VIII.
Ennenkuin seuraamme Filip Vanderdeckenia tuolle uhkarohkealle matkalle, on tarpeellista, että palautamme lukijan muistiin ne olosuhteet, jotka olivat pakottaneet yritteliäitä hollantilaisia purjehtimaan noihin itäisiin maanosiin, jotka viime aikoina olivat osoittautuneet sellaisiksi pohjattomiksi rikkaudenlähteiksi.
Kun Kaarlo Suuri hallittuaan melkein koko Eurooppaa meni luostariin, jakoi hän valtakuntansa. Ferdinand sai Itävallan ja Filip Espanjan ja Alankomaat. Hollantilaiset olivat suurimmaksi osaksi vääräuskoisia ja senvuoksi Filip lähetti Alban herttuan todistamaan heille, että on parempi antaa polttaa itseään hieman tässä maailmassa kuin kärsiä sellaisia tuskia iankaikkisesti tulevassa elämässä. Tämä aiheutti sodan, joka kesti noin kahdeksan vuotta, ja loppui siten, että Alankomaat julistettiin riippumattomiksi. — Mutta nyt pitää meidän palata hieman takaisin.
Vasco da Gaman löydettyä tien Intiaan Hyväntoivonniemen ympäri pitivät portugalilaiset yksinoikeutenaan nauttia sen suomia etuja. He puolustivat noita oikeuksiaan tarmokkaasti eikä ainoakaan yksityinen kauppalaiva uskaltanut ajatellakaan vastarintaa, mutta vuonna 1577 lähetettiin amiraali Draken komentama englantilainen laivasto sinne ja toukokuussa vuonna 1580 palasi tämä rohkea merimies takaisin Englantiin tehtyään onnellisen matkan Intiaan. Hän toi suuria rikkauksia tullessaan tehtyään hyvin edullisia sopimuksia Molukkien kuninkaan kanssa. Cavendish ja useat muut seurasivat hänen esimerkkiään, ja englantilais-itäintialainen yhtiö perustettiin ja hallitus vahvisti sen säännöt jonkun ajan kuluttua.
Hollantilaisten ollessa Espanjan alamaisia hakivat he Lissabonista Idän tavaroita ja levittivät niitä sitten kaikkialle Eurooppaan, mutta tultuaan riippumattomiksi alkoivat he itse varustaa retkikuntia Intiaan. Heillä oli onni mukanaan ja vuonna 1602 perusti hallitus samanlaisen yhtiön kuin englantilaisetkin.
Tämän kertomuksen alkaessa olivat englantilaiset ja hollantilaiset jo purjehtineet enemmän kuin puoli vuosisataa Intian merillä, portugalilaisten menettäessä melkein kaiken vaikutusvaltansa niiden ystävällisten sopimusten vuoksi, joita heidän kilpailijansa olivat tehneet Idän hallitsijoiden kanssa, jotka olivat saaneet kärsiä paljon portugalilaisten itaruudesta ja julmuudesta.
Vaikka hollantilaiset olivatkin suuressa kiitollisuuden velassa englantilaisille heidän avustaan vapaussodan kestäessä, ei heidän kiitollisuutensa näyttänyt kuitenkaan voivan sivuuttaa Hyväntoivonnientä, sillä sen toisella puolen tappelivat englantilaiset, hollantilaiset ja portugalilaiset keskenään ja anastivat toistensa laivoja väkevämmän oikeudella. Emämaiden väliintulo oli silloin tällöin tarpeen, mutta edellämainittuun aikaan asti oli tämä väliintulo supistunut noottien vaihtoon, sillä oli selvää, että kaikki olivat väärässä.
