III.
Enon näin julkisesti tultua perheen jäseneksi, alkoi Rietrikille aivan uusi elämä. Vanha Konrad joka paraammassa nuoruuden iässään oli jättänyt kotonsa, tiesi puhua paljon huvittavaista sotilasvuosiltaan, ja Rietrikki kuulusteli erinomaisella vaarinotolla kuvaelmiansa ja kertomuksiansa moninkerroin vaihtelevista elämänsä vaiheista. Eno oli sotinut Itävaltalaisten kanssa Turkkeja vastaan, oli sitten kunniallisen virkaeron otettua mennyt Preussiläiseen palvelukseen ja oli samalla urhoollisuudella urhokkaan kuningaan Rietrikin alla, ottanut osaa ensimmäisessä ja toisessa Schlesian sodassa. Ne kertomukset, jotka kertoi sotamiehen elämästä, sytyttivät virkeän pojan miehuuden. Hän toivoi päästä kuninkaansa lippujen alle, sotiaksensa hänen ja isänmaan edestä, verisissä sodissa ansaitaksensa kunniaa ja mainetta, ja nähdäksensä samoja vaiheita ja merkillisiä kohtia, kuin urhoollinen enonsakin. Poskensa punottivat, kun eno voimallisilla sanoilla kuvasi joka metelin, silmänsä kiilsivät, kuin Konrad kertoi, kuinka rykymenttinsä välisti oli väkirynnäköllä ottanut batterin, välisti heittänyt vihollisen rykymentin nuriin ja ajanut sen pakoon, ja silloin poika huusi: "Myöskin minun täytyy tulla sotamieheksi! Niin, rakas isä, hyvä äiti, ei minulla ole ollenkaan lepoa, ennekuin saan vaihettaa yksinkertaisen takkini maineellista sotilaslakkia vastaan ja aseet käsissä tehdä semmoiset urotyöt kuin eno."
Isä hymyili Rietrikin näin ihastutettuna ja vastasi: "Sinulla on aikaa vielä kylliksi, poikaseni! Olet aivan nuori ja heikko; vielä tarvitaan muutama vuosi, ennenkuin taidat raskasta kiväriä käyttää."
Äiti pudisti päätään ja sanoi: "Rietrikki, olisiko sinulla tosiaan mieltä jättää äitisi, joka sinua rakastaa niin sydämellisesti? Olet ainoa lapseni, ja jos kuula sinua tavoittaisi, niin kuolisin surusta."
Semmoiset sanat sammuttivat, kumminkin vähäksi ajaksi, palavan sotahimon Rietrikin sydämessä, ja hän hyväili lempeästi rakastettua äitiänsä, sanoen: "Ei, äitini, en koskaan jätä sinua, koska näen, että poismenoni saattaisi sinulle murhetta ja kyyneliä."
Semmoisia vakuutuksia kuullessa äiti hymyili tyytyväisesti ja paiskasi suukkosen pojan vielä kuumalle otsalle. Vanha eno myöskin nauroi ja vaikk'ei sanaakaan virkannut, ajatteli toki itsekseen: "Anna vaan sen ajan tulla, jona poika tulee täysikasvuiseksi ja voimalliseksi nuorukaiseksi! Silloin ei äiti eikä isä häntä pidätä, kun sotatrumpeetti kuuluu. Rietrikki ei sovi maanviljelijäksi; hän on aivan hyvä siksi. Tulkoon vaan vielä sota, niin hän joko ammutaan ja hän kuolee kunniallisesti kuninkaansa ja isänmaansa puolesta, taikka myös — minkä kernaammin tahtoisin — edistyy hän kenraaliksi, sen minulle sanoo silmänsä, joista sodanhalu kiiltää elävässä liekissä, milloin vaan hänelle kerron tappelusta."
Niin ajatteli vanha Konrad, vaan piti ajatuksensa itsekseen, säästääksensä lempeältä äidiltä kaikki ennenaikaiset murheet. Mutta illalla alkoivat taas sotaiset kertomukset ja taas sykki Rietrikin nuori urotöitä haluava sydän liinaliivin alla; taas kiilsi silmänsä riemusta ja salaa sanoi hän enolle korvaan: "sotamieheksi sentäänkin tulen, rakas eno!" Silloin nauroi vanha sotilas ja iski viekkaasti silmiänsä, silitti tyytyväisenä pitkiä viiksiään ja sanoi muiden hoksaamatta: "Kärsivällisyyttä, Rietrikki! Kyllä vielä kerkeät, kun aika tulee!" Eräänä talvipäivänä juoksi Rietrikki sisään sotavanhuksen tykö, joka istui nojatuolissaan polttaen piippua.
"Eno" sanoi hän, "minä ja muut pojat olemme ulkona tehneet linnan lumesta ja nyt ai'omme valloittaa sen. Sitä sun tarvitsee katsella!"
"Mielelläni sen teen", sanoi vanhus iloisesti ja puhalsi ilossaan suuria savupilviä ympärillensä; "vaan kuinka olette asian toimittaneet?"
