NELJÄS NÄYTÖS.
Sama seutu kuin edellisissä näytöksissä.
Kuutamoyö.
Ensimäinen kohtaus.
Sappho tulee, syviin ajatuksiin vaipuneena.
Jää seisomaan. — Hetkeen vaitiolon jälkeen:
SAPPHO Ma vielä oonko? Jotain vielä onko? Siis kaikkeus ei kokoon jysähtänyt oo tuona kauhistuksen hetkenä? Ja pimeys, mi minut ympäröi nyt synkkänä, se yö on eikä hauta! Ja sentään sanotahan, että tuska voi tappaa. — Ah, niin elämäss' ei käy! — Tääll' on niin tyynen tyyntä, hiljaista, on kaikki ilon äänet vaienneet, ei ykskään lehti liikahtele puissa, ja yksin kuni vieras eksynyt mun itkun' ääni kaikuu kautta yön. — Ah, nukkua ken vois kuin lintuset, ja pitemmälti, koskaan heräämättä siin' uness' syvässä ja ihanassa, miss' yksin valtimotkin nukkuvat eik' aamu enää tuskaan herätä, eik' kiittämätön — Seis! — Sa kyyhyn kajoot! (Hillityllä äänellä) On murha rikosteko kauhea ja ryöstö, petos, kaikki konnantyöt, nuo myrkyllisen lohikäärmeen päät, jok' kadotuksen kuiluss' siinnehenä maan ruttokuolallansa saastuttaa; nuo kaikki kauheita on rikoksia! Mut yhden tunnen, jonka rinnalla nuo kaikki liljanvalkoisilta näyttää, se kiittämättömyys on! Yksin tekee se kaikki mitä toiset yksitellen, se ryöstää, valhettelee, vannoo väärin ja pettää, tappaa! Kiittämättömyys!
Mua, taivas, itseltäni suojele! Mun sisässäni synkät henget herää ja vanginkahleitansa karistelee! Ma hänet yksin kohtalolta pyysin, vain hänet kuolevaisten joukosta; ma tahdoin ihmiskunnan kukkuloille ja yli kaikkein hänet kohottaa, niin, yli haudan, kuolemankin tahdoin ma hänet maineen siivin viedä pois luo kaukaisien aikain kunnian. Mit' olen, voin, ja mitä merkitsen, tuon kaiken seppeleenä laskea ma tahdoin otsallensa — palkaks pyytäin vain lempeätä sanaa. Mutta hän — ah, jumalat, te elättekö vielä? — (Ikäänkuin äkillisen ajatuksen lyömänä) Te elätte! Teilt' tuli ajatus, mi valaisten mun sieluhuni tunki. Suo, jumal-lähetti, mun käsittää sun äkillistä viestiäsi oikein! — Melittan Chiokseen on mentävä, niin, Chioksehen petturista kauas, siell' lemmenkärsimyksin maksamahan, min on hän rikkonut, ja katumaan? Niin olkoon! — Rhamnes, Rhamnes! — Olkoon niin! Te jumalat, ma kiitän viestistänne! Sit' täyttämähän riennän!
Toinen kohtaus.
Rhamnes. Sappho.
RHAMNES Valtijatar, sa mitä käsket?
SAPPHO Hän on työtäni, mit' ois hän ilman minua? Ken kieltää voi kuvanveistäjältä oikeutta sit' tuhota, min on hän itse luonut? Sit' tuhota? — Oi, liian korkealla on hänen onnensa mun käsiltäni! Jos lempi seuraa häntä Chiokseen on orjanliedellä hän onnekkaampi kuin minä kultaisessa talossani oon vailla lempeä. Vuoks armahan on ihanata kärsiä, ja toivo ja muisto kukkia on saman puun kuin todellisuus, okaita vain ilman! Oi meren ulapalle tuomitkaa te minut paljahalle kalliolle, miss' aallot, pilvet naapurini ois ja elämä ois kauas eristetty; mut muiston kirjastani pyyhkikää te viime hetket laupiaasti pois; te usko lempeheni jättäkää, ja osaani ma ylistellä tahdon enk' enää yksinäin ma olisi: jok' kerralta, kuu oas jalkaa loukkais, jok' kerran tuskan tullen sanoisin: Jos tietäis hän! ja hän sua muistelee! Hän sinut pelastaisi! Balsamia, ah, kohta joka haavahani vuotais.
