TALVISTA TAIVALTA.
Kirjoitan tätä tunnelmakuvausta helmikuun ensimmäisenä päivänä kolmen, neljän aikoihin. Aurinko paistaa. Aamulla oli sumua ja tahmeata lumisadetta, mutta nyt näyttäytyy ylätaivaalla se neitseellinen, ikuinen kevätsini, jonka sydäntalven hämyissä olin unohtanut. Saa olla kulunut synkkä aika mimmoista hän lienee ollutkin; miten olen mahtanut lähimmäisteni kanssa riidellä ja tuskitella ja miten itsekseni kuoleman läheisyyttä tunnustella — nyt on kevättalvi. Huomenna on kynttilänpäivä, siitä on kolme Mattiin ja Matista neljä Maariaan… Vanha äitini sen äsken juuri toisti, kun olin' hänen kamarissaan. Se on ainoa talon huoneista, johon talvinen iltapäivän aurinko suoranaisesti sopii. Istuin ikitutussa keinutuolissa, kun mummu itse hiukan väsähtäneenä makasi sängyllään. Aurinko paistoi hänen ohimoonsa, hän sulki silmänsä ja oli aivan hiljaa. Mielikuva yksilön elämän sammumisesta tuli siinä ihan kutsumatta, mutta se oli pikemmin viehättävä kuin kauhistava. Pitkä elämä oli väikkyvinään siinä seinällä hänen päänsä kohdalla auringon tekemässä akkunan kultakuviossa. Milloin aurinko tahtoo, hymyilee maan päällä kaikki, mitä siinä on. Suuri salaisuus pyrkii syvyydestä pinnalle. Odotettu, kauan poissa piillyt aurinko voi otollisella hetkellä ilmestyessään tehdä ihmeen täällä pohjoisessa. Saa tulla vielä sumuja ja pyryjä — ja kai tuleekin — mutta kevät on jo tietoisuudessani.
Minulla oli aihe, joka kuukauden päivät on mieltäni vaivannut, vähäpätöinen, mutta piinallinen. Meikäläisen olo pyrkii noina pimeinä päivinä — jos muulloinkin — muodostumaan hiukan epäterveeksi elämän katselemiseksi. Eihän ole silloin tekemistä muuta kuin tuijotella olevaiseen, olla aamusta iltaan ja melkeinpä illasta aamuun alttiina vastaanottamaan noita lukemattomia luonteita ja juonteita, jotka huutavat ilmituloaan ja joihin luulee läkähtyvänsä, kun ei satu löytämään niille vapauttavaa johdetta. Mitään sellaista ei ilmennyt tuon jähmeän päivän tapauksissa, jotka nyt muistaen tuntuvat yhtä raikkailta kuin jokin lapsuudesta mieleen jäänyt päiväkautinen itkujakso — nyt kun aurinko parin tunnin aikana tällä paikkakunnalla paljastaa uudet yhä toistuvat aikeensa.
Tuo päivä oli yksi noita joulun ja uudenvuoden välisiä arkipäiviä, joilla aina on oma puolijuhlallinen sävynsä. Joulukuuset ovat silloin vielä pirteissä, sahdit ovat väkevimmillään ja ruokapöydällä näkyy joulun jälkiä. Töitä tehdään vain sen verran kuin on välttämätöntä: karjalle ruokaa ja maidot meijeriin. Ovelat mökkiläiset pitävät puutalkoita; isännät ovat tällöin leppoisalla tuulella ja päästävät mielellään renkinsä noihin remuisiin kesteihin, sillaikaa kun he itse emäntineen lähtevät jonnekin tuttaviin kyläilemään, viettämään pikkupyhän kiireetöntä ehtoohetkeä… Niin elävät ne kunnon ihmiset, joilla on arkea enemmän kuin juhlaa. Toista on meikäläisen, joka usein joutuu kaipaamaan arkea.