Vuosi sen jälkeen kuin Cromwell anasti Englannin kruunun, julisti hän Hollannille sodan osaksi senkinvuoksi, että hollantilaiset olivat tappaneet hänen lähettiläänsä. Blake ja Van Tromp kohtasivat toisensa ja taistelut muodostuivat hyvin verisiksi. Kumpainenkin puolue luuli olevansa voitolla, mutta lopullinen rauha solmittiin vasta vuonna 1654, jolloin hollantilaisten oli pakko luvata tervehtiä jokaista englantilaista laivaa avoimella merellä. He suostuivat siihen mielellään, koska se ei maksanut mitään.
Nyt kun tiedämme asioiden tilan, voimme aloittaa uudestaan.
Heti Amsterdamiin tulonsa jälkeen osti Filip lujat ohuet teräsketjut korvatakseen sillä sen ohuen nauhan, josta pyhäinjäännös oli ennen riippunut. Tehtyään sen kiiruhti hän tavaroineen Ter Shellingiin. Hän ei ollut unhottanut rahasummaa, jonka hän oli luvannut maksaa kapteenille siitä, että häntä laivassa kohdeltaisiin oppilaana eikä matruusina. Laiva oli ankkurissa muiden Intiaan lähtevien laivojen joukossa. Kapteeni, jonka nimi oli Kloots, otti hänet ystävällisesti vastaan, näytti hänelle hytin, jossa hän saisi asua, ja laskeutui sitten ruumaan tarkastamaan tavaroiden sijoittamista jättäen Filipin kannelle omiin ajatuksiinsa.
"Tässä laivassa siis", sanoi Filip katsellen sitä, "pitää minun tehdä ensimmäinen yritykseni, joka ehkä on oleva viimeisenikin. Kuinka vähän aavistavatkaan uudet toverini suunnitelmistani! En matkusta uteliaisuudesta enkä ansaitakseni rahaa, vaan hakeakseni kuollutta. Mutta voinko kohdata sen vaaratta minulle itselleni ja muille, joiden kanssa purjehdin? Voin tuskin uskoa sitä, sillä en suinkaan saata yhtyä häneen muuten kuin kuolemassa. Merimiehet ovat taikauskoisia ja jos he tietäisivät hirveät suunnitelmani, eivät he varmastikaan huolisi minua mukaansa. Taivas yksin voi ratkaista tämän arvoituksen eikä minulla ole muuta neuvoa kuin olla kestävä."
Sitten muistui Amine hänen mieleensä ja hän seisoi kauan paikoillaan vaipuneena ajatuksiinsa.
"Eiköhän olisi jo parasta, että menisitte hyttiinne", sanoi vihdoin joku lempeästi ja Filip heräsi säpsähtäen unelmistaan.
Puhuja oli Hillebrant, ensimmäinen perämies. Hän oli pienehkö, mutta solakka kolmikymmenvuotias mies. Hänellä oli kauniit kasvot, pellavanvärinen tukka ja siniset silmät, ja vaikka hän ei ollutkaan merimiehen näköinen, ymmärsi hän ammattinsa salaisuudet paremmin kuin moni muu.
"Kiitoksia", vastasi Filip. "Unhotin todellakin, missä olen. Hyvää yötä ja paljon kiitoksia."
