V.
Talven alussa lensi sanoma niistä voitoista, joita suuri Preusian kuningas Rietrikki Lowositsin ja Pirnan tykönä oli hankkinut itselleen vihollistensa yli. — Koko Zettwit'zin kylä vastaanotti ilolla tämän sanoman ja ainoastaan Rietrikki oli murheellinen, kun ei ollut olluna muassa, ja kun kätensä ei saanut olla kuninkaalle avuksi. Vaaleana ja äänetönnä käyskenteli hän ympäri, ja vaikk'ei sanaakaan virkannut surustaan tai salaisista toiveistaan, taisi toki itsekuki perheessä nähdä päältään että oli alinomaisessa surussa. Seuraavan kevään ja kesän toimitti hän niinkuin tavallisesti askareitansa, vaikk'ei samalla ahkeruudella kuin ennen; ajatuksensa eivät olleet työssä, vaan lensivät yltä ympäri ja työskentelivät varsin toisten asiain kanssa, kuin kyntämisen, kylvämisen ja sadon kanssa. Kasvonsa tuli aina vaaleammaksi, ruumiinsa laihemmaksi ja voimattomammaksi ja selkiästi näkyi että joku salainen mato närhi elämänsä sisimpää juurta. Äiti hoksasi sen kauheudella, mutta kuu Rietrikki ei sanaakaan virkannut siitä mitä tapahtui sydämessään, niin myöskin hän oli ääneti, niinkuin olisi pelännyt että ainoa sana taitaisi herättää Rietrikin sydämessä salatun kipinän täyteen liekkiin. Myöskin isä ei virkkannut, vaan vanha eno piti usein, kun Rietrikki ei ollut lässä, heille kovat rangaistus-saarnat.
"Nyt olette yksipäisyydellänne matkaan saattaneet kummallisia asioita", sanoi hän kerran. "Tahdotte kernaasti pitää pojan hengissä ja luulette sen käyvän paraiten laatuun siten, että salaatte hänen vihollisen hauleilta. Vaan mitä olette sen kanssa voittaneet? Ettekö näe että poika laihtuu? Kauaa ei hän enää kestä ja sanon teille että, joll'ei täällä pian tapahdu muutosta asiassa, niin tulette katkerasti katumaan yksipäisyyttänne. Jos olisitte kohta antaneet hänen mennä vanhan Rietrikin tykö, niinkuin toivoi, niin olisi hän nyt terve ja raitis ja kentiesi upsieri; sillä sen varmaankin luulen, että hän tulee mainioksi, niinkuin aina olen sanonut. Siis käännäittää nyt toisaalle, hyvät ystävät, ja antakaa hänen mennä; vielä on aika, mutta vuoden ja päivän takaa varmaan on myöhäistä!"
Äiti itki ja epäili mitä päättäisi asiassa, sillä kuinka hyvänsä päätti, oli aina edessään kauhia näkö. Mutta isä piti kiini entisestä tahdostaan ja sanoi: "pojan täytyy jäädä kotiin! Halunsa sota-ammattiin ja sotamies-elämään kyllä autauu, kun tulee vanhemmaksi ja järkevämmäksi. Ja senlaisesta halusta ei kukaan ihminen vielä ole kuollut; ihmeellistä olisi, jos Rietrikkimme olisi ensimmäinen jolle niin sattuisi. Siinä asiassa taidatte olla murheetonna. Kuitenkin poika jää kotiin, niinkuin olen sanonut; ja nyt loppu!"
Vanha eno virkki pari sanaa harmista, pisti piippuunsa ja sytytti sen, kävi pellolle ja alkoi savuja vetämään, niinkuin tahtoisi peittää koko maailman tupakkasavuun. Ukko Hammer, joka akkunan läpi näki, kuinka vuoveri murisi, ymmärsi siitä hyvin, kuinka vihastunut hän oli, vaan siitä ei huolinut; ei aikonut hiuskarvaakaan peräytyä siitä, minkä oli kerta sanonut, vaikka vanha sotilas joka päivä polttaisi naulan tupakkaa. — Sillä välin sai Rietrikki enolta tarkkaan tietää mitä isä oli virkannut. Hän huokahti, tuli aina hiljemmäksi ja surullisemmaksi, vaan ei ollenkaan valittanut, eikä sanallakaan suruansa ilmiantanut, jota olisi taittu pitää sielunsa korkeimman toimen ilmoittajana. Hän vaarinotti vakaasti ja tarkasti käskyn: sinun pitää isääsi ja äitiäs kunnioittaman! — ja siihen luki myöskin totteliaisuuden. Koetti siis aina syvemmäksi sydämeensä vaivuttaa halunsa. Kokonansa toki ei onnistunut, sillä kunnian ja maineen toivo oli aivan voimallinen sisässään, vaan taisi toki jossakussa määrässä rakastetun äitinsä silmiltä salata sydämensä surun ja myöskin tämä asia oli hänestä voitto, jot'ei ollut halveksiminen ja joka toden takaa oli hänelle joksikuksi turvaksi ja rauhaksi.
