Seikkailu rosenkreuziläisten luona

by Franz Hartmann

V.

ALKEMIALLINEN LABORATORIO

Kuljimme pitkin kaunista käytävää, jonka seiniä koristivat taiteellisesti veistetyt marmorikuvapatsaat. Ne esittivät vanhan ajan jumalia ja jumalattaria sekä menneitten aikojen sankareita. "Nämä kuvapatsaat esittävät elementaarisia prinsiippejä sekä luonnonvoimia personoituina", huomautti oppaani. Vanhan ajan viisaat arvelivat niiden ominaisuuksien senkautta helpommin painautuvan ihmisten ymmärrykseen. Ei kukaan vanhanajan kreikkalainen tai roomalainen aivan tietämättömiä lukuunottamatta, pitänyt Zeusta, Plutoa, Neptunusta y.m. personallisuuksina, eikä heitä sellaisina palvellut. Jumalat olivat vain ruumiittomien luonnonlakien vertauskuvia tai ilmestymismuotoja. Niinpä ei ihmismuotokaan ole todellinen ihminen, vaan todellisen ihmisen ja hänen luonteensa vertauskuva ja ruumistuma. Tässä aineellisessa muodossa ovat ihmisen ajatukset saaneet ulkonaisen ilmennyksensä. Sen tiesivät vanhan ajan ihmiset, mutta nykyajan oppineet pitävät sensijaan ulkonaisia ilmennyksiä sisäisinä totuuksina. Nykyajan aineellinen uskonto on alentanut kaikkiallisen maailmanhengen rajoitetuksi olennoksi ja tehnyt ylevistä luonnonvoimista personallisia pyhimyksiä.

Astuimme sitten kehänmuotoiseen saliin, joka teki temppelin vaikutuksen. Seinissä ei ollut ikkunoita, vaan valo lankesi kupukatossa olevan kristallilasin kautta. Laesta riippui korkealla päämme päällä suuri kultainen kaksoiskolmio, jota ympäröi pyrstöään pureva käärme. Huoneen keskellä ja aivan tuon vertauskuvan alla oli pyöreä marmoripintainen pöytä ja sen keskellä pienempi hopeaan valettu samanmuotoinen vertauskuva. Seiniä peittivät kirjahyllyt täynnä alkemiallista kirjallisuutta. Toisella puolella huonetta oli jonkinlainen alttari, jota valaisi palava lamppu. Eräällä sivupöydällä olevat pari sulatuskulhoa ja muutamat pullot sekä kaksi nojatuolia täydensivät huoneen sisustuksen.

Katselin ympärilleni nähdäkseni sulatusuunin, retortteja ja muita laitteita, joista alkemiallisissa kirjoissa puhutaan, mutta en nähnyt mitään. Oppaani luki ajatukseni ja sanoi nauraen: "Luulit varmaankin näkeväsi täällä koko apteekin. Erehdyt, ystäväni. Koko tuo pitkä pullojen ja astioiden, sulatuskulhojen, uunien, retorttien, huhmarien, siilauslaitteitten, puristimien, tislaus- ja härmelaitteiden luettelo, josta alkemiallisissa teoksissa puhutaan, on vain hullutusta. Ne ovat keksityt vain johdattamaan harhaan itsekkäitä ja typeriä ihmisiä ja estämään arvottomia salaisuuksiin tunkeutumasta. Todellinen alkemisti ei tarvitse työssänsä aineita, joita kaupoista voitaisiin ostaa. Hän saa tarpeelliset ainekset omasta elimistöstään.

"Niitä näkymättömiä prinsiippejä, joista ihminen on rakennettu, sanotaan hänen metalleikseen, sillä ne ovat lujempia ja kestävämpiä kuin hänen lihansa ja verensä. Metallit, jotka ovat syntyneet hänen ajatuksistaan ja haluistaan, jäävät elämään, kun hänen fyysillisen ruumiinsa katoavaiset ainekset ovat haihtuneet. Ihmisen eläimelliset voimat ovat niitä alempia metalleja, joista eläimellinen elimistö on kokoonpantu. Ne muutetaan jalommiksi siten, että ihmisen paheet muutetaan hyveiksi. Niiden on kuljettava kaikkien väriasteitten läpi, kunnes niistä on tullut puhdasta kultaa, kunnes ihminen on puhdas ja pyhä. Tähän tilaan päästääkseen täytyy ihmisen ehdottomasti tappaa ruumiinsa karkeimmat ainekset, jotta hengen valo voisi läpäistä karkean kuoren ja herättää sisäinen ihminen elämään."

"Siis ovat kaikki alkemiallisissa kirjoissa tapaamamme selitykset käsitettävät kuvaannollisesti, eikä niillä niinmuodoin ole mitään tekemistä aineellisten substanssien kuten suolan, rikin, elohopean y.m.s. kanssa", kysyin minä.

"Asianlaita ei ole aivan niin", vastasi adepti "Luonnonvaltakuntien välillä ei ole jyrkkiä rajoja ja sentähden on vaikutuksilla, jotka aiheutuvat määrätyistä luonnonlaeista yhdessä luonnonvaltakunnassa, vastaavaisuutensa toisessa. Henkisellä tasolla tapahtuvat salaiset asiat heijastuvat niinmuodon heti astraali- ja ainetasoilla. Ne sopeutuvat vain eri tasojen vaatimiin elinehtoihin. Luonto ei ole kokoonpantu joukosta alkujaan erilaisia kappaleita ja aineksia, vaan se on kokonaisuus ja kaikki tähän elimistöön kuuluva on suhteessa toiseensa ja toisestaan eroittamatonta. Tämän tosiasian tunnustivat jo vanhat alkemistit, sillä jo Zoharissa tapaamme seuraavat sanat, jotka kehoitan sinua kirjoittamaan muistikirjaasi, ettet niitä unohtaisi. 'Jokaisella maan päällä ilmenevällä kappaleella on eetterinen vastakuvansa maan yläpuolella, s.o. sisäisellä tasolla. Maailmassa ei ole mitään niin mitätöntä, vaikka se siltä näyttäisikin, ettei se olisi korkeamman tai sisäisemmän kanssa yhteydessä. Jos siis alempi liikkuu, niin liikkuu vastassa oleva korkeampi sitä vastaan.' Ihmisen mikrokosmos on täydellinen vastakohta tai esitys luonnosta, makrokosmoksesta. Ihmisessä ilmenevät kaikki voimat, perusteet, mehusteet ja ainekset, jotka maailmankaikkeudessa esiintyvät kaikkien kappaleitten korkeasta ja jumalallisesta henkisestä alkulähteestä aina kaikkiallisen ainoan elämän karkeimpaan olotilaan, aineeseen asti. Jokaisessa ihmisolennossa on niitä ydinaineksia, joista kivennäiset, eläimet ja koko ihmismaailma rakennetaan. Jokaisessa olennossa on voimia, jotka saattavat hänestä jonakin päivänä kehittymään joko tiikerin tai lohikäärmeen, käärmeen tai sammakon, viisaan tai roiston, enkelin tai perkeleen. Nuo elementit, joiden tarkoituksena on kasvaa ja kehittyä ihmisessä, muodostavat hänen oman itsensä. Katsele pääsi päällä olevaa kaksoiskolmiota. Se esittää makrokosmosta kaikkine siinä piilevine voimineen hengen ja aineen läpäistessä toisiaan ja yhtyessä ikuisuuden äärettömässä kehässä. Ja katsele pienempää vertauskuvaa pöydällä edessäsi. Se esittää samoja aineksia ihmisrakenteessa. Kun sinä saat omassa itsessäsi olevan kaksoiskolmion sopusointuun maailmankaikkeuden kaksoiskolmion kanssa, niin tulee sinun voimistasi luonnonvoimia ja kykenet järkesi ja tahtosi voimalla johtamaan ja hallitsemaan niitä toimintoja, jotka itsetiedottomasti tapahtuvat luonnossa.

"Kaikkiallinen voima, jonka kautta kaikki elämäntoiminnat aiheutuvat, on elämän olemus. Joka niin osaa elämänvoimaa johtaa ja hallita, että se alistuu hänen tahtoonsa, on alkemisti. Hän voi luoda uusia muotoja ja voi lisätä noiden muotojen ainetta. Kemisti ei luo uutta. Hän muodostelee vain uusia yhdistelmiä ennen olemassaolleista aineksista. Alkemisti vetää elementtien ainetta luonnon näkymättömästä varastohuoneesta ja saattaa sen lisääntymään. Kemisti käsittelee ainetta, jossa elämänprinsiippi on toimettomana s.o. jossa se vain mekaanisena tai kemiallisena voimana ilmenee. Alkemisti käsittelee tajuntaa ja luo eläviä muotoja. Kemisti muuttaa rikin näkymättömäksi ilmaksi ja saattaa taas tämän ilman muuttumaan rikiksi luomatta mitään uutta. Puutarhuri sitävastoin, joka pistää siemenen maahan hankkien sille vaadittavat olosuhteet, on alkemisti, sillä hän synnyttää jotain, joka ei ennen ollut olemassa ja saattaa yhdestä siemenestä hankkia tuhansia samanlaatuisia siemeniä."

