VIIMEINEN NÄYTÖS.
Tämä tapahtui joulukuussa 1921, siis lähes neljä vuotta itse päänäytösten jälkeen.
Kolmannen adventin lauantaina mainittuna vuonna illalla kahdeksan tienoissa palasi Suojasen Tilta parka juuri kylästä saunasta kahden isomman lapsensa kanssa. Ilta oli varsin tavallinen ja köyhä leskivaimo lapsineen oli päältä nähden myös tavallisessa tilassaan. Saunamatkallaan he eivät olleet edes vaihtaneet paitaa: joulu, kristikunnan suurin juhla, oli lähestymässä, täytyi siksi yrittää säilyttää vähät riepunsa puhtaina… Jos vaimo siinä mennessään jotain ajatteli, niin koski se hänen nuorinta lastaan, pientä vaivaista, joka makasi kotona sairaana eikä päässyt edes saunan armeliaaseen löylyyn. Ei se sinne sänkyyn paljoa pyytänyt, mutta surkeata oli, kun ei sitäkään vähää voinut antaa. Ei millään lailla sitä saanut edes kylään saunaan. Kun ei ollut itsellä —
Mökkiä lähestyessään tuntui siltä kuin olisi vanha Tilta katsellut sairasta pikku Tiltuaan jostain eri oloista käsin, ikäänkuin väsyneen samean sielunsa lävitse.
Siinä he hämyssä mennä kyökyttävät lyhyttä matkaansa, pojat edellä aikamiehen saappaissa paarustaen, milloin edeten, milloin jättäytyen, Tilta itse perässä tasaisesti tallustaen — niinkuin kolme erikokoista myttyä lumisella tiellä. He ovat todellisia köyhiä. He kuuluvat läheisesti tähän pieneen kyyristyneeseen kyläkuntaan, mutta jossain suhteessa he kumminkin ovat sen tutun ihmispiirin ulkopuolella: heitä ei kadehdi kukaan, se on heidän ratkaiseva erikoisuutensa kylän kiinteässä pienoiselämässä. Hulikaanipoikaset eivät kiusaa Suojaskaa ja lapsia, niinkuin he joskus kiusaavat jonkin talon kitupiikkiä hallitusväkeä. Naiset eivät kadehdi Suojaskan uutta vaatetta, sillä se ei ole uusi, vaan joltakulta saatu pienen palveluksen palkaksi. Kylän emäntien tajussa Tilta on varsin ehjätyylinen köyhä vaimo lapsineen. Kun olisivat kaikki köyhät semmoisia, niin olisivat maailmassa monet asiat toisin; ei tulisi kapinoita ja melskeitä. Sen ovat emännät aina sanoneet — ja heille tuottaa viihdyttävää tyydytystä pistäytyä silloin tällöin Tiltan mökille ja viedä jotain esiliinansa alla. Kristillisyys ei ole niinkään pelkkää suupuhetta talonpoikaisen kansan keskuudessa.
Mietiskelijällekin voi Suojasen Tilta lapsineen olla opettavainen lähtökohta olevaisen, lähinnä ihmiselämän tarkoituksen tutkinnassa. Siinä tarkoituksen selittelyketju helposti piirtyy ympyrän kehäksi. Ja sen pitkällinen kiertäminen pyörryttää, kuten tietty.
Mökki ei muuten ole Tiltan; se on kunnan oma ja joutunut siksi saman tien kuin moni muukin mökki: viimeinen asukas on saanut vaivaisapua. Mutta ei Tilta niitä ajattele — ei liioin niitä myrskyjä, jotka kohta neljä vuotta sitten vyöryivät hänen laimeajärkisen päänsä yli. Olihan hänellä silloin ollut mieskin, joka sai palkkaa, ja tavallinen köyhänkansan perhetalous. Mies meni, lähti pökerryksissään turhanpäiten valkokaartia pakoon ja sille tielle jäi. Köyhyys oli siihen asti ollut kireätä, joskus riitaista kamppailua pienin palkoin. Siitä se oli vähitellen lientynyt leppoisaksi vaivaisuudeksi, joka pyyhki pois monta entistä näkökohtaa.