"Eihän se ollut mikään vaikea seikka, enoseni!" huusi Rietrikki. "Olet useampia kertoja minulle kertonut, mimmoiselta linna näyttää ja minkälaatuinen se on, ja sen jälkeen kerroin muille pojille, kuinka asia tapahtuu. Olemme tehneet valleja ja kaivantoja ja kanoonain ja kivärein puutteesta, olemme tehneet lumipalloja läjittäin, joilla ai'omme ampua. Aatu Werner on linnan päällikkö ja minä olen kenraali niiden yli, jotka valloittavat linnan. Tuleppas myötä eno, niin saat nähdä, että minä voitan, ja Aadun on pakeneminen!"
"Jaa, sitä mun täytyy katsella", sanoi Konrad nauraen, kopisti piippunsa ja pani uutta sisään; "vieppäs minua paikalle ja anna minun likemmin tarkastella linnaa; minä tahtoisin mielelläni nähdä, kuinka olet sen rakentanut."
Piippu sytytettiin, lakki pantiin päähän, ja käytiin kylään päin. Kohta kylän ulkopuolella oli vähäinen kukkula, jonka Rietrikki oli valinnut linnan paikaksi. Syvässä lumessa oli yltä ympäri kaivettu kaivanto, jonka toisella puolella oli leveä tähtimäinen lumivalli, rintavarustuksilla ja kulkuaukoilla, joiden takana linnan puollustajat jo seisoivat. Yltäympäri oli suuria läjiä hyvin tehtyjä ympyriäisiä lumipalloja ja ryntäämään määrätty joukko odotti ainoastaan päällikkönsä takaisintuloa, kohta alkaaksensa tappelun.
Vanha Konrad kiipesi, vaikka oli työlästä puujalalla, haudan läpi, astui vallille, tarkasteli tuntian-silmällä linnanvarustukset ja nauroi tyytyväisenä, kun ei nähnyt mitään moitittavaa.
"Olet oikea tuhattaituri Rietrikki!" sanoi hän sisarenpojalleen, joka käveli vieressään. "Sekä vallit että kaivannot ovat hyvät, ja jos pojat sisällä ovat urhoolliset, niin et ota linnaa."
"Älkää niin sanoko, eno!" huusi Rietrikki innossaan, "paeta heidän täytyy, vaikka kuinka hyvänsä tekisivät vastarintaa! Antakaa mun vaan itse tehdä kuin tahdon."
"Noh, olkoon niin, ryhdy asiaan," sanoi ukko, "halajan nähdä, kuinka meteli loppuu."
Konrad ja Rietrikki jättivät taas linnan. Eno nojasi lähellä olevaa puuta vastaan, hyvin saadaksensa nähdä tappelua, ja poika kokosi sotakumppaninsa ympärillensä. Urhean pojan, nimeltä Hans, mustilla silmillä ja hiuksilla, nimitti hän luutnantiksi ja valitsi vähäsen joukon, joka pantiin tämän komennon alle; sen jälkeen antoi hän hänelle matalalla äänellä muutamia komentokäskyjä. "Älä unohda Hans!" lisäsi hän, "kohta kun huudan: luutnanti Hans! riennä esiin! tee silloin käskyni mukaan; siksi pidät joukkosi yhdessä, niin että oikeassa ajassa on valmiina."
Hän lupasi tarkkaan toimittaa tehdyt käskyt ja Rietrikki järjesti vähäset soturinsa tiheään joukkoon. "Kumppanit," huusi hän niille niin korkeasti että riitaveljet sen selvään kuulivat, "kumppanit, meidän täytyy yhdistää koko voimamme yhteen paikkaan. Pitäkäät itseänne hyvin koossa, rientäkäät miehuullisesti eteen ja älkäät huoliko, jos kuula tain toinen sattuu teille silmiin. Urhollinen ylenkatsoo vaaran ja voittaa sen, mutta pelkuri, joka sitä pelkää, tulee voitetuksi. Niin pojat! Eteenpäin!"
"Tuopa vasta on aika poika," sanoi eno itsekseen, "puhuttelee sotamiehiänsä, niinkuin itse vanha Rietrikki, kun päätappelusta on kysymys. Hänen täytyy väkisinkin tulla sotilaaksi ja hän nousee nousemistansa, jollei hän ennen aikaansa tule ammutuksi. Katsokaat vain, kuinka hän rientää eteenpäin, ja kuinka miehuullisesti nuo pojat hyppäävät alas hautaan korkeilla hurrahuudoilla! pahuus vieköön, ompa heillä miehuutta kylliksi."
