NESTORI.
Hän oli isäni veli, minun setäni. Hän ei itse voinut mitään sille, että oli sen näköinen kuin oli: kuhmuluinen, suurileukainen, pahasti lenkkajalka ja ikäänkuin täydellisyyden vuoksi vielä rukon repimä. Hänessä ei silti ollut sitä jäyhää, tummaa jylhyyttä, joka saattaa tehdä semmoisen rumilaan mielenkiintoiseksi, ei liioin ovelaa veijaria. Ei hän ruikutellutkaan eikä vedonnut ihmisten armeliaisuuteen. Jonkinlaista renkiasennetta hän hiukan tavoitteli; hän oli näet siinä virassa ikänsä kaiken ja sanottiin häntä sen talon Nestoriksi, jossa hän kulloinkin palveli. Parina viimeisenä vuotena sen renkiyden laita kyllä oli vähän niin ja näin: Nestori ränstyi ja työmailla tuppasi tulemaan noloja tulemia; nuori renkinuija nauraa rähätti ja isäntää tympäisi. Nestori oleili sitten jossakin talossa jonkinlaisena kotimiehenä, mutta eihän se voinut pitkältä jatkua; Nestori horisi ja ämmät horisivat; sellaista pientä kahnausta. Ja kivulloisuuskin lisääntyi. Olisi tarvinnut aina olla lehmänlämmin maito, ei se separeerattua saanut syötyä. Olo hölleni höllenemistään, Nestori »kyläili» siellä ja täällä, kävi hierottamassa itseään ja saattoi kiireenä heinäaikana istuskella päiväkauden isäni mökillä. Isäni eli silloin myös viimeistä kesäänsä ja varmaankin Nestori tunsi jonkinlaista riuduttavaa nautintoa siitä, ettei »velipoikakaan» enää ollut pitkäikäinen. Sellaisia hiljaisia, pikku juhlallisia istuskeluja päivänpaisteessa pihapenkillä. Oltiinhan sentään saman ammoisen äitivainaan lapsia ja aina oleiltu hiukan samoilla päin, vaikka kumpikin oli kokenut omat kovansa ja hyvänsä omilla tahoillaan.
Sellaista hiljaista, hiukan noloa painumista se oli Nestorin viimeinen kesä. Olihan sen päätepiste vallan selvänä edessä, mutta sitä oli vastenmielistä ajatella, ainakin minun, hänen veljensäpojan, joka kylläkin olin herrasmies ja päältä nähden ehkä tulin hyvinkin toimeen. Nestori myyskenteli pikku hiljaa vähiä kapineitaan, mitä hänellä oli, ja muutakin — meillekin sen perunakylvönsä — koetti lenkutella tutuilla teillä ja mitenkuten pitää varjoa vieressään; osti joskus lypsävältä mökin muijalta lämpöisen maitolitran ja niin edespäin, kunnes — edessä olivat ne vaivaistalolla vietetyt viikot, jotka johtivat hautausmaahan. Jonkinlainen auttamaton viimeinen häväistys, jonka jälkeen ei toki tarvinnut enää tulla tutuille kyläteille rehjuamaan.