Ter Schelling oli rikattu fregatiksi ja sen kantavuus oli neljäsataa tonnia. Sen pohja oli melkein lattea ja laidat lähenivät vesirajan yläpuolella niin paljon toisiaan, ettei ylimmäinen kansi ollut puoleksikaan niin leveä kuin ruuma. Koska kaikki laivat olivat asestetut, ei kannella ollut mitään lastia, vaan kummallakin laidalla oli kuusi tykkiä. Niiden portit olivat pienet ja pitkulaiset, ja keula- ja peräkansi olivat paljon korkeammalla muuta laivaa. Keulakannella oli ranapalkkien takana toinen pieni kansi, jota sanottiin kanssin katoksi. Puolikannella oli hytti, joka kohosi paljon veden pintaa korkeammalle. Kokkapuu oli tavattoman korkea ja oli enemmän neljännen maston näköinen, semminkin kun siinä oli pari purjeraakaa. Puolikannen ja lautakäytävien syvennyksiin oli kiinnitetty aseita, jollaisia ei enää käytetä, mutta joita silloin sanottiin hakapyssyiksi ja joilla voitiin ampua kaikkiin suuntiin. Mesaanimaston takana oleva purje oli kiinnitetty purjevarpaan. Tämän kuvauksen jälkeen tarvinnee meidän tuskin lisätä, että laivan omituinen rakenne lisäsi melkoisesti pitkän matkan aiheuttamia vaaroja, vaikka se siten rikattuna voikin purjehtia melkoista vauhtia hyvässä myötätuulessa. Tuollaiset laivat ovat kuitenkin huonoja hankatuulessa purjehtijoita ja jos tuuli sattuu painamaan ne lähelle rantaa, ovat ne melkein aina mennyttä kalua. Ter Schellingin miehistöön kuuluivat kapteeni, kaksi perämiestä, kaksi luotsia ja viisiviidettä matruusia. Hytin alla oleva kajuutta oli varattu ylitarkastajalle, joka ei ollut tullut vielä laivaan. Suuren kannen kajuutta oli taasen tarkoitettu kapteenille ja perämiehille, jotka muodostivatkin laivan koko päällystön.
Kun Filip heräsi seuraavana aamuna, olivat märssypurjeet jo ylhäällä ja ankkuria nostettiin. Muutamat toiset laivat suuntasivat jo kulkunsa merelle pullistunein purjein. Ilma oli kaunis ja Filip tunsi olevansa hyvin virkeä.
Kapteeni Kloots seisoi hytin katolla ja katseli kaupunkiin päin pienellä kiikarilla. Hänellä oli päässään ketunnahkalakki, jonka alta näkyi punaisen yömyssyn laitaa. Punaisesta plyyssistä valmistetussa liivissä oli kiiltävät metallinapit, alimmainen takki oli viheriä, mutta päällimmäinen pitempi oli tehty karkeammasta sinisestä kankaasta. Housut olivat mustat, sukat vaaleansiniset ja kengissä oli suuret hopeasoljet. Vyötäreillä oli leveä vyö, joka piti kiinni melkein polviin asti ulottuvaa poimutettua purjekangasesiliinaa. Vyöstä riippui vielä hainnahkainen tuppi, jossa oli suuri leveäteräinen veitsi.
Hänen pituutensa oli sopusoinnussa hänen lihavuuteensa. Kasvot olivat soikeat ja pienet verrattuina muuhun ruumiiseen. Hänen harmaat hiuksensa liehuivat tuulessa ja hänen suoran nenänsä nipukka oli tulipunainen viinan ja pienessä äkkiväärässä palavan tupakan vaikutuksesta. Vain silloin kun hän jakoi käskyjään tahi sulloi siihen uutta tupakkaa, otti hän sen hampaistaan.
"Hyvää huomenta, poikani", sanoi kapteeni. "Myöhästymme, koska ei ylitarkastaja suvaitse tulla laivaan. Vene on ollut maissa odottamassa häntä jo tunnin. Joudumme näin ollen viimeiseksi koko laivastosta. Toivon, että yhtiö sallisi meidän purjehtia ilman noita hienoja herroja, joista meillä ei ole muuta kuin vastusta."
"Mitä hänellä on tekemistä laivassa?" kysyi Filip.
"Heidän pitää pitää silmällä lastia ja huolehtia sen myynnistä, ja elleivät he sekautuisi muuhun, ei siitä olisi mitään sanomista. Mutta he tukkivat nenänsä joka paikkaan eivätkä muusta välitä kuin omasta mukavuudestaan. He ovat kuin kuninkaita laivoissamme emmekä me uskalla kohdella heitä huonosti, koska sellainen voisi olla vahingoksi meille seuraavalla kerralla, kun laivaa laitetaan lähtökuntoon. Yhtiö vaatii, että nuo miehet otetaan vastaan kaikilla mahdollisilla kunnianosoituksilla. Ammumme aina viisi kunnianlaukausta silloin kun he tulevat laivaan."