Semmoisten tapausten alla sattui 1757 vuoden syksy ja talvikuukaudet; ja Schlesiaan, joka tähän asti joksikin oli ollut rauhoitettu sekamelskeistä, marssi Preussialaisia ja Itävaltalaisia rykymentejä toinen toisensa jälkeen. Näytti niinkuin tulisi tapahtumaan joku päätappelu. Niin tapahtui eräänä päivänä marraskuussa, että Rietrikki varhain aamulla ryntäsi sisälle vanhempiensa tykö ja kertoi melkein äänetönnä, että toisella puolen kukkuloita oli kuullut kaukaa kanoonain jyskettä. Ukko Hammer ei ollenkaan uskonut, sillä ei tiennyt, että sotamelske nyt oli muuttanut niin liki koti kyläänsä, mutta Rietrikki väitti kiveen kovaan, ett'ei ollut erehtynyt ja eno, joka pojan ensi sanoja virkkaessa oli kiiruhtanut ulos asiasta selkoa saamaan ja joka nyt palasi, teki kohta asiassa päätteen.
"Että kuninkaamme on joutunut tappeluun vihollisiensa kanssa, on epäilemätön asia," sanoi hän, "toki lienee ainoastaan kahakka eikä päätappelu, sillä semmoseksi on kanoonan jyske aivan heikko. Tahtoisin, Rietrikki, että tekisimme niin, että näkisimme tappelun likemmältä."
Juuri näissä sanoissa ilmestyi Rietrikin salainen toivo, ja epäilyksettä oli hän valmis enoansa seuraamaan. Murheellinen äiti kyllä oli asiata vastaan, vaan isä kohta suostui, ja kuiskasi eukolle korvaan, että paras keino poikaa sotahalustaan lääkitä oli juuri antaa hänen likemältä katsoa sodan hirmuja. "Annappa hänen omin silmin nähdä", sanoi hän, "kuinka verisellä kentällä niin sanoakseni hirmuinen arpaheitto heitetään ihmisten hengistä; annappa hänen nähdä, kuinka rivittäin kuolleina kaatuuvat ja kuinka haavoitetut turhaan apua pyytävät, niin sota-unennäkönsä kyllä haihtuvat, niinkuin sumu ja poika istuu mielellä kotona vanhempiensa tykönä. Annappa hänen mennä, vaimoseni! Kyllä saa muuta nähdä, kuin iloiset sotaleikit, joita pojat laskevat kotona kylässä."
Semmoisia syitä vastaan äitellä ei ollut mitään sanomista; pyysi ainoastaan veljeänsä pitää tarkkaa vaaria Rietrikistänsä, ja antoi sitten kummankin Herran nimessä lähteä matkalle.
Miehuullisesti matkusti nyt Rietrikki enonsa sivulla sotakentälle päin; sydämensä sykki taajempaan, kun kuuli jonku kanoonapamauksen ja tuskamaisesti pelkäsi koko metelin loppuvaksi, ennenkuin pääsivät perille.
"Sen puolesta voit olla murhetonna, poikaseni", vastasi ukko kylmäverisesti. "Tunnen joksikin tappelukentän, jossa tappelevat ja paikka on niin sopimaton, ett'ei tappelu juuri äkkiä pääty. Päästyämme kukkuloille, jossa on hyvä näköala, taidamme kohta tarkkaan saada tietoa kuinka asiain laita on."
Niin pikaisesti, kuin sotavanhuksen puujalan tähden mahdollinen oli, käytiin kukkulalta kukkulalle, siksi, kuin seisoivat sen päällä joka oli likinnä tappelukenttää. Hengästyneinä pitkän vaivaloisen marssin jälestä, silmäilivät he nyt, tutkien, kedon yli; siellä kamppaili kaksi väkevää armeijaa, Itävaltalainen ja Preussialainen, toistensa kanssa. Paljon eroavaisista vaatepuvuista taittiin helposti eroittaa sotivat riitapuolet ja ei kauaa viipynytkään ennenkuin Rietrikki tarkalla näöllään ja enon antamilla tiedoilla jo oli tutustunut sodan käynnin kanssa. Siellä ja täällä jyskivät patterit vihollista vastaan ja peittivät ajottain osan tappelukenttää kruutipilviin, jotka raittiit tuulipuuskat taas hajottivat. Tuolla marssi taaja osasto Preussialaista jalkaväkeä vihollisen keskikohtaa vastaan, vaan kova kiväärinvalkea pysäytti sen, ja koko linjaa myöden ammuttiin ehtimiseen järkähtämättömiä Itävaltalaisia vastaan. Ehtimiseen jyski kanoonatuli ja kuulat lensivät molemmin puolin kuoleman ennustajina. Monta sqvadroonaa ratsuväkeä lähetettiin Preussialaisille rykymenteille avuksi auttamaan päälle-ryntämisessä, vaan salaman pikaisuudella heittäytyi muutama Unkarilainen ratsuväki-rykymentti ensimmäisten eteen ja siitä syntyi tappelu, jossa välistäin yksi, välistäin toinen oli voitolla. Viimein Preussilainen ratsuväki peräytyi hyvässä järjestyksessä, suojeltuina battereiltansa, niin että Itävaltalaiset eivät uskaltaneet heitä seurata, ell'eivät tahtoisi tulla karteschi-tulelta ammutuiksi, ja jalkaväen oli nyt sotiminen varsin avutta.