RHAMSES
Sa, valtijatar, olet kutsunut!
SAPPHO Oi Phaon! Phaon! Mitä sulle tein? Ma seisoin tyynnä runon kentillä ja yksin, kultalyyra kädessäni. Näin täällä alahalla ilot maan, sen tuskat eivät minuun ulottuneet. En hetkistä vaan kukkasista runon, jotk' iloiseksi seppeleksi sidoin, ma laskin kiirehtivän ajan kulun. Mit' annoin laululle, sen itse sain ma ja ikinuoruus kukki otsallani. Niin tuli hän ja riisti julkein käsin mun yltäin kultaharson, vetäen mun alas autiutehen ilottomaan, miss' ei oo jalanjälkeä, ei tietä; ja nyt kun hän mun ainoani ois, mi tyhjyydessä vastaan säteilisi, pois vetää kätensä hän, pakenee?
RHAMNES Oi, valtijatar, pimeys jo lankee, ja kostea on yö ja merituuli.
SAPPHO Sa kiittämättömyyttä pahempaa et tuntene?
RHAMNES
En ma.
SAPPHO
Niin myrkyllistä?
RHAMNES
En tosiaan.
SAPPHO Niin kiron ansaitsevaa ja rangaistuksen?
RHAMNES Totta, oikeudella sen kaikki kiroo.
SAPPHO Niin, niin toiset paheet hyeenain, hukkain, tiikerien sukuun ne kuuluu. Mutta kiittämättömyys on käärme. Niin! Kuin käärme kaunis, liukas ja kirjava ja myrkyllinen! — Oi! —
RHAMNES Sa sisään käy, on siellä parempi, on koko talo tähtes kaunistettu ja Phaon sua käytävässä vuottaa.
SAPPHO
Kuin! Phaon mua vuottaa?
RHAMNES Niin, ma näin hän kuinka aatoksissaan astuskeli ja seisoi taas ja hiljaa puheli, luo astui ikkunan ja yöhön tähys.
SAPPHO Hän mua vuottaa? Rakas, sanoiko hän sen? Hän vuottaa mua, Sapphoa?
RHAMNES Niin tiemmä. Vartoen ja kuunnellen näin hänen seisovan, ja ketä muuta hän odottaisi?
SAPPHO
Ketä? Sapphoa
ei vuota hän — mut turhaan vuottaa saa hän!
Rhamnes!
RHAMNES
Niin, valtijatar!
SAPPHO Tiedät, että on Chioksessa kestiystävä mull' isän ajoilta.
RHAMNES
Sen tiedän.
SAPPHO Ruuhi sa irroittaos lahden rannalta, tän' yönä täytyy sinun Chiokseen.
RHAMNES
Ma yksin?
SAPPHO
Et.
(Väliaika).
RHAMNES
Ken seuraa sinne mua?
SAPPHO
Sa mitä sanot?
RHAMNES
Kuka seuraa mua —?
SAPPHO (vieden Rhamneksen toiselle puolen näyttämöä) Sa tule! Ole hiljaa, varuillasi! Melittan luokse käy ja taivuta sa hänet tänne tulemahan. Mutta oo varuillas, hän ettei mitään huomais.
RHAMNES
Ken?
SAPPHO
Phaon. — Jos Melitta tulee —
(Keskeytyen)
RHAMNES
Silloin?
SAPPHO Vie hänet hyvällä tai pahalla, mut hiljaa, irroitettuun ruuheen, sitten niin nopeaan kuin mahdat Chiokseen!