"Tunnetteko tämän odottamanne herran jo entuudestaan?"
"Ainoastaan kuulopuheista. Eräs tuttu kapteeni, jonka mukana hän ennen on ollut, sanoi häntä hyvin pelkuriksi ja pöyhkeäksi."
"Kunpa hän nyt vain tulisi", sanoi Filip, "sillä haluaisin jo lopultakin lähteä."
"Teillä on varmaankin kummallinen matkustamishalu, poikani. Olen kuullut, että teillä on kaunis koti ja hyvin miellyttävä vaimo."
"Haluan katsella hieman maailmaa. Opittuani merimiesammatin ostan laivan ja kokoan itselleni omaisuuden."
"Niin, merellä voidaan kyllä ansaita omaisuuksia, mutta voidaan niitä siellä menettääkin", vastasi kapteeni. "Jos voisin vaihtaa tämän aivan kauniiseen taloon ja muutamiin tuhansiin guldeneihin, että voisin pitää sen kunnossa, ette näkisi minua enää tällä paikalla. Olen kiertänyt Hyväntoivonniemen kahdesti, mutta kolmas kerta voi olla onnettomampi."
"Onko se niin vaarallinen paikka?"
"Niin vaarallinen kuin miksi merivirrat, kalliot, hiekkamatalikot, myrskyt ja korkea aallokko voivat sen tehdä, ei sen kummempi. Silloinkin kun laiva on ankkurissa niemen tällä puolen olevassa lahdessa, ei sen miehistö voi olla hetkeäkään levollinen pelosta, että kettinki katkeaa ja laiva ajautuu merelle tahi rannikolle villien saaliiksi, ennenkuin ennätetään tehdä mitään sen pelastamiseksi. Mutta sitten kuin niemi on sivuutettu onnellisesti, läikkyvät aallot iloisesti auringonpaisteessa ja voidaan purjehtia viikkokausia pilvettömän taivaan alla myötätuulessa tarvitsematta koskeakaan kuutteihin."
"Mihin satamiin poikkeamme, herra kapteeni?"
"En voi sitä varmasti sanoa. Persian lahden rannalla olevaan Gambruniin kokoutuu kai koko laivasto ensimmäisen kerran. Siellä eroamme. Toiset purjehtivat suoraan Bantamiin Javan saarelle toisten kulkiessa pitkin rannikkoa ja vaihtaessa itselleen kamferttia, gummia, vahaa, kultaa ja norsunluuta. Jos meidät määrätään sinne, pitää teidän olla hyvin varovainen seurustelussanne alkuasukasten kanssa, herra Vanderdecken. He ovat julmia ja viekkaita, ja heidän käyrät veitsensä ovat teräviä ja myrkytettyjä. Minulla on ollut tuimia otteluja englantilaisten ja portugalilaisten kanssa noissa salmissa."
"Mutta mehän olemme nyt solmineet rauhan kaikkien kanssa."
"Niin olemmekin, poikani, mutta sitten kuin olemme sivuuttaneet niemen, emme voi luottaa tuollaisiin asiakirjoihin, jotka on allekirjoitettu kotona. Englantilaiset ahdistavat meitä kovasti, mihin ikinä vain menemmekään. Meidän täytyy pitää heidät aisoissa ja laivastomme onkin luullakseni näin hyvin varustettu senvuoksi, että pelätään vihollisuuksia."
"Kuinka kauan luulette matkamme kestävän?"
"Se riippuu asianhaaroista. Pari vuottakin ehkä, mutta voimme suorittaa sen lyhyemmässäkin ajassa, ellei meitä viivytellä satamissa ja käytetä sotatarkoituksiin."
"Kaksi vuotta", ajatteli Filip. "Kaksi vuotta poissa Aminen luota."
