LEIKKUUMUISTOJA.
Se suvellinen ruis on jo aikoja sitten leikattu; se tapahtui melko vauhdikkaasti, minkä hyvin ymmärsin, kun herraskävelyllä ollessani satuin istahtamaan pellon pientarelle. Isäntä tuli viereeni, nykäisi suuren tonkan suulta kannen ja kaatoi sen tonkasta täyteen kuohuvaa sahtia. Kun olin juonut sitä muutamia pitkiä kulauksia, pikku hyönteisiä ja heinän helpeitä syrjään puhallellen, alkoi leikkuuväen sirpinkahina kuulua korvaani erikoisen miellyttävänä, semmoisena kuin kaupunkilaisrunoilijat väittävät sen ainakin kuulevansa. Vanha oivallinen kilpahenki näytti hehkuvan neljän sarkajoukkueen kesken. Siinä oli yksi talon sarka, kaksi oli tavallisia päiväpalkkalaisia, kenties joukossa joku Manta, joka leikkasi talvellisia puutalkoitaan vastaan, ja Miina, joka teki perunakylvöpäiväänsä, mutta neljäs oli Niemisen sarka. Nieminen on kyllä jo itsenäinen, mutta sillä on viisi päivää jotain surkastunutta taksvärkin muistoa jostakin lisälaitumesta, jota se ei ole saanut lunastaa. Ja se on sitten kiusalla hankkinut kaiken maailman parhaat leikkaajat: oma tytär ja poika, Iita ja Vihtori, ja lisäksi Poutalan Ansu ja Selkeen Iivari. Nieminen itse kyästelee, imeskellen piikin aikaa, että »tuppaavat vanhan miehen vallan nääntämään». Niemisen joukko on juuri pääsemäisillään kaksi sarkaa toisista edelle, he lähestyvät isäntää ja minua. Komea Iita neito, kaksikymmenvuotias, kookas ja päivettynyt »aukaisee rintaa», leikkaa pitkälti edellä saran yläsyrjää ja kun pääsee saran päähän, leikkaa vielä päänkin auki saran koko leveydeltä, niinkuin esileikkaajalle kuuluu. Ehtii vielä istahtaa pientarelle, erikseen, vaiteliaana, niinkuin anastaisi pienen haaveiluhetken kesken kuumaa työtä. Vasta kun muukin joukkue on ehtinyt perille, saapuu Iitakin raukeasti astellen sahtitonkalle. Sanotaan sen pitävän yhtä tuon Iivarin kanssa…
Minusta ei tässä kumminkaan ole enää oikeata leikkuutunnelmaa, muuta kuin nimeksi. Nuorempana pidin itseäni joltisenakin leikkaajana ja olen ollut mukana kuusikymmenhenkisessä leikkuuväessä, josta suurin osa oli verontekijöitä. Siinä riiteli kaksi tunnetta tuon joukon hengessä. Toinen oli se, että oltiin tekemässä työtä toisen hyväksi — vain sitä varten, että sitten oli lupa sieltä kotoa leikata oma ruis, itse kynnetty ja kylvetty. Toinen oli alkuperäinen työn ilo, joka tuommoisissa oloissa kauniina päivänä tulee pakostakin vallitsevaksi, pyyhkien pois myöhemmin kehittyneen itsekkään laskelmavaiston. Sehän oli sittenkin kuin kaikkien omaa tämä työ, johon joka vuosi samat joukot palasivat. Tuommoisen suuren, hehkuvan ja iloisen leikkuuväen keskellä oli isäntä, viljan omistaja jokseenkin vähäpätöinen olento. Ei siinä ollut hänellä mitään sanomista, sillä työtä tehtiin paljon ja reilusti. Isäntä saattoi miten kuten pelastaa asemansa vain hankkimalla väelle erikoisia sielun ja ruumiin herkkuja, kahvia nisusen kanssa, sahtia ja illaksi pelimannin. Ja hän osoittikin niissä hänen luonteelleen vallan outoa auliutta.
