Töllinmäki

by Frans Eemil Sillanpää

TAAVETTI PIETILÄN OMAISUUS.

Koomillinen murhenäytelmä ei suinkaan ole mikään ristiriitainen käsite; siitä on lukemattomia todistuksia. Yksi sellainen on Pietilän vanhan isännän kuolintauti ja kuolinkamppailu, joka tapahtui tuolla vanhalla perintötilalla eräänä kauniina aamupäivänä viime toukokuussa. Läsnä olivat hyllyväruumiinen, matalapäinen emäntä, kolme poikaa ja yksi tytär. Myös oli talossa hyvin juhlallisella asialla muuan Iita niminen nainen, joka toista vuotta sitten oli ollut siellä palveluksessa. — Mutta ensin on kuvattava puitteet…

Talo on seissyt mäellään, sen isäntä on nuoresta miehestä monien pikku luottamustoimien ja edistymisien kautta vähitellen tullut vanhaksi, emäntä lihonut, perilliset kasvaneet — vuosikymmenet ovat siten kuluneet. Niittokoneet, puimakoneet, sähkövalot, kaikki tavalliset nykyaikaiset laitteet ovat ilmestyneet aikoinaan. Niitä ei ole erikoisesti haluttu, mutta kun aika on tullut, on ne hankittu ja ne ovat hyvin täyttäneet käytännölliset tarkoituksensa. Samoin ovat lapset käyneet sekä kansakoulun että kansanopiston, vajassa on polkupyöriä, käydään iltamissa — kaikki oivallisina todistuksina siitä, ettei niillä ole niin tavatonta vaikutusta omistajiensa henkiseen tasoon, kuin joskus luulotellaan. Tasaisesti ja harkiten on eletty ja rikastuttu. Rikastuminen ei tosin ole mitään uutta eikä sitä erityisesti ajatella; hiljaisena jatkuvana elämän johteena se juontuu etäisten vaarien ja heidän naimamatkojensa ajoilta. Varallisuus on ollut viljaa, metsää ja rahaa, karjaa ja kalustoa ja tavallista jumalansanan arvossa pitämistä, hyviä ja luonnollisia naimisia. Joku hyvä isohko kauppakin on sattunut kerran miespolvessa. Semmoinen voi olla sekä henkisesti että aineellisesti hyvin siunauksellinen: isäntä sattuu tekemään sen juuri niihin aikoihin, jolloin pojat eivät vielä itse kykene sitä harkitsemaan, mutta ymmärtävät hyvin, kun ulkopuoliset sitä hiukan kateillen kehuskelevat; niin kasvaa pojissa ihan huomaamatta kunnioitus isäänsä kohtaan, samalla kuin he itsekin kasvavat ja menestyvät ja heillä on pitkän iän luonnolliset edellytykset. Rippikoulussa, iltamissa, suojeluskunnassa he ovat Pietilän poikia, kyllä heidät tunnetaan… He osaavat tehdä työtä ja — totta totisesti — he osaavat olla tarkkoja pennillekin. Tietysti aivan toisella tavalla kuin äijä ja emäntä — onhan nykyään kaikenlaisia huveja ja muita rientoja — mutta eivät ne pojat niissä pudota markkaansa joka rasiaan, jota nenän alla helistetään. Iivarilla nyt pikkuisen on humuhommia, mutta eivät ne kalliiksi tule nekään.

Viisitoista vuotta sitten paloi Pietilän talo. Sehän, vakuutuksesta huolimatta, oli melkoinen vahinko. Mutta se oli kumminkin jonkinlainen juhlavahinko, semmoinen, josta talo nousee vain entistä ehompana. Pidettiin komeat talkoot, joissa ei puuttunut ruokaa eikä juomaa, ja yhdessä päivässä tulivat hirret siihen rakennukseen, joka nyt hohtaa komeana ja keltaisena.

Niin on tämän Taavetti Pietilän isännyys vahvana höysteisenä vuona virrannut luonnollista loppupuoltaan kohden. Aikanaan rupesi yskittämään ja käynti hidastumaan, mutta hyvin hän vielä jaksoi valvoa sahan rakennustyöt.

