IX.
Meidän pitää nyt antaa Intiaan purjehtivan laivaston jatkaa matkaansa tuulien ja ilmojen vaihdellessa. Muutamat laivat olivat jo eronneet joukosta, mutta kohtauspaikaksi oli määrätty Taffel-lahti, josta taasen oli päätetty lähteä yhdessä jatkamaan matkaa.
Filip Vanderdecken voi jo jonkun ajan kuluttua olla hyödyksi. Hän oli käynyt innokkaasti käsiksi työhönsä, koska se esti häntä alituisesti ajattelemasta laivaantulonsa syytä ja hankki hänelle unta, jota hän ei muussa tapauksessa olisi saanutkaan.
Hänestä tuli pian kapteenin suosikki ja ensimmäinen perämies Hillebrantkin oli häneen hyvin tyytyväinen. Toinen perämies Struys oli harvapuheinen nuorukainen, jonka kanssa hän joutui hyvin vähän tekemisiin ja ylitarkastaja, herra Jacob Janz Van Stroom, uskalsi vain harvoin poistua kajuutastaan. Karhua, Johannesta, ei oltu suljettu mihinkään koppiin ja senvuoksi sulkeutui herra Van Stroom hyttiinsä. Kului tuskin päivääkään, ettei hän lukenut läpi erästä kirjettä, jonka hän aikoi lähettää yhtiölle kertoen siinä tarkasti karhun aiheuttaman erimielisyyden. Joka kerta teki hän siihen pieniä muutoksia, joiden hän luuli antavan valitukselle enemmän pontta ja vähentävän kapteenin etuja.
Onnellisessa tietämättömyydessä siitä, mitä ylitarkastaja suunnitteli kajuutassaan, poltteli kapteeni piippuaan, kallisti ryyppynsä suuhunsa ja leikki Johanneksen kanssa. Karhu oli kiintynyt Filipiinkin ja oli hyvin mielellään hänen luonaan, kun hän oli vahdissa.
Laivassa oli vielä eräs henkilö, jota emme saa unhottaa, nimittäin silmäpuoli luotsi, Schriften, jolla näytti olevan jotakin kaunaa urhoamme ja hänen lemmikkiään karhua kohtaan. Koska Filip kuului päällystöön, ei Schriften uskaltanut avoimesti loukata häntä, vaikka hän jokaisessa sopivassa tilaisuudessa ärsyttikin häntä ja solvasi häntä matruusien kuullen. Karhulle sitävastoin näytti hän selvemmin vihansa. Hän voi harvoin mennä sen sivu potkaisematta sitä ja kiroamatta raa'asti. Vaikka ei kukaan laivassa näyttänytkään pitävän hänestä, pelkäsivät kaikki kuitenkin häntä ja hänen vaikutusvaltansa matruuseihin tuntui aivan selittämättömältä.
Sellainen oli asiain tila Ter Schellingissä, kun se kahden muun laivan kanssa odotti tuulta parin päivän matkan päässä Taffel-lahdesta. Ilma oli melko lämmin, koska noissa seuduissa nyt oli kesä, ja päivänsuojassa lepäävä Filip oli niin väsynyt, että hän oli vaipunut uneen. Hän heräsi tuntien jäätävää kylmyyttä koko ruumiissaan, ja kun hän raotti hieman silmiään, huomasi hän Schriftenin vieressään. Luotsi piti hyppysissään ketjua, johon pyhä kalleus oli kiinnitetty. Filip ummisti jälleen silmänsä saadakseen selville miehen aikomukset. Luotsi veti ketjun hiljaa esille, kunnes kalleus tuli näkyviin, ja koetti pujottaa sen varovaisesti Filipin pään yli anastaakseen sen.
"Vai niin!" huudahti Filip vihaisesti temmaten ketjun luotsin kädestä.
Schriften ei joutunut ollenkaan hämilleen, vaikka hänen yrityksensä huomattiinkin. Hän katsoi Filipiin pahansuovasti toisella silmällään ja sanoi ivallisesti:
"Riippuuko hänen kuvansa tuosta ketjusta, hi, hi?"
Vanderdecken nousi, työnsi hänet etemmäksi ja pani kätensä ristiin rinnalleen.
"Neuvon teitä olemaan vähemmän utelias seuraavalla kerralla, herra luotsi, tahi teille voi käydä huonosti."
"Tahi ehkä se onkin onnenlakki", jatkoi luotsi välittämättä ollenkaan
Filipin vihasta, "joka pelastaa ehdottomasti hukkumasta?"
