KOLMAS NÄYTÖS.
Paikka sama kuin edellisissä näytöksissä.
Ensimäinen kohtaus.
Phaon makaa nukuksissa ruohopenkerellä.
Sappho tulee luolasta.
SAPPHO Oi turhaa! Aatokseni harhailevat ja kutsumatta luokseni ne palaa. Mit' teen, mit' aloitan, niin ainiaan tuo kuva vihattu on mielessäni niin tuorein värein sieluun poltettuna, tuo kuva, jota paeta mun täytyy, vaikk' yli elon rajain tieni veis. Kuin kannatti hän tyttöä! Ja kuinka Melitta häntä silloin syleili. Ja sitten kaipuullensa antautuen hän tytön suulle — pois, en ajatella sit' tahdo! aatoskin jo tappaa, tappaa!
Mut miksi itseänsä kiduttaa ja valittaa, vaikk' ehk' ei syytä ole! Ken tietää mikä hetken vaikutin, tai tyhjä oikku heidät yhteen veti, jot' turhaa oisi edes nuhdella? Ken käskee hänen tunnettansa minun mun omaan tunteeseeni verrata.
Ei naisten tulta vaill' oo miehen lempi — ken tuntee lemmen, elämän, sen tietää. On vaihtelulle altis miehen mieli ja elon muutteluihin mukautuva. Niin vapaana hän astuu elämään ja toivon aamunkoi on ympärillään ja uljuus, voima, kuni kilpi, miekka, on suotu hälle maineen otteluhun. On hälle ahdas sielun maailma ja ulospäin hänt' aina kaipuu vetää; jos lemmen tapaa hän, niin kumartuu sen hennon kukkasen hän poimiakseen, sit' tarkastaa ja panee kypäräänsä sen muiden voittomerkkein joukkohon. Ei tunne hän sit' tyyntä paloa, min lempi naisten poveen sytyttää; kuink' kaikki naisen elämä ja aatos ja kaipuu yksin tätä yhtä kiertää, kuink' kaikki toiveet nuorten lintuin tavoin, jotk' äidin pesän ympärillä liitää, vain lempeä — jok' kehto on ja hauta — kuin sielun ahdingossa suojelevat; ah, koko elämä kuin jalokivi on kaulakäädyiss' syttynehen lemmen! Mies lempii myös, mut hänen rinnassaan on sijaa muullekin kuin rakkaudelle, ja mitä nainen pitää paheena, sen vapaasti mies itselleen voi suoda. Miss' ikinä hän tapaa suutelon, hän pitää oikeutenaan ottaa sen; on paha, ett'on niin, mut niin on sentään! (Kääntyen ja huomattuaan Phaonin) Haa, tuossa ruusupensaan varjossa ken on — hän on se, rakas petturi; hän nukkuu, rauha ynnä iloisuus on hänen otsallensa asettuneet. Noin hengittää vain syytön nukkunut, noin nousta voi vain viattoman rinta. Niin, armas, untas tahdon uskoa, mit todistaiskin sitten valveill'olos. Suo anteeks, että ensi hetkessä sua, armas, epäluuloin loukannut oon, kun uskoin että petos alhainen noin puhtahasen temppelihen pääsisi Hän hymyilee — jo avaa huulensa — on kuin hän jonkun nimen lausuis. Herää ja valveill' lausuos sa nimi Sapphos, jok' avaa sulle sylinsä.
(Suutelee Phaonia otsalle).
PHAON (heräten, ojentaa käsivartensa ja puhuu puoleksi
suljetuin silmin)
Melitta!
SAPPHO (heittäytyen taaksepäin)
Haa!
