IV.
PÖYTÄKESKUSTELUA
Astuimme eteisestä ulos puutarhaan. Ihmeellisenä vastakohtana sille jääkenttien ja synkkien mäntymetsien tarjoamalle lumotun romanttiselle näköalalle, jonka ennen tähän ihmelaaksoon tuloani olin nähnyt, sain täällä ihailla palmuja ja muita troopillisia kasveja. Korkeat fuksiapuut kilpailivat upeissa kukkaispuvuissaan ruusupensaikkojen kanssa. Ilman täyttivät tuoksullaan hyasintit, heliotropit ja tuhannet muut kasvit, joiden nimeä en muista. Tämä ei kuitenkaan ollut kasvihuone, sillä muuta kattoa ei ollut, kuin yläpuolella kaareutuva kirkas, sininen taivas. Ihmettelin, lämmitettiinkö puutarhaa millään tavoin maanalaisesti ja mieleeni iski ajatus, ettei näin suuri ylellisyys oikeastaan ollut sopusoinnussa adeptin edellä lausumien sanojen kanssa. Ne, jotka elävät oman sielunsa paratiisissa, eivät enää välitä ulkonaisista aistinautinnoista, oli hän sanonut. Mutta adepti näytti arvanneen ajatukseni jo ennenkuin se oli saanut määrätyn muodon ja sanoi:
"Olemme luoneet nämä puutarhat tehdäksemme oleskelusi luonamme niin miellyttäväksi kuin mahdollista. Kaikki puut ja kasvit, jotka täällä näet, tulevat toimeen ilman puutarhuria. Ne eivät maksa meille mitään muuta kuin pienen mielikuvitusvoiman ponnistuksen."
Menin ruusupensaan luo ja katkaisin siitä harvinaisen kauniin kukan. Se oli todellinen ruusu, yhtä todellinen kuin konsanaan mikään ennen näkemäni. Sen tuoksu oli suloinen ja lehtensä oli se sulkenut keskipäivän auringolta.
"Varmasti ei tämä kädessäni oleva ruusu ole harhakuva, vaan aivan todellinen ruusu", väitin vastaan.
Adepti hymyili vastaten: "Mikä on todellisuutta? Asiat näyttävät meistä joko todellisuuksilta tai unilta riippuen siitä tilasta, missä tajuntamme kulloinkin on. Muistatko unen, jonka näit muutamia öitä sitten? Uneksit löytäneesi rahakukkaron. Sen tehdessäsi tiesit uneksivasi, mutta kuitenkin näytti tuo kukkaro mielestäsi aivan todelliselta. Arvelit, että jos vaan voisit sen pitää käsissäsi, kunnes todella heräisit, niin ei se varmaankaan hupenisi käsistäsi. Heräsit varovaisesti ja hitaasti ja kouristuksentapaisesti pidit kiinni kukkarosta. Mutta kun avasit silmäsi, et pitänyt kädessäsi kukkaroa, vaan lakananpielusta."
Hän oli oikeassa. Muistin tarkkaan uneni ja kun adepti niin monasti jo oli lukenut ajatukseni, en ensinkään ihmetellyt, että hän oli unenkin nähnyt. Mutta että ruusu olisi ollut unikuva, sitä en tahtonut ottaa uskoakseni, vaan väitin, ettei se suinkaan voinut olla mielikuvitukseni tuote.
"Ei se olekaan sinun mielikuvituksesi luoma", vastasi adepti, "vaan on tulos luonnon mielikuvitusvoimasta, toiminnasta, jota adepti henkisellä tahdollaan saattaa ohjata. Koko maailmankaikkeus kiertotähtineen, graniittikallioineen, valtamerineen ja jokineen, koko maa moninaisine muotoineen, on kaikkiallisen ajatusvoiman, muotojen luojan luoma. Muodot eivät ole todellisuuksia, vaan aineesta luotuja harhakuvia ja muodosteluja. Muoto ilman ainetta on mahdottomuus, sitä ei voi olla olemassa. Ainoa olemus, jonka tunnustamme, on kappalten peruselementti, akaasha. Siihen, perustuu koko maailmankaikkeuden alkuaine. Tätä peruselementtiä on kaikkialla näkymättömässä muodossa. Vasta kun se on kiteytynyt määrättyyn tiivistyksen tilaan, kyllin suureen voidakseen vastustaa maallisen valon läpitunkevaa vaikutusta, joutuu se aistillisen havaintomme piiriin ja siitä tulee meille ulkokohtainen muoto. Luova tahdonvoima läpäisee kaikki kappaleet. Adeptin tajunta läpäisee koko ympäristön. Sentähden hänen henkinen voimansa saattaa ohjata luonnon tahtoa luomaan kaikkiallaolevaan aineeseen ne kappaleet, joita hän on mielessään kuvitellut. Hänen ajatuksensa sisältyy kaikkiallisen hengen piiriin, jossa hän elää ja on yhtä sen kanssa. Erään salatieteellisen menetelmän kautta, jota en tällä kertaa voi sinulle selittää, mutta joka pääasiallisesti perustuu tahdonponnistukseen, tiivistyvät ne muodot, jotka ovat adeptin ajatusaineessa luodut ja tulevat senkautta sinulle havaittaviksi ja todellisiksi."
"Myönnän, etten tätä vielä ymmärrä. Voiko teidän aivoissanne oleva kuva astua ulos ja pukeutua aineelliseen muotoon?"
