IV.
Vuosia kului ja poika kasvoi voimakkaaksi nuorukaiseksi. Sotaleikit kylässä olivat la'anneet, ja Rietrikki auttoi isää maaviljellyksessä. Teki työtänsä koko päivän kaikella uskollisuudella, vaan näkyi päältänsä ett'ei koko sielullaan ottanut osaa askareihin. Eno ei ollut millänsäkään, vaan kehoitti häntä kestäväisyyteen ja uskollisuuteen. Mutta illalla jolloin päivän työ oli loppunut, kertoi hän silloin tällöin vielä jotain sotamies-ajoistaan, jota Rietrikki nyt niinkuin ennenkin, suurimmalla vaarinotolla kuulusteli ja huokaili silloin tällöin: "Voi, jos kuitenkin olisin sotamies."
"Hulluuksia Rietrikki!" oli äijällä tapana silloin vastata: "Rauhanajoissa on sotamiehen ammatti ainoastaan laiska elämä eikä kelpaa semmoiselle pojalle, kuin sinä. Vaan, kärsivällisyyttä lapseni. Puhutaan taas kaikellaisista kujeista ja ilkitöistä suurta kuningastamme vastaan, ja saat nähdä ennenkuin tiedämme hiiskaustakaan, niin meillä on sota. Elä toki usko, että toivon sitä; ei, sota on aina enimmille ihmisille vahingoksi; vaan, näeppäs, Rietrikki ennenkuin sallin että, muut korkeat herrat ja keisarit kuningastamme häväisevät tahdon tuhat kertaa kernaammin, että sotii ja hankkii itselleen tarpeellisen kunnioituksen. Sota on aivan pahaa, vaan paljoa haitallisempaa on sekä koko kansakunnalle että yksinäisille tulla sokaistuksi, pelolla alentaa itseän ja suudella sitä kättä joka lyö. Ennen kuolla ja tulla voitetuksi, kuin kärsiä häpeätä ja epäkunniaa!"
Niin lausui vanha alaupsieri ja Rietrikistä joka häntä kuulusteli kunnioituksella ihmetellen oli kaikki totta, minkä lausui.
Sillä välin kului taas vuosi, silloin saatiin yht'äkkiä kuulla sanoma, että suuri kuningas Rietrikki aseilla oli valloittanut Sakseni'n maan, ja että suuri sota oli saapuvilla Itävallan keisarinnan, Ranskan kuninkaan ja Venäjän keisarin kanssa. Vanha Rietrikki oli saanut tietää että nämät vallat ynnä Saksen'i oli niin sanoaksi pettäneet ja myyneet hänen, ja sentähden oli hän kohta näyttänyt heille, ett'ei hänen kanssansa käynyt näin leikitellä. Tämä uutinen löi Rietrikin sydämeen niinkuin ukkosen vaaja. Urhoollinen nuorukainen tuli ensiksi vaaleaksi, sitten punaiseksi, ja huomaamatta tuli hän sanoneeksi: "Nyt myöskin minun täytyy mennä joukkoon sotimaan kuninkaani edestä!"
Konrad katseli häntä kiiltävin silmin ja suostui siiheen, vaan äiti tuli ruumiinvaaleaksi, laski kätensä sydämelleen, niinkuin siinä olisi tuntenut tuskaa, ja puhkesi kyyneleisiin, huoaten: "sitä olen jo kauvan pelännyt."
Ukko Hammer oli kuitenkin aivan rauhassa ja sanoi ainoastaan: "Ensiksi meidän on odottaminen, onko kaikki totta, mitä ihmiset sanovat. En vielä sitä usko, sillä kuninkaamme on varovainen, niin ett'ei hän vähäsen asian tähden rupea riitaan koko maailman kanssa".
"Ole ääneti", huusi sitten Rietrikille, joka juuri aukasi suunsa jotain sanoaksensa, "ole ääneti ja älä syyttä saata murhetta äidillesi, ja myöskin sinä vuovari ole ääneti! Tiedän kyllä että olet pojan puolella, mutt'ei hän saa jättää huonettamme, sanon minä, sillä hän on ainoa lapsemme emmekä ole häntä täysikasvuiseksi ruokkineet, viholliselle kanoona ruuaksi."
"Mutta rakas vuovari," virkki Konrad, "jos poika pääsee kenraaliksi, arvaappas siis, minkä suuren kunnian hän on sulle tuova!