PHAON Ah, ken herätti mun? Kateellinen ken armaan unen kuvat karkoitti? Sa, Sappho? Ole tervehditty! Tiesin ett' armast' oli jotain vieressäni, niin kaunis oli siksi unen näky. Sa oot niin suruinen! Mik' on sun? Minä oon iloinen! Kaikk' kuorma poveltani kuin ihmeen avulla on kaikonnut, taas ahdistuksetta ma hengitän; ja niinkuin onneton, ken joutunut on meren aaltoin synkkään pimeytehen, miss ahdistus ja kauhu vallitsevat, taas aallon käden nostamana nousee päin riemuisata päivänvaloa ja ilman suutelo ja riemun äänet yht'aikaa ympärillään leikittelee: niin seison autuaana, onnellisna ja toivon onnen hurman painamana ett' oisi aisteja mull' enemmän tai nautintoa vähemmän.
SAPPHO (itsekseen)
Melitta!
PHAON Sa, armas, iloinen oo, onnellinen! Tääll' on niin ihanaa, niin taivaallista! Jo lepoon hennoin siivin kesäilta käy hiljaisien kenttäin ylitse; ja meri lemmenkaihoisena aaltoo ja sulkee syleilyynsä päivän herran, jok' orhinsa jo länteen ohjailee; käy tuulenhenki hiljaa poppeleissa, jotk' kanssa neitseellisten pylväiden kuin lemmensanoja nyt kuiskuttavat kuin kertois ne: Me lemmimme! Te samoin myös tehkää!
SAPPHO (itsekseen) Suru yllättää mun taas — mut ei! ma liian hyvin hänet tunnen!
PHAON Kaikk' kuumehoure nyt on kadonnut, mi vaivannut on kauan minua, ja usko mua, Sappho, konsanaan en sinua niin lempinyt kuin nyt. Sa tule, yhdess' iloitkaamme, Sappho! — Mut kerro, mitä pidät unista?
SAPPHO Ei totta puhu ne, ja valhetta ma vihaan!
PHAON. Katso, äsken kun ma nukuin, näin ihmeellistä, omituista unta. Olympiassa uudelleen ma olin kuin silloin kun ma ensi kertaa sinut näin iloisissa kilpaotteluissa. Ma kuulin ympärilläin kansan huudot ja vaunujen ja taiston jyrinän. Niin kuului soitto, kaikki vaikenivat; sa lauloit armaan lemmen iloista ja syvästi ma olin liikutettu. Ma luokses syöksyin, mutta — ajatteles! — en sinua ma enää tuntenut; viel' oli soittoniekka entinen ja pyöreill' olkapäillään purppura ja lyyra valkeassa kädessänsä; mut kasvot muuttuivat ja vaihtelivat kuin sumu kukkuloita ympäröivä ja laakerseppel oli kadonnut ja otsalt' ylevältä vakavuus ja huulet, jumallaulun laulaneet, nyt maisen viehkeästi hymyilivät, ja kasvot, itse Pallaan kaltaiset, ne lapsenkasvoiks muuttui, lyhyesti, sua vuoroin muistutti hän, vuoroin ei, kuin Sappho oli vuoroin, vuoroin taas —
SAPPHO (huudahtaen)
Melitta!
PHAON.
Mun aivan säikytit! — Ken sanoi sulle,
ett' oli hän se? — Itse tuskin tiesin! —
— Oot liikutettu ja —
SAPPHO (osottaa häntä kädellä loittonemaan).
PHAON.
Sa mennä käsket?
Mut yksi sana suo mun sanoa —
SAPPHO (viittaa kädellään vielä kerran).
PHAON
Et tahdo? Mennä käsket? — Niinpä menen!
Toinen kohtaus.
Sappho yksin.