Olin iltapäivällä tutkistellut intialaisen sadhun Sundar Singhin saarnoja. Mieleni oli täysin rauennut niiden hurmaavaan tehoon. Tuo totinen ja väkevä ihmishenki, joka yli kolmesataamiljoonaisen kansan uumenista on nykypäiville noussut, siirsi sivu sivulta oman vähäisen ja alttiin henkeni hirvittävän kauas sen jokapäiväisestä arkiasenteesta, joka sekin pyrkii rasittavasti etääntymään pienen ympäröivän maakylän hengestä. Kristuskysymys tunkeutui sisäiseen yksilövaltakuntaani, ikäänkuin uhaten siinä hetkessä polttaa kaiken siellä olevan ja tälle nimeltä tunnetulle minälle kallisarvoisen hepenen ja voidakseen hetkessä täyttää sen jollakin häikäisevällä ja tälle minälle tuiki tuntemattomalla… Ne moninaiset ajatuskiehkurat, joita olin tuon kysymyksen ympärille muilta saanut ja itse rakennellut, ne nyt pyörähtelivät avuttomina sinne tänne, niinkuin jokin hienosteleva loruilija syvemmän elämäntragiikan edessä. Ne ikäänkuin hiipivät pois polttamista pakoon. Ja tuo häikäisevä ja tuntematon ei hyväksy hepenien salaista piiloittelua; se tahtoo ne polttaa ennenkuin voi itse asettua niiden tilalle.
Laskin painetun kirjan pois, — lukemaani en voinut laskea. Se humisi päässäni, kun katselin ihmisiä, jotka liikkuivat ulkona taivasalla, toiset omalla kartanollani, toiset etäisillä teillä. Iltapäivä hievahti hämäräksi… On aina tiedossa iltaretki ja sillä taattu tarkoitus: lähden kirkolle postin hakuun. Hankaluus on vain siinä, etten voi käyttää jäätietä. Se ei taida vielä kannattaa. On ensin yritettävä veneellä salmen yli jäälohkareitten välitse. Niinkuin asiani olisi hyvinkin tärkeä…
Mutkitteleva polku johtaa salmen rannasta ylös valtatielle. Siinä menee hämyssä edelläni mies — minä tunnenkin sen, se on Ville, vanhapoika, jonka elämäkertaan sisältyy surunvoittoista huumoria. Hänellä on saha ja kirves toisessa kädessä ja täysinäinen maitokannu toisessa. Tiedän hyvin hänen retkensä, voin kuulemattakin tarkalleen kertoa hänen päivänsä tapaukset. Hän on ollut meijerillä puita pilkkomassa — se urakka lyötiin huutokaupassa Villelle, vaikka olikin kilvoittelijoita. Sitten hän on ostanut talosta maitoa ja on nyt menossa kortteeriinsa, suuren aution huvilan pieneen renkipirttiin, jossa hän asuskelee yksinään niinkuin urkopakana. Astellessaan siinä edelläni Ville puhelee suopeasti, toimittaa minulle asioitaan. Yritämme oikaista pienen lahdenperukan yli — siinä on ainakin matalaa, kävipä miten tahansa. Ville putoaa, menee suolivyötään myöten, maito kaatuu, ylös päästyään putoaa vielä kerran, kunnes hiipien pelastumme parin sylen päähän kovalle maalle. Vesi hölkkyy Villen saappaissa, kun tallustamme eteenpäin. Hämy sakenee, on kohtalainen pakkanen. Ville menee sinne autioon huvilaan lämmittämättömään pirttiinsä ja minä jatkan matkaani. Sakea hiljaisuus jumisee korvissani. Matkani pitää päin pohjoista. Tajuan väkevästi tämän hiljaisen, laajan pimeyden, jolle emme mitään voi.
Äänekäs luikkaisu kuuluu takaani, pitkästä ahteesta. Se on ihmisen ääntä, mutta se kuulostaa ilkeän jylhältä — ääntäjä on juopunut. Seisahdan ja tarkkaan: kuuluu onneksi olevan hevosmies, valjaat kalisevat juoksun tahdissa. Hevosmies pelkää maantiellä tuntematonta jalkamiestä enemmän kuin päinvastoin: hevosmies ei nouse reestänsä tappamaan jalkamiestä, mutta jalkamies voi kyllä lyödä ohi ajavaa hevosmiestä. Hevosmiehellä on lämpöisemmät vaatteet ja enemmän rahaa kuin jalankulkijalla… Nyt se laskettaa ohitseni.
— Ehtoota, kuuluu reestä kesken laulua pitkäkarvaisen lakin alta sillä äänellä, kuin olisi mies kourannut asetta ja sanonut: »Älä mökötä.»
Laulu jatkui taas uhkaavana mylvintänä. Mutta hevonen meni menoaan alamäkeä ja minä tunsin mieleni keventyvän, kun välimatka nopeasti piteni. Ei kuulunut uusia tulijoita. Korvissani jumisi hiljaisuus hiukan kiihkeämmin. Mielessäni käväisi hyvin äkisti sellainen harhakuva, että pimeään ilmaan nyt juuri on valumassa jotain myrkkyä, joka vie kaikilta olennoilta järjen ja lopulta tukahduttaa. Täällä olen minä ja kotona ovat toiset… Astuin yhä eteenpäin.