"Ah, poikani, pari vuotta ei ole hyvinkään pitkä aika", sanoi kapteeni Kloots huomatessaan Filipin otsan synkistyvän. "Olin kerran poissa viisi vuotta ja minulle kävi onnettomasti, sillä tullessani kotiin ei minulla ollut mitään, ei laivaakaan. Minut lähetettiin Bengaalin lahden itärannikolla sijaitsevaan Chittagongiin ja laivani oli kolme kuukautta ankkurissa satamassa. Maan päälliköt eivät sallineet minun lähteä, he eivät suostuneet vaihtamaan tavaroitani eivätkä sallineet minun purjehtia muille markkinoille. Olin vienyt ampumavarani maihin, joten en voinut ryhtyä vastarintaankaan. Madot nakersivat laivani pohjan reikiä täyteen ja se vajosi ankkuripaikalleen. He tiesivät sen tapahtuvan ja siten saivat he lastini sellaiseen hintaan kuin he itse halusivat. Muudan toinen laiva toi meidät sitten kotiin. Jos minua olisi silloin kohdeltu rehellisemmin, ei minun olisi pakko lähteä nyt mukaan. Tuloni ovat nyt pienet, sillä yhtiö on kieltänyt kaiken kaupan omaan laskuun. Mutta tuolla hän nyt vihdoinkin tulee! He ovat vetäneet lipun tankoon ja lähteneet matkalle. Herra Hillebrant, katsokaa, että miehet ovat valmiit laukaisemaan tykkinsä ylitarkastajan kunniaksi."
"Mitähän tässä minä rupeaisin tekemään?" kysyi Filip. "Voinko olla jollakin tavoin hyödyksi?"
"Ette paljonkaan, ellemme saa myrskyä, jolloin kaikki käsivarret ovat tarpeen. Teidän pitää ensin katsella ja oppia, mutta ettei aikanne tulisi pitkäksi, saatte kopioida kauniisti yhtiölle jätettävän päiväkirjan ja auttaa minua monella muullakin tavalla heti kun olette tointunut merikivusta, josta useimmat ensi matkan miehet saavat kärsiä. Lääkkeeksi suosittelen kovasti vyötäreillenne sidottua huivia, joka painaa vatsan sisään, ja ryyppyjä, joita saatte kallistaa pullostani milloin vain haluatte. Mutta nyt pitää meidän ottaa vastaan mahtavan yhtiömme virkamies. Herra Hillebrant, käskekää miesten laukaista tykit."
Se tehtiin ja kun savu haihtui, souti vene pitkä lippu viiltäen vettä laivan viereen. Filip katseli uteliaasti ylitarkastajaa, joka jäi veneeseen, kunnes joukko laatikoita, joissa olivat yhtiön nimikirjaimet ja muut merkit, oli nostettu kannelle. Sitten vasta suvaitsi tarkastaja kiivetä laivaan.
Hän oli pieni laiha mies, jonka kasvot olivat kuihtuneet. Hänen päässään oli kullalla koristettu kolmikulmainen hattu ja sen alta riippuivat tuuhean peruukin kiharat hartioille. Hänellä oli punainen samettitakki, jonka reunukset olivat hyvin leveät, ja valkoisiin silkkiliiveihin, jotka ulottuivat melkein polviin asti, oli kirjailtu värikkäitä kukkia. Housut olivat mustaa satiinia ja valkoiset sukat olivat silkkiä. Kun tähän vielä lisätään polvien kohdalla ja kengissä olevat kultasoljet, pitsikalvosimet ja hopeahelainen keppi, voi lukija jo ymmärtää, millainen herra Jacob Janz Van Stroom, tämän kunnioitettavan yhtiön Ter Schellingiin lähettämä ylitarkastaja oli.
Hän katseli ympärilleen laivan kapteenin, perämiesten ja matruusien seisoessa kunnioittavan matkan päässä avopäin. Vaikka hän olikin hyvin hullunkurisen näköinen, ei ketään naurattanut, sillä herra Van Stroom oli yhtiön ylitarkastaja ja hyvin mahtava mies.