Adeptia näytti tietämättömyyteni huvittavan ja hän vastasi nauraen: "Luuletko ajatuspiirin, jossa ihminen elää, rajoittuvan vain hänen pääkallonsa sisäpuolelle? Valittaisin siinä tapauksessa ihmisen olotilaa, sillä hän ei silloin kykenisi näkemään, eikä havaitsemaan mitään, paitsi ehkä juuri sitä mikä tapahtuu pääkalloon suljetussa hengen osassa. Koko maailma olisi hänelle läpipääsemätön, käsittämätön pimeydentila. Hän ei kykenisi näkemään aurinkoa tai mitään muuta ulkonaista kappaletta, sillä ihminen ei voi nähdä mitään, joka ei ole hänen oman henkensä sisäpuolella. Mutta onneksi ulottuu jokaisen ihmisen hengenpiiri aina tähtiin asti. Se ulottuu hänen havaintopiirinsä rajoihin asti. Hänen henkensä tulee kosketuksiin kaikkien siinä olevien kappalten kanssa, olkoot ne kuinka kaukana tahansa hänen fyysillisestä ruumiistaan. Ensiksi tulevat vaikutukset hänen henkeensä, sitten hänen aivoihinsa. Henkiset vaikutukset tulevat niinmuodoin hänen ruumiillisten aivojensa sisäpuolelle, joita meidän siis on pidettävä keskuksena, jonka kautta henki välittää sanomat personalliselle tajunnalle."
"Personalliselle tajunnalle", huudahdin hämmästyneenä. "Voiko siis myöskin olla personatonta tajuntaa?"
Tähän kysymykseen vastasi Mestari: "Se, joka vain tajuaa personallisen olemassaolonsa, ei ole paljoa eläintä korkeammalla. Joka taas itsessään tajuaa kaiken, on yhtä kaikkeuden kanssa. Hän elää kaikkena kaikessa ja tajuaa henkisesti oman personallisuutensa, samoin kuin kaikki muutkin ilmiöt. Henki on valo, personallisuus varjot. Kun viisauden aurinko nousee ihmissydäntä valaisemaan, kaikkoaa personallisuuden harha hänen tajunnastaan. Se hajoaa kuin sumu nousevan auringon tieltä."
Näiden selitysten jälkeen adepti, joka nähtävästi vielä havaitsi mielessäni piilevät epäilykset, vei minut edessämme olevan magnoliapuun luo. Se oli noin 60 jalan korkuinen ja kauttaaltaan ihanien, suurten, valkoisten kukkien peittämä. Sitä katsellessani rupesi se näyttämään yhä hienommalta, vähemmän tiiviiltä. Viheriäinen lehvistö vaaleni ja tuli harmaaksi, joten valkoiset kukat tuskin enää erottautuivat sitä vastaan. Se tuli yhä varjomaisemmaksi ja läpikuultavammaksi, kunnes se vihdoin näytti olevan vain puun henki. Lopulta se kokonaan haihtui.
"Näet siis", jatkoi adepti, "että tuo puu oli olemassa sekä sinun että minun henkisessä piirissä aivan todellisena. Elämme kaikki lähimmäistemme henkisessä piirissä. Se, joka on kehittänyt henkistä havaintokykyä, voi aina nähdä toisen ihmisen hengessä ilmestyvät kuvat. Adepti luo omat kuvansa. Tavallinen ihminen saa elää toisten ihmisten ja luonnon mielikuvituksen luomien kuvien ympäröimänä. Me elämme oman sielumme luomassa paratiisissa ja siellä löydät kaikkea, mitä täällä näet. Tällä valtakunnalla on kuitenkin hyvin laajat rajat. Se nousee korkealle yläpuolelle näkyväisen ruumiin ja laajenee, kunnes se on yhtä kaikkisielun kanssa.
"Ihmiskunta tuntee vain sangen vähän mielikuvituksen voimaa, muussa tapauksessa se enemmän huolehtisi ajatuksistaan. Kun ihminen luo hyvän tai pahan ajatuksen, syntyy hänen henkisessä piirissään vastaava muoto, elementaalikuva. Tämä kuva voi tiivistyä ja saada elämän. Se voi elää vielä kauan luojansa ruumiillisen kuoleman jälkeen. Se seuraa hänen sieluaan kuoleman jälkeen, koska luodut ovat luojaansa sidotut."
"Luoko siis jokainen paha ajatus tai kaikki pahan ajatteleminen jonkun pahan olion ja saattaa sen elämään edelleen?"
"Jokainen ajatus kyllä synnyttää muodon tai voimakeskuksen", vastasi Mestari, "mutta ne jäävät vain silloin elämään, kun niihin tahdon kautta vuodatetaan elämää. Jos ei niin käy, kalpenevat ne ja haihtuvat vähitellen kokonaan. Muutenhan ei ihminen koskaan voisi lukea rikoksista elämättä henkisesti niiden mukana ja luomatta vahingollisia elementaaleja. Voit kyllä mielessäsi kuvitella kaikenlaatuisia pahoja tekoja, jos et tahdo niitä panna toimeen, sillä silloin ei myöskään ole mielikuvituksesi tuotteilla elämää. Mutta jos mielesi tekee niitä toteuttamaan ja tahtosi on niihin suunnattu, niin vaikkakin ulkonaiset asiat estäisivät sinua aikomuksiasi täytäntöönpanemasta, on asia yhtä paha, kuin jos todella olisit sen tehnyt. Luot senkautta elävän, vaikka näkymättömän pahan voiman. Tahto se on, joka elähyttää mielikuvat, sillä tahto ja elämä ovat alkujaan yhtä."