"Eno", huusi äkkiä Rietrikki, jonka posket ja silmät punottivat sotahalusta, "miks'ei Preusialainen ratsuväki riennä suon läpi ahon takapuolella ja karkaa vihollisen selkään? Tuokiossa saattaisi murhaavan batterin äänettömiksi ja heittäisi vihollisten koko keskikohdan nurin, jolla jo edestäpäinkin on niin voimallista karkausta vastustaminen. En voi ymmärtää kuink'ei päällikömme tottunut silmä huomaa tätä seikkaa!"
"Tietysti ovat sitä jo koettaneet ennen," vastasi ukko järkevästi, "vaan ei lie onnistunut, sillä vaikeata on päästä suon läpi, ja ainoastaan muutamia ihmisiä on näillä tienoilla, jotka sen tarkemmin tuntevat. Mutta myönnän kyllä, poikaseni, että, jos esityksesi toteentuisi, niin tappelu varmaan puolen tunnin takaa päättyisi eduksemme."
"Eno! mun täytyy kohta lähteä ja puhua päälikölle siitä!" huusi Rietrikki levottomalla innolla. "Katsoppa vain, nyt alkaa myöskin jalkaväkemme peräytyä! Totisesti, joll'ei neuvokasta keinoa keksitä, niin päivä meikäläisiltä on mennyt hukkaan!"
"Jää tänne, sanon minä! Eläkä koetakkaan liikkua paikastasi!" sanoi eno, aina eteenpäin silmäillen kenttää. "Äitisi on käskenyt minun pitää sinusta vaarin."
Vaan, ennenkuin ukko oli puheensa lopettanut ja ehtinyt katsoa taakseen, juoksi Rietrikki jo täydessä vauhdissa mäenkukkulaa alas ja riensi suoraan erään ratsuväki-osaston tykö, joka seisoi toisella kukkulalla. Täällä luuli itse päälikön olevan, joka johti koko tappelun, eikä kauaa viipynytkään, ennenkuin Rietrikki sai tietää kuka oikea päällikkö oli. Tämä istui liikkumatta hevosensa selässä, joka oli uljas hiirikko; katsellen kiiltävin silmin tappelu-kentälle päin antoi hän silloin tällöin suullisesti käskyjä käskyläisilleen, jotka silloin kauhealla vauhdilla kiiruhtivat kentän ylitse ja kohta, kuin olivat ehtineet asianomaiselle käskyn-haltialle esittää päällikön antamat käskyt, nähtiin joka kerta uudet liikunnot ja temput, jotka joko matkaan saattivat erinäisen seurauksen tahi kumminkin antoivat uuden vauhdin sodan menolle. Rietrikkimme joka oli paljon hengästynyt äkkisestä juoksustaan, hengähti ensin vähän aikaa ja tarkasteli sillä välin päällikköä tarkemmin. Hän istui liikkumatonna korkean hiirikkonsa selässä ja vaatepukunsa ei ollut likimäärinkään niin loistava, kuin kenraaliensa ja apulaistensa, jotka kunnioituksella odottivat käskyjänsä. Toki kiilsi iso tähti rinnalla, ja koko olentonsa, koko katsantonsa ilmoittivat hänen syntyneen sotapäälliköksi. Hän näytti joksikin vanhalta. Vartensa oli hoikka ja vähäsen käykässä, kasvonsa, jotka kuvasivat hänen nerokkaan sielunsa, olivat syvissä rypyissä ja näyttivät vähäsen tuikeilta, vaan suurista sinisistä silmistään kiilsi vielä nuoruuden into, ja niin tulinen ja läpikäyvä oli silmä-iskunsa, että Rietrikki oikein pelästyi, kun äkkiä huomasi sen häntä tarkastelevan.
"Kuka olet?" kysyi päällikkö nuorukaista lyhykäisesti ja tuimasti.
"Mitä sinun on asiaa?"
Rietrikki rohkeni kohta astua päällikön eteen, otti kunnioituksella lakin päästänsä ja sanoi: "Herra sotamarsalkki tai kuka lienette, tahdon ainoastaan esitellä teille jotakin.
