VI.
Hubertsburg'in rauha teki toivotun lopun seitsen vuotisen sodan kärsimyksille. Vanha Rietrikki palasi pääkaupunkiinsa ja kanssansa ne kentraalit ja upsierit, joidenka ei tarvinnut lähteä korttieriin kaukaisiin maakuntiin. Mitä Rietrikki Hammer'iin koskee, oli enon ennustus toteentunut. Rietrikki jonka urotöitä suuren kuninkaan silmä tarkasteli, oli viime sotaretkessä tullut kentraaliksi ja todella olikin väsymättömällä virka-innollaan, pelkäämättömällä urhoollisuudellaan, usein näytetyllä järkevyydellään ja neuvollisuudellaan rehellisesti ansainnut tämän korkean arvon. Kun osastollaan oli tullut Berlin'iin, lahjoitti kuningas hänelle suuren komean huone-rivin, täydellisesti sisustettu ja täysillä huonekaluilla ja sanoi pilkaten, ett'ei nyt enää kauvaa saisi kenraalille puuttua rouvaa, joka pitäisi kaikki hyvässä järjestyksessä.
"Pyydän anteeksi teidän Majesteettinne," vastasi Rietrikki, "myöskin nuoren miehen on toimeen tuleminen omin neuvoin. Jos teidän Majesteettinne olisi niin armollinen ja joku päivä tulevalla viikolla tulisi tyköni päivälliselle, niin kyllä näkyisi, tulenko toimeen vaiko en."
"Hyvä kenraali Hammer," sanoi kuningas, "kyllä noudatan käskyänne. Mutta", lisäsi hän pilkaten, "katsokaa vain eteenne, ett'en löydä mitään syytä tyytymättömyyteen."
Onnellisena kuninkaan armosta ja hyvyydestä kiiruhti kenraali kotiin, puhui kokillensa asiasta ja kehoitti häntä tekemään parastansa, että kuningas pysyisi hyvissä mielin. Kokki lupasi tehdä parastansa ja päivää ennen pitoja kulkivat kenraalin palveliat ympäri kaupunkia käskemässä puoliseksi niitä sotakumpaneita, joita pidettiin sen arvoisina, että taisivat istua kuninkaan kanssa samalla ruokapöydällä. Vaikka enin osa heistä oli urhoollisia ja rehellisiä miehiä, oli toki niiden joukossa muutamia, jotka pitivät nuorta kenraalia vähäpätöisenä eivätkä tahtoneet antaa hänelle täyttä arvoa, ainoastaan sentähden, että hän oli alaista sukuperää eikä niinkuin he, vanhaa aatelis sukua. Tämän Rietrikki Hammer tiesi varsin hyvin ja myöskin tarkka-näköinen kuningas, jonka katsahus ei jättänyt mitään huomaamatta, oli jo kauvan sen huomannut. Usein puhui hän siitä, ett'ei aatelisuus suinkaan tee ketään hyväksi mieheksi, vaan päin vastoin hyvät avut antavat aatelille arvon. Tätä kuulusteli nämät herrat varsin kuuliaasti ja näytti kuin olisivat mieltyneet kuninkaan sanoihin, mutta niin pian kun hän käänsi selkänsä, ajattelivat he yhteen ja jupisivat: aateli toki aina on aateli ja ett'ei mitkään avut maailmassa toki ole aatelisuuden arvoiset. Silloin silmäilivät he salaa nuorta kenraali Hammer'ia, joka ylpeästi korotti itsensä eikä ollut huolivanansa aatelisten herrojen naurettavista epäluuloista. Kovasti toki häntä harmitti, kun hyviä avujansa niin unohdettiin, ainoastaan sen tähden ett'ei kätkyestä ollut saanut tuota vähäistä sanaa "von" nimensä eteen.