Oli helposti arvattavissa, että saha rakennettiin keskimmäistä poikaa Iivaria varten; vanhimmalle kaiketi aiottiin kantatilaa ja nuorin havitteli jonnekin kotivävyksi. Saha-alueelle rakennettiin myös melkoisen komea asuinrakennus Iivaria varten, jonka tiedettiin olevan kihloissa Marttilan tyttären kanssa. Saha-alue kaikkinensa oli jo erityisellä kauppakirjalla siirretty Iivarille.

Koko tässä sahahommassa oli kyllä alun perin olevinaan hiukan niinkuin jotain liiallista. Jonkun naapurin läsnä ollessa emäntä puhua nassutteli, että siinä oli liiaksi kaikenlaisia kuitteja ja muita papereita — »kun ei meilän o semmosiin totuttu» — mutta isäntä sanoi silmät hymyn tirrissä: »Jaa pelkäät, että jos käy niinkuin Kauppis-Kallenkin». Naurahdettiin yhdessä — yksi sellainen saha sai vieriä törmältä järveen, eikä Pietilä siitä hievahtanut. Mutta oikeata työn teettämisen ryhtiä ei kumminkaan tullut, ei isään eikä poikaan, ei tullut sitä nautinnollista menestymisen kiihkoa, joka olisi ollut niin tuiki tarpeellinen. Molemmat kyllä tekivät työtä eikä äijä millään tavoin hellittänyt. Mutta Iivari saattoi juuri kiihkeimpänä aikana lähteä pyhäiltana huveihin ja palata aamupuolella. Ylösnousun aikana maanantaiaamuna katsoi äijä makaavaan poikaan ilkeällä silmäyksellä ja mutisi. Poika vastasi unisesti venytellen, ettei tässä osannut niin kovasti rehkiä — tiesi kuka siitä tulokset korjaa. Tämä outoon aikaan sattunut ja oudolla äänellä lausuttu sananvaihto lienee kumminkin johtanut kauppakirjojen tekoon.

Rakennustyöt edistyivät kyllä hyvin, saha valmistui ja alkoi toimia. Mutta jotkut muut asiat edistyivät myös, ja kun Iivari Pietilä kevätkäräjissä oli saanut lainhuudon sahatilaansa, tuomittiin hänelle seuraavissa käräjissä lapseneläke koko sen nykyaikaisessa laadussa ja laajuudessa.

Eläkkeen hakija oli Iita Kulmala, joka asianomaisena aikana oli ollut Pietilässä palveluksessa, mutta haasteen tullessa jo oli turvallisen ajan ja matkan päässä Pietilän isännästä, emännästä ja heidän pojistaan. Mitkään halveksivat haukkumiset eivät siis tulleet kysymykseen, vaan oli asia otettava rauhallisesti pääsemättömänä tosiasiana. Ja niinkuin vanha Taavetti ei sahan rakennusaikoinakaan ollut herpaantunut, niin hän se nytkin asian vuoksi varsinaiset taistelut taisteli. Vastassa oli asia, eikä joku Iita — Pietilän äijä ei olisi osannut sanoa, oliko Iitan lapsi poika vai tyttö, vielä vähemmän mikä sen nimi oli. Eikä vain yksi asia. Kiirehditty kauppakirjain teko oli ollut hänen luontoansa vastaan, hän oli silloin vainunnut siinä marttilaisten meininkejä. Mutta se oli sillä kertaa tuntunut välttämättömältä uhraukselta, koska poika hinnalla millä hyvänsä oli saatava pysymään asiassa mukana — ja se olikin sen jälkeen ollut hiukan niinkuin innostuvinaan. Mutta siinä nyt oltiin. Nyt oli juuri tuo huudatettu kauppakirja pahimpana ilkkumassa. Siinähän oli, mistä otti, jos se piikalotko sattui voittamaan ja sen sikiö elämään.