Pyydettyään, että hänet ohjattaisiin kajuuttaan, sillä hänellä ei näyttänyt olevan ollenkaan halua viipyä kannella, seurasi hän kapteenia sinne. Nyt vedettiin ankkuri lopullisesti ylös, purjeet pingoitettiin ja ankkuria alettiin juuri kiinnittää paikoilleen, kun ylitarkastajan kajuutasta rupesi kuulumaan kovaa soittoa.
"Mikähän siellä nyt on hätänä?" sanoi kapteeni. "Herra Vanderdecken, menkää katsomaan."
Filip lähestyi kajuuttaa kellon soidessa ja kun hän avasi oven, näki hän ylitarkastajan olevan pöydällä ja kiskovan sen kohdalla olevaa kellonnuoraa suunniltaan pelosta. Hänen peruukkinsa oli pudonnut ja paljaine päälakineen näytti hän hyvin naurettavalta.
"Mikä teitä vaivaa, herra?" kysyi Filip.
"Mikäkö minua vaivaa!" karjaisi herra Van Stroom. "Kutsukaa miehet tänne pyssyineen. Kiiruhtakaa, herra! Onko tarkoitus, että minut tapetaan, revitään palasiksi ja niellään? Herran nimessä, herra, älkää töllistelkö siinä, vaan tehkää jotakin. Nyt se kiipeää tänne pöydälle. Herra meitä hyvästi siunatkoon!" huusi hän vapisten pelosta.
Filip, joka oli koko ajan katsonut vain herra Van Stroomia, silmäsi nyt osoitettuun suuntaan ja huomasi suureksi hämmästyksekseen pienen karhun, joka leikki ylitarkastajan peruukilla. Se piti sitä käpäläänsä välissä, pudisteli sitä ja painoi joskus turpansa siihen. Hän säpsähti nähdessään sen, mutta ajateltuaan hetkisen ymmärsi hän, että se on nähtävästi kesy, sillä muuten se ei olisi saanut kuljeskella irti laivassa.
Häntä ei kuitenkaan ollenkaan haluttanut lähestyä sitä, koska hän ei tuntenut sen luonnetta, mutta lopulta tuli kapteeni kajuuttaan ja pelasti hänet pulasta.
"Mitä haluatte, herra?" kysyi hän. "Ah, Johannesko täällä onkin!" jatkoi hän mennen karhun luo, jolta hän riisti peruukin potkaistuaan sitä ensin. "Ulos kajuutasta, Johannes, heti paikalla!" huusi hän potkien karhua niin kauan, että se lähti pakoon ovesta. "Herra Van Stroom, olen hyvin pahoillani. Tässä on peruukkinne. Sulkekaa ovi, herra Vanderdecken, ettei se pääse takaisin, sillä se pitää minusta paljon."
Heti kun ovi oli saatu kiinni herra Stroomin ja hänen pelkonsa aiheuttajan välillä, liukui pieni mies paikoiltaan pöydän vieressä olevaan korkeaselustaiseen tuoliin, järjesti peruukkinsa sekaisin menneet kiharat, sijoitti sen jälleen päähänsä, suoristi pitsikalvosimiaan ja sanoi:
"Herra Kloots, mikä on tarkoitus tällä kunnioituksen puutteella yhtiön ylitarkastajaa kohtaan?"
"Hyvänen aika, eihän tässä ole tapahtunut mitään sellaista! Kuten näitte, oli se vain pieni karhu, joka on hyvin kiltti vieraillekin. Kun se oli kolmen kuukauden vanha, ostin sen omakseni. Tästä saamme syyttää vain muistamattomuuttamme. Perämies Hillebrant sulki sen tänne kajuuttaan, ettei se olisi tiellä työn kestäessä, mutta sitten hän unhottikin sen kokonaan. Olen hyvin pahoillani, herra Van Stroom, mutta sitä ei päästetä enää tänne, ellette halua leikkiä sen kanssa?"