SAPPHO (hetken vaitiolon jälkeen) On jousi lauennut (Pannen kätensä rintansa ylitse) ja tuoss' on nuoli! — Ken vielä epäilee? On kaikki selvää! Melitta elää hänen sydämessään, jok' ompi unhottanut valansa, ja hänen muotons' saavat unet, jotka nyt hiipii vuotehelle petturin. On Sappho hyljätty, ja orjan tähden? Niin, hyljätty! Ja kenen hylkäämä? Ma enkö enää ole sama Sappho, jok' kuninkaita jaloissansa näki, ja kruunuill' leikitellen hetken katsoi ja kuuli — heidät sitte hyljätäkseen, ja sama Sappho, jota koko Kreikka on kerran kunnianaan tervehtinyt? Oi hullu! Minkätähden astunut oot laakerien kunnahalta alas, miss' yhtyy tähtisoitto Musain kuoroon, sa tänne laakson ahdinkohon, missä vain köyhyys, uskottomuus vallitsee? Siell' oli pilvein luona sijani, tää paikk' ei muuks kuin haudaks ole mulle. Hän, jonka jumalat on valinneet, maan lapsihin hän älköön liittykö, ei ihmisten ja ylimaallisten oo arpa samaan maljaan sekoitettu. Vain toisen maailman voit valita eik' ole paluuta sun valittuas; yks puraisu jo maineen hedelmähän se Proserpinen kranatien tavoin sun riittää liittämähän varjoihin, etk' enää elävitten joukkoon kuulu! Ja turhaan elämä sua kutsuilee ja suloäänin korvahasi soittaa ja tarjoo lempeä ja ystävyyttä. Oi onneton! Sa halaat ruusuja ja okaan painaa saat sa rintaas vasten! —
Mut nähdä tahdonpa ma kaunottaren jok' ompi Sapphon syrjään sysännyt. Mit' uskoa? Mun muistoniko pettää, kun, siltä kysyessäin, mieleen tuopi se hennon, aran lapsosen? Ma muistan vain silmät, jotka aina maata etsi, ja huulet lapsen tavoin jokeltavat ja tyhjän poven, jonka heikot aallot vain leikki sekä rangaistuksen pelko voi saada tympeästä rauhastaan. Tai enkö huomannut ma suloa, mi hänet tytön läheisyyteen vetää? — Melitta! — Nähdä tahdonpa! — Melitta!
Kolmas kohtaus.
Eucharis. Sappho.
EUCHARIS
Sa jotain käsketkö?
SAPPHO
Melittaa huusin.
Miss' on hän?
EUCHARIS
Missä? huoneessansa, luulen.
SAPPHO
Hän etsii rauhaa? — Mitä tekee hän?
EUCHARIS En tiedä. Mutta koko olentonsa ja käytöksensä outoa on tänään. Hän aamull' oli vaiti, kyynelehti; mut äsken iloisena tapasin ma hänet syli täynnä vaatteita ja liinasia, matkalla hän oli päin puroon, myrttimetsän siimekseen.
SAPPHO
Hän nauttii voitostaan! — Mut eteenpäin!
EUCHARIS
Ma olin utelias näkemään,
mit' etsi hän ja hiivin perässänsä.
Niin näin mä hänet —
SAPPHO
Hänen kanssaan?
EUCHARIS.
Kenen?
SAPPHO.
Mut edelleen!
EUCHARIS Ma hänet vedessä näin seisomassa. Vaatteitansa oli ylt'ympär rannalla, ja loput oli hän korkealle vyöttänyt — ei tiennyt hän lymyilijää peljätä — ja vettä näin hänen pienin käsin kokoilevan ja sitten huolekkaasti hieroskeli hän käsiään ja kasvojansa, jotka niin hyvin sätehistä auringon kuin siitä innosta ja tavasta, hän millä työnsä teki, hehkuivat kuin purppura. Hän seisoessaan siinä kuin nymphi oli, yksi nuorimmista ja nähnyt hänet jos Diana ois —
SAPPHO
En tahdo kiitostas, vain kertomustas!
EUCHARIS Kun tehty oli kylvyn toimitus ja pyyhittynä kasvot, rinta, posket, hän iloisesti laulain kotiin palas. Niin oli itseensä hän unohtunut, hän ettei huomannut, kun lehvillä ma häntä viidakosta heittelin. Hän astui kammioonsa, oven sulki ja mitä sitten teki, tiedä en; vain kätköistänsä hänen jotakin ma kuulin hakevan ja laulelevan.