Nähdessään taas epäilysten nousevan mielessäni, jatkoi hän. "Kun puhun tahdosta eloa-antavana voimana, niin tarkoitan sitä henkistä tahdonvoimaa, jonka paikka on sydämessä. Se tahdonvoima, joka vain lähtee mielikuvituksesta, on kuin kylmä kuuvalo. Se tosin valaisee ruumiin, mutta ei voi sitä lämmittää. Se elävä tahdonvoima, joka taas lähtee sydämestä, vaikuttaa kuin auringonsäteet. Se herättää elämän toimimaan kivissä, kasveissa ja eläimissä. Se, mitä ihminen sydämellään tahtoo, ei se, mitä hänen järkensä kuvittelee, on tosivoimaa. Tätä luovaa tahdonvoimaa, joka kykenee herättämään eloon ulkokohtaisia ja näkyväisiä mielikuvia, tapaa ihmiskunnassa onneksi hyvin vähän. Muuten olisi pian maailma täynnä ruumistuneita hirviöitä, jotka pian sen hävittäisivät. Nykyisellä sivistysasteella on useimmilla ihmisillä pahoja haluja kuin hyviä. Mutta heidän tahtonsa ei ole kylläksi henkinen, ollakseen voimakas. Se lähtee useimmin aivoista kuin sydämestä. Tavallisesti on se kyllin voimakas vahingoittamaan sitä, josta se lähti, mutta jättää muut rauhaan. Näet siis, kuinka tärkeätä ihmisen on hankkia henkistä voimaa, kun hän on siveellinen ja hyvä. Mutta tämä on salaisuus, jota ennen pidettiin hyvin tarkasti peitettynä. Jos tahdot siitä hyötyä, niin opi ensiksi tekemään tarkka ero hyvän ja pahan välillä."
Astuimme nyt goottilaisen käytävän läpi suureen halliin. Valo lankesi neljästä korkeasta ikkunasta kahdeksankulmaiseen huoneeseen. Keskessä oli tuolien ympäröimä pyöreä pöytä, seiniä pitkin erilaisia huonekaluja. Koko joukko veljiä oli jo kokoontunut. Muistin nähneeni eräiden kuvat historiallisissa julkaisuissa. Mutta eniten hämmästyin kahden naisen läsnäolosta. Toinen oli kookas ja arvokkaannäköinen, toinen pienempi ja hennompi, mutta yhtä jalokasvoinen ja erikoisen kaunis. Minua kovasti ihmetytti tavata naisia kulta- ja ruusuristiveljesten keskuudessa ja kaikki tuntuivat huomaavan hämmästykseni. Kun minut oli esitetty läsnäoleville tai oikeammin sanoen heidät minulle, sillä he näkyivät kaikki tuntevan minut ennestään, tarttui tuo kookkaampi nainen käteeni ja vieden minut pöydän luo sanoi hän nauraen:
"Miksi niin hämmästyt, ystäväni, nähdessäsi naisen muotoon puettuja adepteja tässä miesseurassa? Eihän älyllä ole mitään tekemistä ruumiin ja sukupuolen kanssa. Kun sukupuolivaistot lakkaavat, niin lakkaa myöskin sukupuoli. Tule nyt istumaan tänne luoksemme ja nauti näitä mainioita hedelmiä."
Pöydällä oli valikoima hyvin harvinaisia hedelmiä. Useita niistä en koskaan ennen ollut nähnyt, koska ei niitä meidän seuduilla kasva. Koko tuo arvokas seurue istuutui ja kehkeytyi hyvin mielenkiintoinen keskustelu, johon kaikki ottivat osaa. Tunsin vain syvästi arvottomuuteni tässä paikassa, vaikka kukin teki parhaansa minua rauhoittaakseen ja saadakseen minut pitämään itseäni tasa-arvoisena. Veljet ja sisaret tuskin maistoivat ruokia, mutta iloitsivat nähdessään, että ne minulle maistuivat. Ja itse asiassa olikin aamukävelyni ja puhdas vuoristoilma hankkineet minulle oivan ruokahalun. Vieressäni istuva jalo nainen haihdutti pian ujouteni. Hän vastasi eräisiin salatieteellisiä ilmiöitä koskeviin kysymyksiini ja esitti opetustensa valaisemiseksi joitakin käytännöllisiä kokeita. Tässä esimerkki hänen taidostaan harhakuvien luomisessa.
Olimme puhuneet pelkäämättömyydestä ja horjumattomasta rohkeudesta, jotka ovat välttämättömiä ominaisuuksia kaikille salatieteellisten tutkimusten piiriin pyrkivillä, sillä, sanoi hän, niinsanottu elementaalimaailma hirviöineen ja eläimellisine aineksineen vastustaa ihmisen henkistä edistystä. Eläimet, elementaalit, jotka elävät ihmismuodossa eläimellisistä aineksista, saavat ravintoa ihmisten elinvoimasta ja hänen eläimellisten aineittensa ytimestä. Kun jumalallinen henki herää ihmisen sydämessä ja sen polttavat säteet käyvät noihin eläimellisiin aineksiin, niin se substanssi, mistä nuo loiseläimet saavat ravintoa, häviää ja ne alkavat raivota kuin villieläimet ainakin. Ne taistelevat elämästään ja ravinnostaan ja sentähden ovat ne ihmisen henkisen kehityksen suurimpana esteenä ja vastuksena. Eläen hänen sielussaan ja ollen luonnollisissa olosuhteissa hänen ulkonaisille aisteilleen näkymättömiä, voivat ne määrätyissä olosuhteissa tulla objektiivisiksi ja havaittaviksi. Ne elävät perheyhdyskunnissa ja jatkavat sukuaan kuten maallisetkin eläimet. Ne taistelevat keskenään ja koettavat hävittää toinen toisensa. Jos itsekästä ihmistä hallitsee yksi ainoa suuri ja valtava intohimo, niin todistaa se, että äärettömän voimakas elementaali on ottanut haltuunsa hänen sielunsa ja ajanut pois tieltään kaikki pienemmät himot.
Sanoin olevan aivan mahdotonta kuvitella ihmisen liikkuvan tuollaisena eläintarhana ja lausuin toivomuksen saada nähdä tuollainen elementaali omin silmin, jotta saisin siitä oikean kuvan. "Etkö pelkäisi, jos saisit nähdä tuollaisen inhottavan olion?" kysyi hän.
Aloin kehua rohkeuttani ja väitin, etten pelkäisi mitään, jota saatoin silmilläni nähdä ja käsilläni koskettaa. Väitin pelkoa tietämättömyydestä johtuvaksi ja sanoin sen heti väistyvän tiedon tieltä.