"Tyhjää lorua teidän kenraalimietteenne," sanoi suutuksissa ukko Hammer. "Sitä paitsi hänellä on jokapäiväinen ruokansa meillä, ja mitä muuta hän tarvitsee? Älkäät puhuko enää minulle sotatuumistanne!"
"Vaan hyvä isä!" sanoi Rietrikki rukoilevalla äänellä, "ei minulla enää ole ollenkaan lepoa kotona. Urholliset maamieheni sotiivat kuninkaansa ja isänmaansa puolesta, ja minun, joka olen nuori ja voimallinen, täytyy istua kotona takan ääressä ja käyttää lapiota kiväärin siassa. Minua harmittaa sielussa ja sydämessä, isäni, jos minun ainoastaan kaukana on katseleminen, enkä ollenkaan saa ottaa osaa sotaan ja voittoon!"
"Ja myöskin tulia ammutuksi!…" jatkoi isä vihaisella äänellä. "Vanhenen ja heikonen, Rietrikki," lausui hän tyynemmällä äänellä; "jos kaatuisit sodassa, kuka sitten pitäisi huolta vanhemmistas, jotka sinua ovat kasvattaneet vanhuudensa tu'eksi ja turvaksi. Onko sinulla sydäntä tehdä äidillesi surua ja mieli pahaa ja valmistaa hänen vanhuudellensa vaivaloisuutta ja köyhyyttä; totisesti et silloin enää olisi poikani!"
Rietrikki, jota isän kovat sanat syvästi liikuttivat, seisoi siinä syvimmässä tuskassa. Muuten pulskeat kasvonsa olivat menettäneet elävän värin, kyyneleitä juoksi niitä myöden ja huulensa värisivät liikunnosta. Ei kauvaa toki viipynyt, ennenkuin tointui ja tukahutti sielunsa palavimman toivon, joka kutsui häntä maineen ja urotöiden kentälle.
"Sinulla on oikein, isäni," sanoi hän surullisesti, vaan vakaalla äänellä. "Elämäni uhraan sinulle ja äitilleni enkä ikinä jätä teitä." Viimesiä sanoja sanoessaan, lankesi äänensä ja tuska tuli hänelle suureksi. Kiiruusti riensi hän ulos vapaasen ilmaan, meni syvälle metsään ja ilmoitti sille surunsa ja turhat toivonsa.
Eno Konrad surkutteli häntä ja sanoi kotvasen takaa: "Poika suree itsensä kuoliaaksi, hyvät ystävät, joll'ette anna hänen mennä, minne sielunsa halajaa. Hän on syntynyt sotamieheksi, sanon teille, ja myötään kadutte, jos väkisin pidätätte häntä kotona."
"Mutta, veikkoseni!" huusi äiti tuskalla, "kuinkas taidat meitä siitä moittia, että tahdomme pitää ainoan lapsemme hengissä?"
"Pitää hengissä," virkki Konrad suutuksissa. "Kuinka puhut! Lähetättekös hänen suoraan manalaan, jos annatte hänen mennä sotapalvelukseen? Jos kaikki kuulat sattuisivat, niin isoon aikaan ei olisi ollut sotamiehiä."
"Mutta sanon toki, ett'ei hän pääse pois!" sanoi ukko Hammer vakavasti ja tarkkaan. "Jos isänmaa olisi hädässä, niin puhuisin toisella tavalla, sillä Jumalalle, kuninkaalle ja isänmaalle kernaasti uhraamme rakkaimmankin, kuin meillä on. Vaan nykyään kuninkaamme on hyvillä jaloilla eikä puutu sotamiehiä, jotka sotivat edestänsä; siis ei enää sanaakaan asiasta. Vanhemmilleen ja heidän menestykselle on poika enemmän tarpeesen, kuin kuninkaalle, jok'ei tarvitse häntä. Ja nyt loppu!"
Nämät sanat nostivat kovan painon hellän äidin sydämestä ja hän hengitti keveämmin. Mutta vanha Konrad, joka sielusta ja sydämestä oli ollut sotamies, pudisti suuttuneena harmaata päätään, pisti piippuunsa ja katosi ulos ovesta sanaa sanomatta. Hän läksi istumaan lehtimajaan, ajatteli pitkän ajan itsekseen, puhalti suuria savupilviä ilmaan, nauroi välisti itsekseen, jonka jälkeen otsansa rypistyi ja hän puhui itsekseen kaikellaisia ymmärtämättömiä sanoja.