Käräjäjuttu kyllä hoidettiin niin hyvin kuin rahalla voitiin. Asianajaja pani parastansa ja pari kesällistä ojurisälliä kustannettiin matkojen takaa vannomaan, että heilläkin oli ollut jotain tekemistä tytön kanssa. Lykkäystä pyydettiin, mutta sitä ei myönnetty, koska asia oli tullut täydellisesti toteennäytetyksi. Ja niin lankesi tuomio, jonka rahamäärä yhteensä summattuna olisi tehnyt hyvän matkan neljättäkymmentä tuhatta. Ja kun vanha Taavetti Pietilä käräjäpäivän ehtoona sitä laskeskeli, huomasi hän olevansa kykenemätön summaa täysin tarkasti arvioimaan. Kun nimittäin otti huomioon korot ja korkojen korot ja sitäpaitsi ajan pituuden, joka teki muutenkin laskelmat mahdottomiksi. Tiesi millaisia lakeja sillä välin säädetään ja kuinka rahan arvo nousee. Sata tuhatta sen sai sanoa olevan, jollei tahtonut laskelmissaan pettyä.

On varmaa, että vanhan Taavetti Pietilän varsinainen kuolinvaellus alkoi noina iltoina ja öinä, vaikka hän päivisin liikkui kohtalaisen reippaasti ja oli huomattavasti visumpi kuin ennen. — Se yrittää vielä saada kokoon sen, minkä poika on hupaillut, sanoivat ne, jotka eivät muuta tiedä kuin minkä hölpöttävät. Olihan selvää, että Pietilän talo sen tuomion kyllä kesti — ja Iivarin osastahan se poissa oli — mutta yhtä selvää oli, että miehen ja vaimon, jotka parhaan ikänsä ovat yhdessä eläneet ja omaisuutta keränneet, täytyi tällaisissa kohdissa ja koettelemuksissa silmänluonnista toisensa ymmärtää. Ja tämä ymmärtämys osoitetaan paraiten silloin kun vanha mökin äijä tulee pyytämään joitakin lahoja hirrenloppuja sieltä autiosta torpasta, vaikkapa työtä vastaan. — Ei, ne tarvitaan kyllä ittekin — ja mitä niitten äijien työstä on? Ei muuta kuin anna ruokaa kolmasti päivässä siitä, että hakkaavat kuorman hakoja. Niissä semmoisissa toimivat kyllä isiltä perityt terveet vaistot, mutta tämä pääasia — se vaati kiinteätä miettimistä. Pitikö mennä hoviin? — sekin oli kaksipäinen asia. Tuomio ei luultavasti siellä muuttuisi, mutta ajan voittaminen voi joskus olla suurinta voittoa. Jotainhan oli mietittävä ja kokoon saatava, eihän käynyt sanominen jaa ja aamen semmoisessa asiassa. Ja miettimiseen tarvittiin aikaa. Siis oli valitettava. Siis valitettiin.

Väsähtänyt matala odottelu vallitsi noina kuukausina talon tuulettamattomissa huoneissa. Joskus isä Taavetti yritti puhua pojan kanssa niinkuin ainakin mies miehen kanssa vakavasta asiasta. Mutta niinpian kuin poika yritti jotain huomauttaa, sähähti isä matalasti ja alaleuan kulmahampaat tulivat näkyviin leukapielistä. Olisiko pitänyt yrittää sovintoa ja maksaa kerta kaikkiaan joku summa? Ei, jos sattui se mukula kuolemaan tai tuomio hovissa muuttumaan, niin rahat pysyivät siellä. Odottaa siis vain.