SAPPHO
Hän laulelee ja Sappho — ah, ma nyyhkin!
Sa tänne hänet tuo!
EUCHARIS
Melittako?
SAPPHO
Niin, kenen sitten muun? Melitta, ah,
niin sulosointuinen ja soma nimi!
Melitta — Sappho. — Mene, hänet tuo!
(Eucharis poistuu).
Neljäs kohtaus.
Sappho yksin.
(Hän istuu ruohopenkerellä ja nojaa pään käteensä; väliaika.)
SAPPHO.
En voi! Ah, turhaan vetoon ylpeyteeni,
sen sijasta vain lemmen äänen kuulen!
( Vajoaa entiseen asentoonsa)
Viides kohtaus.
Melitta. Sappho.
Melitta (tulee, yksinkertaisesti, mutta huolella pukeutuneena, ruusuja povella ja tukassa. Jää etemmäs seisomaan, mutta astuu, kun Sappho ei tee mitään liikettä, lähemmäksi.)
MELITTA
Täss' olen ma.
SAPPHO (äkkiä kääntyen ja hätkähtäen)
Ah, taivas, hän on kaunis!
(Painaa kasvonsa, jotka hän on molemmin käsin
peittänyt, ruohopenkerelle; väliaika).
MELITTA
Sa kutsuit?
SAPPHO
Kuinka onkaan koristaunut
hän, petturi, nyt armahansa vuoksi!
Ma vaivoin vihaani voin hillitä! —
Min juhlan vuoks sa noin oot pukeutunut?
MELITTA
Min juhlan?
SAPPHO
Miksi siis nuo korut, kukat?
MELITTA Mua usein siit' oot nuhdellut sa, että ma runsaast' antamias vaatteita niin harvoin käytän, iloisempaan aikaan niit' aina ahnehesti säästäen. Tuo tuli äsken mieleeni, ja tänään, kun meill' on ilopäivä, hiukkasen ma päätin pukuani somistella.
SAPPHO
Nyt ilopäivä? Enpä tiedä, miksi?
MELITTA Miks? Kas kun sinä olet palannut ja — niin, en oikein tiedäkään ma, miks; mut iloinen oon.
SAPPHO
Petturi!
MELITTA. En kuullut; sa mitä sanoitkaan?
SAPPHO (hilliten itseänsä)
Melitta, tule,
me tässä tyynesti nyt jutelkaamme. —
Kuin vanha oot?
MELITTA Sa tiedät itse, Sappho, mik' kohtalo mun lapsuuteni aikaan on sattunut; ei ole äiti kukaan mun vuosiani tarkkaan laskenut, mut luulen, ett' on niitä kuusitoista.
SAPPHO
Ei! valehtelet!
MELITTA
Minä?
SAPPHO Niin, et puhu sa totta!
MELITTA
Aina! valtijatar.
SAPPHO Tuskin oot viittätoista täyttänyt.
MELITTA Voi olla se mahdollista.
SAPPHO Vuosilta niin nuori ja petokseen jo kypsä. Ei, niin ei voi luonto itseänsä pilkata! Se mahdotonta on! Se pois! — Melitta, sen päivän vielä muistatko, mi sinut toi tänne kolmetoista vuotta sitten? Sun oli hurjat miehet ryöstäneet ja ääneen itkien sa valitit. Tuo lapsi koditon mua säälitti ma maksoin lunnahat ja sylihini ma, itse lapsi, lemmen hehkulla sun suljin nuorta poveani vasten. Et erota sa tahtonut, vaan käsin sa ympäröit mun niskani, siks kunnes sun lohdullinen uni uuvutti. Tuon päivän vielä voitko muistaa sa?
MELITTA
Oi koskaan, koskaan unhottaako voisin!