"Mutta", keskeytin minä, "sanotaan, että rosencreuziläiset kykenevät muuttamaan raudan hopeaksi ja elohopean kullaksi. Kuinka saattavat he luoda jotain, jota ei ole ennestään?"

Adepti hymyili. "Nykyisen sivistyskauden tietämättömyys puhuu sinun suusi kautta. Se ei näe totuutta, koska se on nostanut erehdysten ja tieteellisten arvioimisten muurin itsensä ja totuuden välille. Salli minun siis kerran vielä huomauttaa, että luonto on yhtenäinen. Sentähden piilee jokaisessa luonnossa esiintyvässä, pienimmässäkin ainehiukkasessa koko luomakunnan kaikki mahdollisuudet. Jokainen hiukkanen voi siten suotuisien olosuhteiden vallitessa kehittyä maailmankaikkeudeksi, jossa kaikki luonnossa esiintyvät elementit voivat ilmetä. Tiedemiehenne eivät voi käsittää totuutta, koska perusopit aineen kokoonpanosta ja voimasta ovat vääriä. Teologianne dualismi on aiheuttanut sanomatonta kurjuutta, koska se herätti eloon ainaisen taistelun jumalan ja perkeleen välillä. Tieteellinen polyteisminne taas häikäisee silmät, hämmentää oppineitten arvostelukyvyn ja pitää heitä tietämättömyyden kahleissa. Mitä tiedätte perusaineen ominaisuuksista? Mitä tiedätte erosta aineen ja voiman välillä? Kaikki tieteenne tuntemat niinsanotut yksinkertaiset aineet ovat alkujaan tästä perusaineesta kehittyneet. Mutta tämä perusaine on yhtenäinen, se on vain yksi. Siitä johtuu, että jokainen perusaineen hiukkanen määrätyillä edellytyksillä voi muuttua kullaksi, toisissa olosuhteissa taas raudaksi ja vielä toisissa elohopeaksi. Sitä tarkoittivat vanhat viisaat sanoessaan, että kaikki seitsemän metallia kantavat sisässään kukin toistensa siemenen. He opettivat myöskin, että kun kappale on toiseksi muutettava, on tuo muutettava kappale ensin muutettava prima materiaksi.

"Mutta", jatkoi hän, "näytät olevan utelias saamaan oman kokemuksesi perustalla nähdä tämän opin todistetuksi. Katsokaamme, onko mahdollista saada kultaa kasvamaan omasta idustaan?"

Nousematta suuresta nojatuolista, johon hän oli istuutunut, käski Teodorus minua ottamaan pöydältä sulatuskulhon ja katsomaan oliko se tyhjä. Sitten käski hän minua panemaan sen kolmijalalle alttarilla palavan liekin yli. Tein kuten hän käski. Sitten sanoi hän: "Ota nyt muutamia taskussasi olevia hopearahoja ja heitä ne kulhoon." — Otin taskustani muutaman markanrahan ja viskasin ne kulhoon. Muutaman minuutin kuluttua rupesivat ne sulamaan ja kun näin hopean tulleen juoksevaksi sulatuskulhossa, mainitsin siitä adeptille. Hän otti sitten taskustaan pienen pullon, jossa oli punaista pulveria ja pyysi minua heittämään kulhoon jonkun verran siitä. Pöydällä oli pieni hopealusikka ja otin sillä noin kahden gramman verran punaista pulveria pullosta ja aijoin juuri viskata sen sulatuskulhoon, kun Teodorus esti minut siitä. Hän sanoi määrän olevan aivan liian suuren ja käski minun käyttää säästäen pulveria. Hän neuvoi minua panemaan sen takaisin pulloon ja kuivaamaan sitten lusikan paperilla. Sen sain sitten heittää kulhoon. Pulverimäärä, joka jäi lusikkaan, oli niin pieni, että sitä tuskin voi nähdä. Kuitenkin tein hänen neuvojensa mukaan ja viskasin paperipalasen juoksevan hopean joukkoon. Se paloi silmänräpäyksessä. Sulanut metalli rupesi nyt vaahtoamaan ja nousemaan, niin että pelkäsin sen kohoavan yli kulhon laidan. Mutta jokainen kupla halkesi laitaan asti tultuaan loistaen kaikenlaisissa kauniissa väreissä.

Tätä kesti noin viidentoista minuutin ajan. Sitten lakkasi kiehuminen ja vaahtoava aine painui takaisin kulhon pohjalle. Kun Teodorus huomasi juoksevan aineen rauhoittuvan, käski hän minun ottamaan sen tulelta ja kaatamaan sisällön marmorilaatalle. Tein sen ja hetkessä jähmettyi massa puhtaimmaksi kullaksi.

"Ota mukaasi tuo kulta", sanoi Teodorus. "Vie se arvioitavaksi, niin saat vakuutuksen siitä, ettet ole ollut hourujen vallassa."

Olin aivan ihmeissäni ja ajattelin itsekseni, mitä aikalaisemme antaisivatkaan, jos tietäisivät punaisen pulverin salaisuuden. Teki mieleni kysyä adeptilta, kuinka pulveria tehtiin, mutta en uskaltanut. Pelkäsin, että Teodorus voisi luulla minun haluavan tietää tuon salaisuuden itse rikastuakseni. Adepti luki taas ajatukseni ja sanoi:

"Punaisen pulverin salaisuutta ei voida ihmisille ilmoittaa, ennenkun he ovat tulleet henkisiksi. Se on salaisuus, jota ei teoretisesti voida selittää, vaan jokaisen täytyy hankkia itselleen käytännöllinen tieto siitä. Kuinka voisimme opettaa ihmisiä käyttämään voimia, joita ei heillä ole ja joiden olemassaolosta he eivät mitään tiedä. Kuitenkin piilee näiden voimien siemen kunkin ihmisen olemuksessa.

"Olisi hullua otaksua, että kultaa saataisiin muusta aineesta kuin kullasta. Mutta sisältäähän jokainen aine kullan idun perusaineessaan.

"Luonnon alkemiallisessa laboratoriossa tuottavat rauta ynnä muut aineet aikojen kuluessa kultaa, koska kullan elementti piilee niiden perusaineessa. Se kasvaa luonnon elämänprinsiipin vaikutuksesta ja kehittyy näkyväiseksi kullaksi. Tämä menetelmä, jonka aikaansaamiseksi tajuton luonto tarvitsee ehkä miljoonia vuosia, voi tapahtua muutamassa minuutissa, jos luonnon tahdonvoimaa johtaa adeptin usko ja äly. On yhtä mahdotonta yrittää tekemään kultaa jostain, johon ei kultaa sisälly, kuin saada omenapuuta kasvamaan kirsikasta. Mutta jos tahdomme saada omenapuun kasvamaan siemenestä, emme pistä sitä koloon, jonka olemme kallioon poranneet. Me haemme sille sopivan maaperän, jossa se lämmön ja kosteuden vaikutuksesta voi ruveta kasvamaan. Sama on asianlaita, jos tahdomme saada esille kultaa kullan siemenestä tai prinsiipistä ja meidän on siis hankittava sille sopiva maaperä. Tuollainen sopiva maaperä on punainen pulveri, jolla on kullan ilmenemiselle vaadittavat edellytykset. Tiedä siis, ettei ole mitään kuollutta ainetta maailmankaikkeudessa ja että kivet ja metallitkin elävät. Niilläkin on tajunta. Kun elämänprinsiippi alkaa toimia jossakin aineessa, niin ilmenee sen kautta erilaisia värejä, kuten sulatuskulhossa näit. Jos tuo massa olisi jähmeä ja kylmä, niin tunkeutuisi elämänprinsiippi metalliin hyvin hitaasti, mutta saaden kuitenkin aikaan muutoksen. Sulaneessa aineessa sekoittuu sitävastoin elämää jakava voima perusteellisesti metalliin, kiehuminen tapahtuu ja muutos on pian täyttynyt. Minkätähden olisi muodon kehitys ja muutos mahdollinen vain eläinkunnassa. Ainoa ero on vaan siinä, että muutokset tapahtuvat eläinkunnassa hyvin paljon lyhyemmässä ajassa, joten ihminen voi niitä tarkata. Kivikunnassa taas tapahtuvat muutokset hyvin hitaasti, niin että monet sukupolvet kuluvat, ennenkun voidaan havaita edistystä metallien kasvussa.