Seurasi öitä ja päiviä, viikkoja ja kuukausia, joina vanha Pietilän Taavetti ajatteli, valvoi ja riutui. Sahan hoito oli heikkoa. Ei kannattanut enää häristä pojalle maanantaiaamujen makuista, ja itse ei jaksanut. Joskus Iivari herrasteli jo keskelläkin viikkoa ja taisi vehkeillä viina-asioissa useammin kuin ennen. Jonain sellaisena yönä, kun poika jälleen oli poissa, ja isä valvoi siinä kuorsaavan emännän selän takana, tuli vanhan miehen mieleen asioita, etäisiä kuin houreita ja niin tympeitä, että niistä tuntui lähtevän jonkinlainen löyhkä: ne tulivat hänen omilta nuorenmiehen päiviltään… Kun hän vuosikymmenien kuluessa iltasin sängyssä oli lukenut ehtoorukouksensa, niin mistä kaikesta hän olikaan siinä tietämättään tullut Jumalaa kiittäneeksi.

Joulun korvissa äijä kerran ilman esipuheita ärähti Iivarille:

— Kai sen sahan kanssa jotakin on tehtävä.

Ja sen kanssa tehtiin. Monena pyhäkauden ehtoona oli Pietilän äijän ja hänen perillistensä poskilla tahmea puna niiden neuvottelujen johdosta, joita kamarissa oli käyty. Kamarin ulkopuolella he olivat tavallista vaiteliaampia, mutta tulihan kumminkin lopulta ilmi — olihan siinä todistajiakin tarvittu — että Iivari oli luovuttanut saha-alueen rakennuksineen ja kaikkine etuineen vähäpätöisestä hinnasta alaikäiselle sisarelleen Martalle. Ei ollut erikoisen vaikea huomata tämän tempun tarkoitusta.

Näytti siltä kuin Iivarin hummarioireet olisivat tästä vain lisääntyneet. Hän piti oritta ja kulki kilpa-ajoista toisiin seitsemissä pitäjissä. Milloin hänen vormusaappaansa kieppuivat kotipuolen iltamissa, oli hänen ilmeessään tuo humumiehille ominainen vivahdus, joka toisia viehättää ja toisia inhoittaa, iästä ja mielenlaadusta riippuen. Jonkinlainen röyhkeä ennakkoilme kaikkea sitä vastaan, mitä tiedettiin ja oltiin tietävinään.

Vanha Pietilä heikkeni, sen näki kuka tahansa, ja kevään lähestyessä oli ilmeistä, että siitä oli tuleva hänen viimeisensä. Ehkäpä Pietilää nyt kohtaisivat kukkuramitoin ne koettelemukset, joilta se niin kauan oli säilynyt. Eikä tämä ollut mitään tulipalon tapaista juhlakoettelemusta, jommoinen isännän kuolema muuten kyllä saattoi olla.

Sairaan isännän kanssa seurusteli paraiten vanhin poika Martti, talon perillinen. Iivari ja nuorin poika Niilo karttelivat hänen valittelujaan ja perikuntaa koskevia tuskittelujaan. Martta — sahanomistaja, kuten häntä iltamapiireissä nimiteltiin — liikkui pikku järkevänä ja naisellisena, niinkuin alati säilytellen pieniä lupaavia elämänkokemuksiaan. Kaikki he olivat jo valmiiksi eläytyneet isänsä kuolemaan ja tunsivat juhlallista, paisuvaa virkeyttä ajatellessaan lähestyviä selvittelyjä, joissa kullakin oli omat etunsa valvottavina, sanansa sanottavina. Martan olosta näki selvästi, että hän niihin nähden piti itseään varsin tärkeänä tekijänä, ja ettei hän erikoisesti pitänyt mielessään sitä rahamäärää, joka hiljaisissa puheissa oli sahan todelliseksi arvoksi sovittu, silloin kuin kauppakirjoihin pantiin tuo mitätön summa… Pietilän Martalla oli äidin peruma pehmeät, pyöreät kasvot ja ruma tylppänenä, mutta hänen vaatteensa olivat hyvää kangasta, hän oli kansanopiston käynyt, puhdas ja varakas. Hänen olemukseensa sopi hyvin teennäinen, mairea puhetapa ja hymy, jota paksut kiiluvat ylähampaat tehostivat. Noin terveesti nousee suomalainen rahvas taannoisesta raa'ahkosta talonpoikaisuudestaan siistimpään nykyaikaisuuteen. Martalla oli tanssipaikoilla kyllä tanssittajia ja saatolle pyrkijöitä, hyviäkin. Oli uskomattoman nuoria miehiä, jotka osasivat ajatella sitä Martan sahajuttua varsin kypsästi: että kun kerran kauppa on laillisesti tehty ja huudatettu, niin — se on maksettu mikä maksettu — ja äijän ja emännän kuoltua lohkee Pietilästä silti vielä samanlainen osuus, kuin muillekin.

