II.
Keveillä ja kiireillä askeleilla matkusti Rietrikki kedon yli ja astui ensimmäistä metsäistä mäkeä ylös; siellä oli mäyrän pesä. Kaunis aamu täytti pojan sydämen ilolla, joka silloin tällöin näytikse korkeassa huudossa. Kastori hyppäsi ilossa hänen edessänsä ja virkeä haukkumisensa, sukkelat hyppäämiset, sanalla sanoen kaikki näytti selkeästi, että tämä matkustus viheriässä metsässä oli hänelle mieleen. Vaan kohta metsänpartaalle ehdittyänsä, huusi Rietrikki koiran tykönsä, käski sitä merkeillä ja sanoilla olemaan hiljaa vieressänsä ja pistäytyi sitten niin hiljaa kuin maalla olevien lehtien vuoksi mahdollinen oli, aina llkemmäksi yllämainittua paikkaa. Ymmärtävä Kastori oli aivan hiljaa, niinkuin asian olisi tietänyt ja nuuski välimiten kuonollansa maata myöden.
Nyt olivat pesän tykönä, joka oli metsänpartaassa vuoren kukkulalla, erään vanhan, oksasen ja puolimädäntynneen tammen läheellä. Rietrikki heitti lapion ja sauvan maahan, kantoi kiviä läjään ja alkoi hakea aukot niihin teihin, jotka kulkivat viisaan mäyrän pesästä maanpinnalle.
Tässä työssä Kastori oli hänelle aivan hyväksi avuksi. Koira kohta ymmärsi, mikä asia oli ja hänen tarkka vainunsa auttoi häntä pian löytämään mäyrän kaikki pako-tiet; niiden aukot, joita kaikkiastansa oli 7 tukittiin kootuilla kivillä ja Rietrikki koetti nyt koiralla ajaa ulos mäyrää joka oli liikkumatonna pesässään.
Kastori kiljasi kovasti ja töytäsi kipinöitsevillä silmillä pääaukkoa vasten. Etukäpälillä kraappi pari kertaa maata aukkoa leventääksensä ja katosi sitten aika vauhdilla pimiään läpeen. Urheasti tarttui Rietrikki nyt sauvaan ja aseuntui aukolle odottamaan, luullen mäyrän peräytyvän koiran rynnäköstä ja pakenevan. "Kohta kun saan hänen nähdä" ajatteli itsekseen, "niin on myöskin loppunsa!" Minuutti, minutin perään kului vaan ei mitään näkynyt! mutta yht'äkkiä alkoi luolassa elämä; Kastori haukkui vihaisesti, ja sillä välin kuului eläimen vikisevä röhinä ja mörisevä ääni, joka on mäyrällä, kun sitä härsytetään peräti vihaiseksi. Rietrikki kuunteli melkein hengittämättä, poskensa ruskottivat levottomasta odottamisesta ja hän kumartui paremmin kuullaksensa. Meteli kesti vielä luolassa; vaan nyt kiljahti Kastori äkkiä ja ryntäsi tuokiossa luolasta. Korvansa juoksi verta ja killui puoleksi irtirevettynä; pudistaen turkkiansa, tarttui hän käpäleellä veriseen päähänsä ja ulvoi vielä muutaman kerran; mutta sitten sai äkkinäisen tappeluhalun, ja töytäsi taas luolaan Rietrikin huudosta huolimatta, joka tahtoi häntä pidättää. Kohta sen jälkeen kuului syvyydestä tappelun pauhina, vaan raivosampana ja innokkaampana kuin ennen.
Rietrikki tuli surulliseksi, mutt'ei itsensä tähden, vaan uskollisen ja aivan uskaliaan koiransa tähden; monta kertaa huusi hän sitä aukosta tulemaan ulos, vaan innossaan ei se kuullut sitä; sillä sota kesti ehtimiseen luolassa.