"Metallien luomat siemenet piilevät metalleissa. Ei riitä, että kultaa vaan sulatetaan, jos mieli saada sitä kasvamaan. Se on ensin palautettava takaisin siihen perusaineeseen, jota alkemistit sanovat prima materiaksi. Se tapahtuu punaista pulveria lisäämällä ja melkein näkymätön määrä riittää aiheuttamaan suuren kultamäärän kasvamisen. Ne muutamat pulveriatoomit, joita käytit, olivat jo liikaa muuttamaan hopean kullaksi, kuten tulet näkemään tutkiessasi kultakimpaletta. Koko paperissa ollutta määrää ei ole käytetty."

Katselin kultaa, joka ei vielä ollut kyllin jäähtynyttä, jotta voisin sitä koskettaa ja huomasin sen pinnalla muutamia pieniä rubininpunaisia helmiä. Ne näyttivät olevan punaisen pulverin hiukkasia, joita siis massa ei ollut kokonaan imenyt itseensä.

"Mestari", huudahdin minä, "opeta minulle salaisuus. Lupaan sinulle, etten koskaan tule käyttämään saavuttamaani tietoa itsekkäisiin tarkoituksiin. Olen kyllin paljon oppinut salatiedettä ymmärtääkseni, ettei maallinen omaisuus ja maalliset rikkaudet hyödytä henkistä kehitystä. Itse asiassa ne ovat suuria esteitä niille, jotka pyrkivät edistyksen tielle. Tahdon totuutta totuuden itsensä tähden, enkä saavuttaakseni sillä minkäänlaisia etuja. Opeta minulle nuo salaisuudet, niin unohdan itseni ja uhraan koko elämäni ihmiskunnan palvelukseen."

"No hyvä", vastasi adepti. "Teen kaiken voitavani osoittaakseni sinulle tien, jota sinun on kuljettava. Mutta se ei voi tapahtua muutamissa tunneissa, eikä muutamissa päivissä. Ja järjestömme sääntöjä vastaan olisi pidättää sinua täällä kauemmin kun auringonlaskuun asti. Teen sinulle kuitenkin mahdolliseksi oppia tuntemaan alkemian tiedettä. Annan sinulle kirjan tutkittavaksesi. Jos sydämesi on avoinna ja henkesi kirkkaana, olen näkymättömänä lähelläsi ja autan sinua ymmärtämään vertauskuvien kätkemiä salaisuuksia."

Näin sanoen ojensi Teodorus minulle kirjan, jossa oli joukko vertauskuvilla ja merkeillä varustettuja värillisiä taulukoita. Se oli vanha kirja nimeltään: "Die geheimen Figuren den Rosencreuzer des sechzehnten and siebzehnten Jahrhunderts" (Kuudennen- ja seitsemännentoista vuosisadan rosencreuziläisten salaiset merkit).

Kiitin adeptia ja tarkastelin vielä kerran tuota salaperäistä kirjaa. Selailin sen lehtiä lukien sivujen päällekirjoitukset. Huomasin sen kertovan suurimmista salaisuuksista, makrokosmoksesta ja mikrokosmoksesta, ajasta ja ijankaikkisuudesta, salatieteellisistä luvuista, neljästä elementistä, kaikkialla ilmenevästä kolmiluvusta, jälleensyntymisestä, alkemiasta, filosofiasta ja Kabbalasta. Itse asiassa oli se kaikkeustieteen kirja.

"Kun ymmärrät tämän kirjan sisällön käytännöllisesti", sanoi Teodorus, "et tiedä ainoastaan kuinka tehdään kultaa alemmista metalleista, joka on meidän taitomme kaikista vähäpätöisimpiä esityksiä, vaan tulet tuntemaan ruusun ja ristin salaisuudet. Tulet tietämään, kuinka viisauden kivi on löydettävissä ja se elämänneste, joka nauttijalleen suo kuolemattomuuden. Tulet tietämään, kuinka elämäntoimintoja on ohjattava, jotta saataisiin syntymään timantteja ja kalliita kiviä ja tulet tietämään, kuinka eläimestä kehittyy ihminen ja ihmisestä taivaallinen olento, jumala. Tämä lopullinen alkemiallinen tehtävä on ainoa, jolla on minkäänlaista merkitystä. Suhteessa siihen ovat kaikki muut taidot vain leikintekoa. Mitä hyödyttää ulkonaisten asioiden hankkiminen, kun voimme itsessämme saavuttaa sen, mikä on ikuista ja todellista.

"Näissä taulukoissa olevat vertauskuvat ovat kokonaan hengellä käsitettävät. Jotta sen ymmärtäisit, tahdon sinulle selittää, että jokaisella okkultisella vertauskuvalla on kolmenlainen merkitys. Ensimmäinen on ulkonainen ja sen ymmärtää helposti. Toinen on sisäinen tai salattu merkitys, jonka voi älyllisesti saada selville. Kolmas, syvin ja salaperäisin merkitys on henkinen ja sitä ei voi selittää, vaan on se käytännöllisesti koettava hengen kautta.

"Kun luku kolme ilmenee yhdestä ja seitsemän kasvaa kolmesta, — kun kolmesta luvusta tai kirjaimesta saadaan neljä yhdistelmää, jotka alkuperäisen kolmen kanssa muodostavat seitsemän, niin jokaisella vertauskuvalla ei ole ainoastaan kolme, vaan seitsemän eri selitystä. Sinua ei ensinkään hyödyttäisi, jos selittäisin sinulle näiden vertauskuvien erilaiset merkitykset, sillä sellaiset selitykset eivät olisi todellista tietoa, vaan aivojesi täyttämistä toisten tiedoilla. Itse on ihminen. Vain se, minkä hän omien kokemustensa kautta saavuttaa, on hänen omaansa, ei mikään muu.

"Ollessani vielä teidän maailmanne asukas, taistelin monta kovaa ottelua lääketieteen ja teologian tohtoreitten kanssa. Huomasin tavallisesti, että kuta oppineemmat tohtorinne olivat, sitä enemmän olivat he kadottaneet järkensä. Täällä elän rauhassa, enkä välitä paljoakaan väittelyistänne ja arvosteluistanne, mutta kun sopivassa tilaisuudessa luon katseeni maailmaan, huomaan, ettei se vielä ole muuttunut parempaan päin."

"Täytyyhän sinun kuitenkin myöntää", vastustin minä, "että tiede noitten suurten aikojen jälkeen on tehnyt suuria edistysaskeleita."

"Varmaa on kyllä, että se toisissa asioissa on mennyt eteenpäin, mutta on taas toisissa mennyt taaksepäin", sanoi hän. "Se on tehnyt paljon keksintöjä lisätäkseen ruumiillista mukavuutta ja tyydyttääkseen ihmisten haluja. Mutta sitä mukaa kuin niitä on tyydytetty, ovat ne lisääntyneet ja uusia tarpeita on hankittu. Monet hyödylliset keksinnöt ovatkin tehty 'uskottavimpien auktoriteettien' uhalla, eikä heidän avullaan. Mutta mitä kaikki nämä keksinnöt merkitsevät, kun ihmisten henkinen hyvä on kysymyksessä? Ne edistävät fyysillisen ruumiin mukavuutta ja niiden hyödyllisyys lakkaa, kun tämä muoto on lakannut olemasta. Nämä keksinnöt olisivat kyllä sinänsä hyviä, jos eivät ihmiset käyttäisi kaiken aikansa niiden nauttimisessa ja sen kautta jättäisivät huolehtimatta metallien jalostamisesta. Niiden kestävyys on paljon pitempiaikainen kun ruumiin muodon.

"Useimmat hyödylliset keksintönne olisivat aivan tarpeettomia, jos ihmiset olisivat sielultaan kehittyneempiä. Paljon paremmat keksinnöt olisivat tehneet ne mitättömiksi, samoin kuin ruuti ja kanuunat ajoivat tieltään nuolen ja jousen. Olette sangen ylpeitä rautateistänne ja sähkösanomalaitoksestanne, mutta mitä ne hyödyttävät ihmisiä, jotka ajatuksen nopeudella voivat liikkua paikasta toiseen kuinka kauas tahansa. Opettakaa luonnon elementtejä asettumaan tieteen vaunujen eteen, niin nousette ilmaan kuin kotka ja liitelette sen halki."

"Olisin onnellinen, jos voisit minulle näyttää, kuinka ihminen ajatuksen nopeudella voi liikkua paikasta toiseen", huudahdin. "Minusta tuntuu ihmisruumiin paino voittamattomalta esteeltä."

"Hengessä uudestisyntyneen ihmisen ei tarvitsekaan ottaa mukaansa tuota raskasta ruumista", vastasi Teodorus. "Mitä tai kuka on ihminen? Onko hän puoleksi eläimellinen elimistö, joka syö, juo ja kävelee ja joka käyttää melkein puolet elämästään nukkumiseen, — tuo luiden ja jänteiden, veren ja herkkien hermojen massa, joka estää hengen vapaata liikkumista, joka on itseensä kahlehdittu tai onko ihminen tuo näkymätön olento, joka ajattelee, tuntee ja tietää olevansa olemassa?"

"Epäilemättä on ihmisen ajatteleva minuus itse ihminen."