Näitä asioitapa juuri huononeva sairaskin tuskitteli. Useita kertoja hän vaati Martan luokseen ja koetti vakuuttaa tälle, että saha kaikin mokomin oli perinnönjaossa otettava täydestä kohtuusarvostaan. Martta vaan hiukan äkäili ja sanoi, ettei hän ensinkään ollut pyytänyt sellaisiin temppuihin ryhdyttäväksi ja toisekseen hän voi kyllä mennä Kulmalan Iitalle selittämään koko asian ja sitten purkaa kaupat Iivarin kanssa.

— Sinä olet alaikäinen; se olen minä, joka sinun kaupoistasi määrään, sanoi isä.

— No määrätkää sitten, mitä siitä minulle aina paasaatte.

Tällainen keskustelu tapahtui silloin kun ei mitään kuolonkamppailun oireita vielä ollut näyttäytynyt. Myös Martin, vanhimman pojan, isä usein kutsui puheillensa. Tämän kanssa ei kumminkaan syntynyt kunnon keskustelua muusta kuin talon töistä ja jonkun verran naapurien hankkeista. Äijä ymmärsi sen minkä Marttikin ja tiesi myös, ettei Martti missään tapauksessa ryhtyisi häntä neuvomaan. Ettei nyt oltaisi ihan puhumattakaan sanoi äijä jossain vaitiolon kohdassa:

—: Kyllä on, kun semmoisen omaisuuden sillä lailla menettää.

— On se.

— Tietkös, käykö se siellä Marttilassa vielä?

— Kai se sielläkin joskus poikkee.

Sitten äijä taas jäi itsekseen mietiskelemään.

— Jäähän omaisuus kyllä tällä lailla sukuun, vaikka Iivarista tyhjä tulisikin. Mutta siinä on sittenkin yksi asia, jonka se asianajaja kyllä hoksaisi. Ne voivat vaatia Iivarin konkurssivalalle, ja sen se poika kyllä voisi tehdä… Ooh, kuinka tuo mielikuva valanteosta karmaisee sisuksia ja ikäänkuin nielaisee Iivarin jonnekin… Ei, ei semmoisia valoja… Ei siinä mikään auta, kyllä se nainen omansa ottaa, niin ja niin paljon se on, ja maksa sitä sitten koko aika, kun oman ämmän mukulatkin jo kasvavat… Ööh — ja minä kuolen — kuolen. Kun minä edes eläisin.

— Tai kun kuolisi se —

Vanha Pietilän Taavetti tuijotti tuohon puolittaiseen toivomukseensa omituisen rauhallisesti, melkein viehättyneenä. Hän melkein hymyili sille omituiselle piilosillaololle, joka tapahtui hänen sielussaan. Hän ikäänkuin kokeeksi toivoi kuolemaa tuolle lapselle, jota kukaan koko talon väestä ei koskaan ollut nähnyt. Mutta samalla hän kumminkin syvimmässään piti tuon toiveen jonkinlaisen liekanuoran päässä ja varautui tempaamaan sen takaisin, jos se uhkaisi toteutua.

Ulkona huuteli jo kuovi, se kuului pirtin kautta, jossa akkuna oli avattu. Saattoi kuvitella, että navetan ovetkin olivat auki ja että sieltä kuului kytkyellä olevan karjan liikehtiminen… On kauhistavaa nähdä herääviä toiveita sen, jolla ei niitä itsellään ole.