Nyt taukosi yht'äkkiä meteli, ja Rietrikki pelkäsi Kastorin kaatuneen metelissä, vaan niin ei ollut. Muutaman tuokion perästä kuului kulkureiästä sohina ja pärinä, ja silmänräpäyksessä ryntäsi mäyrä verisenä luolasta, löi pojan kumoon, joka ei ollut valmistainnut semmoiselle lyönnille, puri pahan haavan vasempaan käsivarteen ja pakeni pikaisesti metsänpinnalle päin. Vaan pakonsa ei kestänyt kauvan, sillä Kastori, joka seurasi aivan jälissä, tavoitti hänen pian, ryntäsi päälle, vihaisesti haukkuen, paiskasi sen tantereelle ja löi terävät hampaansa syvälle voitetun kurkkuun.
Mäyrä, joka käänsi itseänsä sinne ja tänne ja viimesillä voimillaan koetti tehdä vastarintaa, ei toki päässyt irti sitkeän ja kovakiskoisen vihollisensa kynsistä; turhaan koetti hän purra ja voimistella kanssansa. Täysissä vihoin molemmat eläimet pehtaroitsivat toinen toisensa päällä kirkuen ja kiljahtaen; välisti koira, välisti mäyrä oli päällä, ensi-mainittu kyllä sai syviäkin raamuja pedon terävistä kynsistä, vaan väsymätön sotilas siitä ei huolinut, eikä hellittänyt toisen kurkusta vaan pinnisti sitä vielä pahemmin. Oli oiken kuoleman ja elämän sota.
Sodan näin kestäessä suurimmalla vimmalla molemmin puolin, oli Rietrikki noussut ylös, ja syvistä haavoistaan sekä huolimatta että verenvuodatusta hämmentämättä, tarttui hän sauvaansa ja samosi kuin nuoli sinne, minne oli nähnyt koiran kadonneen. "Kastori-parka", ajatteli hän, "pidä puoltasi vielä kotvasen aikaa, niin kyllä saat apua."
Ei kauan kestänytkään ennenkuin Rietrikki oli ehtinyt sotatantereelle. Vasiten sopivan tuokion löi hän mäyrää kuonoon raskaalla sauvallansa. Ainoastaan muutamalla lyönnillä lähti henki mäyrästä. Nyt hyppäsi Kastori ilosta haukkuen ympäri, nuoleskeli haavojansa, ulvoi silloin tällöin ja tyytymättömässä vihassaan puri kerta vielä tapetun vihollisensa kurkkuun ja pudisti sitä aika lailla. Viimein laskeutui hengittäin Rietrikin jalkojen eteen, joka ystävällisesti hyväili ja kiitti häntä näytetystä urhoollisuudestansa.
Vaan nyt alkoi pojan käsivarsi kovasti kolottamaan, ja kun näki veren taajoissa pisareissa juoksevan käsivarresta, puki hän takin yltänsä, otti nenärievun taskustansa ja sitoi käsivartensa niin hyvin, kuin taisi, auttaen itseänsä hampailla kiinnisitomisessa; sitten puki taas takin yllensä, äänelläkään kipuansa ilmoittamatta. Enemmän kuin haavansa päälle, ajatteli hän äitinsä ilon päälle takaisintullessaan uljaan metsäriistansa kanssa.
"Mutta, rakas Kastori," sanoi hän yht'äkkiä, käntäissään ujolla katsannolla koiransa puoleen, "millä keinoin saadan mäyrä kotiin? Roisto on niin raskas, että minun lienee vaikea kantaa häntä kotiin kipiällä käsivarrellani."
Hän koetti nostaa takan olallensa, mutta turhaa koetettuansa, täytyi hänen, hengittäin vaivasta ja poltteesta la'ata siitä.
"Ei käy päinsä, rakas Kastorini", sanoi hän surullisesti katsoen lihavaa mäyrää, "meidän on apua hankkiminen."
