I.

Enemmän kuin sata vuotta sitten oli Schlesian vuorissa pieni kylä, jonka tahdomme kutsua Zettwitz'iksi, liiatenkin koska oikea nimi ompi pienestä arvosta kertomuksessamme. Kaikilla puolen kylää oli kaunis, suuri ja viljainen laakso, ja sen ympäristöllä kukkuloita, joilla kasvoi tammi- ja pyökkimetsiä. Sangen kaunista ja ihanaa oli kauniina kesäpäivänä likimmäiseltä kukkulalta katsella laaksoa ja sen ympäristöä.

Yltä-ympäri, niin kauas kuin silmä kannatti, näkyi vuori-selänteen lehtimetsiä, joidenka ylitse paikottain paljas vuori huipullansa ja jyrkillä sivuillansa kohosi; sitten kasvavia peltoja, joidenka satoinen vilja lainehti niinkuin suuren lahden vesipinta tuulen puhaltaessa; vielä soriseva puro, jonka väreistä pintaa vastaan auringon säteet kimelsivät; ja viimeiseksi itse rauhallinen, hauska kylä, jonka punaiset tiilikatot ja oljilla peitetyt ladot vilahtivat kauniisti puutarhojen ja varjokaisten metsistöin keskeltä. Katsanto oli totta niin ihana että moni luultavasti itsekseen ajatteli: "tässä tahtoisin asua, tässä tahtoisin, eroitettu maailman pauhinasta, rakentaa itselleni majan, jossa rauhallisessa levossa taitaisin viettää jälellä olevat päiväni."

Kylän keskellä aukealla paikalla seisoi kolmen suuren ja korkean niinipuun varjossa yksi sen matalimmista huoneista; se ei ollut niinkuin muut komeammat rakennukset katettu punaisilla kattotiilillä vaan ainoasti oljilla, mutt'ei sentähden suinkaan ruma katsella, ja se erinomainen puhtaus, joka huoneen ulkopuolella havaittiin, ei suinkaan vaikuttanut muuta kuin tyytyväisyyttä; kohta kyllä näkyi, että sen asukkaat olivat varattomat, mutta myöskin että siinä huoneessa iloinen ja tasainen tyytyväisyys kävi käsi kädessä puhtauden ja siivollisen köyhyyden kanssa. Seinät olivat ulkopuolelta maalatut vaalean viheriöiksi ja akkunan ruudut puhtaat ja kirkkaat; pienessä, hyvin korjatussa yrttitarhassa oli paljon varsin kauniita ja hyvän hajuisia kukkia ja töllin olkikaton alle olivat pääskyiset tehneet pesiänsä; kaikista hauskin kuitenkin oli katsella asukasten iloisia ja rehellisiä kasvoja.

Asukkaat eivät olleet monilukuiset; niitä oli ainoasti kolme henkeä, isä, äiti ja ainoa poika, jonka vanhemmat suuren ja rakastetun kuninkaansa kunniaksi olivat kutsuneet Rietrik'iksi. Isä Hammer'i elätti perheensä käsitöillä ja pienellä maanviljelyksellä; sillä hänellä oli kaksi tynnyrin alaa peltoa, jonka hän oli esi-isiltänsä perinyt. Navetassa mylvi lihava, sileäkarvainen lehmä, jonka ei suinkaan tarvinnut nälkää nähdä, ja sieltä kuului myös kanojen kaakatus, jotka perheelle eivät ainoasti antaneet munia kototarpeeksi, vaan munimat niin ahkerasti, että äiti Hammer'i lähimmäisessä kaupungissa taisi myydä munia, ynnä voita ja juustoa, josta pieni säästöraha ko'ottiin vaatteisiin j.n.e., sillä mitä muuta raivantoon tarvittiin, se saatiin pellosta ja ryytimaasta.