Nyt oli vaan se tyttö kipeänä ja köyhä vaimo oli sen johdosta havainnut kahtaalle käypiä mietteitä vaisussa sielussaan. Hän tiesi, että uskovaisen aina lopuksi kävi hyvin, ja hän tiesi myös, mitä uskovaisen vaimon, varsinkin köyhän, tuli ajatella ja toivoa sairaaseen pikkulapseen nähden. Hän oli sen kyllä kuullut tälläkin kertaa muhevilta talonemänniltä, kun nämä kyökeissään kaatelivat Suojaskalle ohrakahvia. — Se on aina paras, kun lapsi pääsee nuorena pois, sen sanoi kukin emäntä sillä tavalla kuin olisi se hänen oma syvällinen ja kalliisti ostettu elämänviisautensa, jonka hän hyvänä ihmisenä ihan ilmaiseksi neuvoi sen tarpeessa olevalle, tuntien turpeassa ruumiissaan, kuinka sellainen puhe oli Herralle otollinen.
Kyllähän se tosi oli, kyllähän Tilta parka sen tajusi. Mutta hänellä oli semmoinen vaistomus, että hän oli vähän niinkuin liian köyhä täydesti omaksuakseen semmoista parempien kristittyjen kantaa; että sellainen olisi ollut niinkuin emäntien rinnalle pyrkimistä. Kun on oikein köyhä, niin on vähän vaikea olla oikein uskovainenkaan — enempää kuin oikein säästäväinenkään. Ja niin kävi, että kun sairas pikku Tiltu sai pahemman kouristuskohtauksen, niin poloinen äiti huusi tuskassaan Jumalaa pelastamaan lasta ja ajatus hapuili joitakin salaisia lupauksia lapsen lunnaiksi. Hän tajusi hämärästi, että köyhyys merkitsi sairaalle pikkulapselle enemmän kuin hänelle itselleen, ja muutamia kyyneleitä vierähti veltolle poskelle — niinkuin huonokin maa joskus työntää kauniin kukkalajin.
Joskus nämä hengelliset kilvoitukset tuntuivat Tiltasta kovin rasittavilta — silloin hän kaipasi entisiä aikoja, jolloin hänessäkin oli ollut enemmän raisua akkaa. Pyrki jollakin tavoin tympeästi vaivaamaan tämä kristillinen mieli ja sen palkinnoksi tipahtelevat onnen sattumat ja parempiosaisten laupiaat antimet. Tänäkin saunailtana hän oli saanut emännältä runsaan avun, suuren kappaleen savustettua sianlihaa. Eikä se vielä jouluapua ollut tarkoittanut näin varhain.
Tuommoinen odottamaton onni ei tiedä hyvää — ja pianpa tämä myötämaa alkoikin näyttää tapojaan. Se vei hetkisen iloista kyytiä, mutta alhaalla iski pieleen niin että kerrakseen tärskähti.
Niemiskä oli jäänyt pikku Tiltun kanssa siksi aikaa kuin Suojaska oli poikien kanssa saunassa. Se oli siinä lähimpänä ja joutilaampi, ei Suojaska muuten Niemiskää erikoisesti suosinut, eikä olisi pitemmäksi aikaa sentään huonoakaan kotiansa sen haltuun uskonut.
Niin — ja kuinka olikaan — eikös nytkin kuulunut puhelu jo kauaksi tielle. Ei se Tiltun kanssa tuolla tavalla paasaa, joku vieras sinne jo on kerinnyt sen kumppaniksi. Suojasen Tilta kävi oudon nopeasti mielessään läpi kaiken mitä hänellä kotona oli ja missä paikoissa. Pirttiä lähestyttäessä hän komensi pojat olemaan aivan hiljaa ja kiiruhti itse edellä porstuaan.
Mitä — mitä ihmettä siellä Eevertti vainaasta kohistiin?