Sota alkoi nyt oikealla vimmalla molemmin puolin. Lumipallot lensivät, kuin rakeet ilman läpi; ryntäjät koettivat voimine nousta vallille, jota Werner ja toverit miehuudella puolustivat. Kohta kun onnistui jollekin päästä ylös, lykättiin hän takaisin ja hän putosi kaivantoon. Rietrikki itse ei päässyt vapaaksi tästä, mutta hän nousi kohta ylös ja huusi viimeisillä voimillaan toisille, ett'eivät antauisi, ennenkuin linna valloitettaisiin. Taas rynnättiin vielä suuremmalla innolla, mutta luutnantti Hans joukkonensa seisoi kaivannon vieressä ja heitti pallon toisensa jälkeen kovasti ahdistettuun linnaan moni "aj" ja "huh" kuului, kun kuulat sattuivat, vaan haavoitettujen parkuminen ei minuutiksikaan hämmentänyt sodan kiivautta. Väkirynnäkkö tuli nyt niin kovaksi, että linnan päällikön täytyi käskeä kaiken väestönsä tekemään vastarintaa ryntäjöille ja jättää toinen sivu ihan puolustuksetta. Juuri tätä Rietrikki oli ennustanut oikean sotapäällikön katsannolla. "Luutnantti Hans, riennä esiin!" huusi hän, niin että kuului koko sotametelin yli, ja katseli mielihyvällä, kuinka alapäällikkönsä kohta uroinensa hyppäsi kaivantoon. Nyt ryntämisen vimma nousi korkeimmalle; Rietrikin koko kolonni riensi yhtä haavaa vimmapäisinä vallia vasten. Piiritettyjen täytyi viimeisillä voimillaan koettaa vastustaa kovaa väkirynnäkköä eivätkä nähneet eikä huolineet muusta vihollisesta, kuin siitä joka likinnä heitä uhkasi. Yht'äkkiä kajahutti heidän selkäinsä takaa korkea sotahuuto. Hämmästyneinä katsoivat taaksensa ja näkivät luutnantti Hansin, joka oli pitänyt vaaria koska tila olisi sopivainen metelin kestäessä, joukkonensa kiertää linnan ympäri ja näkymätönnä astua vallille toiselta puolen, joka oli varsin ilman puolustajoita. Uusien ryntäjien riemuhuuto saattoi kohta saarretuille pelon; heidän äsken niin miehuullisesti sotivat kätensä painuivat alas hermottomina, ja kun pelko pääsi niin pian voitolle, niin itse uskalias päällikkö heitti toivon voitosta.
Kun hän kumppaninsa kanssa seisoi neuvotonna ryntäsi Rietrikki koko rykymäntinsä kanssa viimeisen kerran, hyppäsi rintavarustusten yli ja hätyytti vihollista uudistetulla vimmalla. Ei kukaan heistä kestänyt tätä kaksinkertaista päälleryntäämistä; enimmät pakenivat, Aatu ja muut otettiin vähällä vaivalla vankiksi, mutta Rietrikki Hammer huusi riemuitten: "Linna on meidän!… Vihollinen on voitettu!… Victoria! Victoria!"
"Victoria!" jatkoivat muut pojat ja vahva Konrad, joka sulasta kummastuksesta oli antanut piippunsa sammua, sanoi itsekseen: "semmoinen poika! … sillä lailla hän vihollisen kukisti! … Sen näen selkeästi, ett'ei hänestä taida tulla muuta; sotamies hänestä täytyy tulla, sillä siksi hän on luotu!"
Siitä päivästä asti päätti Konrad miellytellä Rietrikin vanhempia antaa poikansa tulla sotamieheksi. Toki ei käynyt asiaan aivan suoraan, vaan koetti aikaa voittain totuuttaa erittäin hellää äitiä siihen ajatukseen, erota pojastaan, ja käytti sillä välin kaikki tilaisuudet, tehdä sisarensa-pojan tarkkaan tutuksi kaikkein havaintojen kanssa, joita oli koonnut pitkän vaiheellisen sota-elämänsä alla. Sen oheessa täytyi Rietrikin hänen johtonsa alla harjoitella ja oppia kivääriä käyttämään taide-ohjeitten jälkeen; ja poika sai vähässä ajassa semmoisen tottumuksen sotatieteen harjoituksissa, että koska hyvänsä olisi päässyt Preussin Kaartiin. Vaan siihen vanha sotilas ei tyytynyt. Hän oli itse kelpo sotamies, ja vaikka hän, niistä tiedoista huolimatta, joita uutteruudella ja kokemuksella oli koonnut, ei ollut päässyt korkeammalle, kuin alaupsieriksi, niin oli toki oikea mies opettamaan sisarensa poikaa ei ainoastaan käytännöllisissä tempuissa vaan myöskin monessa sotatieteen perusteellisessa haarassa. Niin myöskin tapahtui ja Rietrikki kuulusteli semmoisella vaarinotolla kertoelmiansa ja olikin niin uskollinen oppilas, että Konrad näki monen hetken, jona sai iloita pojan edistymisestä ja hyvästä käyttäimisestä.
Kyläpoikien vähät kahakat jatkettiin, ja monta kertaa sai Rietrikki tilaisuuden käyttää hiljakkain kootut tietonsa. Kun joku sotakeino oli hänelle onnistunnut, niin ei kukaan siitä niin iloinnut kuin vanha enonsa; kävi niinkuin uudesta nuoreksi kelpo sisarensa pojan seurassa, ja tuhat kertaa siunasi sen päivän, jona oli palannut kotiin ja rakastetun sisarensa pojan tykö. Rietrikki puolestaan oli kokonansa enoonsa niin mieltynyt että olisi mennyt tuleen edestänsä.