Varmaankin eivät ylpeät herrat olisi kuunnelleet yhteiskansaisen kenraalin käskyä, ell'eivät aikanansa olisi saaneet tietää, että kuningas itse aikoi kunnioittaa nuorta kenraalia läsnäolollaan. Siis leppyivät sillä ajatuksella, että mikä sopi kuninkaalle, ei myöskään heitä häväisisi ja joka mies tuli määrättyyn aikaan saapuville Hammer'in kartanoon. Kenraali oli kaikkia kohtaan ystävällinen ja hyväntahtoinen isäntä ja koetti paraalla tavalla jatkaa puhetta, siksi, kuin kuningas tuli. Kunnioituksella kiiruhtaen häntä vastaanottamaan, kiitti hän häntä korkeasta kunniasta, joka hänelle oli tapahtunut, ja vei hänen saliin, jossa muut vieraat juhlapuvuissa odottivat kuninkaan tuloa. Vanha Rietrikki tervehti ystävällisesti urhoollisia sotilaitansa ja sanoi pilkaten: "Minua ilahuttaa, kun näen teidät kaikki täällä kokoontuneina. Nyt taas tapahtuu meteli, vaan tämä kerta ilman vahingotta; sillä nyt käydään vihollisen kimppuun, jok'ei taida puolustaa itseänsä. Asiaan siis ryhtykäämme! Jos tahdotte."
Herrat kumarsivat syvään, ruokasalin ovet avattiin ja käytiin ruuvalle. Kuningas istui kunnia-istuimelle ja vieressänsä täytyi isännän istua ja muun sotapäälikön, jota juuri Rietrikki piti suuressa arvossa. Seuraaville istuimilla istuttiin arvon jälkeen, mutta sen ohessa istuttiin kuinka sattui.
"Olette asianne hyvin toimittaneet kenraali Hammer", sanoi kuningas, kun silmäili hyvin järjestettyä ruokapöytää. "Todella luulen sopivanne yhtähyvin huvittajaksi (maître de plaisir) kuin kenraaliksi; toki se ei ole suuresta arvosta," sanoi kuningas vakaasti, "sillä melkein jok'ainoa aatelis herroistani sopii siksi, vaikk'ei ikinä kelpaisi kenraaliksi, jos taas saisimmekin kolmekymmenvuotisen sodan. Niin herrani, niinkuin hyvin tiedätte, ei kenraaliksi päästä niin helposti, ja sentähden myöskin kunnioitan isäntäämme, joka ainoastaan omasta ansiostansa on päässyt niin korkealle."
Moni silmä katseli hämyllä alaspäin, kun uroskuningas niin korkealle ylisti nuoren kenraalin kunniaa ja muutama katui että aina oli nuorta kenraalia ylenkatsonnut. Vaan kuningas, joka varsin hyvin huomasi yleisen pulan ja täyteen määrään muistutuksillaan jo oli tullut aikomuksensa perille, alkoi kohta puhua muista asioista ja kohta täyttä vauhtia muistutettiin äsken lopetetun sodan tärkeimpiä tapauksia, jossa vähäsen jok'ainoa kokoontuneista oli ollut lässä.
Par'aikaa kuin puhuttiin kuului ulkomaisesta huoneesta korkea-äänisiä ääniä, kuningas kuunteli ja myöskin muut. Kuului, kuin joku olisi väkisin tahtonut päästä sisään, vaan palveliain olevan asiata vastaan.
"Perkele vieköön," kuului nyt erään syvän äänen huutavan, kaukaisen ukkosen jyrinän kaltaisesti, "ettekö ymmärrä, talrikinnuoliat, että meidän täytyy päästä sisään. Herra kenraali on meitä käskenyt eikä suinkaan tahdo, että vieraansa, erittäin tämmöiset vieraat, jää oven ulkopuolelle!"
"Jumala taivahassa! Teidän Majesteettinne!" sanoi nyt kenraali Hammer. kuninkaalle niin korkeasti, että kaikki sen kuulivat, "se on Konrad enoni, alaupsieri Wallan ja varmaan hänellä on vanhat vanhempani muassansa!"