"Jos sen myönnät, niin täytyy sinun myöskin myöntää ihmisen itsensä olevan siellä, missä hän ajattelee olevansa ja tekee havaintojaan, toisin sanoen siellä, missä hänen tajuntansa on. Ajatteleminen on hengen, eikä fyysillisen ruumiin omistama kyky. Kaikkialla, missä henkemme tätä kykyään käyttää, oleskelee todellinen itsemme. Jos ei fyysillinen ruumiimme olekaan mukana, niin mitä tarvitsemme siitä huolehtia. Ajatteleminen on hengen kyky ja henki on kaikkiallinen. — Kun opimme ajattelemaan fyysillisistä aivoistamme riippumatta, niin voimme tätä kykyämme käyttää kaikkialla maailmankaikkeudessa ottamatta mukaan fyysillistä ruumistamme.

"Elämä, tunne ja tajunta eivät ole ruumiin ominaisuuksia, ne ovat näkymättömän, mutta todellisen ihmisen toimintoja ja kun hän kerran on oppinut tuntemaan todellisen olemuksensa ja omat voimansa, niin voi hän kiinnittää tajuntansa mihinkä paikkaan tahansa tällä planeetalla."

"Nämä aatteet ovat niin valtavia, etten niitä vielä kylläksi käsitä, mutta pelkään, että tiedemiehet, jotka eivät tahdo nousta yläpuolelle itse luomaansa järjestelmää, eivät koskaan tule niitä tunnustamaan."

"Niin on", sanoi adepti. "Nykyisen sukupolven oppineet eivät niitä ymmärrä ja tunnusta, mutta tulevaisuudessa tulevat ne käsitettäviksi kaikille, jotka eivät ole oppineita ainoastaan ruumiissa, vaan myöskin sydämessä. Meidän älyllisen vuosisatamme aikana ovat useimmat älylliset ihmiset keskittäneet tajuntansa aivojen sisäpuolelle ja elävät niinmuodoin vain talonsa yläkerrassa. Mutta aivot eivät muodosta tärkeintä osaa talossa, jossa ihminen asuu. Elämän keskus on sydän ja jos ei tajunta keskity elämän keskuspaikkaan, niin eroittuu se elämästä ja lakkaa lopulta kokonaan olemasta. Kehoittakaa niitä, jotka tahtovat kehittää intuitsiooniaan, ajattelemaan sydämellä, eikä vain tutkimaan aivoillaan. Kehoittakaa heitä päivä päivältä laskemaan ajatuskykynsä elämän keskukseen, sydämeen, kunnes koko heidän tajuntansa siihen keskittyy. Ensin näkevät he kaiken pimeytenä, mutta jos he jatkavat kokeitaan, tulevat he pian näkemään keskipisteessä valon, valon, joka hengen valaisee. Tämä sammuttamaton valo lähettää säteensä tähtiin asti ja siinä heijastuvat menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.

"Luonnon suurimpia salaisuuksia ei ensinkään ole vaikea käsittää, jos vain mieluummin katselemme niitä, kuin omia harhakuviamme. Korkeimmat aatteet ovat helppoja ymmärtää, jos vain tahdomme niitä ymmärtää, emmekä jää pitämään kiinni omista luomistamme. Ihmisen mieli on kuin peili. Siinä heijastuvat maailmanhengessä leijailevat aatteet, kuin hiljaisessa järvessä, joka uskollisesti kuvastaa yläpuolellaan leijailevia pilviä. Kun järven pintaa kosketetaan, vääristyvät kuvat. Ja kun vesi sekoitetaan, häviävät ne kokonaan. Mutta yhtä vähän kuin saituri, joka koko elämänsä ajan on aarteitaan tarkannut ja suojellut, niistä luopuisi, yhtä vähän voimme odottaa nykyajan tiedemiehen tai filosofin luopuvan omista ajatustavoistaan. Luen sydämestäsi halun perustaa tosijärkevä seura. Varotan sinut kuitenkin sitä varten kääntymästä oppineitten puoleen, sillä jos sen teet, valitset huonoimman keinon aatteesi toteuttamiseksi ja voit olla varma sen epäonnistumisesta."

"Tunnustan jo asiaa ajatelleeni ja etsineeni keinoja sen toteuttamiseksi. Tahtoisin perustaa seuran tai koulun, jossa täydellisyyteen pyrkijät voisivat käyttää voimansa hyödyllisten ja kestävien asioiden saavuttamiseksi olematta pakoitettuja maailman harhakuvia seuraamaan. Olen hengessäni jo hakenut paikkaa, missä sellaisen seuran jäsenet voisivat elää sisäistä hengen elämää. Tahtoisin mielelläni perustaa teosofisen luostarin, jossa samoin kuin tekin, voisimme luonnon suuruuden, ylevyyden ja hiljaisuuden ympäröiminä pyrkiä adeptiuden tielle paeten nykyaikaisen yhteiskuntaelämän orjuutta. Mutta mielestäni tuntuu aivan mahdottomalta valita jäsenemme tietämättömien ja sivistymättömien joukosta."

"Etsi niitä puhtaitten ja hyveellisten joukosta", vastasi Teodorus. "Valitse sellaisia, joita ei pimitä ennakkoluulot ja ennakkoarvostelut. Opeta heitä kehittämään henkistä havaintokykyään ja pian on ympärilläsi maailman valistunein seura. Se, mitä nykyään sanotaan oppineisuudeksi ja sivistykseksi, on vain tulosta hyödyttömästä, pintapuolisesta tiedosta. Ihmisten on pakko sitä hankkia, koska he eivät osaa kehittää henkisiä kykyjään. Jos tätä viimeksimainittua työtapaa käytettäisiin ja harjoitettaisiin, niin pian astuisi todellinen tieto pelkän oppineisuuden, varmuus epäselvyyden, vakaumus epäilyksen, todellinen luottamus epävarman toiveen sijalle. Jos jokainen kuvittelemasi luostarin asujain olisi vailla itserakkautta ja ilman omia mielikuvia, vaan päinvastoin jokainen olisi elävä peili, johon jumalallinen viisaus ilman vääristelyä voisi kuvastua, niin olisi luostarisi koko maailman suurin kaunistus. Sellainen henkisen älyn keskus loistaisi henkisellä taivaalla kuin ensiluokan aurinko. Yksi ainoa sellainen keskus riittäisi valaisemaan maailmaa viisaudellaan ja sen henkiset säteet loistaisivat kiertotähtemme äärimmäisille rajoille asti."

"Mikä sitten estää perustamasta tällaista älyn keskusta", kysyin minä.

"Ei muu kuin ihmisten epätäydellisyys", vastasi adepti. "On kaksi lähdettä, joista nämä esteet nousevat itsetuntemukseen ja kuolemattomuuteen pyrkivien tielle. Toiset esteet tulevat sisäisestä ihmisestä itsestään, toiset ulkonaisen elämän olosuhteista. Sisäiset esteet aiheutuvat kootuista tieteellisistä ja teologisista mielipiteistä ja elävistä elementaalivoimista, jotka toimivat ihmisen eläimellisessä olemuspuolessa. Kun ulkonaiset vaikutukset ravitsevat ja voimistuttavat niitä, niin rumistuvat ne mitä erilaisimmilla tavoilla. Ne ilmentävät eläimellisiä haluja ja älyllisiin saavutuksiin yhtyneinä muodostavat ne sen vaarallisen rikosten luokan, johon luetaan kunnianhimo, turhamaisuus, ahneus, kärsimättömyys, oman hyödyn etsiminen j.n.e. Kukin tällainen eläimellinen aines tai elementaali voi kehittyä melkein älylliseksi, vaikkakin järkeä vailla olevaksi olemukseksi, kunnes sellaiset lopuksi muodostavat ihmisen todellisen minän. Maailma on tuollaisia älyllisiä tai puoleksi älyllisiä ihmismuodoissa eläviä elementaaleja täynnä, — ihmisiä, joiden järki on enemmän tai vähemmän kumautettu. Tapaat niitä joka päivä kadulla, saarnatuoleissa, tuomioistuimilla, oppisaleissa ja markkinapaikoilla. Ihmisen pääpyrkimyksenä tulisi olla pitää henkensä valtakunta vapaana moisista tunkeilijoista, jotta viisauden kuningas voisi siellä häiritsemättä hallita. Hänen velvollisuutensa olisi ryhtyä herkulestaisteluun näitä eläimiä ja älyllisiä elementaaleja vastaan, niin että niistä tulisi kuninkaan palvelijoita, ei hänen käskijöitään. Voimmeko sen tehdä, kun kaikki voimamme alati ovat suunnatut ulkonaiselle tasolle, kun emme koskaan ole rauhassa omassa talossamme, kun elämän harhakuvat meitä aina kahlehtivat? Voimmeko sen tehdä, kun aina kiinnymme aistinnautintojen etsimiseen tai niin sanottuihin älyllisiin pyrkimyksiin, jotka kohdistuvat ulkonaisten asioiden tietämiseen, mutta eivät välitä omaa itseä koskevan tiedon hankkimisesta? Voimmeko edes toivoa kykenevämme kokoamaan voimia sisäisimpään keskipisteeseen ja niitä sieltä käsin käyttämään, kun aina lähetämme ne ulos kehän ulkorajaa kohti? Voimmeko samalla kertaa tuhlata ja koota voimia?