"Puhuppa siis, mutta lyhykäisesti! Näetsä, ett'ei minulla ole paljon aikaa."
Lyhykäisesti, niinkuin sotapäällikkö käski, kertoi Rietrikki nyt mitä oli nähnyt mäenkukkulalta ja koetti taivuttaa häntä lähettämään osaston ratsuväkeä suon läpi vihollisen selkään.
Nähtävällä kummastuksella katseli päällikkö kaunista, vilkasta nuorukaista halvassa liinatakissaan, sieppasi liivitaskustaan nuuskitoosan ja nuuskasi kerta toisen jälkeen, minuutissa sanaakaan virkkamatta.
"Kuka on sinulle sanonut että äkkinäinen karkaus vihollisen selkään päättää tappelun?" kysyi hän viimein.
"Voi kummaa," sanoi Rietrikki, "sen sanoo paljas järki ja sen ohessa olen vakaa asiasta, sillä vanha enoni, joka kauan on palvellut suurta, rakasta kuningastamme, on suostunut esitykseeni."
"Niin, niin, esitys on hyvä!" sanoi päällikkö ystävällisesti, "olisi jo tehtynäkin, joll'ei olisi melkein mahdotonta päästä tuon kirotun suon läpi; sekä hevoinen että mies vaipuvat ruoppaan."
"Jos tahdotte antaa minun johtaa marssia" huusi Rietrikki innokkaasti, "niin annan pääni, joll'emme puolen tunnin takaa ole vihollisen takana."
Päällikkö katseli taas nuorukaista ja tarkasteli häntä pää-laesta aina varpaasen innokkailla silmillänsä.
"Oletko jo ollut sotapalveluksessa?" kysyi hän sitten äkkiä.
"En vielä," vastasi Rietrikki alakuloisella katsannolla.
"Voi toki, tahtoisin mielelläni sotia suuren kuninkaamme edestä, mutta vanhempani eivät suvaitse. Eikä siis käy laatuun; sillä jos'ei kunnioita isäänsä ja äitiänsä, hänelle ei käy ikinä hyvin!"
"Noh! Noh! kyllä vielä neuvo keksitään," sanoi päällikkö ja taputti Rietrikkiä olkapäälle. "Nyt tahdon kuitenkin sinun antaa näyttää rykymentille tien. Adjutant Redern, astukaa alas; jättäkää hevosenne tälle pojalle. Majuori Ziethen! teidän on vieminen käskyni kenraali Klewitz'ille, että hän puolella ratsuväellä nyt kohta lähtee tänne ahon vasemmalle puolelle, toinen puoli jääköön paikalleen jalkaväelle suojelukseksi."
"Nyt marsch!" Sitten taas kääntyi hän Rietrikkiä päin, kysyen:
"Taidatko ratsastaa."
"Kyllä, herra!" oli vastaus. "Kyllä moni irstainen varsa minun on heittänyt tanterelle, mutta kyllä sen lopulta tein kesyksi."
"Nouseppa siis selkään ja jää tänne niin kauaksi viereeni."
Miehuullisesti nousi Rietrikki hänelle jätetyn kauniin, tulisen hevoisen selkään, ohjasi sitä vakaalla kädellä, kun alussa tahtoi ponnistella, ja katseli nyt tarkasti päälikön sivulla sotamelskeen pitkitystä.
Vielä taisteltiin alinomaa vaihtelevalla menestyksellä ilman päätteellistä seurausta. Itävaltalaisten keskuus piti vielä paikkansa järkähtämättömällä urhoollisuudella eikä yhtä urheain preussialaisten rykymenttien ponnistus tainnut heitä paikailtaan ajaa. Sen lisäksi lähetti vihollinen vielä yhtä päätä yhden rykymentin toisen perästä tuleen, kun sitä vastaan preussialaisten koko päävoima jo monta tuntia oli taistellut, mitään apua saamatta.
"Varmaankin on ratsuväen nyt jo aika käydä tappeluhun, joll'emme tahdo tulla häviölle," sanoi päällikkö tulisesti.
"Lähteös nyt poikani matkalle, ja näytäppä että käytät itses miehen tavalla, muuten piru sinun elävältä syököön! — Marsch!"
"Ilman sapelitako herra?" kysyi Rietrikki. "Entä jos täytyy hakata?"
"Niin, oikein! Minua ilahuttaa että myöskin sitä ajattelet… Lainatkaa hänelle sapelinne, majuori Ktutzov! Luulen ett'ei poika sitä häväise. Ja kuuleppa, Rietrikki, et saa tappelu-tannerta jättää, ennenkuin olen enemmän ehtinyt kanssasi puhella. Ymmärrätkös sitä? Vanhempasi tahdon myös nähdä. Ja nyt, Jumalan nimeen! hyvästi!"