Tämän pienen perhekunnan jäsenillä oli niin muodoin syytä olla tyytyväiset ja todella olivatkin; he kiittivät sydämellisesti Jumalaa jokapäiväisen leivän edestä, josta eivät koskaan puutetta kärsineet. He eivät kadehtineet rikkaitten yltäkylläisyyttä, vaan tunsivat itsensä kyllin rikkaiksi, sillä he olivat tyytyväiset eivätkä suinkaan muuta tahtoneet.

Kauniina ja selkeänä syyspäivänä istui äiti Hammer'i pienessä puutarhassansa tuvan ulkopuolella ja puhdisti kaalinkeriä, jotka aikoi panna takavarikkoon talveksi. Hän oli jo iäkäs akka, mutta kasvonsa loistivat ilosta nähdessään ruokakasvuin sinä vuona niin hyvin onnistuneen; vaan vielä kauniimmin loistivat kasvonsa, kuin ovi sisä puolelta aukaistiin ja hoikka, punaposkinen poika, rivakkailla askeleilla lähestyi häntä. Se oli Rietrikki, rakas lapsensa, joka sydämestä rakasti vanhempiansa, ja ei koskaan vielä, vaikka jo oli kaksitoistavuotinen, ollut saattanut heille murhetta tottelemattomuudella eli muulla pahuudella. Myös rakastivat vanhemmat häntä erin-omaisesti ja, jos Jumala olisi hänen heiltä ottanut, niin he todella olisivat kuolleet murheesta.

Rietrikki oli erinomaisen suuri ja vahva iäksensä, paksu tummanruskia tukka makasi kiiltävissä suortuvissa hartioillansa, suuret siniset silmänsä loistivat virkkuudesta ja elehteleväisyydestä ja päivettyneet poskensa näyttivät ikuista terveyttä, koko ruumiinsa, puettuna halpaan, suvi-pukuun, todisti ravakkuutta ja erinomaista voimaa, ja hänen olisi kernaasti luullut paria vuotta vanhemmaksi.

"Rakas äiti, saanko nyt mennä?" kysyi hän.

"Mihinkä sitten, Rietrikki?"

"Metsään, äitini! Eikö isä sinulle ole sanonut?"

"Ei sanaakaan! Mitä sinä taas metsässä teet? Etkös mene kouluun?"

"En tänäpänä, äiti, ja sentähden tahtoisin mieluisesti mennä metsään pyytämään sitä mäyrää, jonka olen jälkiä etsinyt."

"Oletkos mäyrän etsinyt?" sanoi akka nauraen. "No, sepä nyt oli! Sentähden kaiketi olet niin useesti viimeisinä päivinä metsään juossut ja tullut niin myöhään kotiin. Tietääkö isä siitä?"

"Tietää, sillä hänelle olen jo jutellut siitä, mutta sinulle en tahtonut ennen sanaakaan virkata, ennenkuin olisin ollut oikein vakaa asiastani; tiesin kyllä että sen piti sinua ilahuttaman. Ajatteles, jos puolipäivän aikana tulen kotiin semmoisella paistilla. Sitte tulet kaiketi iloiseksi!"

"Niin kyllä, ei suinkaan se minua harmittanut," sanoi äiti nauraen. "Istuin juuri ja mietin mistä öljyä saisimme polttaaksemme pitkinä talvi iltoina; siihen olisi mäyrän ihra aivan hyvää. Se on kaiketi lihava? Kuka tiesi et sitä vielä ole nähnytkään?"

"En sitä nähnyt, äiti? Se olisi kummaa. Kuinka sitten tässä seisoisin ja niin vissisti juttelisin siitä! Lihava ja kelpo veikele se onkin, jonka vertaista harvoin nähdään; sen taidat vakaasti uskoa."

"Hyvä, hyvä! Mutta kuinka hänen olet löytänyt?"