Kyökissä istui vieras nainen. Naisen täytyi kyllä nähdä ja ymmärtää, että tulijat, Tilta lapsinensa, olivat tämän asumuksen ihmisiä, mutta hän ei näyttänyt paljoakaan siitä piittaavan. Hän näytti pikemminkin odottavan, että Tilta olisi ruvennut häntä lähentelemään, kyselemään joitakin tiettyjä asioita. Tai niinkuin olisi vieras vaatinut vastausta johonkin tiettyyn kysymykseen, jota ei kannattanut edes tässä sanoa.
Suojaska pimitti lihakappalettaan jonnekin hyllyn kätköön ja hääri muutenkin hiukan hätääntyneenä. Mitäs hän nyt tässä tuttavoimaan — ei hän. — Vai niin, että olette täällä puhuneet tärkeitä asioita, kyllä-mar täällä hyvä rauha ollut on. Olette tainneet puhemiehinä hääriä. — Kuinka Tiltu on ollut? kysyi hän sitten vakavammin Niemiskältä.
Mutta vieras ei alunkaan antautunut sellaiseen keveään tapaan. Hänen olennostaan uhosi jotakin jylhää, joka näille ihmisille oikeastaan oli tuttua, vaikka parahiksi juuri olikin mielistä poistumassa. Että saattoi jossakussa se senaikainen kuumuus vielä olla tuossa mitassa; sellaista havaitessaan nuo aikaisin talttuneet mökinvaimot vavahtivat melkein samalla lailla kuin odottamatta kuullessaan jonain sunnuntaina kylältä kiväärinlaukauksen. Kävi ilmi, että vieras nainen tiesi paljon asioita, suuria ja salaisia. Hän puheli tosin säästellen, mutta samalla ikäänkuin lievästi ärtyneenä. Moni kohta hänen puheestaan jäi vaimoilta kokonaan käsittämättä, eivätkä nämä uskaltaneet oikein paljoa kyselläkään, kun heidän pieninkin kysäisynsä näytti vieraan mielestä olevan kovin typerä. Suuren myrskyn pieni jälkipyörre oli äkisti noussut näkyviin tässä kovin matalassa majassa.
Se suuri asia, joka siinä nyt iltaa myöten alkoi selvätä — kun ei vieras näyttänyt aikovankaan poistua — oli, että Suojanen eli, mutta oli kurjissa dioissa eikä päässyt tulemaan kotiin, jollei täältä päin autettu. Niin suoraan ja yksinkertaisesti sitä ei kyllä sanottu koko iltana, mutta parin tunnin kuluessa joutui Suojaskan mieli kuitenkin sen johosta hämminkiin, joka oli paljon ankarampi kuin Suojasen lähtiessä silloin pakoyönä. Tuo outo asia kasvoi esiin monista ärtyneistä vuorosanoista.
— Onko se sitten siellä Venäjällä?
— No ei suinkaan se myös Suomessa ole.
— Eikö se sitten vankilassa kuollutkaan?
— Hm — ja vieraan pää vaappui äkäisesti, kuten toivottomalle tyhmyydelle ainakin.
Suojaska oli tosiaan hämmentynyt, kuinkapa muutenkaan. Ensin hän hämmentyi uutisesta ja sitten hän hämmentyi omasta itsestään. Tuo ihmeellinen viestintuoja siirtyi ikäänkuin sivummaksi ja esiin astui itse Suojanen, hänen miehensä. Kun asia useita iltatunteja oli kihelmöinyt hänen päässään, alkoi hänestä tuntua siltä, että Suojanen juuri nyt on väsynein askelin lähestymässä tätä hänen nykyistä tönöään — Suojanen, Eevertti, se mies… Kuinka sitten taas ruvetaan olemaan? Ei voinut, ei voinut Suojaska mitään sille, että tuo mielikuva oli melkein tukahduttava. Olipa tämä nyt tulema. Jyrkkä elämänmuutos tulee eikä osaa tyhmä pää arvata, minkälainen se muutos oikein on oleva. Siinä oli Niemiskä, mutta eipäs sille mitään tapahtunut, se sai elää elämäänsä eteenpäin. Nieminen oli ammuttu Sopperon mäessä, Niemiskä oli itse käynyt katsomassa ruumista, ja Virtanen kun oli pakkotöissä, oli sen hevosellansa sieltä vienyt hautaan yhtäaikaa kuin Malmioskankin.