"Oh; apu on jo saapuvilla", vastasi erään miehen syvä ääni, joka nyt astui esiin paksun tammen takaa, jonka takana jo oli seisonut kotvasen ja mistä näkymätönnä oli katsellut pojan ja koiran vehkeitä.
Kummastuksella katseli Rietrikki miestä, joka nyt yht'äkkiä seisoi edessään niinkuin pilvistä pudonnut. Hän oli jo iäkäs; pitkät, harmaat viiksit, jotka tuuheasti peittivät suunsa, antoivat hänelle vihasen katsannon, jonka toki suurten sinisten silmiensä ystävällinen isku paljon lievensi. Hän oli puettu preussiläiseen kranatierin univormuun ja rinnallansa välkkyi kultainen urhoollisuuden kunnianmerkki. Aseita hänellä ei ollut ja kun Rietrikki häntä katseli päälaesta varpaasen, näki hän sydämellisellä kanssa-kärsivällisyydellä, että vanha sotilas kulki puujalalla.
"Noh, poikani ethän minua pelänne", jatkoi hymyillen vanha sotilas. "Katselet minua niin suurin silmin, kuin et ikipäivänäsi olisi nähnyt sotamiestä. Tuleppas likemmäksi poikueni! Joka auttaa kumppaniansa niin uskollisesti hädässä, kuin sinä Kastoriasi, se saapi myöskin minussa uskollisen toverin. Annaspa minulle kätesi."
Ukko antoi kätensä hämmästyneelle pojalle, joka nyt pelotta otti ja ystävällisesti pudisti sitä. "Mutta kuinka olette tänne tulleet?" kysyi hän. "En ole teitä nähnyt enkä kuullut, sentähden vähäsen hämmästyin, kun niin yht'äkkiä seisoitte edessäni."
"Sen kyllä uskon," vastasi sotavanhus, "sinulla oli niin paljon tekemistä mäyrän, sitten koiran ja lopuksi vuotavan käsivartesi kanssa, ett'et mitään muuta ollenkaan havainnut. Minä kyllä näin, kuinka koiraasi tulit auttamaan ja kuinka pian pedosta sait hengen. Se oli minulle mieleen, ja tulin ystäväksesi, kuin näin, ettäs ensiksi pidit huolta koirasta, sitten itsestäsi. Olet hyvä poika, ja sentähden tahdon myös kantaa saaliisi kotiin."
"Voi, kuinka hyvä oli että sinun tapasin"; huusi Rietrikki iloisena "kuinka äitini nyt tulee iloiseksi! Mutta liennee kylämme aivan kaukana tiestänne?"
"Kuinka kyläsi nimi on poikueni?"
"Zettwitz sen nimi on, ja jos käytte muutaman askeleen kauemmas metsänrinteelle päin, niin voitte nähdä, missä se on tuolla laaksossa."
"Zettwitz, niinkö? Siis olet kotosin Zettwitz'istä poika! Noh, sehän vasta minua ilahuttaa sydämen pohjasta, sillä sinne minäkin aioin mennä vaikka satuin käymään vähäsen eksyksiin metsän poluilla, jotka nyt eivät ole niin tutut kuin nuoruudessani. Tuollahan tuo vähänen soma kylä on! Kuin tietäisit, kuinka vanha sydämeni sykkii, kun näen sen monen vuoden kuluttua! Tuolla näen korkean sammaltuneen kirkkotornin! — ja tuolla kylävoudin huone! — ja tuolla ne isot niinipuut, joidenka varjossa poikana niin usein leikkiä löin! En taida katsella tätä kaikkea, ilman ett'eivät silmäni vety kyynelistä! Kummallinenhan on kotimajan seikka! Vaikka kuinka kauan hyvänsä sieltä olisi poissa ollut, niin sydän yhtähyvin pyrkii takasin sille maatilkalle, jossa elämän ensi surut ja ilot ovat nähdyt! Tervetultuasi hiljainen ja ystävällinen kylä! Katsantosi virvottaa sydäntäni lempeästi!"