"Olet oikeassa", myönsi hän. "Ojenna minulle tuo hedelmäkori!" — Ojensin käteni hänen pyytämäänsä, keskellä pöytää olevaan hedelmäkoriin tarttuakseni ja olin juuri sen tekemäisilläni, kun huomasin hirveännäköisen kalkerokäärmeen kohottavan päätänsä hedelmien välistä. Se helskytteli renkaitaan vihaisen näköisenä. Pelosta kalveten vetäsin käteni pois ja väistin siten myrkyllisen pureman. Mutta vielä siihen tuijottaissani kääriytyi se uudelleen kokoon hedelmien väliin, sen kiiltelevät suomukset hävisivät koriin ja käärme oli poissa näkyvistäni.
"Jos olisit tarttunut tuohon käärmeeseen", sanoi eräs veli, joka oli tapausta seurannut, "olisit havainnut sen olevan harhakuvan."
"Tahto ei ole ainoastaan elähyttävä, vaan myöskin hävittävä voima", selitti imperaattori. "Se saattaa alkuaineen atoomit kokoontumaan yhteen, se ylläpitää ne siinä asennossa tai hajoittaa ne avaruuteen. Se on samalla Brahma, Vishnu ja Shiva, — muotojen luoja, ylläpitäjä ja hävittäjä."
"Nämä elementaalit hallitsevat meitä", jatkoi kaunis nainen, "jos emme me niitä hallitse. Kun vain käymme niitä vastaan ilman pelkoa, ovat ne voimattomia. Meidän tahtomme hävittää ne kokonaan."
Keskustelimme aamiaisen kuluessa kaikenlaisista salatieteellisistä ja sentapaisista aineista. "Salatiede ja alkemia ovat", sanoi eräs veli, "samalla kertaa hyvin vaikeasti ja helposti käsitettäviä asioita Käsitämme ne todella hyvin helposti, jos vaan itse pysymme luonnollisina ja jos viisauden valossa tutkimme niitä luonnon salaisuuksia, joilla jokainen ihminen, tylsämielistä lukuunottamatta, on syntymästään varustettu. Mutta jos väärä kasvatus asettaa viisauden sijalle keinotekoisen kynttilänvalon, väärän logiikan, viisastelun ja turhan huolehtimisen, niin unohtaa ihminen luonnollisen tilansa ja muuttuu luonnottomaksi. Ikuiset totuudet heijastuivat hänen henkeensä, kun hän vielä oli tietämätön lapsi, jonka äly ei ollut kyllin kehittynyt niitä älyllisesti tajuamaan. Mutta myöhemmin, älyn kehittyessä tulivat nuo kuvat arvostelujen ja erehdysten kautta, joilla hänen henkeään ravittiin, niin vääristetyiksi ja rumennetuiksi, ettei niiden alkuperäistä muotoa enää saattanut tunteakaan — Sen sijaan, että ihminen voisi nähdä itse totuuden, näkee hän nyt vain oman mielikuvituksensa luomat harhakuvat."
"Tahdotko tällä väittää, että ihminen itsessään voisi päästä tietämään luonnon salaisuuksista enemmän, kuin mitä muut voivat hänelle opettaa?"
"Kuka neuvoo lapselle, että hän äidinrinnasta saa ravintonsa", kysyi adepti. "Tarvitseeko eläin kasviopin oppikirjoja tietääkseen, mitkä ruohot ovat myrkyllisiä, mitkä hyödyllisiä. Noita keinotekoisia järjestelmiä, joita ihminen on suunnitellut ja jotka sentähden ovat luonnottomia, emme tapaa luonnonkirjassa. Päästäksemme tietämään nimen, jonka ihminen on jollekin asialle keksinyt, tarvitsemme ihmisten opetuksia. Mutta asioiden oleelliset ominaisuudet ovat kokonaan riippumattomia sille annetuista nimistä. Shakespeare sanoo, että ruusu pitää ihanan tuoksunsa annettakoon sille mikä nimi tahansa. Nykyisen kasvatusmenetelmän opettamina tietävät tietysti filosofit kappaleiden kaikki taidokkaat nimet ja niiden luokitukset, mutta hyvin vähän tietävät he niiden sisäisistä ominaisuuksista. Mitä tietää nykyajan kasvitieteilijä niistä kasvien ominaisuuksista, jotka salatieteilijälle heti pistävät silmään kasvin nähdessään ja joille hän sitten perustaa lääketieteelliset ja salaiset voimansa. Eläintieteilijän ei tarvitse selittää lampaalle, että sen on paettava tiikerin lähetessä. Se tietää vaistonsa avulla, ilman muuta todistusta, että tiikeri on sen vihollinen. Lampaalle on paljon tärkeämpi tietää, että tiikeri on petoeläin, kuin että se kuuluu Felis-sukuun. Jos lammas ihmeen kautta saisi suuremman älyn, saisi se oppia niin paljon tiikerin ulkonaisesta muodosta, sen anatomiasta, fysiologiasta ja genealogiasta, että se kokonaan kadottaisi näkemyksensä sen sisäisestä luonnosta ja joutuisi helposti sen saaliiksi. Niin mahdoton kuin tuo esimerkki onkin, niin esittää se kuitenkin todella asioita, mitä kouluissanne tapahtuu. Niissä saa nykyinen sukupolvi niinsanotun tieteellisen kasvatuksen. Muuten kaikki mahdolliset tiedot ihmisen ulkonaisesta muodosta, tavoista, millä sitä parhaiten ravitaan, puetaan ja ylläpidetään. Mutta kaikki tieto siitä todellisesta ihmisestä, joka tuossa muodossa asustaa, on hävinnyt. Sen tarpeista ei huolehdita, se saa nähdä nälkää, sitä pahoinpidellään ja kidutetaan ja jotkut 'suuret tieteen valot' ovat niinkin lyhytnäköisiä, että he kokonaan kieltävät sen olemassaolon."