RHAMNES
Ja siellä?
SAPPHO Siellä kestiystävälle sa jätä tyttö, mulle säilyttäköön hän hänet ankarast' — ei ankarasti! On kyllin rangaistu hän. Kuuletko?
RHAMNES
Ma riennän!
SAPPHO
Kiiruhda!
RHAMNES
Jää hyvästi,
oi Sappho! Aamu meit' ei täällä tapaa.
Voit olla tyytyväinen palvelijaasi.
(Poistuu).
Kolmas kohtaus.
Sappho yksin.
SAPPHO Hän menee! — Ei! — Ah, kuinka tottumus on kumma, vihattuunkin kiinnittää se! (Ajatuksiin vaipuneena) Hoi! — Askelia! — Tuuli vain! — Kuin lyö niin myrskyisesti rinnassani sydän! — Nyt ääniä ma kuulen. Haa, hän tulee, ei aavista hän, että viime kertaa — Pois! En voi sitä nähdä enkä tahdo!
(Poistuu kiivaasti).
Neljäs kohtaus.
Melitta. Rhamnes.
MELITTA Tääll' olevan sa sanoit Sapphon. Häntä ei täällä näy.
RHAMNES (hämillään silmäillen ympärilleen)
Ei? Niin, ei todellakaan.
Hän oli täällä juurii — Tule siis!
MELITTA
Mut mihin?
RHAMNES Tuonne meren rantamalle, luo lahdekkeen hän lienee kävellyt.
MELITTA
Mut koskaan ei hän sinne mene.
RHAMNES Ehkä hän tänään mennyt on.
MELITTA
Miks sitten tänään?
RHAMNES
Miks? Koska — katsos —
(Itsekseen )
Että minulle
hän juuri tämän tehtäväksi antoi!
En katsoa voi häntä. Mitä sanon?
MELITTA Sa oot niin outo. Käännyt ympäri eik' uskalla sun silmäs vahvistaa sun sanojasi. Mikä tekee sun niin murheelliseksi ja levottomaks? Sa lausu, miss' on Sappho; luokseen tahdon; jos et sa tiedä, suo mun mennä.
RHAMNES.
Seis!
Sa et saa lähteä?
MELITTA
Miks?
RHAMNES Mukaani sun täytyy tulla!
MELITTA
Minne?
RHAMNES Kanssani sa lähde tuonne lahdekkeeseen, siellä saat nähdä.
MELITTA
Jumalat, mit' tarkoittaa hän?
RHAMNES Sa tule, tyttö! Keskiyö jo kohta on ohi. Aika kiiruhtaa. Nyt tule!
MELITTA
Mik' on sun? Pois? Ja kauas täältä?
RHAMNES Ole sa levollinen, lapsi! Kauas? Mikä sun mielees johtuu? Eihän kaukana oo Chios?
MELITTA
Chiokseen? En konsanaan!
RHAMNES
Sun täytyy, lapsi, valtijatar tahtoo.
MELITTA
Sa sanot Sappho? Pois! Ma tahdon luokseen!
RHAMNES
Et pääse!
MELITTA
Hänen jalkoihinsa tahdon!
Hän kuulee, tuomitsee!
RHAMNES
Seis, paikallasi!
MELITTA
Kuin, Rhamnes, sinä?
RHAMNES
Niin, en muuta voi.
Ma olen käsketty ja tottelen.
MELITTA
Mun pyyntöhöni taivu!
RHAMNES
Ei, en voi.
Vaikk' kyynel silmiäni hämärtää,
niin täytyy olla. Siksi tule, lapsi!
MELITTA
Täss' olen polvillani. Mua kuule!
— Tääll' eikö ketään, joka kuulis mua?
RHAMNES
Ei! Talon herätät. Nyt mukaan lähde!
MELITTA
En koskaan! Eikö missään pelastajaa?
Viides kohtaus.
Phaon. Edelliset.