Vanha sotilas taukosi puhumasta; otti lakin päästään, piti sen ristiin pannuissa käsissään ja käänsi silmänsä taivasta kohden. Hän lähetti äänettömän kiitosrukouksen Jumalalle; huulensa värisivät; kyynel ja vielä toinenkin juoksi viiksiänsä myöden. Sitten sai voimaa sisällisen liikuntonsa yli, peitti harmaan päänsä ja veti aivan tykönsä Rietrikin, joka seisoi muutama askel hänestä.
"Hyvä poikani", sanoi hän, "et tiedä vielä, mitä se tahtoo sanoa että monien vuosien takaa nähdä kotimajansa. Katso, vanha sydämeni, jok'ei koskaan pelännyt, seisoessani pahimmassa kuulasateessa, kun kanoonain jyrinä jyrisi tappelukentällä ja kun toverini ja ystäväni kuolleina tai haavotettuina kaatuivat ympärilläni, tämä sama sydän sykkii ja vapisee iloisesta surusta, kun silmäni näkee kotimajan. Katsoppas tuonne, tuo vähäinen rakennus niinipuiden vieressä, puutarha etupuolella ja viheriät viinipensaat, jotka nousevat aina räystääsen asti, on minun syntymäkotini, siellä synnyin, siellä sain tuta ensimmäisen ilon, siellä myös ensimmäiset pian katovaiset surut! Ihmeellistä! Ihmeellistä! Kuinka sydämeni sykkii tätä muistaessani ja nähdessäni."
Ihmeellisellä tunnonliikunnolla kuulusteli Rietrikki vanhan sotilaan sanoja. "Ja tuo vähäinen maja on oikein totta syntymäkotinne?" kysyi hän.
"Niin rakas poikani, niin on."
"Mutta se on myöskin minun!" virkki poika ja poskensa punottivat, silmänsä kiilsivät, ja sydämensä sykki kovasti. "Oletteko … oletko siis…"
"Poika, kuinka isäsi nimi on." huusi vanhus, levittäin käsivarsiansa poikaa vasten.
"Rietrikki Hammer nimensä on niinkuin minunkin!"
"Oi sun saakeli!" sanoi sotilas, ilosta täynnä ja pusersi pojan kovasti rintaansa vastaan, — "oletpa siis sisarenipoika, sinä kelpo poika … ja minä, minä olen enosi Konrad!"
"Eno Konrad!" huusi Rietrikki täydestä riemusta ja paiskasi suukkosen suukkosen jälkeen vanhan sotilaan partasuuta vasten. "Voi Jumalani! Jumalani! Kuinka äiti toki tulee sanomattoman iloiseksi, kuu tulemme kotiin — Enoseni, minä houraan jo ilosta. Tule nyt, tule kohta kukkulaa alas! Voi! Voi! Kummoinen ilo tulee kotona."
Hätäisellä innolla otti Rietrikki enonsa käsivartensa alle ja aikoi lähteä saalistansa muistamatta. Vaan eno Konrad piti hänestä kiini, ja huusi häntä syvällä, kolealla äänellään jäämään.
"Hiljaa poikani" jatkoi hän hymyillen, "minä vanhalla puukontillani en taida kulkea niin pikaan, kuin sinä nuorilla terveillä jaloillasi. Ja sen lisäksi ei meidän pidä jättämän arvosaa saalistas tänne metsään mätänemään. Ei, käännäitkää oikealle, marsch!"