Sanomattomalla mielellä viittasi päälikkö kädellään jäähyväisiksi ja kunnioittavan, sotatieteellisen honnöörin tehtyä riensi Rietrikki irstaisen hevoisensa selässä kentän yli ja minuutin takaa oli hän ehtinyt sinne, missä ratsuväki odotti hänen johtoansa. Hän lähti kohta kenraali Klewitz'in tykö, jolle muutamalla sanalla antoi tiedon, että marssi kohta alkaisi.
"Vaan oletteko myös vakaa asiastanne, poikani?" kysyi epäilevästi vanha harmaapää kenraali. "Ajatteleppas, että kaikkein meidän menestyksemme ja vielä enemmänkin tulee sen päälle kuinkas näytät tien."
"Luottakaa minuun, herra kenraali," vastasi Rietrikki kunnioituksella. "Minä tunnen suon joksenkin tarkkaan, ja johdatan teitä niin, ett'eivät hevoiset pahimmissakaan paikoissa vajoa polviin asti."
Rietrikin rehellinen katsanto tuotti uskallusta. Kenraali järjesti retken, ratsasti itse etunenässä Rietrikki sivullaan ja suurella vauhdilla lähdettiin suohon-päin.
Rietrikkimme ei ollut luvannut enempää, kuin taisi täyttää. Useimmissa paikoissa ei ruoppa mennyt kavioinkaan yli ja pahimmissa ei täyteen polviinkaan saakka. Puolessa tunnissa pysähtyi ratsuväki itävaltalaisten takana, jotka eivät vähintäkään sitä aavistaneet, varsinkin kun luulivat suon aivan mahdottomaksi läpikäydä; ja Rietrikki kuiskasi nyt vanhalle kenraalille korvaan: "Vivat! tappelu on voitettu!"
"Kyllä, kiltti poikani! Jumalan avulla!" vastasi Klewitz. "Vaan jääppä nyt tänne, sillä nyt annan soittaa päälle-karkaamaan.
"Jos suvaitsette, niin tahdon kernaammin olla sivullanne," virkki Rietrikki, lieskuvalla silmän-iskulla. "Jo kauvan olen toivonut päästä sotimaan kuninkaani ja isänmaani vihollisia vastaan"
"Hyvin puhuttu urhea poikani! Näen kyllä, ett'et tahdo jättää mitään puolitekeiseksi. Lähtekäämme siis Jumalan nimeen! Eteenpäin pojat! Puhaltakaa rynnäkkö! Hurraa!"
Urhokkaan ukon into tarttui myös kohta joka erityiseen ratsurihin. Jok'ainoa aavisti rynnäkön tärkeyden ja jok'ainoa tunsi itsessään että mieluisemmin tahtoi kuolla, kuin peräytyä tappelu-tantereelta. Trumpeetit kaikuivat, upserien korkeaääniset komentosanat vastasivat niitä ja rykymentit riensivät niinkuin nuolet myrskynä vihollisen keskikohtaa vastaan. Preussialainen päällikkö oli tehnyt kaikki sopivat valmistukset täksi tärkeäksi hetkeksi. Kohta ratsuväen rynnättyä vihollisen selkään astui koko preusialainen sotajoukko yhtä haavaa esiin. Kaikki linjat, jotka ennen liikkumattomina olivat seisoneet tulessa, riensivät eteenpäin. Ratsuväki riensi esiin, koko tykistö pyöri jyskeellä savulla peitetyn kedon yli ja pysähtyi vihollisen likeellä sellaisella paikalla, jossa taitaisi matkaan saattaa suurimman hävityksen. Vihollinen hämmästyi; väen paljoutensa ei häntä enää pelastanut; kauhea rynnäkkö, joka oli niin äkkinäinen ja yhtäaikainen joka taholta, se otti heidän ymmärryksensä, ja kun sen lisäksi vielä havaitsi että takaakinpäin uhattiin niin sekasohina tuli yleiseksi. Äkillinen pelko heikensi entisen urheutensa; enimmän pelästyneet heittivät pois aseensa ja huusivat: "Pelastakoon itsensä ken taitaa." Tuokiossa loppui kaikki järjestys, eitä mikään komento auttanut, ei myöskään taittu erottaa päälysmiesten käskyjä ja viidessä minuutissa oli vihollinen samalta sotatantereelta, jota äsken niin miehuullisesti puolustivat. Taistellus varsin loppui ja nyt alkoi takaa-ajaminen. Ratsuväki otti silmänräpäyksessä vihollisen batterit, joidenka hoitajat, kun paetessaan tekivät vastarintaa, armotta tapettiin. Tuhansittain vihollisia otettiin vankiksi ja melkein yhtä monta kaatui vainojien miekoilla; vähin osa pääsi pakoon. Preusialaiset saivat täydellisen voiton voimakkaamman vihollisen yli.