PHAON Melittan ääni! — Haa, sa julkea, sa häneen kajotako uskallat?
(Rhamnes jättää Melittan).
PHAON Ei aavistukseni siis pettänyt, kun näin sun hiljaa vaanivaisin katsein kuin hukka hänen luokseen hiipivän; oot erehtynyt laskuissasi, susi, on paimen hereillä ja tuhoo sun.
RHAMNES
Ma, herra, seuraan Sapphon käskyä.
PHAON
Kuin, Sapphon? Hän tään sulle toimeks antoi?
Oi Sappho, Sappho! Nyt ma tunnen sun!
Vain liian myöhään! Miksi liian myöhään?
Viel' ompi aika siteet katkoa,
jotk' kiinnittävät häneen. Taivas, teen sen!
Sa julmuuksien nopsa noudattaja,
sa miks —? Melitta, kalpenet, sa värjyt?
MELITTA
Oi hyvä on mun!
PHAON Taivast', orja, kiitä hän ettei jalkaakaan oo satuttanut. Ah, taivas, joka kyynelensä saisit sa kuolonkorahduksin korvata! — Oot väsynyt, sa minuun nojaudu, et mistään varmempata turvaa löydä. Sa katso tänne, tätä taivaankuvaa sa, konna, tahtonut oot loukata.
RHAMNES
En loukata.
PHAON
Mut mitä?
RHAMNES
Tahdoin — anteeks,
en voi ma tehtävääni loppuun saattaa.
Siis suo mun mennä.
PHAON (eroten Melittasta)
En! Seis paikallasi!
Ma tahdon ilkeytenne tuntea!
Mit' aioit?
RHAMNES
Hänen täytyi pois.
PHAON
Ja mihin?
RHAMNES
Se ompi yksin Sapphon salaisuus.
PHAON
Et ilmoita?
RHAMNES Se tänne kätketty on uskollisen palvelijan rintaan.
PHAON
Siis aukaiskoon sen rauta. Kiitos, Sappho?
Soit mulle aseen itseäsi vastaan.
(Vetäen tikarin esiin.)
Nyt totuus lausu: näät mun valmihina
sun uskollisen kätkös avaamaan.
MELITTA Sa säästä hänet! Chioksehen tahtoi he minut viedä.
PHAON
Chiokseen?
MELITTA
Niin, siellä
on Sapphon kestiystävä, jok' oisi
Melittan saanut huostahansa ottaa.
PHAON
Kuin, meren halki?
MELITTA Tuolla lahdekkeessa on vene.
PHAON
Vene?
MELITTA
Niinhän sanoit, isä?
RHAMNES Mua älä isäks kutsu, kiittämätön jok' olet herrattares pettänyt.
PHAON
Sa sanoit, vene?
MELITTA
Mitä tehnyt oon?
Miks moitit mua? Hän multa kysyihän!
PHAON Sa sanoit, vene! — Hyvä! — Viittaustas ma tahdon seurata. Se sult' on, taivas. Ma myöhään kehoitukses ymmärsin! Hän eikä kukaan toinen päällä maan, hän kantaa povessansa puolta siitä, mi täällä rinnassani kaipaa, tykkii. Hän itse näytti tien. Sit' tahdon käydä! Melitta, Chiokseen sa lähdet — mutta et yksinäsi — Ma seuraan mukanasi.
MELITTA
Ma hänen kanssaan!
PHAON Jätä tämä maa, min teillä kateus ja viha, kosto Medusanpäitään nostelevat, missä ties vihollises kuolon-ansoin laskee. Sa tule, tuoll' on vene, täällä miehuus, ja voima vaikka maailmata vastaan.
MELITTA (levottomana Rhamnekselle)
Rhamnes!
RHAMSES
Sa ajattele, herra!
PHAON Itse sitä sa tee. Sa oot mun käsissäni.
RHAMNES Herra, hän Sapphon on.
PHAON
Sa valehtelet. Mun
hän on.