Suojaska katsoi Niemiskään niinkuin apua pyytäen, mutta mitäs se, jonka mies varmasti oli mennyttä. Se näytti vain ikäänkuin iloitsevan, ettei ollut Suojaskan asemassa. Suojaska itki, mutta itkun syy oli kovin epäselvä.
— On tainnut tulla senkin mamman elämänkumppani petettyä. On moni punanen toveri, jonka olen kotiin toimittanut, löytänyt akkansa valkosten heilana.
Siitä sai Suojaskan hätääntynyt mieli kiinnepisteen. Ei ollut hänessä sitä vikaa, ei sen varjoakaan. Sopi tulla sanomaan sen, joka tiesi. Suojaska uhosi ja Niemiskä katseli pihalle: sen maine oli siinä kohden hiukan tummunut. Mutta mikäs hätä sillä oli siinäkään, ei sen mies tule niitä selvityksiä saamaan eikä sen elämän juoksua järkyttämään. Ja hyvin se on muutenkin osannut elämänsä asettaa; ei ole saanut perillistäkään…
Suojaska ei sinä iltana perästäkään saanut oikeata täyttä tolkkua ei itsestään, ei vieraastaan eikä asiastaan. Hän hermostui yhä enemmän, kun näki öljyn pinnan lampussa tavattomasti alentuneen ylimääräisen polton tähden. Hän ymmärsi, että vieraalle olisi tarjottava jotakin syötävää, muisti äsken saamansa läskinkappaleen, ja että mies, kun sieltä pian nälkäisenä saapuu, tarvitsee sen paremmin kuin tuo ihminen. Syödessään leipää, silakkaa ja piimää sanoikin vieras:
— On sitä toisten punasten lesket, joiden miehiä olen kotiin toimittanut, hyvinkin pärjänneet. On monella ollut lihaa ja voitakin.
— Kai sitä on, kun ei pidä väliä, millä lailla hankkii. Kyllä on tuollakin muijalla, joka tästä äsken lähti.
— Niin, mutta sen mies on kai täällä ammuttu, sanoi nainen väsyneesti.
Suojaska ei ymmärtänyt, mitä sillä asialla oli toimeentulon kanssa tekemistä. Vieras oli kaikin puolin ihmeellinen, mutta ihmeelliset sillä olivat asiatkin. Siitä se vain yhäti puhui, kuinka hän oli miehiä kotiin toimittanut — sielläkin Ahlaisis sen ja sen ja sen ja sen Suodenniemelt sen ja sen, kun jo luultiin luittenkin lahonneen, kun niin olivat lahtarit kironneet… Kun Suojaska valitteli yösijan kehnoutta, niin se ilmaisi, että olisihan tästä voinut mennä parempiinkin, katseli akkunasta pimeään yöhön ja kysyi siinä selkä päin sen äskeisen vaimon, sen Niemiskän asuntoa. Tänne hän kumminkin Suojaskan pyynnöstä jäi, oikaisten enempää kysymättä ja synkästi huokaisten kyökin lattialle hellan viereen. Suojaska toi sentään oman tyynynsä hänen päänsä alle ja mytisti vanhan palttoorisan itselleen. Pikku Tiltu parka siinä vielä hiukan kitisi. Pojat olivat akkojen paasatessa jo aikoja nukkuneet.
Kun lamppu oli sammutettu, oli samalla tämä ihmeellinen ja sekava iltakohtaus päättynyt, vain sen vaikutelmat mojoivat Suojasen Tiltan kiihtyneissä aivoissa. Vihtomastahan hän oli palannut ja siihen oli tämmöistä sattunut ennen kuin pääsi makuulle… Muutenhan nämä hetket ennen unen tuloa ovat köyhän yksinkertaisen akan parhaat. Lähestyvä uni merkitsee ainakin pientä aselepoa siinä sodassa, jota hänen niinkuin meidän muittenkin on kunkin kohdallansa ikuisesti käytävä. Ja kun ihmisen on paras olla, ratkeavat ristiriidatkin parhaiten, mielikuvat sikiävät ja kutoutuvat yhteen viehättäväksi, hyvin lapselliseksi tarinaksi, jota joulukuun pimeänä yönä lukitussa, tutun lämpöisessä mökissä ei mikään häiritse.