"Mutta", keskeytin minä, "eikö se juuri aseta ihmistä eläinmaailmaa korkeammalle, että hänellä on äly, jonka kautta hän kykenee ymmärtämään kappaleiden ominaisuudet, kun eläin vain tuntee ne vaistomaisesti?"
"Aivan oikein", vastasi veli, "mutta ihmisen tulisi käyttää älyään sopusoinnussa järjen kanssa, eikä sitä vastaan. Eläimen vaisto on sama eläinelimistössä toimiva prinsiippi kuin se, mitä ihmisessä sanomme järjeksi. Se on sielunvoima, joka kykenee tuntemaan totuuden, jota vastoin älyn tehtävä on ymmärtää, mitä vaistomaisesti tai intuitiivisesti sielun kautta tunnetaan tai havaitaan. Jos äly vain toimisi sopusoinnussa järjen kanssa, niin eivät ihmisolennot olisi ainoastaan älyllisiä, vaan myöskin viisaita. Mutta tiedämmehän jokapäiväisen elämämme kokemuksista, ettei älyä suinkaan ehdottomasti seuraa viisaus. Ovelimmat ihmiset ovat usein paheellisimpia ja oppineimmat usein hyvinkin järjettömiä."
"Ensimmäinen ja tärkein askel henkisten voimien saavuttamiseen pyrkivän ihmisen tiellä", jatkoi veli, "on luonnolliseksi tuleminen. Vasta kun hän on heittänyt luotaan kaiken luonnottomuuksien liikapainon, voi hänestä tulla henkisesti voimakas. Jos hänestä tulisi henkinen ennen luonnolliseksi tulemistaan, koituisi hänestä luonnoton henkinen hirviö. Tällaisia hirviöitä on ollut olemassa ja niitä on vieläkin. Ne ovat henkisiä pahanvoimia, jotka toimivat ihmismuodoissa. Ne ovat eriasteisia mustan magian adepteja, noitia ja rikoksellisia."
"Onko siis otaksuttava, että suuret rikoksentekijät aina ovat jonkunverran maagikoita?"
"Ei ehdottomasti", vastasi veli. "Useimmat rikokselliset eivät tee rikoksiaan rakkaudesta pahaan, vaan voittaakseen itsekkäitä tarkoitusperiä. Ne roistot, jotka lähtevät mustan magian tielle, tekevät rikoksensa sentähden, että he rakastavat pahaa samoinkuin todelliset adeptit toimivat rakkaudesta hyvään. Mutta tehköön ihminen hyvää tai pahaa, niin jatkuvat tai useimmiten, uudistuvat hänen tekonsa ja vihdoin tekee hän ne vaistomaisesti. Siten tulee koko hänen luontonsa joko hyväksi tai pahaksi. Ihminen, joka kiduttaa kärpästä vain sitä kiduttaakseen ja koska se häntä huvittaa, on ehkä kauempana pahan tiellä kuin murhaaja, joka pitää tekoaan välttämättömänä omalle edistykselleen."
Tulin tässä ajatelleeksi, miten on suhtauduttava niiden oppineiden ajatuskantaan, jotka kiduttavat eläimiä tieteellisiä tarkoituksia varten. En tarvinnut lausua ääneen tätä kysymystä, sillä syvä liikutus kuvastui kaikkien läsnäolijoitten kasvoilla ja eräs adepti sanoi:
"Kun joku kerran tulee kirjoittamaan historian ihmisten typeryydestä ja siitä johtuvista perkeleellisistä rikoksista, niin on siinä tällä, himomurhaajan nautinnolle perustavalla vivisektsioonilla tärkeä sija. Siitä ei vielä koskaan ole koitunut ihmiskunnalle sanottavaa hyötyä, mutta kyllä äärettömän paljon vahinkoa. Se on erehdyksestä johtunut ja vie erehdykseen. Ja siitä seuraa lopuksi, että ihmisten mielet kovettuvat ja heistä tulee perkeleitä. Jo tätä kauheutta ajatellessa myrkyttyy ilma."
Näiden sanojen aikana olikin rajuilman kylmyys vallinnut huoneessa, niin että minun oli vaikea hengittää. Mutta adepti viittasi kädellään ja kohta oli taas kaikki entisellään.
Nyt johtui keskustelu valkoiseen magiaan ja eräitten tibettiläisten adeptien ihmeellisiin voimiin. Eräs läsnäolijoista oli kerran matkustanut heidän luonaan ja antoi seikkaperäisen kuvauksen käynnistään siellä. Mutta, ihmeellistä kyllä ei hänen kertomansa mielenkiintoinen kuvaus jäänyt minulle mieleen, vaan haihtui muististani, vaikkakin kaikki muu keskustelu painui syvästi aivoihini. En muista siitä enää mitään. — Aamiaisen syötyä jätti imperaattori minut naisadeptien turviin luvaten pian palata hakemaan minut alkemiallista laboratoriota katselemaan. Seurasin molempia suojelijattariani ihanaan puutarhaan.