Vasta tunnin päästä palasivat ne rykymentit, joita Rietrikki oli seuranut tappellutantereelle. Veri juoksi vähäisestä haavoituksesta vasemmassa käsivarressa, mutta siitä ei huolinut, vaan kasvonsa loistivat voitto-ilosta sen ylitse, että esityksensä onnellisesti oli päättynyt. Vanha kenraali Klewitz, jonka rinnalla hän alinomaa ratsasti, katseli silloin tällöin hyväntahtoisesti nuorukaista, jota tämä ei toki havainnut. Sillä tavoin joutuivat sille kohtaa tannerta, missä ylipäälikkö oli ja anteli joukon lentosanomia, joita muutamat ratsumiehet vastaanottivat ja salaman pikaisuudella veivät joka taholle voittoa ilmoittaaksi. Päälikön läheelle olivat useemmat rykymentit pysänneet ja Rietrikillä oli tilaisuus silmäillä tappelu kenttää, joka näöltänsä oli erittäin kirjava. Siellä ja täällä seisoi joukko sotamiehiä, pitäen silmää aseettomista sotavangeista, joidenka luku joka minuutti eneni. Tohtoorit ja haavalääkärit kulkivat tantereen yli, hakien haavotettuja, joille antoivat apunsa, jos olivat ystäviä tai vihollisia. Aseita, rikkeimiä tykkejä, kaatunneita ihmisiä ja hevoisia makasi sekaisin, todistaen suurta sekaannusta ja kauhistusta. Niin kauas kuin silmä kannatti, nähtiin vielä pakenevia vihollisia takaa-ajavia preusialaisia. Siellä ja täällä kaikui vielä kivärin pamauksia, kun vihollinen koetti tehdä vastarintaa, vaan ei kauvaa kestänyt. Lähettiläisiä lähetettiin joka taholle käskemään laa'ta takaa-ajamasta. Rykymentit jotka olivat vihollista ajaneet takaa palasivat nyt tappelukentälle ja järjestivät itsensä hyvään järjestykseen. Vihollisilta otetut kanoonat ja kruutivaunut ynnä muuta koottiin yhteen paikkaan ja järjestys näytti taas tulevan äärettömän sekasorron siaan.
Rietrikkimme, joka vielä alinomaa uuteliasti silmäili, mitä tapahtui ympärillään, tunsi yht'äkkiä; että joku tarttui käsivarteensa ja sai nähdä vanhan Kenrali Klewitzin joka lyhykäisesti, vaan ystävällisesti kehoitti häntä tekemään hänelle seuraa. He ratsastivat päällikön tykö, joka nyt istui kenttätuolilla suuri rumpu edessään ja kirjoitti paraikaa viimeiset lentosanomat. Heti lopetettuansa nousi hän ylös ja kiiruhti kenraalin ja Rietrikin tykö, jotka olivat astuneet hevostensa selästä ja nyt kunnioituksella olivat muutaman askeleen päässä. Taputtaen ystävällisesti kenraalia olkapäälle sanoi hän:
"Olette Klewitz, tässä tappelussa käyttäineet hyvin! Miehen tavalla kävitte vihollisen kimppuun ja urhokas rynnäkönne päätti tappelun. Kiitän teitä, kenraali!"
"Pyydän anteeksi, Teidän Majesteettinne," vastasi Klewitz, jolloin Rietrikki tuli aivan hämmästyksiin tästä kenraalin puheesta havaittuansa, että seisoi kuninkaansa edessä, "pyyhän anteeksi! Tämä ylistys ei tule minuun, vaan tämän urhokkaan nuorukaisen osaksi, jok'ei ainoastaan vahingotta näyttänyt meitä suon läpi, vaan myöskin älyllänsä ja urhoollisuudellaan pelasti henkeni. Sotametelin alla tulin käsikahakkan kahden kyrassierin kanssa ja minä vanha mies en suinkaan kauaa olisi tainnut taistella niitä vastaan, joll'ei nuori seurakumppanini olisi tullut kun myrsky ja paiskanut maahan viholliseni, jota tehdessä itse tuli haavoitetuksi, vaan ei siitä huolien voi minun takasin armejan tykö. Tämä oli Itävaltalaisten viimeinen vastarinta; kohta sen jälkeen pötkivät pakoon. Vaan täydellistä voittoa en olisi nähnyt, ell'ei tämä poika olisi ollut."
Kuningas seisoi liikkumatta paikallaan, vaan nuuskasi ehtimiseen, silmäillen silloin tällöin Rietrikkiä, joka ujona ja punastuneena tuskin uskalsi silmiänsä maasta nostaa.
"Harmillista!" sanoi kuningas viimein, "tuo olisi hyvä sotamies! vaan ei pääse siksi; vanhemmat eivät suvaitse. Tyhmyyksiä! Juuri semmoisten miesten puuttessa olen. Minun täytyy itse puhutella vanhempia".