Kuningas silmäili pöytä-naapuriansa, joka sisällisestä liikuinnosta tuli välisti vaaleaksi, välisti punaiseksi ja värisi koko ruumissaan, hän jok'ei ikinä ollut pelännyt pahimpaakaan kanoonantulta. "Mutta ilahuttaa, että he ovat täällä," sanoi suuri Rietrikki, ja tuommoiset rakkaat vieraat ovat varmaan teillekin tervetulleet. Älkää minusta huoliko, vaan tehkää asiassanne, kuinka halajatte."
"Voi Jumalani! Jos teidän Majesteettinne suvaitsee," sanoi Rietrikki Hammer, "niin en voi antaa vanhat vanhempani kauan seisoa oven ulkopuolella."
"Päästäppä net siis sisään," sanoi kuningas ja silmäili tarkkaan kokoontuneita vieraita, joista muutamat eivät tainneet olla nauramatta.
Silmänräpäyksessä nousi Rietrikki tuolilta, viittasi eräälle palvelialle päästää uudet vieraat sisälle ja riensi heitä vastaan korkealla ilohuudolla, kun tunsi heissä vanhat vanhempansa ja enonsa Konradin. Hän lensi äitinsä kaulaan, halasi ilokyynelissä isäänsä ja vanhaa enoansa ja näytti varsin unohtaneen, mikä korkea vieras oli huonessaan. Eno häntä viimein siitä muistutti; sillä vanhemmat eivät myöskään ilossaan muuta muistaneet, kuin rakasta poikaansa, jonka Jumala niin armollisesti oli varjelut kaikissa sodan vaaroissa.
Rietrikki katsahti nyt ujoillen vieraitansa, heti paikalla päätti hän ottaa yhden vanhemmista kumpaankin käteensä; hän vei net kuninkaan eteen, joka silmin-nähtävällä liikunnolla oli katsellut heidän yhteentuloa, ja lankesi polvilleen.
"Teidän Majesteettinne!" huokasi hän, kyyneleitä vuodattaen, "tämä on isäni ja tämä äitini, joita niin paljon rakastan — suokaapa anteeksi, että iloinen toinen toisemme kohtaus saatti minun unohtamaan…"
Kuningas nousi istuimeltaan ja kummastuneina katselivat kokoontuneet vieraat häntä.
"Kenraali Hammer," sanoi hän juhlallisesti, "ainoastaan Jumalan, ei ihmisten edessä tulee langeta polvilleen, nouskaapa siis ylös! Ei teidän tarvitse mitäkään asiata pyytää anteeksi. Olette meille toimittaneet suuren ilon, ja me kiitämme teitä siitä. Nykyisessä loistossanne ette ole unohtaneet muinaista köyhyyttänne ja alhaisuuttanne; ette häpee vanhempianne, jotka nuoruudessanne ovat teitä kasvattaneet ja holhoneet ja opetuksillaan ja neuvoillaan valmistaneet teitä siksi, kuin nyt olette. Joka kunnioittaa isäänsä ja äitiänsä niin kuin te olette tehneet, hän on Jumalalle otollinen. Tänne, herrani," jatkoi kuningas, kääntyen tähdillä ja rihmoilla kunnioitetuille vieraille, "katsokaa tänne kunnioituksella!… Tässä ovat net vanhemmat jotka ovat, preussian armeijalle, jonka päällikkö minä olen, lahjoittaneet yhden sen paraista kenraaleista. Semmoisesta lahjasta meidän on kiittäminen ja teiltä, kenraali Hammar, vaadin sen kunnian-osoituksen, että annatte vanhempanne ja vanhan uskollisen ystävänne istua ruualle vieressäni."
Nuoren kenraalin ihastusta näistä kuninkaan sanoista ei taideta sanoilla sanoa. Myöskin vanhat vanhemmat olivat ihastuksissaan ja Konrad Wallan melkein tukahtui ilokyyneleihin. "Perkele vieköön!" sanoi hän viimein, "minua harmittaa aina kuolemaan, kun en ole tullut kuoliaaksi ammutuksi semmoisen kuninkaan edestä!"
"Mitä parempaa on, vanha sotauros!" vastasi kuningas nauraen, "sopii meidän pitää jo tapahtuneena. Mutta nyt sun täytyy istua alas ja kertoa meilleki vähäsen, kuinka lailla olet kasvattanut sisaresipojan niin urheaksi sotamieheksi!"