Myötämäki loppui notkoon ja pieneen siltaan. Siitä alkoi vastamäki. Kun olin päässyt sen puolitiehen, seisoi keskellä tietä hevonen rekineen ja reen vieressä viivytteli mies, hiukan holahtaen. Niinkuin pimeydestä siinnyt kummitus, joka äsken oli mylvien kiitänyt ohitseni, mutta jota en lopultakaan voinut välttää. Oli selvää, että tuo minulle nimetön olento tahallaan oli jättäytynyt minua odottamaan. Oli siksi pimeä, etten voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta jostain sieltä päin uhosi raaka hengitys. Tahtomattanikin huomasin kuinka sisäinen suhteeni tuohon olentoon pyrki yhä tuttavallisempaan vireeseen, mitä lähemmäksi häntä pakosta astuin.
Hän sanoi nyt uudestaan ehtoota ja kysyi, yhä tarpeettoman karskilla äänellä, minne olin menossa.
— Tonne vaan kirkonkylään, vastasin minä paikkakunnan murteella. Ylläni oli vahva sarkatakki ja tallukkaat jalassani. Hän tutki vielä mistä olin kotoisin ja käski sitten reen kannoille.
— On hauskempi mennä toi mettämatka — vaikkei sitä kaikkien miesten kanssa sen puolesta ole väärti mettämaille lähteä — kirosana — tähän aikaan tiedä, koska saa puukon sisäänsä, vaikka — kirosana — ei mun kanssani sen puolesta yhden parane — kirosana — sen saa tietää, että jos mua meinaa pestä — kirosana — niin täytyy ensi laakin oitis luonata, toistaminen ei mun kanssani parane.
— Kai mar sitä reisumiehen nykyään pitää olla varoillansa, puhelin minä hyvänsuovalla äänellä. Vaikkei näillä paikoin juuri ole pahoja tehty. Minun pitikin mennä jäätä myöden, mutta tuolla juuri yksi mies putosi — — —
— Ei sitä tiedä — kirosana — minkämoisia sitä maantiellä treffaa, mutta sen minä sanon, — kirosana — ja taas samaa vakuutusta, ettei hänen kanssansa parane.
— Mistäs päin te olette kotoisin?
Hän vastasi yhdellä sanalla niinkuin sivumennen. Samassa loppui peltoalue ja tie sukelsi vahvaan synkkään metsään. Minä seisoin rauhallisesti kannoilla, niin että hän reessä istuen selällään tunsi minun käteni reen selustan varassa. Taas alkoi sama vakuuttelu yhä karheampien kirosanojen höystämänä, käsi upposi samalla palttoon povitaskuun ja veti sieltä esiin mahtavan mauserin.
— Kun minä tästä päästän, niin — kirosana — se on laaki ja vainaa.
— Pankaa pois nyt vaan, ettei tule vahinkoa.
— Ei sieltä lähde mitään vasten minun tahtoani, mutta kyllä oitis jos tarvitaan.
Koetin vakuuttaa, ettei hän ainakaan minun kanssani sitä tarvinnut ja samalla johdatella puhetta muihin asioihin. Hän vastaili haluttomasti tai jätti vallan vastaamatta. Sen sijaan hän äkkiä mylvähti tuohon samaan lauluun, jonka äsken olin kuullut kauempaa, erottamatta sanoja. Nyt kuulin nekin, ja ne olivat aivan siivot, melkeinpä hentomieliset. Ääni vain oli kauhea. Kun hän siitä vaikeni, aloin tiedustella mistä kylästä hän oli kotoisin. Kaikeksi onneksi tunsin sieltä muutamia työmiehiä ja saatoin edelleen tiedustella heidän olojaan. Tiesinpä yhdellä olleen morsiamenakin sen ja sen. Näillä jutuilla päästiin metsätaival loppuun, tuli asutumpaa maata. Samalla karskilla äänellään hän sitten toimitteli omia olojaan. Hän teki lahtikauppaa, osti elukoita, teurasti ja veti lihat Tampereelle. Pääsihän siinä joskus vähän nuolaisemaankin — oli hänellä nytkin sentään kolmatta tuhatta taskussa — mutta kyllä siinä tietämistäkin on. Kun ma nyt pääsen puolen yön aikaan kotiin, niin aamulla aikaisin pitkin maakuntaa elikolta ostamaan, ja kun ehtoolla pääsee taas kotiin, niin oitis lahtaamaan ja yöllä kolmen aikaan reisulle. Ja hevonen ja vuosi siinä menee, joka kevät saa ostaa uuden, kun vanha menee talven mittaan nahkaksi.