Pietilän emäntä on kyllä harras jumalinen, mutta hänellä on pieni lihava pää, joka eräissä tapauksissa väsyy uskomattoman vähästä. Asianlaita on niin, että hän ei voi nukkumatta kuunnella mitään semmoista puhetta, johon hän ei itse saa ottaa osaa. Koskipa »seliitys» mitä tahansa — joko autuaaksi tulemista uskon kautta tai rasvaprosentin mukaista rehuyksikkömäärää — kun Pietilän emäntä oli kuunnellut sitä kolme minuuttia niin hän hossasi, jopa kuorsahtikin, jollei puhuja sattunut pitämään jotain puhetaidollista vaitioloa, jolloin Pietilän emäntä heräsi että töyssähti.

Vähän samaan tapaan kävi nytkin, kun nuori armovuoden saarnaaja toukokuisena perjantai-iltana yritti saada Pietilän vanhasta isännästä irti välttämättömiä jumaluusopillisia totuuksia voidakseen antaa hänelle ehtoollisen. Pastorin pitkän ja perinpohjaisen selvittelyn aikana työn ja huolien rasittama emäntä nukkui mitä suloisinta unta. Kun pastori sitten vihdoin viimein teki isännälle jonkun kysymyksen, johon vastaukseksi tuli jotain tolkutonta, syntyi epätoivoinen vaitiolo ja emäntä heräsi.

— En minä voi tälle vanhukselle Herran Ehtoollista antaa, sanoi pastori.

— Jaa — mutta ku se juuri sitä niin kovasti pyysi ja vartosi. Eikö pastori sentään antasi, kyllä meilän pastorin vaivat palkitaan.

— Jumala ne palkitsee, hyvä emäntä, mutta tämä vanhus ei nyt ymmärrä sakramentin merkitystä. Tuskin hän voisi sitä edes ulkonaisesti nauttia.

— Kyllä se voi — Taavetti, jaksatko sinä?

Isäntä teki jonkun nousua tarkoittavan eleen, mutta pastori kiiruhti ehkäisemään.

— Pyhä sakramentti ei ole tarkoitettu miksikään päänaluseksi, jolle sitten voisi rauhassa nukahtaa. Joka ei voi sitä nauttia niinkuin — — —

— Olispa provasti vainaa elänyt, niin ei tämmöistä olisi tullut, voivotti emäntä. Kohta oli hän täydessä itkussa, jonka seasta kuului vuoroin tiukkaa moitetta ja nöyrää valitusta… »ja jos pyylettäsiin ilman, mutta kun reilusti maksetaan ja…» Äkkiä sekaantui tähän voivotukseen nuoren papin äänekäs palava rukous, jossa hän pyysi Herraa kääntämään kasvonsa näiden vaivaisten syntisten puoleen, »että heidän silmänsä aukenisivat näkemään, että Sinun armosi ei ole tämän maailman tavaralla ostettavissa… ja auta minua, Sinun kokematonta palvelijaasi, neuvo minulle tie, jota minun nyt on kulkeminen…»

Silloin kohotti vanha isäntä päätänsä, loi katseen, josta ilmeni, että hän täysin tajusi tilanteen tuskallisuuden ja sanoi sitten huohottaen:

»Minä uskon, auta minun epäuskoani.»

Tämän käsitti nuori pappi merkiksi ja kehoitukseksi ja hän antoi sairaalle Ehtoollisen. Emännän oli tällöin oltava seisaallaan, joten hänkin pysyi valveilla. Ja tapahtui aivan niin kuin emäntä oli pastorille ennustanut: isäntä virkistyi huomattavasti. Hän jo puheli pastorille varsin asiallisesti myös maallisista huolistaan; myöskin siitä, mikä oli hänen sairautensa ja kaiken muunkin vaivan ja vaikeuksien ja kauppojen ja käräjien alku ja loppu, hänen suuri vastustajansa tässä taistelussa, se lapsi…

— Ja se ei ole minun, minä sanon sen, kyllä minä siellä olin, mutta en siihen aikaan.

Sairas oli taas mennyt hetkellisesti sekaisin.