"Voiman, joka voisi kehittyä voimakkaaksi keskuksessa, täytyy olla keskukseen suunnattu, sillä vain vastustuksen kautta voidaan sitä koota ja voimistaa. Kuningas, joka lähtee valtakunnastaan ja jättää sen suojelusta vaille, löytää palatessaan toisia hallitsijan paikalla. Tullaksemme luonnon herroiksi, täytyy meidän taistella omat taistelumme, emmekä saa odottaa, että luonto taistelisi meidän puolestamme. Kuta enemmän sielun kanavien kautta tulevat kiusaukset saattavat ihmiselimistön eläimelliset ainekset elämään ja toimimaan, sitä kuumemmaksi käy taistelu, ja sitä voimakkaammaksi tulee myöskin voitokkaasti vastustavan ihmisen tahto. Tämä on se taistelu, jonka suuri Gautama Buddha taisteli ja voitti viisauden bodhipuun alla istuessaan.

"Annan sinulle järkevän ja tieteellisen selityksen kehityksen merkityksestä ja henkisestä myötätunnosta. Ja jotta et luulisi minun ilmoittavan vihkimättömiltä peitettyjä salaisuuksia, kehoitan sinua tutustumaan suuren kreikkalaisen filosofin Plotinuksen kirjoihin, joissa hän esitti samoja salaisuuksia jo vuosisatoja sitten.

"Plotinuksen mukaan ei mikään ilmiö ole 'todellisuus', vaan kaikki maailmankaikkeuden ilmiöt ovat harhakuvia, joita sisäinen todellisuus on toiminnan kautta luonut. Ihminen ei voi nähdä omia kasvojaan ilman peiliä. Yhtä vähän voi todellisuus herättyään unestaan pitkän Pralayn jälkeen nähdä itseään ilman peilin apua. Mutta mikään muu substanssi kuin se, mikä kuuluu todelliselle, ei voi olla peilinämme. Sentähden astuu todellinen ikäänkuin ulos omasta keskipisteestään ja katselee itseään. Siten syntyy älynvoima, jonka kautta todellinen näkee ne kuvat, mitkä heijastuvat sen omassa aineessa. Ja tämä voima, joka suuntautuu keskipisteestä kehään päin, sanotaan hengeksi tai tahdoksi. Sama toiminta tapahtuu, jos ihminen keskityksen kautta suuntaa ajatuksensa kohti omaa tajunnankeskustaan, joka on sydämessä ja siten koettaa nähdä, mitä hänen sisässään tapahtuu. Tämä keskihakuinen voima kohtaa vastustusta keskuksessa, palaten takaisin keskipakoisena voimana. Näin syntynyt keskipakoinen voima on sitten yhdyssiteenä keskuksen ja kehän, hengen ja aineen, luojan ja luotujen, jumalan ja luonnon välillä tai millä nimillä näitä asioita tahtonet merkitä.

"Jos suuntaat henkesi voiman sisäänpäin keskustaa kohden, etkä keskitä sitä ulkonaisiin aistillisiin asioihin, niin vastustus, jonka se keskuksessa tapaa, aiheuttaa sysäyksen takaisin päin. Kuta voimakkaampi on käyttämäsi keskihakuinen voima, sitä voimakkaampi on täten syntynyt keskipakoinen voima, toisin sanoen, sitä voimakkaampi on sielusi. Sielun voimistuessa muuttuu näkymätön, mutta kuitenkin aineellinen substanssi, joka läpäisee näkyvän fyysillisen ruumiisi, korkeammanlajiseksi aineeksi. Siten sinä vähitellen voit tulla kokonaan sieluksi, ilman karkeata fyysillistä ruumista. Mutta jo kauan ennen sen ajan täyttymistä, voit sielusi voimalla vaikuttaa aineessasi."

Huomautin Teodorukselle, että nämä aatteet olivat liian suuria ja liian uusia, jotta heti voisin ne käsittää, mutta lupasin painaa ne mieleeni.

"Se on oikein", vastasi adepti. "Ja pidän siitä huolta, että ne todella jäävät mieleesi."

"Jos Plotinuksen opit pitävät paikkansa", sanoin minä, "niin ovat epäilemättä useimmat henkiset ajattelijamme harhateillä, sillä he uhraavat koko elämänsä ulkonaisten asioitten tutkimiseen ja välittävät hyvin vähän siitä, mikä heissä itsessään tapahtuu."

"Siksi he häviävätkin harhakuvineen", vastasi adepti. "Oppineille olisi ehkä parempi, jos he tietäisivät hiukan vähemmin tieteellisistä teorioista ja sensijaan hankkisivat enemmän käytännöllistä tietoa itsestään. Olisi parempi, jos heillä olisi vähemmän terävää järkeilyä päässään ja enemmän henkistä voimaa. Jos esimerkiksi se aika ja ne voimat, joita tuhlataan afrikalaisten apinoiden tapojen tutkimiseen, käytettäisiin henkisen selvänäköisyyden hankkimiseen, niin olisi se heille parempi. Jos he koettaisivat hankkia itselleen kykyä parantamaan sairaita käsien päälle panemisella, eivätkä myrkyttäisi ihmisiä ruiskuttamalla heihin vahingollisia aineksia, niin tekisivät he paljon hyvää ihmiskunnalle. Tuhannet ihmiset työskentelevät ahkerasti koko ikänsä saamatta kuitenkaan mitään hyödyllistä aikaan. Samoin tuhannet ihmiset työskentelevät sekä henkisesti että koneellisesti tehtävissä, jotka mieluummin saisivat olla suorittamatta. Paljon useammat ihmiset työskentelevät vahingoittaakseen ja hävittääkseen ihmisten terveydentilaa, kuin tauteja parantaakseen. Useammat levittävät harhaoppeja kuin opettavat totuutta. Useammat hakevat sellaista, mistä ei ole hyötyä, kuin sellaista, jolla on tosi arvoa. He elävät äärimmäisyyksien vallassa ja katoavat niiden kanssa. He etsivät kultaa ja kulta jää jälelle heidän kuollessaan.

"Esteet, joita ulkomaailman olosuhteet asettavat tiellenne ovat niin läheisessä yhteydessä sisäisten esteitten kanssa, että niitä ei käy hyvin eroittaminen. Ulkonaiset kiusaukset herättävät sisäisiä haluja ja sisäiset halut taasen vaativat ulkonaisia keinoja tyydytystä saadakseen. Ihmisten joukossa on tuhansia, joilla ei ole kylläksi voimaa jättämään turhan seurustelun, naurettavat tottumukset ja narrimaiset käytöstavat, joista he sisäisesti kuitenkin ovat kasvaneet pois ja joita he inhoavat. He alistuvat niihin, koska ne ovat muotihulluuksia ja tapoja, joita vastaan sotiminen olisi sovinnaisuuden kannalta rikos.

"En usko ihmisluonnon siveelliseen pahennukseen. Tiedän kyllä, että ihmisen eläimelliset olemuspuolet vaistomaisen itsesäilytysvaiston kiihoittamina nousevat vastustamaan hänen korkeampien olemuspuoltensa kehitystä. Ne tuntevat, että korkeamman syntyminen aiheuttaa alemman kuoleman. Mutta tiedän myöskin, että jokaisessa ihmisolennossa piilee hyvän voima, joka voi kehittyä, jos harkitaan sille vaadittavat olosuhteet. Ihmisessä on sekä korkeampia että alempia aineksia ja itsestämme riippuu, mitä tahdomme itsessämme kehittää. Kirsikansiemenestä ei voi kasvaa muuta kuin kirsikkapuu, ohdakkeen siemenestä vain ohdake, mutta ihminen on voimien yhtymä, josta kaikenlaisia siemeniä voi kasvaa. Siitä voi kasvaa sika tai tiikeri, enkeli tai perkele, viisas tai hullu oman mielen mukaan.