"Menkää työhönne heti!" huudahti Filip.
"Tahi koska te olette katolilainen, on se ehkä jonkun pyhimyksen kynsi tahi, nyt sen arvasinkin, palanen pyhästä rististä."
Filip hämmästyi.
"Arvasin siis oikein!" huusi Schriften mennen keulaan matruusien luo.
"Nyt saatte kuulla jotakin uutta, miehet!" sanoi hän. "Meillä on laivassamme palanen pyhästä rististä, joten me nyt voimme uhmata itse piruakin."
Filip seurasi melkein tietämättään luotsia ja pysähtyi skanssin katolle keulaan Schriftenin tehdessä huomautuksensa matruuseille.
"Emme ainoastaan pirua, vaan ehkä Lentävää Hollantilaistakin", vastasi muudan vanha merimies.
"Lentävää Hollantilaista!" ajatteli Filip. "Olisiko sillä —?" Hän astui pari askelta eteenpäin piiloutuen ison maston taakse. Hän toivoi saavansa jonkunlaisia tietoja, jos keskustelua jatkettaisiin, eikä hän pettynytkään.
"Sanotaan, että on vaarallisempi joutua sen kuin pirun lähettyville", huomautti toinen mies.
"Onko kukaan milloinkaan sattunut näkemään sitä?" kysyi kolmas.
"Kyllä se on nähty montakin kertaa ja yhtä varmaa on, että sen tielle joutunut laiva joutuu haaksirikkoon tahi kohtaa sitä joku muu onnettomuus."
"Missä paikoin maailmaa se tavallisesti esiintyy?"
"Paikkaa ei ole niin tarkoin määritelty, mutta se on nähty usein täällä Hyväntoivonniemen ympärillä."
"Haluaisin mielelläni tietää koko tuon jutun", sanoi muudan.
"Voin kertoa teille, mitä olen kuullut. Laiva on kirottu. Miehet olivat merirosvoja ja katkaisivat kapteenilta kaulan, muistaakseni."
"Ei, ei!" huusi Schriften. "Kapteeni, joka oli oikea roisto, on laivassa vielä tänäkin päivänä. Kerrotaan hänen hylänneen kauniin vaimonsa, jota hän suuresti rakasti. Meillä on nyt laivassamme muudan, joka on tehnyt samoin."
"Mistä se on saatu tietää, luotsi?"
"Siitä, että hän aina haluaa lähettää kirjeitä kotiin jokaisen kohtaamansa laivan mukana. Mutta voi sitä laivaa, joka ottaa ne viedäkseen! Se menee pian pohjaan miehineen kaikkineen."
"En ymmärrä, mistä olette kuullut kaiken tuon", sanoi eräs matruusi.
"Oletteko joskus nähnyt laivan?"
"Olen kyllä!" huusi Schriften, mutta hänen huutonsa muuttui äkkiä tuoksi tavalliseksi hihittämiseksi. Hän näytti muistavan jotakin ja lisäsi ivallisesti: "Meidän ei tarvitse pelätä sitä sentään, sillä meillähän on palanen pyhästä rististä laivassamme." Hän vetäytyi sen jälkeen laivan perään päin kuin välttääkseen muita kysymyksiä ja huomasi silloin Filipin ison maston takaa.
"Kas, enhän minä olekaan ainoa utelias tässä laivassa, hi, hi!
Sanokaa minulle, otitteko tuon mukaanne siltä varalta; että tapaamme
Lentävän Hollantilaisen?"
"En pelkää mitään Lentävää Hollantilaista", vastasi Filip hämillään.
"Ahaa, nythän minä muistankin, että teillä on sama nimi kuin hänelläkin! Häntäkin sanotaan Vanderdeckeniksi."
"Maailmassa on paljon muitakin Vanderdeckenejä kuin minä", vastasi
Filip tyynnyttyään. Sanottuaan sen meni hän hyttiinsä.