SAPPHO Kun sitten kohta kuumeen käärmehet sun ympärilläs kiemuroi, Melitta, ken silloin valvoi luonas pitkät yöt, sun pääsi omaa päätään vasten painoi, ja itsens' unhottaen, kuolemalta vain rakast' aarrettansa varjeli ja taistelussaan viimein onnistuikin.
MELITTA Sa teit sen, Sappho! Mitään ei oo mulla jost' en ma kiittää saisi sinua.
SAPPHO Ei niin! Sa tänne rinnalleni tullos! Ma tiesin sen, et mieltäin pahoittaa sa tahtoen ja tarkoittaen voisi! Nyt lyököön povi vasten povea ja sisarsilmään silmä syventyköön ja sanat hengitykseen hukkukoon, ja rinnan yhteissoinnut ihanat nyt toinen toisessansa tuntekohon.
MELITTA
Oi Sappho!
SAPPHO
Niin, ma olen erehtynyt.
MELITTA
Mut missä?
SAPPHO
Voisitko? Et voisi! Et!
MELITTA
Mut mitä, valtijatar?
SAPPHO Voisit! — Mene! Nuo turhat vaatteet laske luotasi, noin en sua nähdä voi. Sa mene. Toiset sa ota vaatteet! Koru kirjava tuo loukkaa silmääni. Nyt poistu täältä! Ol' ennen puku koruton Melittan, noin monet verhot verhotusta tietää. Pois! Toiset vaattehet! Ma sanon, pois! — Seis! Minne menet? — Viivy! — Silmiini sa katso! Miksi maahan silmäs luot? Sa herrattares katsettako pelkäät? Noin ujo äsken aivan et sa ollut, kun Phaon — Haa! sa punastuit! nyt oot sa itses paljastanut, petturi! Sen kiellätkö? En petollista kieltäs vaan noiden poskiesi punaa uskon, jok' kajastust' on siitä liekistä, mi petollisna palaa rinnassasi. Sa onneton! Sen tähden ruoka-aikaan niin oudosti sa tänään käyttäydyit? Mit' arvelin ma merkiks ujouden, se olikin vain pyydys ilotytön, jok' ansaa hämähäkin tavoin kutoi? Niin nuori ja niin viekas, kukoistava ja lokaa povessansa kantava? Miks oot niin vaiti? Sanojako puuttuu? Voi kieles pistää, miks ei sähistäkin? Sa vastaa?
MELITTA
Mitä tarkoitat, en tiedä.
SAPPHO
Et? lapsi parka! Itket? Itku pois!
Kas kyynel tuskan oikeus on yksin!
Sa sanoin puhu! Niist' on pyhyys poissa.
Mut ällös viattoman kieltä käytä.
Kuin morsion sa oothan koristeltu!
Pois kukat nuo! Ne eivät käärmettä
voi näkymättömäksi tehdä. Ota
ne pois!
(Melitta ottaa vaieten seppelen päästään).
SAPPHO Sa anna mulle seppeles, ma tahdon muistona sen säilyttää; jos siitä lehdet varhain putoilevat, se uskolliseks sinut todistaa ja minut onnekkaaks. — Miks ruusua sa säälit povellasi? Mulle suo se!
(Melitta peräytyy).
SAPPHO
Kai lemmenpantti? Pois se heti jätä!
MELITTA (lyöden molemmat kätensä ristiin rintansa yli siten ruusua
suojellakseen)
En koskaan!
SAPPHO
Turha vastustuksesi Ruusu!
MELITTA (painaen kätensä lujasti rintaansa vasten, peräytyen)
Sa ota henkeni!
SAPPHO
Sa kurja käärme!
Ma myös voin pistää!
(Vetäen esiin tikarin)
Ruusu minulle!
MELITTA
Ah suuret jumalat! Te suojelkaa mua!
Kuudes kohtaus.
Phaon. Edelliset.
PHAON
Ken huusi? — Sa, Melitta? — Ase pois!