Oli sittenkin hyvä, että Eevertti pääsi kotiin; ehkä päästään taas jonkinmoiseen alkuun. Ehkä kuolee tuo tyttökin — vaimo säpsähti tätä ajatusta, mutta ajatteli sen kummiinkin urheasti loppuun asti — ja pojat osaa isä paremmin kasvattaa… Aamulla minä ryhdyn asiaan oikein selvällä järjellä, kyllä minä jostain saan tuon ihmisen mukaan senverran, että Eevertti kotiin pääsee ja tarkenee… Siellä se kuuluu vielä huokailevan kyökin lattialla. Eikö tule uni senkään. Mikähän sekin oikein on.
Siellä vieras tosiaan huokasi hellan vieressä kyökin lattialla, kiristi kasvojaan pimeässä ja kirosi äänettömästi. Että tulikin tällaiseen könsään poikettua, josta ei kumminkaan mitään kostu. Oli viimeaikoina ruvennut näin iltaisin, milloin milläkin sijalla lojuessa, muutenkin kaikki asiat niin pirullisesti vaivaamaan: oli ikäänkuin selvästi menossa sinne päin minne Pransi jo oli joutunut, linnaan, vankilaan… Mikä piru ihmisen tuo tänne maailmaan ja panee tämmöistäkin elämää elämään? Kaikki muut ihmiset, olivatpa mitä puolta tai puoluetta hyvänsä, köyhiä tai rikkaita, häijyjä tai hurskaita, kaikki ne inhoittivat sielua ja mieltä tässä unta yrittäessä. Ja kun akka tuolla kamarin puolella lampaan äänellään sopotti ja tyynnytteli kouristuksessa kippuroivaa mukulaansa ja kun tuli mieleen, mitä ehtoolla tuli tuossa alotettua, niin sähähti synkän naissielun uumenista: hyi helvetti, ja hänen teki mielensä nousta ja lähteä niinkuin jotakin tiettyä päämäärää kohden, talvisen yön pimeyteen, jonnekin, niin, selvä se: hirteen…
Ei kumminkaan lähtenyt. Uni tuli — heille kaikille.
Aamulla oltiin vähän niinkuin kohmelossa iltaisten puhelujen jäleltä, mutta muuten oli Suojaska kyllä selvillä tehtävistään. Heti noustuaan hän lähti jonnekin ja viipyi poissa parisen tuntia. Sillaikaa oli mökkiin kokoontunut lukuisia akkoja niinkuin alkuasukaskylässä ainakin ja siinä ehdittiin lausua yksi ja toinen arvelu ja arvostelu menneistä, nykyisistä ja tulevista ajoista. Niistä tulisi kyllä kirjoitettuna kookas kirja. Pikkuinen heikkohermoinen Tiltu parka, saatuaan ympärilleen niin paljon vieraita päitä ja ärsyttävää löpinää, oli äidin poissa ollessa menehtymäisillään, niin että pojat juoksivat jo i kauas häntä vastaan huutaen: »Äiti, tulkaa pian, Tiltu kuolee.»
Ei Tiltu kumminkaan siihen kuollut; se rauhoittui päästyään äitinsä syliin. Äiti olikin erinomaisella tuulella, jonka syy paljastui hiukan myöhemmin. Hän moitiskeli naisia siitä, etteivät olleet ymmärtäneet itselleen kahvia keittää, kyllä-mar he hänen paikkansa tiesivät. Ja sitten oli kaikki yhteistä lempeyttä ja laupeutta, asia tiedettiin ja ymmärrettiin ja kaiken keskuksena oli Suojaska, hän, joka ei köyhänäkään ollut pettänyt poissaolevaa miestänsä. Vaikka huoneessa oli sairas pikkulapsi, sai keskustelu yhä iloisemman sävyn. Monissa yhtaikaa lausutuissa vuorosanoissa vivahteli onnellisimpien kapinapäivien henki. Kaksin vartain siinä jo kudottiin Suojaselle käsineitä niistä langoista, jotka emännät olivat Suojaskalle lahjoittaneet lasten sukkia varten. Hiljainen tyly kilpailu syntyi siitä, kenen käsissä vartaat sukkelimmin hyppivät.