"Näyttää aivan siltä kuin tuo paha silmäpuoli roisto tietäisi, miksi olen tullut laivaan", ajatteli Filip. "Mutta se ei voi olla mahdollista! Selkääni karmii kuitenkin joka kerta kun hän lähestyy minua, ihmettelenpä, tuntevatko muutkin sellaista, vai onko se paljasta kuvittelua meidän, Aminen ja minun, puoleltamme. En uskalla kysyä sitä keneltäkään, mutta minusta tuntuu hyvin kummalliselta, että hän vihaa minua niin, sillä enhän ole häntä milloinkaan loukannut. Äskeinen kuulemani vahvistaa kaiken, mutta ovatko tässä enää minkäänlaiset vahvistukset tarpeenkaan? Ah, Amine, ellei sinua olisi, ratkaisisin mielelläni tämän arvoituksen, vaikka se sitten maksaisi henkenikin!… Laupias Jumala, suuntaa ajatukseni muualle", mumisi hän, "etten menetä järkeäni!"
Kolmen päivän kuluttua saapui Ter Schelling tovereineen Taffel-lahteen yhtyen muuhun laivastoon, joka oli tullut sinne muutamia päiviä ennen. Hollantilaiset olivat juuri näihin aikoihin perustaneet Hyväntoivonniemelle uudisasutuksen, josta Intiaan purjehtivat laivat varustivat itsensä vedellä ja ostivat nautaeläimiä rannikolla asuvilta hottentoteilta, jotka mielellään vaihtoivat lihavan härän kiiltävään messinkinappiin tahi suureen rautanaulaan. Laivaston vedentarpeen tyydyttäminen vei muutamia päiviä, minkä jälkeen alukset nostivat jälleen ankkurinsa ja jatkoivat matkaansa saatuaan ensin amiraalilta tietää kohtauspaikan siltä varalta, että laivat matkalla sattuisivat joutumaan erilleen toisistaan, ja varustettuaan itsensä kaikin tavoin kohtaamaan odotettua myrskyä.
Kolme päivää purjehtivat he heikossa vastatuulessa pääsemättä juuri ollenkaan eteenpäin, mutta neljäntenä alkoi etelästä puhaltaa kova tuuli, joka kiihtyi äkkiä myrskyksi ja painoi laivaston lahden pohjukkaa kohti. Seitsemäntenä päivänä oli Ter Schelling joutunut yksikseen, mutta ilma oli muuttunut hieman paremmaksi. Purjeet pingoitettiin uudestaan ja laiva suunnattiin itää kohti rantaan päin.
"Kävi onnettomasti, että jouduimme eroon kaikista tovereistamme", sanoi kapteeni Kloots Filipille heidän ollessaan kahden komentosillalla. "Mutta nyt on kai pian keskipäivä, jolloin auringosta voin nähdä, millä leveysasteella olemme. On vaikeata sanoa, kauasko pohjoiseen myrsky ja merivirrat ovat meidät ajaneet. Poika, hae astemittarini kajuutasta tullessasi ylös."
Astemittari oli siihen aikaan ainoa väline, jolla laivan asema voitiin määrätä. Terävä huomioidentekijä kykeni saamaan sen sillä niin tarkasti selville, että erehdys oli korkeintaan noin kymmenen englannin penikulman suuruinen. Kvadrantit ja sextantit ovat paljon myöhemmän ajan keksintöjä. Kun ajatellaan, miten vähän esi-isämme tiesivät purjehduksesta ja kompassin erehdyksistä, ja kun muistetaan, että laivan asema useinkin määrättiin vain arvaamalla, on todellakin kummallista, että he voivat purjehtia valtameriltä sen suuremmitta onnettomuuksitta.
"Olemme ainakin kolme astetta pohjoiseen päin niemestä", huomautti kapteeni saatuaan selville leveysasteen. "Virta on varmaankin hyvin kova, tuuli tyyntyy hyvin nopeasti ja ellen suuresti erehdy, muuttuu ilmakin pian."
Iltapäivällä lakkasi tuuli kokonaan, mutta korkeat mainingit painoivat laivaa rantaa kohti. Suuria hyljeparvia näyttäytyi vedenpinnalla seuraten laivaa. Koko meri näytti olevan täynnä elämää auringon vaipuessa hitaasti taivaanrannan alle.
"Mitä kumeaa kohinaa tuo on?" huomautti Filip. "On kuin kaukainen ukkonen jyrähtelisi."
"Minäkin kuulen sen selvästi", vastasi kapteeni. "Halloo, siellä mastossa! Onko maa näkyvissä?"
"On", vastasi tähystäjä hetkisen kuluttua. "Mataloita hiekkamatalikkoja on suoraan edessämme. Vesi pärskähtelee korkealle tyrskyjen särkyessä niitä vasten."
"Siinä tapauksessa kuuluu tuo ääni sieltä. Nämä kovat mainingit painavat meitä kovasti maihin päin. Kunpa nyt vain rupeisi tuulemaan!"