(Väliaika).
PHAON
Mit' oli täällä? Sappho?
SAPPHO
Kysy häitä!
PHAON
Melitta, mitä —
MELITTA Syy on minun, puhuin kuin orjalle ei ole sopivata.
SAPPHO Sa ällös turhaan väärää syytä ota, on tosi syy jo sulla kyllin raskas. En kaipaa minä jalomielisyyttäs. (Kovalla äänellä) Ma ruusun rinnaltansa halusin, mut hän ei oo mua totellut!
PHAON Ah, eikö? Hän, jumalat, on oikein tehnyt siinä, eik' kukaan hältä kukkaa ryöstäkö! Sen itse annoin muistoks kauniin hetken ja merkiks siitä, ettei myötätunto oo jokaisessa rinnass' sammunut viel' onnen orpoutta kohtaan; annoin sen mesi-pisarana maljakkoon, min vieras hänen huulillensa painaa; ja pantiks sisällisen tuntoni, ett' ompi tyyni mieli naisen hyve ja että kukkaseppel viattoman on enemmän kuin maineen laakerit. — Hän itkee! — Oi, Melittion, äl' itke! — Nuo kyyneletkin ootko laskenut, kun hänet orjakauppiaalta ostit? On ruumis sinun, tule, tapa hänet, mut kyyneltäkään et saa vuodattaa! — Sa etkö lempein silmin mua katso ja pyydä säälimähän säälitöntä? Et tunne sinä häntä, ylpeää! Sa katso! Tikari on kädessänsä. Ja kaksi muuta kätkettynä hällä on syväss' silmäluomiensa alla. (Ottaen maasta tikarin, joka on pudonnut Sapphon kädestä) Ma otan tämän. Kantaa tahdon sitä ma täällä povellani petetyllä, ja koskaan mennehiltä päiviltä jos joku kuva kauniin kaipuun tuopi, yks katse tähän tekee terveeks mun!
SAPPHO (katsoa tuijottaen Phaoniin)
Phaon!
PHAON Tuot' ääntä älä kuuntele, hän tikariinsa houkuttelee sun! On mullekin se soinut. Ennen kuin viel' olin hänet nähnyt, laulun pauloin hän oli minut kietonut ja veti mua kultalangoin hiljaa luoksensa, jos taistelinkin, yhä ahtaammaks vain kävi taikakehä ympärilläin. Kun hänet näin, niin hurja pyörrytys mun valtasi ja tahdottomana ma hänen jalkojensa juureen syöksyin. Sun nähdessäin taas löysin itseni, ma Circen luona tiesin olevani ja niskani jo käyristetyks tunsin! Mut vapaa viel' en ollut, lumouksen hän itse omin käsin hävitti.
SAPPHO (yhä tylsästi Phaoniin tuijottaen)
Phaon!
PHAON
Hänt' älä kuule, älä katso!
Kuin kätensä, niin surmaa silmänsäkin.
MELITTA
Hän itkee!
PHAON
Pois! On itkuss' uusi ansa.
MELITTA
Mun kärsienkö täytyy hänet nähdä?
PHAON Myös mua se liikuttaa, siis lähtekäämme, hän ennenkuin on sinut ansaan saanut!
(Hän lähtee viemään Melittaa).
MELITTA
En voi ma. — Sappho!
SAPPHO (sammuneella äänellä) Huusitko, Melitta, sa mulle?
MELITTA (kääntyen ja syleillen Sapphon polvia) Täällä olen, Sappho! Ota sa ruusu! Elämäni! — Miss' on asees?
PHAON (rientäen paikalle, tempaisten ruusun, jota molemmat pitävät,
ja nostaen Melittan)
Sun on se. Kukaan sitä sult' ei ryöstä!
(Vieden Melittan pois)
Sa tule! Nopeasti täältä.
(Vie hänet)
SAPPHO (Ojennetuin käsin, kaiuttomasti)
Phaon!