MUUAN LÄHIMMÄISENI.
Olen sitä mieltä, että vanha ystäväni ja kylänmieheni — ja jo isävainaani ystävä — Lauttarin Priiti on saavuttanut sellaisen iän ja ansiomäärän, että hänet voidaan julkisessa kirjallisuudessa esitellä ja käsitellä. Monet vanhat ja nuoretkin kepsuttelijat ovat saavuttaneet sellaisen kunnian paljoa vähemmällä. Priiti on läpikotaisin kunnon mies eikä hänellä liene muuta vihollista kuin se vanha röttelö kapitalistis-militaristinen yhteiskunta, joka sinä useinmainittuna kevännä pisti hänet kymmeneksi päiväksi paikalliseen vankileiriin kaiken maailman hampparien ja rutupunikkien seuraan. Minusta se oli törkeätä enkä lakannut nilvimästä esikuntaherroja tämän johdosta, ennenkuin he vapauttivat Priitin ja hän pääsi takaisin lautalleen ja sai kouraansa tutun vetolusan.
Priiti on kohta seitsemissä kymmenissä, eikä hänessä ole muuta vikaa kuin huonontuneet jalat ja pakinoitsijan kannalta se, että hän elää ja voi loppu iäkseen suuttua minulle leppymättömästi tämän kirjoituksen johdosta. Hän ei ymmärrä sitä, että monet, joita hän pitää ylevinä ja isoina rikkaina, iltarukouksen asemesta haaveilevat joskus saavansa kuvansa ja monet tekonsa sanomalehteen, edes tuohon »Kyrön Sanomaan». Toivottavasti Liisa, joka on kirjallisissa asioissa Priitiä valistuneempi, pitää minun puoltani silloin kun tätä luetaan.
Priiti peri virkunsa Jussilta, joka historiallisena merkkihenkilönä saakoon myöskin mainintansa, varsinkin kun olen vanhoista ristikirjoista havainnut, että hän ja hänen Eevansa olivat äitini sylikummeina. Ennen Jussia kuletteli jalkaväkeä veneellä yli joen joku herrantapainen, josta Kaupin kampreeti piti huolta ja hakkasi hänet kerran niinkuin pahankurisen oriin, kun »herra» oli rantalepikossa ahdistellut naisia, niin että avunhuuto oli kuulunut kolmeen kylään. Laitilan ja Kaupin silloiset herrat laittoivat Jussille pirtin ja lautan. Talolliset maksoivat lauttauspalkan viljassa kappa- ja vuosikaupalla, muut viisi penniä matkasta. Jussi oli paha juoppo ja menetti päissään liikuntakykynsä. Jollei Eeva silloin sattunut olemaan kotona, katseli Jussi herttaisesti pirtin ikkunasta, kuinka kulkijat kiukuttelivat lautturia odotellessaan. Pranseini vainaa, vihainen jahtivouti ja köyhän kansan kauhistus, joka osasi ruotsia, vieläpä kreikkaakin, haukkui kerran Jussia siitä, että oli saanut muka puolen tuntia odotella. »Ho — vai puolen tuntia», vastasi Jussi, »minä olen sinua varronnut jo neljättäkymmentä aastaikaa ja ny' vasta tulet laapit.»
Priiti tuli, osti pirtin ja viran, ja hoiti edeltäjänsä hautaan asti. Hän oli silloin jo läpäissyt romanttisimman nuoruutensa, jonka vaiheista hän kertoi minulle eräänä poutapäivänä, kun lautan puomilla istuen katselimme salakoitten peliä eikä ollut kiirettä kummallakaan. Tuo muuten juro mies muisteli lämpimästi nuoruutensa aikoja, renkinä olojaan, lemmenilojaan, jotka muuttuivat murheiksi, kuten usein sattuu, määritteli minulle tarkoin isävainaansa pirtin paikan ja molempien vanhempiensa sukuperän. Oli kuin olisin lukenut jotain Daudet'n novellia, kun niitä kuuntelin. Nuorukaisena, silloin kun veri tykytti nykyistä lämpimämpänä, oli hänellä kerran ollut iloista asiaa Helsinkiinkin. Viivytteli siellä jonkun aikaa, mutta ei tullut mitään asiasta eikä ansiosta. Meni sieltä Turkuun ja joutui vosikkarengiksi, jossa toimessa oli kaksi viikkoa: toiset vosikat polttivat hänet sieltä pois hänen liiallisen ahkeruutensa ja tunnollisuutensa tähden. Ei Priiti seisotellut torien kulmissa, vaan ajeli ympäri kaupunkia, nyppi kaikki kyydit ja toi isännälle kaksi vertaa kuin toiset rengit. Isäntä olisikin vallan väkisin hänet pitänyt, mutta ei, Priiti tuli takaisin nuoruutensa retkeltä tänne syntymämailleen ja murahti nykyisekseen.
