutaman sylen päähän ja jäi sinne seisomaan pää pois päin kumartuneena. Nuoremman silmät vettyivät siinä katsellessa.