"Sen saat kohta kuulla. Niinkuin tiedät menin kahdeksan päivää sitten metsään talvi-syötettä lehmälle tuomaan; oli juuri lauvantai iltapuoli, jonka hyvin muistat. Niitettyäni ja koottuani suuren läjän tulin väsyksiin ja laskin maata suuren tammipuun alle, jossa kasvaa niin pitkiä ja pehmoisia sammalia, että luulin lepääväni parahimmalla vuoteella. Siinä nyt makasin ja kuuntelin peippoa, joka niin kauniisti lauloi lähellä olevaisessa koivussa, mutta kuunnellen ja lonaillen nukuin ja herätessäni oli jo kuu taivahalla ja katseli niin heleästi päälleni lehtien välistä. Se oli niin kaunista ja ihanaa, tiedätkös äiti, etten taitanut olla makaamatta vielä pientä aikaa ja katsella sitä kaunista kuuta puitten oksien välistä. Mutta yht'äkkiä muistin ajan olevan lähteä kotiin ja ai'oin juuri nousta ylös, kun kuulin sohinan ihan vieressäni, niinkuin olisi hirvi eli metsä-vuohi tunkenut pensaston läpitse; sentähden pysyin paikallani vielä vähän aikaa ja olin uutelias tutkimaan, minkälainen luontokappale se olisi.

"Ei kauaa viipynyt, ennenkuin sohina kuului likemmältä ja yhtäkkiä näin kymmenen askeletta itsestäni suuren mäyrän, joka mullosteli maasta juuria. Onnekseni oli sillä nälkä, muutoin olisi viekas peto kyllä minun haistanut. Nyt en liikuttanut jäsentäkään, vaan koska hän oli tullut ihan viereeni, tartuin hiljaa sirppiini sivaltaakseni häntä sillä kuonon yli. Mutta arveles nyt, äiti, kuinka vihastuin, sillä juuri kuin nostin käteni sivaltaakseni häntä, niin kohotti peto päätänsä ja näki minun makaavan pari askeletta hänestä. Olisit nähnyt, kuinka hän säpsähti pel'osta; vaikka kyllä suuttunut, olin kuitenkin naurua täynnä. Se röhötti niinkuin pieni porsas ja hyppäsi vähintäkin viisi askeletta sivulle. Minä nousin ylös niinkuin leimaus ja ajoin häntä takaa, mutta koin pitkän nenän! … vaikka semmoiset pedot muuten ovat niin laiskat ja vitkaiset, katosi hän nyt niinkuin nuoli pensastoon, ja mulle oli mahdotoin löytää jälkiänsä. 'Yhtä hyvä,' sanoin itsekseni, 'kyllä me vielä joskus tulemme yhteen!' — Sitten menin matkaan ja juttelin toisena aamuna isälle, mitä oli tapahtunut."

"'Se mäyrä on sinun pyytäminen,' sanoi isä, 'mutta elä lausu sanaakaan, äidille, ennenkuin olet vissi, ettei peto taida päästä pakoon. Etsi nyt pesä, joka ei suinkaan taida olla kaukana siitä paikasta, jossa hänen ensiksi huomasit ja tunge sitte sinne saakka.'

"Aivan niinkuin isä sanoi, olin jo itsekin aikonut tehdä, sillä olen jo ennenkin mäyrän ottanut kiini.