Pastorin mentyä emäntä tuli pirttiin, niinkuin olisi savuisesta saunasta astunut ulkoilmaan. Siellä istui kuppari Viinu, joka oli poikennut taloon ensinnäkin saadakseen tietoja isännän voinnista ja — sitten oli hänellä muuan suuri uutinen, huulten ja nenäpielten ilmeistä päättäen varsin ilahuttava.

Kulmalan Iitan lapsi oli kuollut tänä aamuna.

Olisi kohtuutonta tuomita Pietilän emäntää siitä, että hänen mielensä tulvahti vilpitöntä riemua täyteen. — Onko se vissiin totta? hän kysäsi. — No kun-ma näin, kun Välimäki arkkua teki, kuppari vastasi.

Iivari ei ollut kotosalla, mutta Martta ja toiset pojat, jotka olivat uutisen kuulleet, nousivat istuimiltaan ja kävelivät mikä minnekin, pikku hommiinsa, asioilleen. Heille tuli ikäänkuin tarve olla erillään toisistaan.

Mutta Viinun vei emäntä isännän kamariin sairasta katsomaan. Tarjottiin väkevää, hyvää kahvia, josta isäntäkin melkoisesti virkistyi. Ilta oli kaikin puolin erittäin juhlallinen, varhaiskevään puolihämärä, tuskin tarvittiin enää tulta. Kuppari Viinu ei ollut eläissään juonut kahvia Pietilän isännänkamarissa. Nyt se saattoi hyvin tapahtua. Emäntä tunsi tykönänsä, että isännän heikontunut taju sen kyllä ymmärsi. Hän sanoi siinä sitten ystävällisellä äänellä Viinun suuren uutisen ja Viinu piti pientä puhetta kristilliseltä kannalta. Näkyi selvästi, että isäntä ymmärsi asian oikein eikä enää sekoittanut sitä oman nuoruutensa hämäriin muisteluksiin.

Hän ei puhunut mitään, mutta hän ikäänkuin lysähti raskaaseen lepoon. Vanha väsynyt henki kaipasikin lepoa seuraavan aamun lopputaistelua varten.

Siitä tulikin sangen vaikea. Monet tekijät takertuivat siinä yhteen, eikä edellisehtoon laupias kajo millään tavoin ulottunut taistelua vaimentamaan. Yön raukea lepo näytti vain sitä varten vahvistaneen hänen voimiaan, että ruumiillinen vaiva ja hengellinen ahdistus paremmin olisivat häneen tehonneet. Tuntikausia kestivät tuskat ja tolkuttomat puheet. Hän huusi pappiakin eikä tajunnut, että pappi jo oli käynyt ja tehnyt tehtävänsä. Hän puhui yhtaikaa Iitan lapsesta ja jonkun Miinan lapsesta, josta viimemainitusta kukaan ei saanut selkoa — nähtävästi siis taas joitakin entisten aikojen houreita.

— Ottakaa mun omaisuuteni — ottakaa — kyllä se siihen piisaa — Martti talon saa — Iivari sahan — ja Niilo ja Martta rahat tasan. — Ja se lapsihan on kuollut? lisäsi hän sitten aivan eri äänellä ja katsoen laajentunein silmin toisten ohi ovelle päin. Toisetkin käänsivät katseensa sinne ja olivat pudota polvilleen, sillä siellä seisoi Iita, jota he eivät olleet nähneet sitten kuin tämä oli talosta lähtenyt. Hän oli tullut ensin pirttiin, mutta kun siellä ei ollut ketään, niin oli kävellyt siihen kamarin ovelle. Isäntä huomasi toisten ällistyksen ja omituisen kaamea hymyily levisi hänen kasvoilleen.

— Kyllä minä sentään vielä ihmiset tunnen, paremmin kuin te. — Käy Iita, istumaan, lisäsi hän sitten ihmeellisen ystävällisesti. Sitten hän laskeutui levolle ja makasi koko seuraavien puhelujen ajan aivan rauhallisena, melkein hymy huulilla.