Rietrikkimme vanhemmat olivat jo istuneet alas kuninkaan kummallekin puolelle ja myöskin vanhan Konradin täytyi istua aivan hänen vierehensä. Kummaa oli katsella näitä halvasti vaatetettuja ihmisiä korkeasukuisten, hopeasta ja kullasta hohtavain soturein joukossa, ja yksinkertainen talonpojankansa näkyi myös itse tämän huomaavan. Vaan kuninkaan ystävällisyys pian poisti tämän ujoutensa eikä kauaa viipynytkään, ennenkuin puhelivat yhtä vapaasti ja järkevästi, kuin jos olisivat istunneet kotona kahvipöytänsä ääressä. Kuningas kuunteli heitä erinomaisella tyytyväisyydellä ja myöskin korkeasukuiset herrat ymmärsivät ja tunsivat lopulta ett'eivät tarvinneet hävetä istua samassa pöydässä kuin nämät ihmiset, joidenka suurin koristus oli sydämellinen rakkautensa isänmaata ja kuningasta kohtaan, tarkka rehellisyytensä ja syvä ja sydämellinen jumalisuutensa. Ei kukaan enää pilkaten nauranut, vaan jok'ainoa rupesi aina enemmin kunnioittamaan tätä poikaa, joka ei ainoastaan ei hävennyt köyhiä, rehellisiä vanhempiansa, vaan myöskin epäluuloista huolimatta, julkisesti osotti heille kaikellaista kunnioitusta ja rakkautta.
Lopulta kuningas nousi istuimeltaan poismennäksensä; mutta ennenkuin lähti, kääntyi kerran vielä Rietrikin vanhempia kohden ja sanoi sydämellisesti: "Muistakaa ett'ette ennen jätä Berlin'iä, ennenkuin olette käyneet vanhaa kuningastanne tervehtimässä! Käsken teitä tyköni, ja pidän kunniana olla isäntänänne. Ja teidän, kenraali Hammer, täytyy olla iloinen siitä, että Jumala on teille antanut kiitollisen sydämen vanhempianne kohtaan; jos olisitte heitä hävennyt, ette enää olisi ollut ystäväni. Ja te herrani," jatkoi hän, kääntyen korkeasukuisia herroja kohden, "taidatte näistä pidoista viedä kotiin hyvän opetuksen, jonka kenraali Hammer rehellisesti on noudattanut: sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi että sinulle käy hyvin tässä maailmassa! Tätä käskyä kenraali ei ole ikinä unohtannut ja näette, että se hänen suhteensa täyteen määrään on toteutunut. Hän on kunnioittanut isäänsä ja äitiänsä kaikkina päivinänsä, ja onni on, niinkuin ennen olemme nähneet, ja myöskin nyt näemme, seurannut häntä. Hyvästi, herrani!"
Kuningas katosi ja korkeaääninen riemuhuuto kajahutti jäljissänsä. Vanha Konrad huusi täydestä kurkusta, sydämensä pohjasta. Myöskin muut vieraat lähtivät kotiin ja jättivät Rietrikin yksinänsä vanhempiensa kanssa. Silloin alkoi ilo ja halaamiset uudesti ja nyt vasta ruvettiin molemmin puolin kyselemään ja kertomaan; vaan mitä toisillensa kertoivat arvatkoon itsekukin, sillä kertomuksemme on nyt loppu. Lisäämme ainoastaan, ett'ei Rietrikki enää päästänyt vanhempia ja enoaan tyköänsä, vaan että he vielä monta vuotta elivät yhdessä oikein hupaista ja onnellista elämää. Kuninkaan alinomainen suosio kiilsi aurinkona näiden peräti onnellisten ihmisten seassa, eikä Rietrikki ikinä unohtanut tätä käskyä: "Sinun pitää kunnioittamaan isääsi ja äitiäsi, ettäs menestyisit ja kauan eläisit maan päällä".
Seuraa hänen esimerkkiänsä, rakas lukia, niin tulet yhtä onnelliseksi kuin hän!