Aurinko alkoi jo olla näkymättömissä eikä tuntunut tuulen henkäystäkään. Ter Schelling ajautui nyt niin nopeasti maata kohti, että laivasta voitiin jo nähdä tyrskyt, jotka syöksyivät kallioita vasten hirmuisesti jyristen.
"Tunnetteko rannikon, luotsi?" kysyi kapteeni Schrifteniltä, joka seisoi läheisyydessä.
"Kyllä, mainiosti. Tyrskyt alkavat täällä jo kahdentoista sylen syvyydeltä. Puolen tunnin kuluttua särkyy hyvä laivamme kallioita vasten, ellei rupea tuulemaan", ja tuo pieni mies rupesi nauraa hihittämään kuin sellainen ajatus olisi suuresti huvittanut häntä.
Herra Kloots ei voinut salata levottomuuttaan, hän otti piipun alituisesti suustaan ja pisti sen jälleen takaisin hampaittensa väliin. Matruusit olivat kokoutuneet etu- ja välikannelle ja kuuntelivat kauhistuneina tyrskyjen hirmuista pauhinaa. Aurinko oli nyt laskenut kokonaan ja yön synkkyys lisäsi Ter Schellingin miehistön pelkoa.
"Meidän pitää laskea veneet vesille ja koettaa hinata laiva kauemmaksi maasta", sanoi kapteeni ensimmäiselle perämiehelle. "Pelkään, ettemme saa suuriakaan aikaan, mutta ovathan veneet kuitenkin valmiina miehistölle, ennenkuin laiva törmää kallioihin. Laittakaa vetoköydet valmiiksi ja laskekaa veneet vesille sillä aikaa kuin menen ilmoittamaan ylitarkastajalle."
Herra Van Stroom istui tuolissaan virkansa suomassa koko arvokkaisuudessaan ja koska oli sunnuntai, oli hänellä päässään paras peruukkinsa. Hän luki parhaillaan vielä kerran läpi yhtiölle kirjoittamaansa kirjettä karhusta, kun herra Kloots tuli sisään ja ilmoitti hänelle lyhyesti laivan joutuneen sellaiseen vaaraan, että se todennäköisesti puolen tunnin kuluttua on jo palasina. Kuultuaan tämän levottomuutta herättävän sanoman nousi herra Van Stroom niin äkkiä tuolistaan, että hän kiireissään ja pelossaan kaatoi kynttilän, joka sammui.
"Vaaraanko, herra Kloots? Mutta miten se voi olla mahdollista, sillä merihän on aivan tyyni ja tuuli on lakannut puhaltamasta? Hattuni… missä hattuni ja keppini ovat? Lähden kannelle. Tuokaa tänne valoa pian. Herra Kloots, käskekää tuoda tänne kynttilä, sillä en näe mitään pimeässä. Miksi ette vastaa? Herra siunatkoon, hän on poistunut ja jättänyt minut tänne yksikseni!"
Mutta kapteeni olikin vain mennyt hakemaan kynttilää ja toi sen nyt kajuuttaan. Herra Van Stroom pani hatun päähänsä ja lähti kannelle. Veneet olivat jo vesillä ja laivan keula oli käännetty pois maista. Oli jo aivan pimeä eikä voitu nähdä muuta kuin tyrskyjen valkoiset harjat niiden syöksyessä hirmuisella jyrinällä kallioita vasten.
"Herra Kloots, haluan heti lähteä laivasta", sanoi tarkastaja. "Antakaa minulle suurin vene, sillä tarvitsen sen itselleni ja papereilleni."
"Pelkään sen olevan mahdotonta, herra Van Stroom", vastasi kapteeni. "Veneihimme sopii juuri koko miehistömme, ja jokainen matruusi rakastaa henkeään yhtä paljon kuin tekin."
"Mutta, herra, minähän olen yhtiön ylitarkastaja. Minä käsken teitä… vaadin veneen… kieltäytykää, jos uskallatte."
"Uskallan kyllä", vastasi kapteeni ottaen piipun suustaan.
"Hyvä, hyvä," huudahti herra Van Stroom menettäen nyt kaiken malttinsa. "Näemme sitten, herra, miten käy, kun saavumme… Herra meitä varjelkoon, olemme hukassa! Jumalani, Jumalani!" ja tietämättä miksi, hyökkäsi hän kajuuttaan, mutta kompastui kiireissään Johannekseen, joka sattui hänen tielleen, ja pudotti kaatuessaan hattunsa ja peruukkinsa.