Olihan hänellä jo joltinenkin ikä, luullakseni viisikymmentä yksi vuotta, mutta minun mielestäni hän ei koskaan ollut sen nuorempi — eikä vanhempi. Muistan hänet hyvin lapsuudestani asti. Hän oli ainoa ontuva paikkakunnalla ja hänen ontumisensa oli aivan erikoista laatua. Jo varhain tulin tietämään, että hän oli pudonnut Ollilan riihenparsilta ja siinä saanut vikansa: oli kovissa poltteissa maannut aikansa, kenties kuljetettu jonkun äijän tykönäkin, kunnes toipui jalkeilleen ja saattoi jatkaa renkiyttään lenkkajalkana. Vasta isona miehenä näin hänet kerran alastomana eikä se näky ollut erikoisen ilahuttava. Reisiluu oli lähtenyt jäseneltään lonkkanivelestä ja jäänyt ja rustottunut siihen lonkan sivuun törrölleen. Toinen jalka oli näin tullut huomattavasti lyhemmäksi. Nestori ei kävellessään kumminkaan kallistanut ruumistansa, vaan piti tervettä jalkaansa aina polvesta koukussa ja hiukan ulkoviistossa. Sanottiin, että hän oli oikea peto kävelemään, kun kova kiire tuli — tulipaloon tai muuhun semmoiseen. Ja milloin tavalliset kunnialliset vaistot käskivät miestä jonnekin rientämään, silloin Nestori lähti eikä hankkinut, ei liioin palkkioita ajatellut. Hän vain ikäänkuin keräili varastoon sellaisia vakavia ja tukalia tapauksia, joissa hänkin oli ollut mukana ja jotain merkinnyt — ainakin sen verran, että sai kertoa, mitä hän oli sanonut ja mitä toinen oli sitten siihen sanonut.
Oli hyvin kuvaava se selitys, jonka muuan äskettäin meidän sukuumme tullut naishenkilö antoi ensi tapaamisestaan Nestorin kanssa. Jonain nahkeana ja kuuttomana talviehtoona — noin kun ylen tuttukin polku on häirääntyvinään jalan alta, mutta on sitä viehättävämpää taas se tavoittaa ja siten vihdoinkin läpäistä tuo parinsadan metrin taival — niin oli häntäkin vetänyt pikku kyläilylle; oli ollut jotain asian varjoa Heinoselle, sukulaismökkiin. Heinoska hääri askareissaan ja lapset nuhjailivat tavalliseen tapaansa, oli hiukan savua, valaistus himmeähkö — mutta tämän lisäksi istui matalalla muuripenkillä mies, joka oli niin ruma, että se tätä nuorta naisihmistä väkisinkin nauratti. Sillä ei nähtävästi ollut ollenkaan ylähampaita, koska alaleuka hampaineen ikäänkuin haeskeli paikkaansa ja pyrki kovasti ulkonemaan. Hiukset olivat pystyyn leikatut ja harittavat, koko pää muistutti niitä päitä, joita Kallela on laittanut «Seitsemän veljeksen» päällykseen. Nuori naisvieras katseli nimilasta ja hymyili jokaiselle sanalle, minkä tämä keskustelun rakoon lausui. Mutta kuinka siinä sitten juttu kehittyi niin, että tuo muuripenkin vieras joutui puhumaan pitemmältä — ja samalla lakkasi tyyten naurattamasta. Asia oli kyllä kuultu: muuan piikatyttö siellä jossain oli saanut lapsen ja kuollut siihen leikkiin kauheitten kärsimysten jälkeen, joiden todistajana tuo mies oli ollut. Eikä vain todistajana: hän oli toiminut myös. Oli ensin yökauden ajanut takaa kätilöä ja vihdoin sen löytänytkin, oli sitten ollut apuna ja tukena itse toimituksessa, joka oli hirvittävä, kun ei saatu lääkäriä, että olisi voitu nukuttaa. Ja vihdoin kuolinkamppailuissa ja sitten arkun haussa ja arkkuun panossa ja kirkolle viennissä… »Ne olivat sitten, jumalantähden, kamalia öitä — että kun ihminen sentään kestää semmoista niinkin kauan.»
Kun mies vihdoin lähti, kysyi nuori naisvieras Heinoskalta, kuka se semmoinen oli.
— Etkö sinä sitä tuntenut? Se oli meidän Eemelin eno ja teidän Eemelin setä. Nestori, vanhan Sillanpään veli.