"Sotamies hänestä sittenkin tulee," sanoi hän viimein, lyöden maata puujalallaan. "Olisi hauska nähdä, kuka häntä siitä estää. Mutta mihinkä poika nyt on joutunut? Varmaankin on mennyt metsään. Ilma on kaunis ja matka ei erittäin pitkä; ei lie haitaksi, että minäkin vähäsen liikun."
Ukko nousi, kopisti piipun, pisti sen taskuun ja läksi matkalle. Kylässä kysellen, oliko joku nähnyt Rietrikin, sai tietää hänen menneen metsään päin.
"Kyllä hänen siellä tapaan," aatteli sotavanhus ja käydä nilkutti lähimmäisen kukkulan tykö. Sinne tultuansa pykäsi kuulustelemaan. Syvä huokaus sattui korvaansa; hän käänsi itsensä oikealle pensastoa kohden, ja katsoppa, siellä makasi Rietrikki puun alla ja oli niin vaipunut ajatuksiin, ettei hoksannut enon läsnäoloa, ennenkuin tämä pudisti olkapäätä ja sanoi: "Älä ole yksinkertainen, rakas Rietrikki! Ei mikään puu putoa ensi lyönnillä, ja joka kohta jättää kaiken toivon, kun vastatuuli puhaltaa silmiinsä, se ei ikinä joudu määränpäähän."
"Vaan, rakas eno, kaikki toivoni on kadonnut," sanoi Rietrikki murheellisena. "Olet kuullut, mitä isä sanoi. Silloin kun hän puhuu niin tarkkaan ja painavasti, niin on kaikki järkähtämätön tahtonsa, eikä kukaan ihminen maailmassa taida hänen tahtoansa muuttaa. Ei eno, mun kanssani on loppu! Jäänen rengiksi kaikkina päivinäni, sen siasta, kun muuten ansaitsisin kunniaa ja mainetta Preussian sotajoukossa."
"Minulla on jotain sinulle sanomista," jatkoi eno, kun Rietrikki oli ääneti, ja takin hiallansa hoksaamatonna pyyhki kyyneleen silmästänsä; "Jos olisin siassasi, niin panisin sänttini kokoon, ottaisin mukaan äyrit, jotka olen koonnut ja mitä muuta olen saanut enoltani ja sitten lähtisin keskellä yötä kylästä ja rientäisin suoraan Preussin armeijan tykö. Ymmärrätkö, Rietrikki; niin tekisin siassasi; jok'ei tahdo kuulla, sen täytyy tuntea, näytäppä nyt isällesi ja äitillesi että olet täysi mies ja varsin hyvästi taidat olla oma herrasi ja hallita itseäsi."
Pari minuuttia kiilsivät Rietrikin silmät tavattomalla kiillolla ja rohkeudella, kun eno esitteli hänelle pa'eta, asia, jota itse monta kertaa oli miettinyt; mutta pian sammui taas tämä sattumuksen kipinä, kun järkensä sai vallan tämän pahan tunnon yli.
"Ei eno," sanoi hän vakuudella, "semmoista surua en ai'o tehdä vanhemmilleni että salaa jättäisin huoneensa, että oikein pakenisin ja tahtoansa vastaan rientäisin kuninkaan lippujan alle. Se ei tuottaisi minulle siunausta; päin vastoin, pahatekoni oma-tunto seuraisi minua joka askeleella, ja niinkuin silloin olisin huono lapsi, niin minusta myöskin tulisi huono sotamies. Ei, eno, jok'ei kunnioita isäänsä ja äitiänsä, hänestä kääntää Herra pois kasvonsa, eikä hänelle käy ikinä hyvin, ei tässä eikä tulevassa maailmassa".