(Melittalle)
Sa tule, seuraa!
RHAMNES Asukkaat tään saaren palvelevat Sapphoa kuin ruhtinasta, valmihit he hänen on pyynnöstänsä kohta aseihin. Ma sanon sanan, sadat nousevat —
PHAON Sa totta puhut, olin unhottaa, ma kenen luona oon. — Sa tulet mukaan!
RHAMNES
Ma, herra?
PHAON Niin, mut saaren rantaan vain. Ma Sappholt' en sua kadehdi. Kun oomme me turvassa, saat sinä palata ja kertoa, mit' tapahtunut on — mut kyllin, sinä seuraat.
RHAMNES
En, en koskaan!
PHAON Ma luulen, että taipumahan sinut voin saada!
RHAMSES (lähestyen taloa)
Väkivalloin!
PHAON (sulkee häneltä tien ja astuu tikari kädessä hänen luokseen) Tyrehdy siis paikallesi, kuten itse tahdot! Vain pieni hinta konnan perikato on pelastuksest' tämän viattoman!
MELITTA
Sa ällös!
PHAON
En, jos kuulee hän!
RHAMNES (joka on vetäytynyt toiselle puolen) Voi mua, voi vanhusta, joll' yhtä paljon voimaa ei oo kuin tahtoa!
PHAON
Nyt, tyttö, tule!
MELITTA
Mut mihin?
PHAON
Laivaan!
MELITTA (Phaonista eroten ja etualalle rientäen)
Jumalat, mit' tehdä?
PHAON Pois! Kaukaranta meille ojentaa jo turvallisen käsivartensa. Tuoll' yli vanhan, harmaan meren, siellä on turvallisuus, lepo, rakkaus! Oi seuraa sinne! Alla lehmuskaton, mi vanhempaini talon varjostaa, siell', armas, nousee onnentemppelimme. (Tarttuen tyttöön.) Sa värjyt? Värjy, armas morsion, sun sulhos käsi syleileepi sua! Sa tule! Jollet seuraa, omin käsin ma, kautta jumalien, kannan sun pois täältä, kauas, ääreen maailman!
MELITTA
Oi Phaon!
PHAON Lähde! Tähdet vilkuttavat ja meri pauhaa, lauhat tuulet käyvät, ja Amphitrite lemmelle on aulis. (Rhamnekselle) Sa ensin!
RHAMNES
Herra!
PHAON
Henkes uhalla!
(Kaikki poistuvat).
Kuudes kohtaus.
Hetken väliaika. — Sitten ilmestyy Eucharis portailta.
EUCHARIS.
Rhamnes!
(Astuen esiin)
Mun on kuin äänes oisin kuullut.
Ei ole ketään täällä. Erehdyin.
On kuin ois sitten Sapphon kotiintulon
tään talon häijy henki riivannut.
Kaikk' arastellen toistaan pakenee
ja joka oksall' epäluulo asuu.
Melittaa etsin, löysin tyhjän vuoteen,
ja valtijatar yksin yössä kulkee,
Täält' ääni Rhamneksen, hän itse ei!
Kun olis aamu! — Kuule!
RHAMNES (kaukaa)
Apua!
EUCHARIS
Ken huutaa?
RHAMNES (lähempää)
Tänne!
EUCHARIS
Rhamnes!
RHAMNES (aivan lähellä)
Sapphon orja!
EUCHARIS
Hän menehtyä on. Mik' on sun, Rhamnes?
Seitsemäs kohtaus.
Rhamnes rientäen paikalle. Eucharis.
RHAMNES
Hoi ylös vuoteiltanne! Ystävät!
Nyt jälkeen pakolaisten! Apuun!
EUCHARIS Lausu, mik' on?
RHAMNES Sa älä kysy! Sappho kutsu ja palvelijat!
EUCHARIS
Miksi?
RHAMNES Sanoihin ei ole aikaa! Mene! Koko talo sa herätä, nyt joudu, pelasta!