* * * * *
Kun minä olin pikkupoika, niin että juuri muistan, oli Nestorilla itselläänkin pieniä lemmen oireita, jotka varsin sopivalla tavalla päättyivät siihen, että morsian kuoli rintatautiin. Se oli Ketsiian Santra; hän teki ompelutyötä ja asui äitinsä ja veljiensä yhteisessä mökissä eikä tiettävästi ollut muitten kanssa seuraa pitänyt kuin nyt sitten ehkä jonkun verran tämän Nestorin kanssa. Muistan, että minun kotonani pidettiin itse asiaa naurettavana, mutta morkkailtiin sitä, että »Ketsiian joukko» imee Nestorilta hervottomalta kaikki, mitä tämä itsestään irti saa. Oltiin tietävinään, että Nestori sinne osteli kahveita ja vehnäsiä ja kerran Santralle upean pukukankaan. »Ja kun itse on niin että riekale lyö toista riekaletta», sanottiin meillä. Tosiasia kumminkin lienee, että Santra silloin tällöin korjaili Nestorin vaatteita; mutta Nestorin antimet pysyivät tietysti »joukon» hyvinä Santran kuoltua.
Harvoin kai samassa poikueessa on kahta niin erilaista veljeä kuin minun isäni ja Nestori. Isäni oli jokseenkin osava käsistään; hän teki itselleen pirtin ja pirttiin kalut ja kapineet. Nestorin tekemä kirvesvarsi oli säälittävä nähdä. Isälläni oli terve ja vankka taloudellinen vaisto, Nestori-paralla ei siitä tainnut olla paljon tietoa. Isäni maistoi koko miehuuden ikänsä, mutta oli aina ehdoton herra viinan yli. Kun Nestori sai kaksi ryyppyä, oli hän rääsy sielun ja pian myös ruumiin puolesta. Pieniähän ne olivat Nestorin elämän mittasuhteet, mutta täytyy sanoa, että hän niihin nähden oli myös joltinenkin juoppo ja lisäksi päissään ikävä ja vetelä irvisuu. Sieltä lapsuudestani häämöittää muuan runtuviikon päivä, jona Nestori poikkesi meille vain näyttääkseen, että oli saanut ryypyn ja kulauksen sahtia. Isäni ei ollut kotona ja ennen pitkää oli äitini ja Nestorin välillä aika sanaharkka. Pian ja puhtaasti äitini selvitti vookerinsa pirtistä pihalle, jossa ottelu jatkui matkan päästä. Nestori kulkeutui läheiselle kylätielle ja sai siellä jonkun ohikulkevan pyssymiehen pysähtymään puheillensa. Tällä oli pari ammuttua oravaa ja kun äitini vielä vähän antoi kuulua, kohotti Nestori oravanraatoja korkealle ja sanoi: »Tunge nyt nämäkin sinne suuhusi, että hiukan tukkiintuisi.» Pyssymies ja minä kuuntelimme. Ei tuommoinen sanaharkka muuten ollut niin kovin vaarallinen. Luullakseni samalla runtuviikolla Nestori jo oli meillä isäni pyynnöstä silppuja tekemässä. Tai yritti olla, sillä jo aamuruokavälillä hän syöksi sormensa silppuloukun terään ja työ oli keskeytettävä. Sellaista se tahtoi olla Nestorin kanssa: kun on koheli niin on koheli.
Nestori kuului kumminkin tuohon huittislaiseen hapatukseen, jota kuluneina vuosikymmeninä on tunkeutunut ja levinnyt tänne hämäläisalueelle, ja olen taipuvainen sanomaan, että se oli ainoa kunnia, mikä hänellä elämässään oli. Sillä suurimmaksi osaksihan nuo siirtolaiset ovat olleet pontevaa väkeä ja pystyviä työntekijöitä. Täkäläiset kyllä matkivat heidän leveätä puhetapaansa ja ylväilevää luonnettaan, mutta valitsevat heidät kumminkin viipymättä johto- ja lautakuntiinsa… Nuo sen puoleiset ovat muuten täällä vieraalla maalla kaikki keskenään sukua: kun sieltä joku tulee tänne päin, käy hän kaikkien »alamaalaisten» luona ja sukulaisuudet tutkitaan ja löydetään, vaikka siihen menisi puoli päivää… Ja täkäläiset kävivät siellä: Huittisissa, Kauvatsalla, Kokemäellä — eikä ollut puutetta kyläpaikoista eikä suunavauksista, olipa vierailija tai vastaanottaja ken tahansa, isäntä tai renkiₜ köyhä tai rikas. On lämmittävää ajatella, että Nestori parkakin parhaina vuosinaan ainakin kerran kesässä sai nauttia noista suurenmoisista vierailuista, joiden luonteen omasta nuoruudestani hyvin muistan. Siellähän eleli mäkituvassaan meidän mummu, Nestorin ynnä muiden äiti, kunnes kahdeksankymmenen kolmen vuotiaana hirtti itsensä.