Näitä sanoja vastaan ukolla ei ollut mitään sanomista. Muutaman silmänräpäyksen katsasti kummastuneena nuorukaista, tarttui sitten käteensä ja sanoi epäilevällä katsannolla: "Rietrikki, kun kaikkia mietitään, niin sinulla on kaikessa totta ja olet viisaampi kuin minä, vanha enosi, joka olen maailmaa niin paljon koetellut. Toden totta luulen että sinusta tulisi yhtä hyvä saarnaaja kuin sinusta on tuleva hyvä sotamies; sillä sanat juoksevat suustasi niinkuin olisit niitä jo ennen miettinyt. Sen ohessa ole murheeton, ei auta itkeä ja porata poikaseni, kun tulee aika tulee myöskin neuvoa, ja aikaa on vielä kyllä; sota on nykyään alkanut ja niin totisesti kuin nimeni on Konrad, tulee sinusta lopulta toki sotamies!" Rietrikki antoi kernaasti lepyttää itseänsä, varsinkin kun hänen järkevä päänsä ja puhdas sydämensä auttoivat häntä voittamaan kaikkia tuskia, jotka alussa olivat sortaneet ja uhanneet kokonansa voittaa hänen. Hän jutteli vielä kotvasen enon kanssa Itävaltalaisista, Venäläisistä ja muista kansoista, joidenka kanssa juuri Rietrikki oli sodassa ja riemuitsi, kun ukko yksipuolisessa innossaan pahasti sokasi heitä kaikkia ja katsoi heitä huonoiksi, pelkääviksi kansoiksi, joita vanha Rietrikki kyllä tiesi kurittaa.
"Mutta katsos Preusialaiset," jatkoi vanha sotilas kiiltävin silmin, "ovat toisellaisia miehiä; eivät pelkää itse piruakaan. On toki niidenkin joukossa jokuu pelkuri, mutta ydin on hyvä, ja kun vanha Rietrikki käskee: eteenpäin marsikaat, silloin minulla olisi halu nähdä, mikä rykmentti tekisi vasta-rintaa meidän sotilaille. Niin, niin Rietrikki saathan vielä kerta itsekin nähdä kuinka asia on, ja muista silloin sanojani, eikö minulla ole oikeus! Vaan käykäämme nyt täältä, aurinko laskee ja äidillä on varmaan ehtoollinen valmiina, emme saa antaa hänen odottaa aivan kauvaa, muuten luulee meidän kummankin lähteneen tiehemme ja nyt paraillaan marsivan armeijan tykö."
Ukko nauroi hyvämielisesti, ja Rietrikki nousi tanterelta auttaaksensa enoa, jonka puujalan tähden oli vaikea nousta omin voimin. Sitten kävivät ääneti kukkulaa myöten alas, kylän läpi kotiin, missä heitä odotettiin tuskalla, etenkin äidin puolelta. Ääneti kävivät pöydälle, joka jo oli valmiina ja söivät ehtoollisensa, sanaakaan virkkamatta sodasta tai Rietrikin turhista toiveista. Viime-mainittu oli erittäin äänetöin, ja meni aikasemmin, kuin tavallisesti makuulle. Sydämmensä oli niin täynä, että pelkäsi sen viimein tulvaavan, ja sentähden tahtoi hän kernaimmin yksinäisydessä mietiskellä vähässä kammarissaan. — Äiti katsahti murheellisesti hänen peräänsä, ja isä sanoi epäilevällä katsannolla: "pelkään saavamme kuulla jotain ikävätä pojasta; niin erikummaisena, kuin hän tänäpänä on ollut, en ole ikänä häntä nähnyt".
Vanha sotilas korotti olkapäitään ja virkki puoleksi kuuluvalla äänellä: "oma syynne! miks'ette anna hänen saada pitää tahtoansa, vaan pidätätte häntä väkisin. Hän tosiaan ei ole luotu kaikkina päivinänsä kiinitettäväksi maa-tilkkaan, jonka päällä on syntynyt. Vaan odottakaa vain! kyllä Herra tietää minkä tekee! — Jos hän tahtoo auttaa Rietrikin määrän päähän, niin ette taida sitä estää! — Hyvää yötä!"
Konrad nousi ylös ja käydä nilkutti kammariinsa. Myöskin vanhemmat menivät levolle; vaan kauvan viipyi ennenkuin äiti nukkui, sillä ei tainnut olla poikansa päälle ajattelematta, ja siitä että hänen innollinen halunsa ei tainnut tulla täytetyksi teki hänelle niin pahaa, että vuodatti katkerat kyynelet. Kernaasti olisi antanut hänen lähteä joll'eivät katkera eron hetki, pitkä poissa-olonsa ja sodan uhkaavat vaarallisuudet ja hirmut olisi häntä pelättäneet. Niin äitillinen lempeys soti kovan sodan, siksi että viimein hellä uni muutamaksi tunniksi saattoi unohdukseen kaikki tuskat ja katkeruudet.