EUCHARIS
Mik' olla mahtaa?
(Astuu portaita ylös).
RHAMNES
Enempää en voi! —
Sa kavaltaja! Meren jumalat
sun kurjan konnantyösi kostaa vielä!
(Vähitellen saapuu yhä enemmän ja enemmän palvelijoita)
Pois laaksoon! Asukkaat te herättäkää
ja ääneen kaiuttakaa hädän merkki!
Oi älkää kysykö! Pois! Hädän merkki!
(Palvelijat poistuvat).
Kahdeksas kohtaus.
Sappho. Edelliset.
SAPPHO
Mi hätähuuto halki tyynen yön
nyt ihmisiltä unen karkoittaa?
Kell' on, mua paitsi, syytä valittaa?
RHAMNES
Mull' on, oi valtijatar!
107
SAPPHO
Rhamnes! Täällä?
Ja miss' on hän?
RHAMNES
Melitta?
SAPPHO
Niin.
RHAMNES.
Hän poiss' on?
SAPPHO
Hän poissa, ja sa täällä?
RHAMNES
Paennut —
SAPPHO
Seis!
RHAMNES
Kera Phaonin!
SAPPHO
Ei!
RHAMNES. Ompi kyllä. Hän yllätti mun, vanhan; veneessä, mi oli mulle varattu, hän vie nyt saalihinsa halki aaltojen.
SAPPHO
Sa valehtelet!
RHAMNES
Jos sen tekisinkin!
SAPPHO Miss' oli salamanne, jumalat! Vain Sappholleko tuskan säästätte? Jo onko lamaantunut koston käsi? Te vihan salamanne lähettäkää jo alas kohti kavaltajan päätä! Te hänet musertakaa kuten minut! — Mut turhaan! Salamaa ei missään näy, vain tuulet lehvistössä liehittelee ja levein käsivarsin kantaa meri pois lemmen venhon täältä keinutellen! Sielt' ei oo apua! Sa itses auta! (Näyttämön ovat vähitellen täyttäneet soihtuja kantavat orjat ja maanmiehet) Haa, nämä täällä! Kiitos uskolliset! Te tehkää mitä eivät jumalat! Nyt ylös, ystävät! Ja kostakaa mun puolestain — jos sen oon ansainnut ma! (Kulkien joukon keskellä) Sa, Myron, usein vannonut oot mulle, Terpander myös — sa Lychas, muistatko viel' laulun — Pheres — ja Zenarchos täällä! te kaikki ystäväni! Alas rantaan! Te laiva miehittäkää, nopeasti kuin tuuli sitten jälkeen petturin! Te muistakaa, ett' täällä odotan ma tuskassa, ja tulohonne saakka mua rintaan sadat veitset viiltelevät. Ken hänet tuo, ken onnen suopi mulle, ma että silmä silmää vasten hältä saan kysyä: mit' olen tehnyt sulle, (Kyyneliin puhjeten) ett' tapat minut! — Ei, ma tahdon kostaa! Ken heidät tuo, saa kaiken kultani, saa elämäni. — Pois nyt tuulen siivin!
ERÄS SAPPHON MAANMIEHISTÄ
Vain heidän kanssaan palaamme!
SAPPHO
Ma kiitän!
(Poistuville)
On elämäni teidän käsissänne.
Mun toiveheni jalat siivittäköön,
käs'varret vahvistakoon kostoni.
Nyt, kautta jumalien, nopeasti!
(Palvelijat ja muu kansa poistuvat).
SAPPHO (Painaen kätensä rintaansa vastaan)
He menee! — Hyvä! Tahdon levätä.
EUCHARIS.
Sa värjyt.
RHAMNES
Horjut! — Sappho!
EUCHARIS (ottaen horjuvan Sapphon käsivarrelleen)
Jumalat!
SAPPHO (Euchariksen käsivarsissa)
Mun suo sa vaipua! Miks pidätät?