"Jumala minua armahtakoon, missä minä nyt olenkaan? Tulkaa tänne auttamaan mahtavan yhtiön ylitarkastajaa!"
"Irroittakaa vetoköydet ja palatkaa laivaan!" huusi kapteeni. "Emme saa hukata minuuttiakaan enää. Kiiruhtakaa nyt, Filip. Laskekaa kompassi, keksit ja vesi veneihin heti, sillä meidän pitää poistua aluksesta muutamien minuuttien kuluttua."
Tyrskyjen pauhu oli niin kova, että komennussanat vaivoin kuultiin. Sillä aikaa makasi ylitarkastaja kannella potkien, sätkytellen ja huutaen apua.
"Tuntuu kuin maalta päin alkaisi tuulla heikosti", huusi Filip kohottaen kätensä.
"Niin alkaakin, mutta pelkään sen tulevan liian myöhään. Laskekaa tavarat veneihin miehet, ja koettakaa olla kylmäverisiä. Voimme mahdollisesti pelastaa vielä laivamme, jos tuuli kovenee."
He olivat nyt niin lähellä tyrskyjä, että he tunsivat, miten mainingit, joissa laiva oli avutonna, joskus särkyivät, mutta tuuli kiihtyi ja Ter Schelling pysyi paikoillaan. Kaikki muut paitsi kapteeni, perämiehet ja ylitarkastaja olivat jo laskeutuneet veneihin.
"Nyt se halkoo jo aaltoja", sanoi Filip.
"Luulen, että me sittenkin voimme pelastaa sen", sanoi kapteeni. "Ohjatkaa vain siihen suuntaan, Hillebrant", jatkoi hän kääntyen ensimmäisen perämiehen puoleen. "Etäännymme tyrskyistä jo ja jos tuulta riittää vielä kymmeneksi minuutiksi, olemme pelastetut."
Ja tuulta riitti. Ter Schelling pääsi pois rannan läheisyydestä, mutta sitten tyyntyi jälleen ja laiva ajautui taasen tyrskyjä kohti. Vihdoin alkoi tuulla hieman kovemmin ja laiva kynti komeasti aaltoja. Miesten käskettiin kiivetä laivaan veneistä, herra Van Stroom kannettiin kajuuttaan hattuineen ja peruukkeineen, ja noin neljänkymmenen minuutin kuluttua oli Ter Schelling pelastunut vaarasta.
"Nyt pitää meidän nostaa veneet laivaan", sanoi kapteeni. "Kiittäkäämme sitten kaikki Jumalaa pelastuksestamme ennen nukkumaanmenoamme."
Sinä yönä pääsi Ter Schelling kahdenkymmenen penikulman päähän maista suunnaten sitten matkansa pohjoista kohti. Aamulla tyyntyi tuuli kuitenkin jälleen melkein kokonaan.
Herra Kloots oli ollut noin tunnin kannella keskustellen Hillebrantin kanssa edellisen yön vaaroista ja herra Van Stroomin itsekkäisyydestä ja raukkamaisuudesta, kun peräkajuutasta kuului kovaa kolinaa.
"Mikähän siellä nyt on hätänä?" sanoi kapteeni. "Säikähtiköhän mies parka eilen niin, että on menettänyt järkensä? Hänhän särkee koko kajuutan."
Samalla hyökkäsi tarkastajan palvelija kajuutasta.
"Herra Kloots, kiiruhtakaa auttamaan isäntääni, sillä muuten syö karhu hänet suuhunsa", huusi hän.
"Karhuko?" huudahti kapteeni. "Mutta sehän on niin kesy kuin koira.
Menen katsomaan, miten tämän asian laita oikeastaan on."
Mutta ennenkuin kapteeni ennättikään kajuuttaan, hyökkäsi pelästynyt tarkastaja sieltä kannelle paitasillaan.
"Jumalani, Jumalani, murhataanko minut ja joudunko elävänä syötäväksi?" huusi hän kiiruhtaen keulaan päin ja koettaen kiivetä etumastoon.
Kapteeni katsoi kummissaan herra Van Stroomin käyttäytymistä ja kun hän huomasi tämän koettavan kiivetä mastoon, meni hän kajuuttaan ja huomasikin Johanneksen olevan siellä pahanteossa.