Joutuisasti antoi hän vielä muutamia käskyjä sotajoukon kokoamisesta, järjestämisestä, ja lähtemisestä pää-armeijan tykö, jonka pää-lepopaikka oli kauempana etelässä ja nousi sitten taas hiirikkonsa selkään, käskein muutamia adjutantia seuraamaan.
"Ei meillä ole mitään enää täällä tekemisiä" sanoi hän. "Meteli on loppunut ja takaa-ajamisesta ei ele mitään hyötyä. Päätappelu tulee piakkoin tapahtumaan; se on päättävä kuka jää Schlesian herraksi. Tulkaa kanssani, Klewitz ja sinä, Rietrikki, vieppä meitä suorimpaa tietä kylääsi. Minun täytyy tuntea niin uljaan pojan vanhemmat".
Melkein hourupäisenä kunninkaan armollisesta käyttäimisestä ja ennakolta jo mielissään kuninkaan käynnistä vanhempiensa tykönä jonka seurauksen aavisti, hyppäsi hän rajusti hevosensa selkään ja vei Hänen Majesteettinsa ynnä seuraajansa lyhintä ja parasta tietä vanhempiensa tuvan tykö. Tänne oli myöskin vanha eno jo palannut, kun mielestään oli nähnyt sisarensa pojan ajavan vihollisia takaa ja kertoi juuri par'aikaa, mitä kummia Rietrikki oli matkaansaattanut tappellutanterella. Mutta silmäiltyä ulos akkunasta lopetti hän yht'äkkiä kertomuksensa ja sanoi: "mutta mitäpä nyt puhelen! Tuollapa poika tulee ratsastaen, ja — totta vieköön! — jälessänsä tulee Hänen Majestettinsa, armollinen vanha Rietrikkimme koko seuransa kanssa. Valmistaitkaa nyt vastaanottamaan, hyvät ystävät! Sillä juuri teille, eikä muille kuningas tulee!"
Rietrikin vanhemmat hämmästyivät niin tästä odottamattomasta tulosta, ett'eivät kohta tainneet tulla järkiinsä. Ennenkuin olivat päässeet hämmästyksistään, astui suuri Rietrikki jo kauniisen kammioon, silmäili ympäri, tarkastellen, ja ymmärsi kohta kysymättä, että oikeat henkilöt oli edessään.
"Ukko Hammer", sanoi hän, lähestyessään häntä, "olette varmaan aika mies, kun olette tuommoisen uljaan pojan kasvattaneet. Poika kunnioittaa isäänsä ja äitiänsä ja tietää totella. Vahingoksi, ette anna hänen tulla sotamieheksi! Minä olisin muuten mielelläni tahtonut häntä. Tarvitsen semmoisia miehiä. Juuri semmoisia olemme paitsi. Vaan en tahdo teitä pakottaa, ukko Hammer. Te olette isäntä perheessänne eikä siinä asiassa kuninkaallannekaan ole mitään sanomista."
"Voi Teidän Majesteettinne!" huokasi vanha Hammer, kuninkaan hyvyydeltä voitettuna, ja vuodattaen isoja itkukyyneleitä sanoi hän: "Jos poika kelpaa joksikin, ottakaa häntä Herran nimessä! Jumalan, kuninkaan ja isänmaan edestä ei mikään saa olla meille kallisarvoista."
"Mutta mitä te asiasta sanotte, akka pieni?" sanoi kuningas ystävällisesti kääntyen akan puoleen. "Suvaitsetteko myöskin hyvällä tahdolla, että poika lähtee?"
"Kyllä, ja siunauksella kaupan päälle," vastasi äiti hellällä, vaan joksenkin vakaalla äänellä. "Jo kauan on ollut pojan salainen toivo palvella kuningastansa, ja kun Teidän Majesteetinne pitää hänen kelvollisena taistella edestänne, niin lähteköön Jumalan nimeen!"
"Oi Isäni!… Voi Äitini!" huokasi Rietrikki ihastuksissaan ja sulki korkeasti rakastetut vanhempansa syleensä. "Ilolla ja surulla jätän nyt teidät, koska näen, että Jumalan tahto vie minut sotamelskeesen."
Sillä välin kuiskasivat kuningas ja Klewitz toistensa kanssa, jonka jälkeen edellinen taas kääntyi koossa olevaan joukkoon päin, johonka vanhemmat ja poika olivat yhdistyneet. "Jättäkää jo sillensä, hyvät ystävät", sanoi hän. "Meidän on matkustaminen edemmäksi, ukko Hammer, ja poikanne ei saa jäädä jälkeenpäin. Pojan urhollisen ja järkevän käyttäimisen tähden nimitän hänen yli-luutnantiksi ja tämä vanha Klewitz tahtoo hänen adjutantiksensa. Jos aina käyttäit niin hyvin kun tänäpänä, luutnantti Rietrikki, niin olet onnen löytävä, sillä minussa ja vanhassa Klewitzissä on sinulla kaksi hyväntahtoista suositteljaa."