Kuljimme pitkin täydessä kukassa olevien oleanteripuiden reunustamaa kujaa ja tulimme pienelle kummulla sijaitsevalle pyöreälle huvimajalle. Sieltä oli ihana näköala koko alueelle ja kaukana etäisyydessä kohoaville vuorenhuipuille. Huvimajan katosta kannattivat marmoripylväät. Mehevä muratti kierteli pylväitä pitkin ylös, peitti rehevänä koko katoksen ja riippui taas aukeamien välistä alas. Istuuduimme huvimajaan ja hiukan aikaa vaiettuamme alkoi ystävättäreni, jota tahdon nimittää Leilaksi, puhumaan:
"Olen vielä sinulle velkaa selityksen siihen asiaan, joka sinua niin näytti hämmästyttävän tullessasi luoksemme. Ihmettelit nähdessäsi naissuvun edustajia kulta- ja ruusuristiveljesten keskessä. Intuitsioonisi oli kyllä puhunut sinulle oikein. Sattuu todella harvoin, että yksilö saavuttaa adeptiuden naisruumiissa ollessaan. On kuitenkin poikkeuksia. Tiedät, ettei miehen sielunelimistö perusteeltaan eroa naisesta, vaan jokaisessa ihmisolennossa on yhtyneinä miehellisiä ja naisellisia aineksia. Naisessa toimivat yleensä enemmän naiselliset, miehessä miehelliset. Mutta onhan usein naisia, joilla on miehekäs luonne ja taas miehiä, joissa naiselliset ominaisuudet ovat etualalla. Täydellisessä ihmisessä ovat miehelliset ja naiselliset ainekset melkein yhtä voimakkaita, vaikkakin miehellinen aines edustaen luonnon luovaa voimaa on hiukan etualalla, naisainesten edustaessa muodostavaa olemuspuolta. Tämä salatieteellinen laki, jonka selittäminen veisi meidät tällä kertaa liian syvälle luonnon salaisuuksiin, selviää sinulle tutkiessasi harmonian lakeja. Huomaat silloin, että molliakordi on duuriakordin vastakaiku, mutta että suurin kauneus aina kuitenkin on duurin värinen. On paljon tällaisia yhdenkaltaisuuksia, mutta jätämme oman älysi tehtäväksi niiden löytämisen."
"Kun tapaat naisen ruumiissa elävän adeptin, niin voit siitä tehdä sen oikean johtopäätöksen, että tämä luonnonvastainen asia riippuu niistä harvinaisen vaikeista olosuhteista ja kokemuksista, joissa adeptin viimeinen elämä oli eletty. Kasvi kasvaa nopeammin kasvihuoneen lämmössä, kuin jos ei siitä kukaan olisi huolehtinut. Samaten voi erikoisen suuri kärsimys kehittää henkisen kukan kasvua ja jouduttaa kehitysalaa, joka ilman tuota kärsimystä olisi saavutettu ehkä vasta paljon myöhemmin, jossakin tulevassa ruumistuksessa."
Tämä ilmiö herätti uteliaisuuttani ja pyysin häntä kertomaan minulle viimeisestä ruumistuksestaan, ennen hänen tuloaan adeptiksi.
"On hyvin vaikea eläytyä menneisyyden muistoihin", vastasi Leila.
"Mutta ehkä sisaremme Helena kuvaisi omaa entistä elämäänsä."
Tähän ehdotukseen vastasi Helena hymyillen: "Mielelläni teen sen ystävällemme, vaan minun elämäni on hyvin vähän mielenkiintoinen suhteessa sinun elämääsi. Mutta jos ensiksi aloittaisit kertomalla omastasi, jatkaisin minä sitten."
"Tehkäämme siis niin", sanoi Leila. "Mutta tehdäkseni asian yksinkertaisemmaksi ja säästääksemme aikaa, näytän sinulle kuvaesityksen astraalivalossa. Katso edessäsi olevaan pöytään."
Katselin huvimajan keskessä olevan pöydän kiilloitettuun marmoripintaan ja näin siinä elävännäköisen kuvan taistelutantereesta. Näin taistelevia armeijoja pistimineen ja miekkoineen. Näin paljon ratsastajia ja jalkaväkeä, ritareita loistavissa varustuksissa ja tavallisia sotamiehiä. Käytiin kiivasta taistelua, kuolleet ja haavoitetut peittivät maan. Vasemmalla kädellä olevat joukot perääntyivät, oikealla olevat taas tunkeutuivat eteenpäin. Äkkiä ilmestyi kaunis nainen täysissä varustuksissa. Toisessa kädessä oli hänellä miekka, toisessa lippu. Hänen kasvonpiirteensä muistuttivat naisadeptia vieressäni. Hänet huomatessaan näyttivät vasemmalla olevat joukot taas saavan uskallusta ja rohkeutta. Viholliset valtasi pelko. He pakenivat vasemmanpuolisten ajamina. Voitonhuuto kaikui ja kuva hävisi.
Sitten ilmestyi toinen kuva pöydän pinnalle. Se näytti esittävän katolisen kirkon sisustaa. Sen täytti suuri joukko kirkon ja valtion arvohenkilöitä, ritareita, aatelismiehiä, piispoja, pappeja ja kansaa. Alttarin edessä polvistui täysissä varustuksissa oleva ritari. Hän näytti olevan kuningas ja eräs piispa virkamerkkiensä koristamana laski kultaisen kruunun hänen päähänsä. Kuninkaan vieressä seisoi tuo sama nainen voitonriemuinen hymy kasvoillaan. Juhlallinen soitto kaikuu kruunua laskettaessa kuninkaan päähän. Hän nousee tuhansien äänten tervehtimänä ja sitten haihtuu kuva.
Seuraava esittää vankikoppia täyteen ahdattuna inkvisitsioonin aikaisilla kidutuskoneilla. Siellä oli muutamia mustiin puettuja miehiä, joiden silmissä paloi vihan tuli, — toisia punaisiin puettuja, nähtävästi pyöveleitä. Ihmisiä tulee soihdut käsissä ja heidän keskessään Leila kahleisiin sidottuna. Hän katselee säälien mustiin puettuja miehiä. Tuomari tekee hänelle joitakin typeriä kysymyksiä, joihin hän kieltäytyy vastaamasta ja sitten alkavat pyövelit häntä kiduttamaan. Käännän pois silmäni ja kun taas katsahdan kuvaan, on se hävinnyt.
Sen paikalle ilmestyi taas uusi. Se kuvasi polttoroviota, jonka keskelle oli pystytetty paalu. Siinä riippui vitjat. Kulkue lähestyy. Sitä johtaa roistomaisen näköiset munkit ja sotilaat ovat vartioimassa sitä. Munkkien ja pyövelien keskessä kulkee Leila kalpeana, kärsimyksistä ja kidutuksista riutuneena. Hänen kätensä ovat kahleissa ja nuora on kääritty kaulan ympärille. Hän nousee roviolle ja sidotaan paaluun. Yrittäessään puhumaan saa hän vihkivettä kasvoilleen, jota munkit heittävät estääkseen häntä siitä. Pyöveli tuo palavan tulikekäleen.