"Alituinen ajometsästys kullan, mukavuuden ja huvitusten hankkimiseksi vaikka jo kaiken tarpeemme omistamme, on nykyisen sivistyksen luonteenominaisuus. Mutta se ei välttämättä merkitse, että ihmiset ovat ahneita ja rikoksellisia tai että he elävät siveellisessä alennustilassa. Kaikki tämä aiheutuu pikemmin fyysillisellä tasolla ilmenevistä sysäyksistä. Ihminen tietää vaistomaisesti, ettei hän, olkoon hän sitten kuinka rikas tai kuuluisa tahansa, ole saavuttanut sitä tilaa, jossa hän olisi täysin vapaa ja johonka hän tahtoisi pysähtyä. Hän tuntee, että hänen on johonkin pyrittävä, mutta ei tiedä mihin. Koska ei hän tunne korkeampaa elämää, koettaa hän hankkia itselleen alemman elämän tarjoamaa hyvää. Siten tuhlaa hän voimansa turhaan. Hän on kuin perhonen tai korento, joka on pudonnut järveen ja turhaan koettaa pelastua uppoamasta uimalla pois rannasta, koska hän ei tiedä, missä pelastus on löydettävissä. Ihmisen suurin kirous on tietämättömyys omasta todellisesta luonnostaan ja lopullisesta päämäärästään. Jokaisen ihmisen pääpyrkimyksenä siis tulisi olla tuon tietämättömyyden voittaminen.

"Mutta on valitettavasti totta, että tietämättömyys ja itserakkaus ovat läheisesti toisiinsa yhdistetyt.

"Jos ihminen, joka jo tietää hiukan enemmän oman luontonsa vaatimuksista, käyttää kaiken voimansa korkeampaan tilaan pyrkiäkseen, — jos hän uskoo omaan rohkeuteensa ja riistäytyy irti tapojen kahleista, niin ei hän saisi rauhassa elää omassa seurakunnassaan. Ja jos hän muuttaisi toiseen, kohtaisi häntä siellä sama vihamielisyys. Hän joutuisi tekemisiin ihmisten kanssa, jotka vihaavat valoa, koska he ovat pimeydessä kasvaneet. He käsittäisivät häntä väärin, he epäilisivät hänen vaikuttimiaan ja vainoaisivat häntä. Ja voi häntä, jos hänellä on joitakin inhimillisiä heikkouksia, joihin siveyssaarnaajat voivat iskeä myrkkyhampaansa. Siellä, missä pimeys asuu, siellä inhotaan valoa. Sinne, minne tietämätön ihminen astuu, kokoontuvat hänen ympärilleen nöyrinä palvelijoina kateus, epäluulo, pelko ja muut paholaiset.

"Mutta se, mitä ei yksi ihminen ponnistuksillaan jaksa saavuttaa, voidaan monen yhteisillä ponnistuksilla voittaa. Tämä laki näyttää vallitsevan kaikkialla luonnossa. Kun vaadittava määrä ihmisiä vain uskaltaisi vetäytyä pois maailman narrinäyttämöltä ja kieltäytyisivät sen hullutuksista elääkseen sopusoinnussa toistensa kanssa, niin olisivat he yhtyneinä kyllin voimakkaita vastustamaan tapahirviön hyökkäyksiä. Paikoilleen jäädessään he ehkä joutuisivat sen valtaan.

"Samoin kuin nyt oli ennenkin ihmisiä, jotka tiesivät korkeamman ja sisäisemmän elämän olemassaolosta ja koettivat pyrkiä voittamaan kaipaamansa henkisen elämän edellytyksiä. Sellaisia ihmisiä ei ollut ainoastaan kristillisissä maissa, vaan myöskin pakanoiden joukossa. Tuhansien vuosien aikana on ollut pyhättöjä, loosheja, järjestöjä, luostareita, hartaushuoneita ja erakkomajoja ja niihin ovat ihmiset paenneet voidakseen häiritsemättä elää korkeampaa elämää turvassa ulkomaailman hyökkäyksiltä. Heidän alkuperäinen tarkoituksensa oli epäilemättä kunnioitettava. Vaikkakin monet tuollaiset yhdyskunnat kadottivat arvonsa ja alkuperäisen luonteensa, kun ne eivät pysyneet jalojen ja raskaitten toimien työpajoina, vaan tulivat laiskuuden ja joutilaisuuden pesäpaikoiksi, niin ei se riippunut alkuperäisestä periaatteesta, vaan siitä, että ihmiset olivat kadottaneet tietonsa ihmisen todellisesta luonnosta, hänen voimistaan ja päämäärästään.

"Tällainen alennustila levisi erikoisesti Euroopassa keskiajalla ja sen jälkeen, jolloin luostareissa elettiin sangen paheellista ja ylellistä elämää. Siihen aikaan ei niissä välitetty mitään korkeamman elämän edellytyksistä, vaan muodostuivat ne laiskottelijoiden ja teeskentelijöiden pesäpaikoiksi. Niistä ei enää levinnyt siunausta maahan, vaan niistä tuli maan vaiva. Ne ryöstivät rikkaita ja köyhiltä imivät ne kuin vampyyrit viimeisen veritilkan. Niin jatkui, kunnes rikosten malja oli täysi.

"Europassa on vielä paljon luostareita ja Amerikassa kasvaa niiden lukumäärä. Materialisti katselee niitä syrjäsilmällä, mutta ennakkoluuloton tarkastelija myöntää, että ne tekevät paljon hyvää. Toiset ovat perustaneet kouluja, toiset sairashuoneita ja ennen kaikkea ovat armeliaisuussisaret voittamattomia sairaanhoitajattaria. Monet palvelevat siten jaloa aatetta ja tekevät ihmiskunnalle paljon hyvää. Mutta niiden hyödyllisyys voisi olla tuhatkertainen, jos henkisen tiedon valo, pyhä henki, jota he rukoilevat, astuisi alas heidän luokseen.

"Jos uskonnolliset yhdyskunnat kykenisivät kehittämään todellista henkisyyttä ja niiden joukossa olisi todella uudestisyntyneitä ihmisiä, niin voisimme niissä nähdä henkisten voimien vuodatusta. Harjoittavatko meidän luostariemme asujamet tietoisesti henkisiä voimia? Voivatko he tietoisesti parantaa sairaita kätten päällepanemisella? Ovatko heidän sisäiset aistimensa kyllin avautuneita näkemään ja kuulemaan, muistamaan, haistamaan ja tuntemaan asioita, jotka ovat keskitason ihmisen aisteille havaitsemattomia? Voivatko he varmuudella puhua tulevista tapahtumista paitsi loogillisten johtopäätöksien avulla? Mitä he itse asiassa tietävät vaatimuksista, joita tarvitaan korkeampaan tajunnantilaan pääsemiseksi? Mitä he tietävät keinoista, joiden avulla saavutetaan adeptius ja tietoinen tulevainen olotila? Mitä tietävät munkkimme ja nunnamme ihmissielun rakenteesta ja erittäinkin niistä sieluista, jotka ovat heidän huoleensa uskotut? Mitä kokemuksia heillä on siitä korkeasta tilasta, jota sanotaan Samadhiksi? Jos heidän joukossaan sattuu joku olemaan, joka voi kokea transsitilaa tai joka painostaan huolimatta saattaa nousta ilmaan tai jonka kautta jokin okkultinen ilmiö saattaa tapahtua, niin tietävätkö he silloin, mitkä syyt aiheuttavat mainitut tulokset tai pitävätkö he noita tapauksia selittämättöminä ja yliluonnollisina? Eivätkö he pidä pyhimyksinä ihmisiä, jotka tuollaiseen kykenevät?

"Heidän ei auta luulotella, että sellaiset ihmiset voivat jakaa muille syntien anteeksiantoa, sillä sitä ei voida todistaa. Kun ei heillä itsellään ole henkisiä voimia, eivät he niitä myöskään voi toisille jakaa. Ja jos he sellaisia voimia ovat antavinaan toisille, niin missä ovat vaikutukset? Tulevatko tietämättömät viisaiksi, kun he ovat vedellä kastetut? Saavatko he uskon, jotka ovat kokeneet konfirmatsioniseremonian? Tuleeko syntinen viattomaksi, kun synnin taakka anteeksiannon kautta on nostettu hänen omaltatunnoltaan? Voivatko he ulkonaisten seremoniojen kautta saada sisäisen olemuspuolen kasvamaan? Tuleeko se, joka eläimenä astuu kirkkoon, myöskin eläimenä sieltä pois?

"Nämä ovat turhia kysymyksiä, enkä tahdo, että ymmärtäisit minua väärin ja luulisit minun epäilevän uskonnollisten yhteiskuntiemme ja luostariemme asujainten vaikuttimia. Tunnen useita heistä personallisesti ja olen huomannut heidän olevan hyviä ja hyväntahtoisia ihmisiä. Mutta kaiken sen hyvän, minkä he tekevät, voisivat he tehdä yhtä hyvin ja paljon paremminkin, jos he olisivat tutkineet sieluelimistöään ja sen toimintaa. Silloin he tietoisesti kykenisivät kehittämään noita korkeampia kykyjä, jotka tiedottomasti ovat kehittyneet muutamissa jäsenissä ja jotka tuon odottamattoman ja luonnottoman kehityksen johdosta ovat saaneet ihmeittentekijäin tai pyhimysten nimen.

