VANHA LEIKKELE.
Synkän masennuksen hetkellä ne tulivat käteeni, tukku vanhoja unohtuneita pakinaleikkeleitä. Otsakkeet ja painoasu tervehtivät silmääni tutusti ja ikäänkuin kainostellen: että tällaista olet kerran vakavan ja hartaan innoituksen vallassa valmistanut — kelvanneeko enää?
Edessäni on siis se viehättävä, mutta kovin harvinainen tapaus, että voin itse nauttia siitä, mitä olen kirjoittanut, nauttia samalla tavalla kuin tiedän ystävieni nauttivan: osuvasta sanasta ja viehkeästä rytmistä, jotka luovat herkän ja hartaan tunnelman tai kirpeän ja tehokkaan ajatuksen. Pienoinen lohdutuksen pisara tipahtaa kituvaan sieluuni, kun totean, että minunnimiseni mies kerran on kirjoittanut näinkin somasti.
»… Koetan 'vangita' kaikkea sitä» mitä näen: suunnattomia klorofyllimääriä, pilviä ja pilvilinnoja, lahtia ja niemiä, taloja ja tönöjä, meijeriä maitokuskeineen, tukkilauttoja lauluineen (jotka valitettavasti eivät ole painokuntoisia), onkivia lapsia, ryyppiviä isäntiä, mylviviä sällejä, riihen käytävällä 'Nuorta mylläriä' harjoittelevia nuorisoseuralaisia: lyhyesti kesää ja kesävieraita, niinkuin sitäkin tohtoria ja pohjankävijää, joka juhannusaattona tulla pyörähti tänne ja valvotti minua molemmat yöt päivän kirkkauteen asti, polttaen ikuista palturiaan, puhumatta silti palturia; vielä lyhyemmin ja pateettisemmin: elämää. Kuvittelen käyttäväni näihin sunnuntaiaamut, aikaisehkot… Ja lupaan, että seuraavat tulevat tätä ensimmäistä parempia.
Sillä nyt minä olen vähän niinkuin naapurini Järvisen vanha Vihtori, mainio ojankaivaja ja halkomies, talutettaisiin ruhtinaallisen ruokapöydän ääreen: en tiedä oikein mihin kahmaisisin. Tuli alumpana mainituksi ruispelto. Se on nyt kauneuden kannalta parhaillaan. Mahtavana merenä se ympäröi pienen sahapräiskän, joka lautatapuleineen on tunkeutunut vehmaimpaan rantapiittaan ja on savuineen ja aaloppeineen melkeinpä herttainen täplä siinä vaalean sinisen ja tummanvihreän vaiheilla. Vesistön vastarinteellä ruismeri aallotessaan kiehtoa kuin kottaraisen siipi ja peittää huppukuuruun automobiilin, joka on puolimatkassa kiidättäessään hienoa ja kaunista kuormaansa peräpohjalaiselta kesämatkalta takaisin kotiin, johonkin Etelä-Suomen vehmaaseen kartanoon. Siinä se kaartuu ohi ja tyylikkäät naiset luovat ylevän silmäyksen asianmukaisissa varallisuussuhteissa elävään kirjailijaan, joka jalkaisin tallustaa kotiin osuuskaupasta, repussaan kahvia, sokeria, uumanauhaa, nisujauhoja, ongenkoukkuja ja tupakkia… Jonain päivänä ruis heilimöi, koska poudat kerran ovat alkaneet. Silloin ovat koiranputket ruispeltojen rantatörmissä ehtineet täyteen kukkaan ja sekoittavat tuoksuaan heiteen makeaan tuoksuun. Se pitää kokea ymmärtääkseen oikein kirjailijanaapurini runoa, jonka hän julkaisi pari vuotta sitten ja jonka otsikko ja ensimmäinen säe kuuluivat: 'Ruispeltoon nukkumaan mä kaipaan öin'. Kuulin joidenkin runottomien sielujen häntä siitä takana päin pilkkailevan — että sellainen kaipaus muka kylläkin voi tulla ihmiseen jossakin vississä tilassa, jos hän silloin sattuu olemaan ruispellon lähettyvillä, ja tulla niin voimakkaana, että se asianomaiselta paljoakaan kysymättä itse toteuttaa itsensä;, mutta että herääminen sellaisesta ruispellon unesta muka on vähemmän tavoiteltava tilanne.
Omasta puolestani ymmärsin runon hyvin. Ei ole noin suoralta kädeltä saatavissa sen somempaa piilopaikkaa kuin täyteen vehmauteensa ehtinyt ruis. Vaon pohjaa kävellen tuntee päänsä päällä kirkkauttaan kihelmöivän avaruuden ja kahden puolen leviää salaperäinen korsimetsä, jonka mittasuhteet herkistynyt silmä helposti suurentaa. Istut pientareelle ja havaitset olevasi vieläkin syvemmällä kukkivien kärsämöitten ja muitten ruohojen raossa. Nyt saa soida kotona telefooni, nyt saa saapua vieras kyselemään asiaa, jota et ole saanut toimitetuksi. Sinä istut ja katselet pellon multakokkaretta, jossa keksit värikästä pienoissammalta. Tahtomattasi katsot kasvoista kasvoihin pientä kukkasta, joka siinä muuttuu joukko-olennosta yksilöksi. Hajamielisenä taitat yhden ja toteat, kukan rakenteen siitepölyineen ja sikiäimineen. Vaivut keveään poutafilosofiaan: noin on juuri tuossakin kukassa kaikki suonet ja osat paikoillaan omassa hienoudessaan, niinkuin pahimman jätkän ruumiissa hermot ja muut kudokset. Tuosta kukasta tuli sattumalta merkkikukka: sinä katselit sitä näin pitkän tuokion. Miljoonia niitä kasvaa ja kuolee kenenkään katselematta, vaikka kaikilla pitäisi olla oikeus tulla samoin huomatuiksi. Mutta kaikkihan ne huomaa Jumala yhtaikaa. Panteismi…
Katsot pitkin ojauomaa. Alhaalla se aukenee päin poutaista vettä, katkeamaton pienoislaineitten saatto kiiruhtaa siitä ohi tunnista tuntiin. Minnekäkö menevät? Hakevat tarkoitustaan tietysti. Luulevat sen olevan milloin tällä rannalla, milloin tuolla. Joskus jylhällä säällä joutuvat epätoivoon, mutta näin poudalla lipittävät kevyesti, niinkuin… Ylhäällä päättyy ojauoma kylätiehen. Siellä mennä köröttää ukko ja akka vieterirattaillaan palaten kirkosta. Pyörien hillitty jyry alkaa kuulua, koko laitos vierii ojan kohdan ohi ja jyrisee edelleen samaan suuntaan kuin laineet alapäässä tuolla ja kaiketi samoilla asioillakin…»
Sitten tulee toisia, kokonainen nauhallinen näitä hetkien helmiä. Olkootkin lasihelmiä — lyöttäydyn lapseksi ja leikin niillä kuin aito päärlyillä.
On hauskaa, että on joskus tullut tehtyä kirjallisuutta itseäänkin varten.