Puu syttyy palamaan ja liekit nielevät tuon ihanan naisen ruumista. En enää jaksanut sitä katsella, vaan peitin kasvoni. Tiesin nyt kuka Leila oli. Kun vihdoin olin toipunut siitä vaikutuksesta, minkä tämä kauhea näky oli minuun tehnyt, lausuin Leilalle suurimman ihastukseni hänen rohkeudestaan ja kunnostaan. Olin aina ihaillut hänen luonnettaan historiallisena henkilönä ja olin toivonut, että joskus olisin hänet tuntenut. Nyt oli hän edessäni, elävänä olentona, nuorena ja voimakkaana, jalona ja kauniina. Kuolevaisten laskujen mukaan pitäisi hänen kuitenkin olla 450 vuoden vanha.
Koska adeptien läsnäollessa on turha ajatuksiaan peittää, oli hän jo huomannut omani ja vastasi niihin.
"Olen vielä paljon vanhempi kuin luuletkaan. Sinä ja minä ja me kaikki olemme yhtä vanhoja kuin luomakunta. Kun henki, luomisen yön kuluttua oli herännyt hengittämään ja lähetti keskuudestaan valon, joka sai maailman syntymään, elimme me jo ja tulemme elämään, kunnes valo palaa takaisin alkulähteeseensä. Meidän todellisella itsellämme ei ole ikää. Se on aina nuori ja ikuinen ja riippumaton ajallisista olosuhteista. Yhtä vähän voidaan ruumiitamme hävittää. Ne ovat niitä peiliä, joihin henki heijastaa jumalallisen kuvansa. Aine on ikuista samoin kuin avaruus ja aika. Niinkauan kuin on ainetta, niin kauan kuvastaa siinä itseään sen sisässä asuva henki. Henki tarvitsee siten omaa kuvaansa oppiakseen siitä itsensä tuntemista. Ihminen ei ilman peiliä voi nähdä omaa kuvaansa. Emme siis voi nähdä itseämme ulkokohtaisina, ellemme astu ulos itsestämme. Se taas on mahdottomuus, koska henki on yksi ja jakamaton. Sentähden heijastaa se aineessa omaa valoaan ja näkee siinä itsensä kuin peilikuvassa."
"Mutta hävittihän tuli sinun ruumiisi", sanoin minä, "mistä siis johtuu, että nyt näen sinut edessäni näkyväisessä ja kosketettavassa muodossa?"
"Se osa, mikä ruumiistani hävitettiin, oli vain karkein aineellinen aines fyysillisestä elimistöstäni. Silloin kun tuli hävitti karkean aineen, nousi astraaliruumiini ylös tulesta ja savusta. Läsnäolevien suuri joukko ei sitä nähnyt, koska heidän aistimensa ovat niin karkeita, etteivät ne havaitse muuta kuin karkeimpia aineksia. Mutta luonani olevat eetterimuodossa oleskelevat ystäväni näkivät sen. He pitivät minusta hyvää huolta ja lyhyen tajuttomuudentilan jälkeen heräsin taas ulkonaiseen elämään. Vähitellen tiivistyi taas ruumiini uudessa olotilassa vallitsevien vaikutusten voimasta ja sentähden olen nyt tässä edessäsi yhtä näkyväinen ja kosketeltava kuin jos vielä olisin karkeassa aineellisessa muodossani."
"Otaksun siis, että jokaisen ihmis- ja eläinolennon astraaliruumis voi fyysillisen muodon jätettyään niin tiivistyä, että kuolleitten henget voivat näyttäytyä kosketeltavassa ja näkyväisessä muodossa?"
"Se voi kyllä tapahtua ja tapahtuukin toisinaan", vastasi Leila. "Sen saavat alemmat nekromantiset harjoitukset aikaan. Erittäinkin saattaa se tapahtua niiden olentojen astraaliruumiille, jotka kuolivat luonnottoman kuoleman kautta ja joiden astraaliruumiissa siis vielä oli paljon molekyylejä koossapitävää vetovoimaa. Mutta tällaisilla keinotekoisesti aineillistuneilla astraaliruumiilla ei ole elämää, eivätkä ne ole kestäviä. Jotta astraaliruumis kykenisi elämään fyysillisen muodon kuoleman jälkeen täytyy sen voida elää omaa elämäänsä jo fyysillisen ruumiin eläessä. Olin jo aikaisempien ruumistusten aikana saavuttanut tuon henkisen elämäntilan ja sieluntietoisuuden. Olin tiellä adeptiutta kohti jo ennenkuin synnyin talonpojan taloon. Lapsuuteni aikana seurustelin henkisesti adeptien kanssa. Mutta", jatkoi hän, "kuunnelkaamme nyt sisaremme Helenan kertomusta."
Olin jo kauan aikaa tarkastellut tuon toisen naisadeptin piirteitä ja tuntui, että olisin joskus ennen hänetkin nähnyt, — ehkä unissani. Niin, olin kerran lapsena nähnyt näyn uni- ja valvetilan välissä. Enkeli tai joku muu ylimaailmallinen olento oli valkoisiin puettuna leijaillut ilmassa pääni päällä. Kädessä oli hänellä valkoinen lilja, jota hän ojensi minua kohden. Kuinka usein olinkaan sydämessäni toivonut, että vielä kerran näkisin tuon ihanan ilmiön ja nyt, jos en erehtynyt, oli edessäni sama muoto, jonka unissani olin nähnyt.