Vieras yksin oli vähä-ääninen. Tämä touhu näytti häntä jollakin tavoin kiusaavan, hän katseli kovin usein akkunasta tielle, niinkuin olisi jo mielellään lähtenyt. Kun käsineet vihdoin valmistuivat, sanoi hän hiukan happamesti, ettei sieltä kyllä pelkillä tumpuilla tänne asti tulla, mutta olivat ne jotain nekin. Raha kumminkin olisi parasta. Siinäpä sai nyt Suojaska ilmaista, että oli hänellä sitäkin. Mielissään hän kekkalehti, että on sitä maailmassa sentään vielä ihmisiäkin, ja todistukseksi siitä hän antoi vieraalle kolmekymmentä markkaa. Yhteisen hurman vallassa antoi vanha Siroska vielä viisi markkaa, Heinoska kaksi markkaa, Mäkiskä juoksahti kotoaan hakemassa markan ja niin edespäin, kunnes vieraalla oli neljäkymmentä markkaa ja tumput. Niemiskältä ei liiennyt mitään, vaikka sillä kyllä oli olemista ja muuten oli olevinaan Tiltan hyvä naapuri. Mutta ei »sattunut» nyt olemaan.
Viimeksi toi Suojaska sen eilisen lihapalansa, kikkasi siitä »pienen kirpilän tolle huonolle», tarkoittaen Tiltua, ja antoi sen sitten Eevertille vietäväksi ynnä pari leipää tuloeväiksi. Olisi Suojaska antanut tallukkaatkin, mutta niitä ei vieras suostunut ottamaan.
Vieras katseli jo yhä ahnaammin tielle päin ja sujutti asiat niin, että tuossa tuokiossa pääsi lähtemään. Jouluksi oli Suojasen määrä varmasti olla kotona.
Niin oli Suojaska hyvine ja vähemmän hyvine naapureineen lopullisesti päässyt tuosta suuren myrskyn pienestä jälkipyörteestä, joka oli tullut niin odottamatta ja mennyt, ennenkuin päät kerkisivät vähääkään selviämään.
Olihan siinä selviämistäkin sitten jälestäpäin, kun oli tullut lainattua sekin kolmekymmentä markkaa. Lapset eivät saaneet sukkia, niiden laihat jalat palelivat tahmeissa räteissään, kun he kulkea paarustivat hienokseen pyytelemässä jouluapua. Nenät sinersivät ja suuret silmät seisoivat totisina ja pakkasen kostuttamina, kun emännät tilavissa kyökeissään tullen ja mennen soimailivat lasten äitiä sattuneesta kommelluksesta…
Ja juuri jouluaattoehtoona, kun Suojaska poikineen taas tuli taloon vihtomaan, alkoi viurunaamainen renkipoika jonottavalla äänellä lukea pitäjän lehdestä uutista: »Ovela petkuttaja on joulun alla liikuskellut näillä paikoin. On narraillut punaisten leskiltä rahaa ja tavaraa luvaten toimittaa heidän muka Venäjälle paenneet miehensä jouluksi kotiin. Hyvinkin koo-koomillisia tapauksia kerrotaan veijarin matkoilta. Sietää olla varuillaan tuommoisten kulkijain suhteen ja toimittaa heidät viranomaisten haltuun.»
Suojaskan mökissä oli pikkuinen Tiltu yhä huonona.
Äiti ratkesi rajuun itkuun puristaessaan sitä syliinsä myöhemmin illalla, kun joulurauha taas oli astunut hänenkin matalaan majaansa.