Mitäpä Nestorista juuri sen enempää — loppu tuli kerrottua jo alussa.
Nestori oli vanhan renkipolven edustaja, tosin sen kaikkein heikoimpia, mutta vähässään kylläkin uskollinen. Kun talo sahautti tukkejaan omalla sahallaan, niin eipäs saanut miestä melomaan kylmään tulvaveteen repsikkasillan juureen, ei saanut muita kuin Nestorin. Hän uurasti lenkkajalkoineen kuin mieletön, sai sunnuntaina isännän kahdesta viinaryypystä ylpeän juopumuksen, jonka toten saattoi väsyneesti puhua lässytellä koko päivän. Samalla sai hän myös kuolintautinsa: köhinän rintaansa ja säryn jäseniinsä. Samoihin aikoihin kuin Nestori näin alkoi vakavammin riutua, hävisi myös se sääty ja yhteiskunnallinen laitos, johon hän oli kuulunut. Reisusälli, kulkeva maailmanhummeri, työnsi paikallisen renkimiehen syrjään. Nestori yritteli olossaan kaikenlaisia muunnoksia, joiden seuraaminen hienokseen hiveli minun olemukseni kyynillisiä puolia. Hänhän oli yli kolmekymmentä vuotta palvellut saman kellon kuulumilla, harvoin taloa muuttaen. Kokonaan hukansyöpänä hän eli ainoastaan pari kuukautta… Niin no — ehkeivät nuo talot olleet velvollisia häntä hautaan hoitamaan — ehkä se olisi paremmin ollut minun velvollisuuteni. Mutta minun asiani eivät siihen aikaan, suhteellisesti ottaen, olleet rahtuakaan paremmat kuin arvoisan setäni. Kun hän tarjosi perunakylvöään, lupasin minä kyllä siitä sangen korkean hinnan, mutta en voinut maksaa ennenkuin silloin ja silloin — enkä sitten kumminkaan silloinkaan kaikkea. Hän oli arka karhuamaan, mutta minä voin kumminkin iloita, että velka tuli maksetuksi, korkoineen. Tapasin Nestorin viimeisen kerran kirkonkylän raitilla. Huohotellen hän siinä käyskenteli ja taskusta näkyi apteekkipullo; hän oli köyhänkirjalla käynyt lääkärissä. Katsoin reseptiä — niinpä niin: Phosph. codeic., Lig. chlorat. morphic. tarvittiinpa vain latinan kieltä Nestorinkin vuoksi. Hän puhui vähän, katsoi sivuun ja kyyneleet kierähtivät tomuiseen ruohoon. Ikävä oli elämää; kukaties vaikka Santraa olisi muistellut… Siinä ja siinä talossa hän nyt vielä majaili, mutta ei suinkaan hän siellä kauan ole.
Olin juuri diskontannut vekselin, joten minulla oli rahaa. Maksoin Nestorille pulskasti velkani, sanoin hyvästi ja annoin hyviä neuvoja sairauden suhteen.
Vaivaistalolta kyllä sitten puhelimella ilmoitettiin minulle Nestorin kuolemasta — jos niinkuin tahtoisin toimittaa hänelle hiukan parempaa hautausta. Vastaukseni oli kielteinen ja hyvin viileä. — Theh, minä äännähdin laskeissani torven pois. Niin veristä pilkkaa en sentään ruvennut omasta sedästäni tekemään.