Sekä vanhemmat että Rietrikki lankesivat polvilleen, kuninkaan jalkojen eteen, ja toivat esiin kiitoksensa, mutta vanha eno pyhki kyynelen harmaista viiksistään ja virki tyytymättömänä, "voi onnettomuutta! tätä en voi kärsiä!"
"Mikäpä teille on vasten mieltä vanha harmaa-parta?" kysyi kuningas, joka oli kuullut hänen sanansa, "ettekö tahdo että sisarenne poika, jonka niin hyvin olette opettaneet, seuraa meitä tappelu tanterelle?"
"Jumala varjelkoon minua, teidän Majesteetinne! Sepä juuri oli innokas toivoni. Vaan se asia ett'en minä vanha raajarikko enää taida taistella kuninkaani edestä, — pahuus vieköön minua harmittaa. Kirottu puujalkani on syy siihen, eikä mikään muu, teidän Majesteettinne!"
"Ole ääneti siitä asiasta", vastasi kuningas tuikeasti, vaan hyvän-laitaisella katsannolla, "olet rehellisesti tehnyt velvollisuutesi isänmaata kohtaan. Kyllä sinut tunnen, ala upsieri Konrad Wallan. Sääresi hukkasit Soor'in tappelussa, jossa Preusialaiseni niin urhollisesti taistelivat. Olit aina ensimäisiä, kun vihollista vastaan mentiin. En ole sinua unhottanut. Saat elatus rahan ja voit elää siitä. Mutta tässä saat jotain erinästä, muistoksi vanhalta Rietrikiltä; sen saat pojan tähden, jonka olet tehnyt niin järkeväksi ja uljaaksi; oppilaisesi on tänäpänä voittanut tappelun. Ja nyt jää hyvästi!" Kuningas oli ottanut kellonsa taskustaan ja antoi sen sotavanhukselle käteen.
Harmaantunut sotilas seisoi siinä vaaleana ja liikkumattomana niinkuin patsas; ainoastaan rintansa aleni ja yleni rajusti ja ilmotti mikä ilon myrsky liikutti sisustansa. — Nyt kuningas ja seuransa ynnä Rietrikki lähtivät kammarista, nousivat taas hevosen selkään ja riensivät tiehensä tuulen pikaisuudella. Vasta sitten, kuin kavion lyönnit kuuluivat kaukaa, pääsi eno taas hämmästyksistään. "Pahuus vieköön!" huusi hän, "eläköön … kauan vanha Rietrikki … jok'ei ilolla anna ampua itseänsä hänen edestänsä on kurja mies!"
Eukko Hammer nojasi ukkonsa rintaa vasten ja itki puoleksi ilosta, puoleksi surusta. Ne ylistys sanat, jotka poikansa oli saanut kuninkaan omasta suusta, ilahutti häntä, samalla kertaa kuin äkkinäinen ero antoi sydämellensä surua. Mutta ukko Hammer ja vanha Konrad tiesivät piakkoin lepyyttää hänen. Toki löysi hän paraamman turvan, kun ajatuksillaan kääntyi Jumalan tykö ja uskoi hänen haltuunsa rakkaimman mitä hänellä oli maan päällä. Hän näki Jumalan tahdon tässä tapauksessa, joka niinkuin tuulenpuuska vei pojan perheestä ja luottamuksensa Jumalan johtoon ja asian hyvään päättymiseen oli niin järkähtämätön, että pian leppyi surussaan.
Ukko Hammer ajatteli, niinkuin hänkin. Kuninkaan sanat olivat hänen vakuuttaneet siitä, että Rietrikki nyt oli oikeassa ammatissaan eikä järkevä ukko muuta toivonutkaan. "Herra on hänen meiltä ottanut," sanoi hän. "Herra on hänen myöskin varjeleva ja käsiimme takasintuova."
Vaan ei kukaan koko perheessä toki ollut niin onnellinen, kuin vanha Konrad, hän oli kuin seitsemännessä taivaassa. Kuninkaan lahja ilahutti häntä enemmän, kuin sanoa saattoi ja se seikka että Rietrikkinsä toki lopulla tuli sotamieheksi ja sen lisäksi upsieriksi kohta alussa, saattoi hänen varsin ihastuksiin. "Odottakaapa vain," sanoi hän, "niin varmaan, kuin nimeni on Konrad, tulee poika kentraaliksi ennen sodan loppua! se, jota kuningas hyväilee, on onnen saava, jos tahtoo tai ei. Hyvät ystävät, tämä oli kaunis päivä meille kaikille!"
"Niin oli!" virkki ukko Hammer ilosta säteilevällä katsannolla ja myöskin akka myöntyi, sillä hän toivoi, että Jumala johtaisi kaikki hyvään loppuun.