Lähestyttiin jo kirkonkylää, asutus tiheni, tie tuli valoisammaksi. Kauppiaan ja leipurin nurkat olivat täynnä Tampereelta palaavia hevosia. Mies pysäytti ja alkoi tarkastella, olisiko tuttua, jonka seuraan voisi jättäytyä. Ainoa kyytipalkka, johon hän olisi tyytynyt, olisi ollut ryyppy, mutta hän tiesi aivan oikein, ettei minulla sitä ollut. Siinä hän minusta hukkui, painui vähäpätöiseksi reisumieheksi kymmenien joukkoon. Näin siinä hänen kasvonsakin saamatta niistä kumminkaan minkäänlaista käsitystä — muuta kuin, että nenä, silmät ja leuka olivat tavallisilla paikoillaan.
Sundar Singhin aukomat näköalat suurine kysymyksineen pyrkivät tuon äskeisen taitse taas mieleeni.
Seisoin postikonttorin seinustalla yksinäni ja kuuntelin postia odottavan nuorison erisävyistä elämänpitoa. Sillalta päin lähestyy potkukelkkaa työntävä nainen. Yhä selvemmin näen ja jo kuulenkin: potkukelkassa on peittoihin käärittynä lapsi, minulle tutun ikäinen. Kasvot sinertävät, hengitys korisee. Hätäisesti vaimo irroittaa käärön kelkasta; he menevät lääkärin vastaanottopuolelle, jonne vähän päästä ilmestyy tuli. Ajattelen minuutteja, jotka kuluvat lapsen kamppaillessa, kenties se juuri tällä hetkellä noiden lamppujen valossa tuolla kuristuu — ja yö on edessä, vaimolla pitkä pimeä matka kotiin tuon pienen olennon kanssa, ehkäpä ruumiin. Kuluu hetkinen, nuoriso meluaa raitilla, äskeinen mies on löytänyt kaverin; äänekkäästi huutaen reestä rekeen he painuvat pimeyteen uusia vaarallisia metsätaipaleita kohden. Vaimo tulee kiireesti ulos lääkärin luota ilman lastaan, kiiruhtaa apteekkia kohden. Arvaan asian: kurkkumätä — seerumiruiske. Koriseva lapsi on siellä nyt kahdenkesken lääkärin kanssa, joka varmaan on torunut vaimoa siitä, että tämä tuli liian myöhään.
Postikonttori avataan. Omituisen huumeen vallassa kulkeudun teuhaavan nuorison puristuksessa jakeluaukolle, saan saatavani ja pääsen palaamaan kotiin päin. Minua kauhisti tuo äsken kulkemani metsätaival; painuin rantaan ja varovasti tunnustellen hiivin jäälle, joka täällä virrattomassa vedessä tuntui kyllin vahvalta. Jäljettömällä, melkein lumettomalla tasapinnalla oli kävely suloista ja sai olla varma siitä, ettei ketään tullut perässä eikä vastaan. Sivuuttaessani erään niemekkeen, näin kaakossa puitten välissä punaisen liekin, jota huumeessani ensin hätkähdin. Sieltä nousi jokseenkin nopeasti taakse päin kenollaan oleva puolikuu. Hyvin hienoja lumihiutaleita putoili. Aivojeni tuskallinen päivän saalis ikäänkuin keveni ja painui syvemmälle, vanhoihin varastoihin. Mieleni kiintyi vapaaseen avaruuteen, kuun tuolle puolen. Sinne tuijottaessani huomasin lausuneeni aivan naiivin rukouksen tuon sairaan lapsen puolesta, joka tälläkin hetkellä oli jossakin. En osannut kuvitella sitä kuolleeksi enkä eläväksi, kuvittelin sen vain valoon ja vapauteen.
Tämä tapahtui joulukuun viimeisinä päivinä. Siitä on kulunut jo neljänäkymmentä päivää ja yötä, joina olen taistellut aivan toisellaisen aiheen kanssa, tämän ollessa tiellä. Herkkä mieli voi jo nähdä hiljaista valon lisääntymistä, valon ja lämmön, jotka laajentavat, koroittavat ja tasoittavat kaiken, mitä on ja tapahtuu.