"Leikkiäkö sen kanssa? Minäkö, yhtiön ylitarkastaja, ryhtyisin nyt leikkimään karhun kanssa? Herra Kloots, teidän pitää heti heittää elukka mereen."
"Pidän siitä niin paljon, etten suostu täyttämään käskyänne, herra
Van Stroom. Lupaan, ettei se enää milloinkaan vaivaa teitä."
"Siinä tapauksessa, kapteeni Kloots, saatte vastata asiasta yhtiölle, sillä aion ilmoittaa tästä johtokunnalle. Sopimuksenne yhtiön kanssa julistetaan mitättömäksi eikä rahtiosuuttanne makseta."
Kloots oli, kuten useimmat hollantilaiset, hyvin itsepäinen ja ylitarkastajan mahtava käytös ärsytti häntä. "Sopimuksessani ei ole sanaakaan siitä, etten saa ottaa eläimiä laivaan", väitti hän.
"Seuraan yhtiön sääntöjä", sanoi Van Stroom nojautuen taaksepäin tuolissaan tärkeän näköisenä. "Niiden mukaan pitää teidän ottaa laivaanne vieraita ja harvinaisia eläimiä, kuten leijonia, tiikereitä, norsuja ja muita itämaisia eläimiä, silloin kun maaherrat ja yhtiön asiamiehet lähettävät sellaisia lahjaksi hallitsijoille, mutta ei missään tapauksessa sallita yhtiön laivojen päälliköiden ottaa mukaansa eläimiä omaksi huvikseen, olkootpa ne sitten millaisia tahansa, koska ne kieltämättä on tuotu laivaan yksityisessä keinottelutarkoituksessa."
"Karhuani en myy mistään hinnasta, herra Van Stroom."
"Teidän pitää heti lähettää se pois laivasta, herra kapteeni. Vaadin sitä ja ellette tottele, saatte itse vastata seurauksista."
"Siinä tapauksessa lasken ankkurin jälleen, herra Van Stroom, ja lähetän sanan pääkonttoriin saadakseni asian ratkaistuksi. Jos johtokunta vaatii, että eläin on vietävä maihin, alistun päätökseen, mutta muistakaakin silloin, herra Van Stroom, että menetämme laivaston suojeluksen ja saamme purjehtia yksinämme. Laskenko ankkurin, herra ylitarkastaja?"
Tämä huomautus voitti Herra Stroomin itsepäisyyden. Häntä ei haluttanut ollenkaan purjehtia erillään, ja pelko, että niin voisi käydä, oli voimakkaampi kuin karhun aiheuttama säikähdys.
"Herra Kloots, en tahdo olla liian ankara. Jos karhu pannaan liekaan, niin ettei se pääse lähestymään minua, suostun siihen, että se jätetään laivaan."
"Pidän sen erillään teistä niin hyvin kuin voin, mutta jos se pannaan liekaan, ulvoo se päivät ja yöt, niin ettette saa ollenkaan nukkua, herra Van Stroom", vastasi Kloots.
Huomattuaan, että kapteeni oli päättäväinen eikä välittänyt uhkauksista, menetteli ylitarkastaja, kuten joku muukin sellaiseen avuttomaan tilaan joutunut henkilö olisi menetellyt. Hän vannoi mielessään kostavansa ja sanoi alistuvaisesti: "No niin, eläin saa jäädä laivaan sellaisilla ehdoilla."
Herra Kloots ja Filip poistuivat nyt kajuutasta. Kapteeni ei ollut ollenkaan hyvällä tuulella mumistessaan mennessään: "Kun yhtiö lähettää apinoitansa laivoihin, miksi en minä silloin saisi ottaa mukaani karhua?" Ihastuen tähän päähänpistoonsa tuli hän jälleen hyvälle tuulelle.