Viimeksi olin vakavammin mukana vuosien 1917 ja 18 leikkuupelloilla. Kummallakin kerralla oli oma vahva tunnelmansa — Klion katse oli kohdistunut meihin pahanpäiväisiin korrenkatkojiin ja sotkenut sisäisen työvireemme ilkeään epäsointuun. Minulla oli sarkatovereina kolme pahanpäiväistä akkaa ja kumminkin me pidimme päänahat koko päivän, vaikka joukossa oli lukuisasti tunnettuja leikkaajia. He eivät suinkaan kadehtineet meidän voittoamme, ja minun täytyy myöntää, että itsekin sitä pikemmin häpesin: ajatella nyt herrasmiestä kolmen uloskuluneen ämmän tukimiehenä ja näillä ensimmäisenä tottuneessa työjoukossa. Silloin oli isännässä poikaa, sillä hänellä oli vanha ja vankka moraalinen oikeus äänettömään vihaansa. Sirppejä hiottiin tuntikaupalla ja mököttäen madeltiin sitten elon syrjään. Isäntä ei sanonut mitään, hän vaan kyästeli keveästi kolmen saran leikkuun — kahta pidetään tavallisesti sangen tiukkana työnä. Kahvia ja sahtia kyllä oli, mutta ne eivät tehonneet, niitä maisteltiin kuin halveksien. Isännän jäykkä vaiteliaisuus esti ilmiriidan puhkeamasta. Illalla oli muutama kapanala jälellä, kun pulskin leikkaaja akkoineen seisahti ja muut heidän perässään; isäntä vaan äkäisenä kyästeli. »Kello on kuus», sanoivat seisojat. Maailman luonnollisin ja ikivanhain työtraditsioonien mukainen asia olisi ollut, että tuo pätkä olisi leikattu ja saatu kamppiaiset, ajettu jänis naapurin rukiiseen j.n.e. Koko tuo aikuisien lapseksi tuleminen, joka on raatajan elämän parhaita mehuja. Mutta tässä ei lapsetettu. »Ei tämä ole mitään huvia sille, jonka on sitä vielä huomennakin tehtävä.» Minä kolmine akkoineni aioin urheasti taistella ajan tuulahduksia vastaan ja mennä katkaisemaan tuon naurettavan jäännöksen. Mutta silloin ärjäisi isäntä: »Sinne ei mennä, kun minä sen sanon. Niemelällä on vielä päiviä jälellä, saatte tulla huomenna leikkaamaan sen. Siinä on päivän tinki.»
Mitä kauneimpana elopäivän iltana me astelimme kukin tahollemme tajunnassa ankea aavistus siitä kuumemmasta elonleikkuusta, joka suoritettiin seuraavana talvena.
Niinpä niin leikkailtiin sitten taas rukiistakin eloa samoilla pelloilla seuraavana elonaikana. Edellisvuoden oppositsioonin johtaja makasi mullan alla kuulanreikä silmien välissä ja hänen leskensä istui Hämeenlinnassa, josta lähetteli isännälle nöyriä avunpyyntöjä. Joukossa oli nyt muutamia pikkupäiväläisiä, pari pakkotyöläistä ja nuo kolme akkaa, joihin historian kulku ei näyttänyt koskevan. He pitivät senkin vietävän rivoa suuta koko päivän ilmituoden sisä- ja ulkopoliittiset katsomuksensa ovelan filosofisessa muodossa, jonka perusteella heitä oli mahdoton laskea minkään väriseen kaartiin. He parhaiten tulkitsivat pellolla vallinneen mielialani. Mitään pingoittunutta vihan vivahdusta ei ollut, oltiin niinkuin puoli joutilaita konkurssintehneitä, jotka eivät tiedä miten päivänsä elelisivät. Ei ollut kilvan henkeä, ei liioin teknokraatin eikä sapotaasinkaan. Tehdä naljattiin ja työ sujui erinomaisen kohtalaisesti.
Tällä tämänsuvisella ruispellolla näytti vanha Nieminen hiukan yrittelevän entistä leikkuuhenkeä. Vauhti kyllä saatiin, mutta jotakin oli poissa. Niemisen komea Iita oli tunnelman päätekijä — peruste siis aivan toinen kuin työnilo. Ja jos silläkin vielä on tuossa varma sulhanen, niin siihenhän se menee koko komeus. Ensimmäisen lapsensa mukana se jo saa myös ensimmäiset ryppynsä, menettää vartalonsa joustavuuden ja hiustensa kiillon, kuten muutkin raatajain vaimot.
Illan kamppiaistansseissa se kyllä vielä keikkui ylväänä ja itsetietoisena, vastaili herttaisen teennäisesti, kun häntä tanssittaessani puhuttelin. Oli siellä muuan nuorempikin ylioppilas, jolla näytti olevan tuliset aikeet Iitan suhteen. Siis sievä ylioppilasnovelli, jommoisia itse kirjoittelin 10-luvulla, jolloin ei minullakaan elotansseissa ollut muuta huollettavaa kuin kukkani ja kravattini. Nyt holhoilin siellä lapsiani, jotka kieppuivat mukana etenkin piiriä tanssittaessa.