"Kuinka sellainen ihminen voi olla henkinen johtaja, jolla ei ole henkisiä voimia ja joka ei edes tiedä niiden olemassaolosta? Mitä sanoisit kirurgista, joka ei tuntisi anatomiaa, — mitä lääkäristä, joka ei potilastaan tuntisi, — mitä sokeasta maalarista, kuurosta soittoniekasta, huonopäisestä matematikosta? Mitä siis on ajateltava sielunlääkäristä, joka ei mitään tiedä sielusta ja sen ominaisuuksista? Eikö meillä ole syytä sellaisen lääkärin taitoa epäillä?

"Jos luostarien ja uskonnollisten yhdyskuntien jäsenet käyttäisivät aikansa ja voimansa hankkiakseen itsetuntemusta sekä ihmisen todellisen rakenteen tutkimiseen ja henkisten voimien voittamiseen, niin heidän käyttökelpoisuutensa kasvaisi aivan äärettömiin. Ei enää olisi tarpeellista hoitaa sairaita, sillä he voisivat niitä parantaa käsien päällepanemisella. He eivät enää tarvitseisi kastaa ihmisiä vedellä, sillä he voisivat vuodattaa pyhyyden henkeä heidän päälleen. He eivät enää tarvitseisi rippiä, sillä he voisivat syntisen ajatukset lukea. Eivätkö he paremmin voisi täyttää velvollisuuksiaan, jos he olisivat viisaita, kuin tietämättöminä ollen? Eikö olisi parempi, jos heillä itse olisi kykyä tehdä se, mitä he odottavat rukoustensa tuloksena tuntemattomalta voimalta? Kun joukko saa kuulla, että jossakin luostarissa on ihmeittentekijä tai pyhimys, niin eikö se kiiruhda sinne saamaan hänen siunaustaan? Minkälainen maine olisikaan silloin sellaisella yhdyskunnalla, jonka kaikki jäsenet olisivat pyhimyksiä, ihmeittentekijöitä, joiden voimaa ei epäiltäisi?

"Mutta kuinka voivat munkit ja nunnat hankkia sellaisia kykyjä? Kuinka voisivat he kyetä sellaisiin tutkimuksiin? Sanotaan olevan kymmenen kertaa vaikeamman voittaa vanha erehdys, kuin löytää totuus ja siinä onkin vaikeus? Sivu, joka on täyteen kirjoitettu, on ensin pyyhittävä tyhjäksi, ennenkuin sille voidaan uutta kirjoittaa. Heidän täytyy tulla lapsiksi voidakseen astua oman sielunsa sisällä olevaan valtakuntaan. Ensin täytyy heidän raivata pois se kuona, joka aikojen kuluessa on temppelin etuhuoneeseen kokoontunut, väärä oppi ja taikausko, — kuolleet muodot, joista henki on kaikonnut. Pitkinä tietämättömyyden aikoina on tuo kuona kasaantunut ja on ajan mukana saanut arvon. Nunnat ja munkit polvillaan kumartavat lähetessään tuota rikkaläjää, mutta eivät uskalla sitä hävittää. Viisaiksi tullakseen pitäisi heidän ensin oppia tuntemaan omien oppiensa, vertauskuviensa ja kirjojensa aatteellinen merkitys, joista he nyt vain tuntevat ulkonaisen muodon ja kuolleet kirjaimet. Heidän olisi pakko perustaa siveysoppinsa ihmisen jumalalliseen olemuspuoleen eikä itsekkäisiin toivomuksiin päästä pyhyyden tielle rangaistuksen pelosta.

"Joskus tulevaisuudessa saavuttavat ihmiset tämän tilan, mutta ei vielä. Vuosisatoja tulee vielä kulumaan, ennenkuin totuudenauringon valo pääsee läpäisemään sen tiheän harson, joka verhoaa ihmisten mielet. Katso jääkenttiä, jotka peninkulmittain peittävät vuorien seinämät. Ne leviävät laaksoon asti usein sadan jalan paksuisina jääkuorina, vuosisatojen kuluessa kokoontuneina. Railoja ja rotkoja on siellä täällä ja kun ihminen joskus putoaa tuollaiseen kuiluun, voidaan hänen jäännöksensä löytää vuosien kuluttua jäävuoren juurelta.

"Vaihtelu, ikuinen vaihtelu saa kaiken kehityksen aikaan luonnossa. Jähmettyneimmissä ja puhdasoppisimmissakin uskonnonjärjestelmissä, pimitetyimmissä ja tietämättömimmissäkin sydämissä ja aivoissa tapahtuu alati jatkuva muuttuminen. Opit, joita keskiajan saarnastuoleilta ja oppi-istuimilta levitettiin, ovat suureksi osaksi haihtuneet. Perkeleen suuruus on niin kutistunut, että ihmiset tuskin ollenkaan enää häntä pelkäävät ja samassa määrässä kuin pappisvalta on pienennyt, on jumalkäsite suurentunut.

"Pitääkö edistysmielisen maailman odottaa, kunnes laillisesti virkaanasetetut totuudenvartijat ymmärtävät sen aarteen todellisen arvon, jota he vartioivat? Pitääkö meidän odottaa, kunnes he ovat puhdistaneet jalokiven kuoresta, jonka he vuosisatoja ovat antaneet olla paikoillaan. Sanantuojat kaukaisesta idästä, jossa viisauden aurinko on noussut, ovat kantaneet meille kallisarvoisia helmiä ja puhdasta juoksevaa kultaa.

"Miksikä pitäisi niiden, jotka näkevät aamuruskon sarastavan, peittää silmänsä ja odottaa, kunnes sokeat ilmoittavat auringon nousseen vuorten takaa? Eivätkö valaistuksen saaneet ihmiset voisi perustaa yhdyskuntia, joilla olisi kaikki oikeauskoisten luostarien edut, mutta ei niiden varjopuolia. Eivätkö he voisi perustaa puutarhaa, jossa viisauden jumalallinen lotuskukka kasvaisi ja voisi aukaista lehtensä taikauskon rikkaruohon sen kasvua ehkäisemättä? Sellaisessa paikassa voisi sielu hengittää puhdasta henkistä ilmaa, jota ei tietämättömyyden myrkkykukan tuoksu pilaisi. Se saisi kasvaa taikauskon häiritsevän vaikutuksen estämättä. Siellä kasvaisi elämänpuu tiedonpuun juuresta ja levittäisi oksiaan totuuden näkymättömään valtakuntaan. Sen hedelmät tekisivät kuolemattomiksi kaikki, jotka niitä maistaisivat."

"Mutta sellainen laitos tarvitseisi opettajakseen adeptin", keskeytin minä. "Tahtoisitko sinä olla opettajana siinä?"

Tähän vastasi Teodorus: "Siellä missä apua tarvitaan, on apu aina saatavissa, sillä luonnossa ei ole tyhjää paikkaa."

Tällä hetkellä kuulin taas tuon näkymättömän hopeakellon äänen ilmassa. Adepti nousi sanoen, että hänen täytyi poistua muutamaksi minuutiksi, mutta että odottaisin, kunnes hän palaisi takaisin. Hän jätti laboratorion. — Olin yksin ja selailin innokkaasti kirjaa, joka sisälsi rosenkreuziläisten salaiset merkit ja huomioni kiintyi erikoisesti ylösalaisin käännettyyn viisikannan merkkiin, jonka alemman kolmion kärjet olivat ylöspäin käännetyt. Äkkiä kuulin äänen aivan tuolini takaa: "Tässä merkissä piilee ikuisuus ja aika, jumala ja ihminen, enkeli ja perkele, taivas ja helvetti, vanha ja uusi Jerusalem kaikkine asujamineen ja luotuineen."

Käännyin hämmästyneenä katsomaan taakseni ja näin vieressäni munkkikaapuun puetun miehen, jolla oli erittäin älykkäät kasvot. Hän pyysi anteeksi, että oli keskeyttänyt ajatusjuoksuni ja sanoi minun olleen niin syventyneen tuon merkin tutkimiseen, etten huomannut hänen tuloaan huoneeseen.

Avoin katse, miellyttävät piirteet, älykäs ilme vaikuttivat, että vieras voitti koko luottamukseni ja kysyin hänen nimeään.

"Olen Teodoruksen famulus", vastasi vieras, "tai pikemmin hänen oppilaansa. Minua sanotaan leikillä hänen älylliseksi prinsiipikseen, koska minun on toimitettava työ tuon vanhan herran nukkuessa."

Pidin tuota huomautusta hyvin hullunkurisena. — Vieras tarjoutui näyttämään minulle laboratorion kaikkine merkillisyyksineen, jonka esityksen ilomielin otin vastaan. Hän näytti minulle paljon ihmeellisiä esineitä. Monista olin lukenut alkemiallisista teoksista, mutta jotkut olivat minulle aivan uusia. Lopuksi tulimme suljetun kaapin luo, joka herätti uteliaisuuttani ja kysyin sentähden, mitä se sisälsi.

"Tämä kaappi", vastasi munkki, "sisältää eräitä suitsutuspulvereita, joiden avulla voidaan nähdä elementaalihenkiä."