Siinä on salmen rannalla hänen pirttinsä ja kaikki läheiset puut ovat hänen istuttamiaan aljopuita. Hän istutteli niitä silloin, kun lauttaa vedettiin vitsaköydellä, kun ei salmen rannalla vielä ollut meijeriä eikä salmessa höyrylaivoja, jolloin maailma lyhyesti sanoen oli kaikin puolin nykyistään parempi. Köysi on sen jälkeen ollut hampusta, sitten rautaketjua ja nykyään se on vaijerin tapainen. Kerran kulki salmessa kaksi lauttaa rinnatusten, kun meijeri yritti omalla lautallaan päästä halvemmalla. Mutta kerran idyllisinä aikoina istutetut puut kasvavat pirtin ympärillä yhä vehmaammiksi istuttajan harmaantuessa ja pirtin peräakkunan kohdalla heijuu ajan mustaksi patinoima puulintu, lastusiipinen, veistelty silloin, kun vanhin tyttö oli pikkuinen; ja akkunalla määrätyllä paikallaan sijaitsee vielä vanhempi puupiippu, jonka pesänä on pystypäinen makaava leijona silmineen hampaineen ja lyhyt varsi lähtien hännän alta. Se on hänen appivainaansa tekemä.
Siellä Priiti rauhallisina välihetkinään, — tuossa iltapuolella, kun meijeri kumahtelee tyhjyyttään eikä laivan aika vielä ole lähellä, — siellä hän pilkkoo puita tai häärii muuta häärimistään jurona ja hiukan äreänä. Mutta on kaksi olentoryhmää, joille ei hänen liene kuultu ärähtävän: lapset ja eläimet. Ei hän pahimmallakaan säällä hermostu, jos hänen on lähdettävä noutamaan yli kerjäläispoikaa tai harhautunutta valittavaa koiraa. Eikä mene pienikään lapsi yli salmen saamatta osakseen juron ystävällistä puhuttelua. Ja pienet veitikat vainuavat tuossa vanhassa jörrikässä läheisensä, jonka ystävällisyys ei ole tavanomaista pintamakeilua. Kun Priiti ensi kerran kävi minun nykyisessä huushollissani tuomassa lahjaksi samanlaista puulintua kuin hänellä itselläänkin on, kuulin sisälle tullessani lasten kamarista kohonnutta mekastusta ja löysin sieltä Lautturin Priitin esiinkannettujen leluröykkiöitten keskeltä laskettelemassa kirkkaan vikerryksen joukkoon möyheän suopeita lausahduksiaan.
Mutta kun vesistö syksyllä jäätyy, silloin tulee esiin synkkä kuva Alfred Jokisesta (se on hänen nimensä kirjoissa ja kansissa). Tehtaan murtajalaiva ahtaa kulkiessaan salmen täyteen jäälohkareita, samalla kuin se katkaisee luonnolliset jäätiet. Salmen yli on yritettävä ja silloin vanha Jokinen kiroo ja möyryää, kun hän kekseillä ja hangilla yrittää syteä lautallensa kulkuväylää. Siinä voi mennä tunti jopa kaksikin, jotka tuo vanha mies saa viettää ponnistellen jäisellä lautalla kosteassa joen hengessä. Silloin tulee karheana möykynä esiin hänen patoutunut vastenmielisyytensä nykyisiä järjestelyjä kohtaan. 'Kyllä he, — keleet, niitä yhteisiä miljoonia semmoisiin tuuppii, jossa ei niitä tarvittaisi — kaiketi maailman huijarien ilmaan ammuskeltavaksi, mutta ei anneta tarpeellisiin, että tähänkin jotakin huojennusta saataisiin.' Näin Jokisen Priiti kekseineen ja kankineen jäälohkareiden puserruksessa läähättää, ja joka ei hänen synkkää purkaustaan ymmärrä, sille voidaan paljon muutakin anteeksi antaa. Jokisen Priitin paras poika, jossa ei milloinkaan nähty pienimpiäkään huligaanin oireita, kuoli nälkään vankileirillä. Jos minulla olisi samanlaisia kokemuksia, tulisivat ne varmasti mieleeni tuollaisella syystalvisella lauttamatkalla. Kaikki yritykset tehtaan velvoittamiseksi jollakin tavoin lieventämään talvilaivaliikenteellään Priitille ja maakunnalle aiheuttamaansa viheliäisyyttä on lakiin perustumattomina hylätty.
Priiti on poliittisesti masentunut, hänen jyrkässä suorassa mielessään on melkoinen määrä »ressentimentiä» melkeinpä kaikkiin suuntiin. Hänen työväenyhdistyksensä, jonka jokaisessa kokouksessa hän ennen kapinaa hartaana ja rehtinä käydä pieksusi, lienee kapinasta alkaen mennyt kokonaan hulinaksi. Hänen nykyiset lauttavehkeensä ovat kelvottomat eikä uusia pystytä laittamaan. On sen vuoksi niinkuin saisi säväyksen vanhoista hyvistä ajoista, kun sattuu poikkeamaan tuohon somaan pirttiin juhannuksen korvissa. Nurkat ja pielet ovat lehditettyinä, Priiti on yksin jäätyään nukahtanut sängylle; voit puoliavoimesta ovesta päästä sisälle hänen huomaamattaan. Vanha mustunut seinäkello mittaa salaperäistä aikaa seinien kuvapaperien, puulinnun ja leijonapiipun kuunnellessa. Leijonan pysty pää julistaa terhakasti Priitin appivainaan muistoa, niinkuin tämä pakina kerran jossain arkistojen kätköissä on julistava Priitin muistoa.