Rietrikin nyt täytyi hillitä levottomuuttaan, hän palasi sotatanterelle, josta olivat poi'enneet muutaman askeleen, ja auttoi nyt enoansa nostaan raskasta mäyrää olalle. Sitten käytiin mäenkukkulaa alas, niin pian kuin mahdollinen oli sotavanhuksen puujalan tähden, ja puolessa tunnissa olivat ehtineet kylään. Ensimmäiselle ihmiselle, joka täällä heitä tapasi, tahtoi Rietrikki kertoa ilojen sanoman eno Konradin kotiintulosta, vaan tämä laski käden hänen suullensa ja sanoi: "Ei, poikaseni, anna sen olla! Tahdon nauttia yhteentulon ilon, sitä kernaammin, kuu koko matkan aina Berliinistä olen sitä itsekseni kuvaillut ajatuksissani! Ja jos kohta rupeat huutamaan tulostani, niin äitisi saa sen tietää ennen tuloamme. Ole sentähden kernaammin ääneti, rakas mäyrän pyytäjä! … ihmiset kylässä saavat kyllä pian tietää, kuka nilkuttaa vieressäsi."
Rietrikki totteli ja oli ääneti vaan levottomuudessansa astui vielä pikaisempaan, kuin ennen. Enon täytyi astua minkä vain jaksoi, seurataksensa häntä, sillä myöskin hänellä oli halu pian tavata rakasta sisartaan ja rehellistä vuovariansa.
Nyt olivat perillä vähäisen huoneen tykönä niinipuiden vieressä. Raskaan taakkansa poisheitettyä, täytyi vanhan sotilaan pysähtyä muutamaksi tuokioksi hengittääksensä pikaisen kulun perästä ja pyhkeäksensä hikeä, joka suurissa pisaroissa juoksi otsaa pitkin; jonka jälkeen epäilemättä astui edemmäksi. Rietrikki ryntäsi edellä, paiskasi voimalla kammari-oven auki ja huusi riemuten: "äiti, katsokaa tänne vain! Katsokaa minkämoisen saalin tuon muassani metsästä."
Vanha sotilas seisoi avatussa ovessa, ja viiksissään näkyi taas syvän liikunnon värinä, joka myös iloisesti kiilsi silmistään.
"Greeta! … sisareni", huusi hän sorretulla äänellä. "Näenpää viimein sinut vielä ja näen sun terveenä ja raittiina."
"Veli Konrad… Sinä täällä," huusi eukko korkeaäänisellä ilolla ja ensi tuokiossa oli hän veljensä sylissä ja yhteentulon autuas ilo toi esiin heidän silmistänsä suloiset kyyneleet. Isä Hammer ja Rietrikki seisoivat hiljakseen heidän vieressänsä, ett'eivät hämmentäisi ensi iloa, vaan myöskin heihin se tarttui, niin ett'eivät tainneet itkuansa pidättää. Viimein ukko Hammer astui vuovarinsa tykö, suuteli häntä, pudisti hänen kättänsä ja sanoi: Tuhat kertaa tervetullut lapsuutesi kotiin! Herra siunatkoon tulosi, niinkuin hän on siunannut menosi! Vaan nyt et enää saa meitä jättää.
"En veljeni! En iki päivinä!", huusi vanha sotilas ystävyydellä, voimalla pusertain vuovarinsa kättä. "Olen tullut vanhaksi ja harmaapääksi; puujalallani en tästä pääse kauas, ja suuren kuninkaani armosta olen saanut eläkerahan, josta saan elatukseni, niin kauan kuin elän, teille rasitukseksi olematta. Minun sydämeni on täynnä rakkautta teitä kohtaan, ja jos otatte minua lempeydellä vastaan, niin tahdomme Jumalan avulla i'äti elää yhdessä tässä maailmassa."
Sanoma elatusrahasta vastaan otettiin suurella ilolla: vaan enimmän kaikista Rietrikki iloitsi siitä, sillä vanha, hyvälaitanen enonsa oli jo voittanut sydämmensä; hän piti huolta ukon tarpeista; ison, vahalla peitetyn isoisän tuolin toi hänelle, piti huolta hatustaan ja kepistään eikä saanut lepoa, ennenkuin näki vanhan sotavanhuksen lepäävän omaistensa seassa pitkän vaivaloisen matkansa perästä kotikylään.