KÄRÄJÄT.
Olin tässä viikolla käräjillä useanakin päivänä. Käräjätalo on lähellä ja tuomarit tuttuja, tulee mentyä sinne joka kerta. Olen myös paljon käytetty testamentintekijä ja saan senvuoksi usein emäntineni käydä vannomassa, että asianomaiset aviopuolisot todellakin ovat olleet täydellä järjellään piirtäessään puumerkkinsä jälkisäädöksensä alle ja että he ovat sen tehneet omasta vapaasta tahdostaan. Ankaranlainen asianhaara kylläkin mennä vannomaan niin suhteellisia seikkoja.
Olen myöskin itse täysi tuomari. Olen vannonut hirmuisen valan, pitkän ja mutkikkaan, »että minä tuomaritoimessani» — en menettele niin ja niin, vaan »tuomitsen omantuntoni ja Ruotsin lakien mukaan», en juorua mitään, mitä oikeudessa suljettujen ovien takana tietooni saan, ynnä paljon muuta. Tämä tapahtui eräillä välikäräjillä, jonne olin suoraan halkometsästä tepastellut. Lautakunta sattui olemaan kovasti vajalukuinen, ja kun vihdoin oli koossa välttämätön määrä kansan oikeudentunnon edustajia ja juttu piti esiin huudettaman, nousi muuan herastuomari tuomioistuimeltaan ja ilmoitti, että toinen asiallinen on hänen täysi orpanansa. Nyt oltiin uudessa pulassa. Vähäväkisen tuomioistuimen katseet kiintyivät nyt minuun. Minulta kysyttiin, olenko kaksikymmentä yksi vuotta täyttänyt, puhdasmaineinen tämän paikkakunnan asukas. Kumarrettuani lausui nuori auskultantti juhlallisesti: »Astukaa vannomaan tuomarivala.» Ja sen tehtyäni: »Ottakaa paikkanne lautakunnassa.» — Kerran olin myös memorialistina. Puheenjohtajaksi en ole vielä joutunut.
Jos jutussa koko käsittelyn ajan kuultaa »alta» jokin toinen juttu, jota ei tahdota päästää esille, on jutun seuraaminen melkein kuin pientä näytelmää. Tuossa nyt astuu esiin kaksi vankkaa talollista, joista toinen syyttää toista näpistelystä. Luetaan poliisitutkintopöytäkirja, »pidetty allamainitussa asiassa», ja siitä ilmenee, että vastaajan pellolta on löydetty neljä heinäseivästä, jotka on tunnettu kantajan omiksi. Tällaista tavaraa on kummallakin asiapuolella itsellään sadottain, eikä sitä paitsi voida näyttää, että vastaaja olisi niitä kantajan pellolta ottanut. Nahkapäätös, kulut kuitataan. Mutta juttukamarissa tuomion jälkeen on aika sanasota; uhataan vahvasti, ettei se tähän pysähdy. Ehkei pysähdykään, mutta siitä olen varma, että alkuperäisestä pääasiasta ei koskaan tulla käräjiin, mikähän sitten lieneekään ollut.
Tuossa haetaan lapselle eläkettä. Muuan akka todistaa, että vastaaja kerran on tullut kantajan kotiin ja »esiintynyt siellä kuin sulhasmies». Siinä kaikki. Todistajia on kumminkin toistakymmentä, joista osa merkitään pöytäkirjaan plus minus nolla, mutta suurin osa todistaa vahvasti eräästä toisesta nuorukaisesta, joka tällä hetkellä kävelee reippaana jossakin muualla. Jos kantaja olisi syyttänyt häntä, olisi tuomio pudonnut, että paukahtanut. Vastaajan asiamies paljastaakin lopuksi ytimen ilmoittaen, että kantajan pitäisi piakkoin mennä naimisiin tuon kolmannen kanssa, mutta yrittävät he näin mukavasti saada esikoiselleen eläkkeen tältä syyttömältä. Tuntuu vastenmieliseltä kuuntelijastakin, kun huomaa myötätuntonsa kääntyvän pois onnettoman äidin puolelta. Niin käy minun aina silloin, kun todistajain joukosta ilmoittautuu toisia »sulhasia».
Sitten tulivat ne Petuksen perän suuret ristijäiset, joissa Alarikki Aitamurto oli sanonut Urpaanus Urolan akkaa trulliksi. Käsittelyn aikana panin merkille Suomen kansan verrattoman uudenaikaisuuden, kun ei todistajista kukaan ollut tietävinään, mikä trulli on. Ei edes talon vaari siitä tiennyt, ei ollut kuulemma koskaan nähnyt. Lautakunta hymyili mielevästi: eihän siitä ole kuin pari vuotta, kun tässä pitäjässä vielä paastonaikaisena yönä käytiin jonkun talon navetassa lampaitten päitä keritsemässä. Asiasta tuli kumminkin selko ja Alarikki sai sakkonsa ja kulunsa ja tämän kaksiosaisen rikosdraaman toinen näytös pääsi alkamaan. Sillä nyt huusi konstaapeli korkealla äänellä esiin seuraavan jutun: Aitamurto vastaan Urola, jolloin asiallisina tulivat saapuville äskeinen kantaja nyt vastaajana ja vastaaja kantajana ja Kihlakunnanoikeus katsoi selville käyneen, että tämä nykyinen vastaaja oli usein mainituissa ristiäisissä nimittänyt tuota toista vastaaja-kantajaa kuolasuuksi ynnä vielä joksikin muuksi, jonka hänen asiamiehensä kuiskaten saneli pöytäkirjaan, arvatenkin senkin vuoksi, että käräjiä seuraamassa oli myös muuan nuori ja hehkeä naisauskultantti; ja harkitsi K.O. oikeaksi julistaa saman tuomion kuin äsken, vain asiallisten nimiä vaihtaen. Ne olivat ne ristiäiset.
Näiden roskajuttujen jälkeen tuli esille asia, jossa minun iäkäs virkaveljeni esiintyi arvonsa mukaisella eleganssilla. Sama isäntä, joka ahdisti naapuriaan niistä heinäseipäistä, oli toimittanut runoilijalle yhden hehdon ruisjauhoja, jotka tämä oli unohtanut maksaa (sellaiset unohtamiset eivät valitettavasti liene harvinaisia laulajain säädyssä). Runoilija tuli esiin paljaspäisenä ja silmissä vihainen ja ovela koirankuri, myönsi nimensä ja ilmoitti urhoollisesti ammattinsa ja onnistui hänen pitkässä ja sujuvassa, paikoitellen runomuotoisessa puolustuspuheessaan aukoa näköaloja vähän joka suuntaan. Tuli siinä mainittua, että hän oli poliisille myöntänyt jauhot tilanneensa, johon runoilija vastasi, että se on sillä tavalla, että jos saan sanoa, että kun osansa ovat ottaneet tuomari ja papit, niin tahdon vielä kirkastella kantoherran napit, että kun —
— Tukkikaa nyt se runosuoni, tai tässä tulee toinen peli, huudahti tuomari. Kahvitunnilla sitten kuuntelemme runoutta.
Runoilija sai maksaa rukiit ja käräjäkulut, minkä kuultuaan hän lausui: »Se on oikein, minä halusinkin vaan, että asiaa täällä suuremmalla joukolla vähän katseltiin.» Minkä jälkeen hän maksoi käteisellä kaikki ja oikeus nousi kahville unohtamatta kutsua vieraikseen meitä molempia runoilijoita ja saaden vastalahjaksi kuulla muutamia metrejä vanhemman virkaveljen lyriikkaa.