— Niin, kyllä lapsi on kuollut, mutta nyt se olisi haudattava, puhui Iita tyynesti, ja sitä minä juuri lähdinkin kuulemaan, että mitä lapsen isä siihen sanoo. Minulla ei ole rahaa — että otatko sinä Iivari osaa…?

Iitan kova luonto särähti tässä hiukan rikki, mutta hän jaksoi kumminkin lisätä: — Kylläs sen tiedät, ettet sinä siitä mihinkään pääse.

— Ei minulla ole mitään tekemistä, sopersi punoittava Iivari — ja sitten alkoi emäntä, alkoi ja jatkoi. Siinä saivat kuulla kunniansa Iita ja Iitan suku, Iitan todistajat ja heidän sukunsa, Iitan asianajaja, kunnan lastenvalvoja ja hänen sukunsa ja vihdoin Pietilän oma asianajaja ja kaikki asianajajat.

— Ja Martan saha on, ei Iivarilla mitään ole…

— Juu, Martan se on ja Martalta sitä ei oteta.

Äänestä kuului, että Martta piti nimenomaan tätä tilaisuutta erikoisen sopivana tuodakseen julki sen, mitä hänestä oli epäiltykin. Tuosta lauseesta tulvahti esiin paljon asioita näille, jotka hyvin ymmärsivät: Martan orastavat naima-aikeet, hänen nuori urhea yrittäväisyytensä; hänellä on kyllä oleva omaisuutta tässä maailmassa. Asiain painopiste ei enää ollut Iitassa eikä hänen kuolleessa lapsessaan, ei sairaassa isännässä, joka näytti silmät kiinni mutta hymysuin kuuntelevan tätä keskustelua voidakseen sitten sanoa painavan loppusanansa. Sen hän sitten sanoikin, mutta ensin sanoi Iivari Martalle matalalla kotoisen vihaisella äänellä:

— Älä jumaliste kenkkuile. Niinkö se sovittiin…?

Ei siinä tullut yhden Iitan läsnäolo lukuun, kun sahoista oli kysymys.
Kuulkoon ja tietköön — yönsä muualla viettänyt, hiukan kohmeloinen
Iivari näytti uhkaavalta. Silloin puuttui taas emäntä asiaan, alkoi
uudelleen häväistä Iitaa ja huusi lopulta:

— Mene matkaasi täältä, lutka!

— No, no, älkää nyt, älkää nyt, höpötti laupiasluontoinen Martti, joka hänkin tulevan isännyytensä aikana varmaan on pitävä omaisuuden koossa, mutta joka tuskin kykenee sitä lisäämään. — Älkää nyt isää…

Kaikki käänsivät nyt huomionsa vuoteeseen. Mitä isäntä sanoisi? Tuli hetkiseksi hiljaisuus.

Tuli täydellinen hiljaisuus, sillä vanha isäntä ei hengittänyt enää.

No niin — kolmen kuukauden kuluessa on lakimääräisesti keskusteltava Pietilän omaisuudesta paljon seikkaperäisemmin kuin oli mahdollista noissa väkinäisesti esiin purkautuneissa vuorosanoissa — kun vanhan isännän luultiin lepäilevän ja kuuntelevan. Niinkuin lepäilikin. Ja kenties kuuntelikin.

Koko jännityksestä on enää pingollaan oikeastaan vain se nyöri: että jääkö saha Martalle tuosta mitättömästä hinnasta ja sen lisäksi osuus pesän muuhun omaisuuteen. Silloin hänestä tosiaan tulisi sellainen tyttö, ettei niitä ole joka oksalla. Miljoonaa lähentelisi omaisuus.

Mitä lapseneläkkeeseen tulee, niin joutuu Iivari tietysti maksamaan eläkkeen niiltä kuukausilta, jotka lapsi eli, ynnä lisäksi sen syntymästä ja kuolemasta johtuneet menot — tai osansa niistä. Ei siinä auta, vaikka mentäisiin keisariin, kun kerran todistajat ovat vannoneet. Ja jos tekee itsensä tyhjäksi, niin voidaan vaatia ensin konkurssivalalle ja sitten työ tuomiolle.