Nainen oli harvinaisen kaunis. Pitkät mustat suortuvat olivat omituisena vastakohtana hänen yksinkertaiseen valkoiseen ja ilmavaan pukuunsa, joka joustavissa poimuissa peitti vartalon. Iho oli kalpea ja herkkä, profiili puhtaan kreikkalainen, tummat silmänsä näyttivät tunkeutuvan sieluni läpi ja sytyttivät siellä puhtaan rakkauden ja kunnioittavan ihailun tulen, jossa ei ollut intohimon tuulahdustakaan.
"Minun elämäni", sanoi Helena, "ei merkinnyt paljoa. Synnyin Pietarissa, jossa isäni palveli keisarin armeijassa. Hän kuoli ollessani aivan nuori ja jätti perheensä suureen köyhyyteen. Minua ei maan päällä mikään kiinnittänyt paitsi äitiäni, sukulaisiani ja opettajiani. Henkeni avautui ja nautti ylimaallisista iloista. Haaveksin runoudesta ja katsellessani taivaalla leijailevia pilviä, näin niissä kauneuden ruumistuvan. Hengessäni seurustelin menneisyyden sankarien kanssa. Fyysillinen ruumiini ei kuitenkaan jaksanut pysyä henkeni tasalla. Kylmä, nälkä ja puute vaikuttivat pian sen hajaantumisen. Täytettyäni kahdeksantoista vuotta jätin kuihtuneen, keuhkotautisen ruumiini ja veljet ottivat minut avosylin tänne luokseen."
Hänen hentojen, vaatimattomien kasvojensa ilme täytti sydämeni myötätunnolla. — "Eikö maamiestesi joukossa olut ketään, joka olisi ollut kyllin älykäs huomaamaan nerollisuutesi ja antamaan sinulle apua?"
"He pystyttivät kallisarvoisen hautapatsaan eräälle Pietarin hautausmaalle, kun minut ensin oli sinne haudattu", vastasi hän. "Pieni osa rahoista, jotka tarvittiin tuon hautapatsaan pystyttämiseen, olisi riittänyt hankkimaan minulle kaikista välttämättömintä, ravintoa ja terveyttä. Ne jotka minut tunsivat elämäni aikana ja jotka ihailivat runojani ja lahjojani, olivat yhtä köyhiä kuin itsekin olin. — Mutta jättäkäämme nyt menneisyys ja olosuhteet, joissa ihmiset kärsivät oman karmansa seurauksista. Minunkin köyhyyteni ja kärsimykseni olivat omia ansaitsemiani. Ja minulla on nyt kyllin syytä ollakseni kohtalooni tyytyväinen."
Hänen puhuessaan tarkastelin uudelleen hänen piirteitään. Oliko se todella hän, jonka olin vuosia sitten nähnyt unissani? Hänkö siunaten taivutti tuon liljan ylitseni? Mistä johtuu se magneetinen virta, joka tuon vertauskuvan kautta oli tunkeutunut sydämeni syvimpään ja oli siellä sytyttänyt korkeamman elämän kaipuun? Saattoiko tuo tapahtuma olla vain uni?
Eikö se ollut täyttänyt sieluni autuudella siitä asti, kun sen näin? Eikö sen muisto ollut niin syvälle sydämeeni juurtunut, ettei se tuhansien muitten unien lailla ollut haihtunut?
Helena nousi ja astui ulos pylväitten välisen aukon kautta. Hän katkaisi muurin vieressä kasvavan valkean liljan. Sen ojensi hän minulle sanoen:
"Säilytä tämä kukka. Se ei haihdu kuin uni ja sitä katsellessasi tiedät, etten minäkään ole harhakuva."
Kiitin häntä liikutettuna ja pyysin häntä myöskin tulevaisuudessa minua suojaamaan samoin kuin ennen. Siihen vastasi hän: "Voimme auttaa vain niitä, jotka itseään suojaavat. Voimme vaikuttaa vaan niihin, jotka ovat valmiit ottamaan vastaan vaikutuksiamme. Voimme lähestyä vain niitä, jotka henkisesti kohoavat meidän piiriimme. Rakkaus vaikuttaa molemminpuolisena vetovoimana, viha taas työntää luotaan. Puhdas vetäytyy puhdasta kohtaan, paha pahaa kohtaan. Antaminen synnyttää vastaanottamisen kyvyn.
"Auringonvalo valaisee kaikkia, mutta kaikki eivät voi sitä nähdä. Samoin on ikuinen totuudenlähde sammumaton ja kaikkiallinen, mutta vain harvat avaavat auringonvalolle sydämensä. Koeta aina nousta eläimellisen piirin yläpuolelle ja koeta tulla kosketuksiin niiden kanssa, jotka ovat poistaneet itsestään eläimelliset aineksensa ja elävät hengessä."
Kun nainen oli lopettanut, lähestyi eräs toinen adepti huvimajaa. Hän oli kasvultaan pieni, mutta hänen kasvoissaan oli niin henkevä ilme, että heti saattoi nähdä hänen olevan Mestarin. Pää oli melkein kalju ja muodoltaan hyvin merkillinen. Kaljun kohdan ympärillä oli harmaita kiharoita ja tunsin hänessä heti erään henkilön, jonka kuvan olin usein nähnyt ja jonka läheisyyden olin usein selvästi tuntenut. Tahdon sanoa häntä Teodorukseksi. Elämänsä aikana oli hän ollut rosenkreuziläinen mestari ja oli ollut tunnettu ihmeellisistä parantamistapauksistaan.
Astuessaan huvimajaan ilmoitti hän, että imperaattori oli kutsuttu tehtävään, jolla oli suuri merkitys valtiollisessa elämässä. Hän kertoi leikkiä laskien imperaattorin menneen estämään muuatta valtiomiestä tekemästä suuren tyhmyyden. Jos hän ei siinä onnistuisi, voisi seurata suuri sota. Hän oli itse lähetetty viemään minua alkemialliseen laboratorioon ja selittämään minulle eräitä alkemiallisia salaisuuksia.