"Iltapuolella menin taas sinne sitä hakemaan, vaan ei tahtonut onnistua; jäljet kyllä taisin nähdä tammen vierestä ja seurasin niitä erään tappurapensaston tykö, vaan katoisivat kuivien, puusta pudonneitten lehtien joukkoon. 'Vai niin,' ajattelin itsekseni, 'täällä on mun vartominen vielä yksi yö.' Läksin kotiin, puhuin isälleni asiasta, otin mukaan ilta voileipäni ja läksin taas metsään. Aivan orjantappurapensasten vieressä seisoo suuri ja kaunis pyökki niminen puu paksulla ja tuhealla lehtipuvulla. Kiiveten puuhun, laitin sen alimmaisille oksille sopivan istuinsian itselleni ja söin rauhassa voileipäni juuston kanssa. Kohta sen jälkeen tuli pimiä vaan kuu nousi, ja yö oli tavattoman selkeä ja kaunis, valosaa päivää melkein kauneempi, eikä minun ollenkaan ollut ikävä yksinäisessä pesässäni. Olihan toki välisti kauheata kuulla tarhapöllöjen alinomaista vitinää ja huhkajan huhuilemista — mutt'en sentään pelännyt, sillä koulumestarimme on sanonut meille, ett'ei tässä maassa ole vahingollisia petoja eikä myös tontuja; ja sen ohessa on Jumala vakaa vartiamme kaikissa vaaroissa. Ja kun ei mitäkään pelkää, niin sopii oikein iloita ja kummastella kaikkea kaunista ja ihanaa, jota yöllä nähdään ja kuullaan metsässä, jossa kaikki on niin hiljaista ja juhlaista. Vaan kylliksi siitä, mäyrän sain myös nähdä ja seurasin sen jälkiä niin tarkasti, että vaivatta löysin pesän. Ja nyt, äitini, ai'on käydä sinne petoa ottamaan; jo on aika lähteä, jos minun on palaaminen puoliseksi. Tottahan saan lähteä äiti kulta?"

Jo otti askeleen pois mennäksensä, vaan äiti sanoi: "Ei, Rietrikki jää kernaammin kotiin, tulen vallan surulliseksi, kun ajattelen, ettäs aiot sotia niin vaarallisen pedon kanssa."

Kummastellen katseli Rietrikki äitiänsä ja iloinen nauru katosi kohta terveiltä, punaisilta huuliltaan. Epäillen sanoi hän vielä: Teethän pilkkaa, arvannen?

"Ei, ei, rakas poikani! Niin on tahtoni," vastasi äiti. "Jos isäsi tahtoo sinua seurata, niin minulla ei ole mitään asiata vastaan, vaan sinä yksin olet aivan heikko eläintä vastaan, joka puree niin pahat haavat.

"Vaan, rakas äitini, olenpa ennenkin pyytänyt monta mäyrää."

"Kyllä, vaan et niin suuria. Pane nyt mielestäsi tuo asia, ja tule minua auttamaan kaalinperkaamisessa."

Vaikka pojan muodosta taittiin nähdä, kuinka vaikeata hänelle oli heittää tämä pyyntö sikseen, jota niin juurella innolla halasi, niin ei toki tuokiotakaan ollut äitinsä käskyä tottelematta, vaan meni kiiruusti kyökkiin, ja tuli kohta takasin sopivan veitsen kanssa.

"Eikös tunnu sinulle vaikealta, että estän sinua jahdista", kysyi äiti, kun Rietrikki ääneti tarttui kaalinpäähän ja alkoi sitä leikkamaan.

"Kyllä, äiti rakas," vastasi poika alamaisesti, "vaan ei auta, kun ei ole sinulla mieluista, niin…"

"Ei, ei hyvä poikani, tahdoin ainoastaan tottelemistas koetella, ja nyt näen ilolla, että hyvin olet koettelemuksen läpikäynyt. Joka mielellänsä heittää huvituksensa vanhempainsa toivojen tähden, on hyvä lapsi. Juokse nyt metsään, rakas Rietrikki, vaan tee tahtoni jälkeen ja ota Kastori mukaasi."

"Voi äitini, kuinka hyvä olet," riemuitsi Rietrikki ilosta hypäten.

Kohta juoksi hän koirakopin tykö ja päästi Kastorin, heitti lapion olkapäällensä, otti jäähyväiset äidiltä ja matkusti, rautapäinen sauva kädessä, urheasti metsään päin. Eukko seurasi häntä kyyneleitä vuotavilla silmillä, käänsi sitte silmänsä taivasta kohden, ja lausui hiljaa, vaan hellällä tunnolla: "Kiitän sinua, Jumalani, ettäs annat minulle iloa pojastani! Totisesti on hyvä ja tottelevainen lapsi vanhempiensa suurin ilo."