"Onko se mahdollista", huudahdin. "Oi, kuinka mielelläni tahtoisinkaan nähdä näitä henkiä! Olen lukenut niistä niin paljon Paracelcuksen kirjoissa, mutta en koskaan ole ollut tilaisuudessa niitä näkemään."

"Kaikkia lajeja ei ole hauska nähdä", vastasi munkki. "Maahenget ovat ihmisennäköisiä, mutta voivat laajentaa ruumistaan. Vuorenhaltijat ja maahiset ovat tavallisesti pahankurisia ja karkeita ja parempi on jättää ne rauhaan. Joskus niistä kuitenkin on tullut hyviä ystäviä ihmisten kanssa, jolloin he ovat ihmisille näyttäneet salatuita kaivoksia ja aarteita. Ilmahenget tai sylfit ovat paljon kavalampia, emmekä voi heidän ystävyyteensä luottaa. Salamanterit, jotka elävät tulessa, ovat kauheita kiusanhenkiä ja paras on olla olematta tekemisissä heidän kanssaan. Sitävastoin ovat vedenneidot ja aallottaret suloisia olentoja ja ovat mielellään ihmisten kanssa tekemisissä."

"Toivon, että kerran pääsisin näkemään noita vesihenkiä", huudahdin. "Luulen kuitenkin niiden kuuluvan tarujen valtakuntaan. Ennen aikaan kertoivat merimiehet vedenväestä ja merenneidoista, joita he olivat nähneet matkan päässä laivasta. He kertoivat merenväen olevan ihmisolentoja, joiden yläruumis oli miehen tai naisen näköinen, mutta alaruumis oli kalanpyrstö. He kertoivat pitkiä taruja merenneitojen kauneudesta, heidän hulmuavasta tukastaan, heidän ihanasta laulustaan. Heitä sanottiin myöskin sireeneiksi ja kerrottiin, että kuultuaan heidän äänensä unohti ihminen kaiken muun tuon laulun tähden, jonka lumoihin hän oli tullut. Kerran sattui, että tuollainen seireeni saatiin kiinni ja kävi ilmi, että se vain oli eräs ihmeellinen kala, Halicore cetacea. Sitä voitiin matkan päästä värinsä tähden pitää ihmisenä ja sanottiin sen haukkuvan kuin koiran. Ehkä nuo merenneidot ja aallottaret, joista puhut, myöskin vain ovat kaloja?"

"Erehdytte kokonaan, rakas herraseni", vastasi munkki. "Halicore on kala, mutta merenneidot ja aallottaret ovat luonnon elementaalihenkiä, jotka elävät vesielementeissä, eivätkä tavallisissa oloissa näy ihmissilmällä, jonkatähden niitä ei myöskään saada kiinni. Ne ovat melkein ihmisolentoja, mutta paljon eetterisempiä ja kauniimpia. Eräissä olosuhteissa voivat ne tulla ihmiselle näkyväisiksi. Vieläpä voivat he saada aineellisen muodon ja jäädä elämään maan päälle. Kerrotaan sellainen tapaus, että eräs kreivi meni naimisiin merenneidon eli nymfin kanssa ja eli hänen kanssaan enemmän kuin vuoden. Eräät teologit peloittivat hänet kuitenkin sanoessaan hänen vaimoaan perkeleeksi. Kreivi oli juuri niihin aikoihin rakastunut erääseen kauniiseen maalaistyttöön ja sentähden oli pappien sekaantuminen asiaan hänelle sangen tervetullut. Hän sai siten syyn ajaa laillisen vaimonsa luotaan, mutta tämä kosti ja kolmantena päivänä häiden jälkeen löydettiin kreivi kuolleena vuoteestaan. Merenneidot ovat hyvin kauniita, voimakkaita ja uskollisia rakkaudessaan, mutta sanotaan niiden olevan hyvin mustasukkaisia."

Kuta enemmän munkki puhui vesinymfeistä, sitä voimakkaammaksi kasvoi haluni niitä nähdä. Pyysin häntä polttamaan tuota salaperäistä suitsutusta ja lopuksi myöntyi hän pyyntööni. Hän viskasi palasen kuivaa vaahterankaarnaa sekä muutamia laakeripuunlehtiä hiilikulhoon lisäten muutamia hiilenpalasia. Sitten sirotti hän siihen hiukkasen tuota salaperäistä pulveria ja heti nousi valkoinen savu ja täytti sumuna huoneen, levittäen samalla suloista tuoksua. Kappaleet näkyivät vielä jonkun aikaa sumun läpi, mutta pian katosivat ne. Huoneen seiniä ei enää näkynyt. Ilma oli jonkinlaisessa aaltoiluliikkeessä ja oli tavallista tiiviimpää. Tämä ei kuitenkaan minua painostanut, vaan päinvastoin tunsin siitä suurta iloa ja tyytyväisyyttä. Lopulta tiesinkin olevani vedessä, joka minua kannatti. Uin ja kuitenkin oli ruumiini niin kevyt kuin höyhen, joten en tarvinnut tukea estämään itseäni vajoamasta. Näytti kuin vesi aina olisi ollut oma elementtini ja olisin siinä syntynyt. Aivan pääni yläpuolella loisti valo, nousin pinnalle ja katselin ympärilleni. Olin keskellä merta ja tanssin aaltojen kanssa ylös ja alas. Oli hohtava kuutamoyö. Ylläni oli täysikuu. Se heitti säteensä veden pinnalle ja loi hopeaisen juovan väriseville ja vaahtoaville aalloille, joilla timantit kimaltelivat ja liekehtivät. Kauempana näkyi ranta ja vuorijono, joka näytti minusta hyvin tutulta. Vihdoin tunsin sen Ceylonin rannaksi Colombon ja Gallen välisine vuorenjonoineen. Varmaankaan en erehtynyt, sillä tunsinhan aivan selvästi Adamspeakin. — En koskaan unohda sitä ihanaa tunnetta, josta nautin tässä eetterikylvyssä Indian valtameressä kuutamoyön valossa. Näytti kuin kiihkeimmät toivomukseni olisivat täyttyneet. Olin vapaa kuolevaisesta ruumiistani ja sen painosta, mutta olin kuitenkin oma itseni. En tuntenut eroa sen ruumiin välillä, jossa nyt olin ja sen välillä, jossa ennen suitsuttamista olin asunut. Tämä ruumiini oli niin kevyt, että mielestäni yhtä hyvin olisin voinut nousta ilmaan, kuin uida aalloilla.

Kuule! Hiljainen ääni soi korviini ilmojen halki. Se kaikui ihmisääneltä. Se läheni ja nyt kuulin selvästi ihmisäänten soinnukkaan laulun. Käännyin suuntaan, mistä laulu kuului ja näin kolme olentoa uimassa aalloilla sukeltaen ylös ja alas ja lähestyen minua. Nuo olennot näyttivät laskevan leikkiä keskenään ja pian eroitin kolme kaunista naisolentoa liehuvine hiuksineen. Kauniimpana muita oli eräs, joka näytti kuningattarelta ja jolla oli vesiruusuista punottu seppele ohimoillaan. He lähestyivät yhä ja huomattuaan minut, pysähtyivät. He neuvottelivat keskenään, mutta uteliaisuus voitti pelon ja he tulivat aivan lähelle minua puhellakseen kanssani. Heidän äänensä oli soinnukas, heidän kielensä outo, mutta kuitenkin ymmärsin sanat. Huomattuaan minut kuolevaiseksi, näyttivät he yhtä kiihkeästi haluavan minun luokseni, kuin minä heidän seuraansa.

He kutsuivat minua luokseen asuntoonsa ja kertoivat ihanasta linnastaan. Se oli rakennettu kauniista näkinkengistä ja sijaitsi koralliriuttojen välissä syvällä valtameressä. Helmet, jotka sitä koristivat, olivat asuurinsinisiä kuin aallot, jotka loistivat sisään kuultavien seinien läpi. Siitä on kerrottu monta kaunista tarinaa, mutta kukaan kuolevainen ei vielä ollut sitä nähnyt. Huomautin olevani minäkin kuolevainen ja etten voinut heidän elementissään elää, mutta kaunis kuningatar nousi yläruumiineen aaltojen päälle. Hän hymyili ja nyökäytti suloista päätään, jolloin timanttivirta näytti vuotavan hänen aaltokiharoistaan. "Tule", kuiskaa hän. "Mitään pahaa ei sinulle tapahdu, sillä minun rakkauteni suojelee sinua." — Hän levittää ihananmuotoiset käsivartensa minua kohti, koskettaa olkapäihini ja hänen kosketuksestaan haihtuu tajuntani. Aistillisen nautinnon huuma käy läpi ruumiini ja haihdun vesielementtiin. Hiljaa kuulen vielä aaltojen kohinan hiekan yli loiskiessaan. Tunnen, että toivomukseni on täyttynyt. Vielä hetki, enkä enää tiedä mistään.