Kajuutan laudoitus oli murrettu rikki, peruukkilaatikot olivat hajallaan lattialla peruukkeineen ja rikkinäisiä hunajaruukkuja oli kaikissa nurkissa. Johannes nuoleskeli nähtävästi suurella nautinnolla permannolle valunutta makeaa ainetta.
Asia oli nimittäin niin, että silloin kun laiva oli ollut ankkurissa Taffel-lahdessa, oli herra Van Stroom, joka piti hunajasta hyvin paljon, ostanut sitä melkoisen määrän hottentoteilta. Tarkastajan huolellinen palvelija oli pannut hunajan ruukkuihin ja sijoittanut ne kajuuttaan pariin suureen laatikkoon herransa käytettäväksi. Palvelija, jonka mielestä edellisenä iltana käytetty peruukki oli joutunut epäjärjestykseen tarkastajan kompastuessa karhuun, oli aamulla avannut toisen laatikoista ottaakseen sieltä uuden. Johannes oli silloin sattunut olemaan läheisyydessä ja vainunnut hunajan. Kaikki karhut pitävät hunajasta eikä Johanneskaan voinut vastustaa kiusausta. Seuraten hajua tassutteli se kajuuttaan ja aikoi juuri kiivetä herra Van Stroomin kojuun, kun palvelija löi oven kiinni sen kuonon edessä. Mutta Johannes särki laudoituksen ja valmisti itselleen siten sisäänpääsyn sinne. Tarkastaja pelästyi hirveästi, hän luuli karhun aikovan hyökätä hänen kimppuunsa ja hyppäsi senvuoksi lattialle ja pääsi pakoon keulakannelle, kuten jo olemme kertoneet, jättäen Johanneksen yksinvaltiaaksi taistelutantereelle nauttimaan suurenmoisesta saaliistaan. Kapteeni ymmärsi heti koko asian. Mennen karhun luo puhutteli ja potki hän sitä, mutta Johannes ei halunnut luopua hunajasta ja murisi vihaisesti häiritsijälle.
"Teitpä kerrassaan konnantyön, Johannes", huomautti kapteeni. "Nyt pitää sinun lähteä laivasta, sillä tarkastajalla on nyt todellakin valittamisen syytä. Hm, jos nyt välttämättä haluat nuolla hunajan vatsaasi, niin tee se sitten." Sanottuaan sen poistui hän ja meni hakemaan tarkastajaa, joka vieläkin seisoi etukannella ja puhui matruuseille avopäin ja paitasillaan.
"Olen hyvin pahoillani tästä, herra Van Stroom", sanoi Kloots, "mutta karhu viedään nyt pois laivasta."
"Aivan niin, herra kapteeni, mutta kerron kumminkin tämän johtokunnalle, sillä virkamiehen elämä ei saa joutua vaaraan kapteenin hullutusten vuoksi. Elukka oli repiä minut aivan palasiksi."
"Sen hyökkäys ei tarkoittanut teitä, vaan hunajaa, johon se on päässytkin käsiksi minun voimatta sille mitään. Sen luontoa emme voi muuttaa. Olkaa niin hyvä ja tulkaa minun kajuuttaani niin kauaksi kuin saamme sen veitikan suljetuksi johonkin. Tämän jälkeen se ei enää saa kulkea vapaana."
Herra Van Stroomistakin tuntui viisaimmalta suostua tähän ehdotukseen. Matruuseilla oli melkoinen työ karhun sitomisessa, ennenkuin se saatiin pois kajuutasta ja suljetuksi vankilaan. Tämä uusi seikkailu muodosti sitten päiviin puheenaiheen, sillä meri oli jälleen rasvatyyni ja laiva kellui liikkumatonna sen peilikirkkaalla pinnalla.
"Miten aurinko onkaan punainen laskiessaan", huomautti Hillebrant kapteenille, joka oli komentosillalla Filipin kanssa. "Ellen erehdy, ei meillä ole puutetta tuulesta huomenna."
"Niin minäkin luulen", vastasi kapteeni. "On hyvin kummallista, ettemme näe ainoatakaan laivastoomme kuuluvaa alusta, sillä nekin kai ovat ajautuneet tälle suunnalle."
"Eivätköhän ne sentään ole pysytelleen kauempana maista."
"Kunpa mekin olisimme menetelleet samoin! Oli nipin napin, että pelastuimme eilen. Täydellinen tyven on yhtä vaarallinen kuin liian kova tuuli."
Nyt kuului miehistön joukosta sekavaa hälinää heidän seisoessaan yhdessä joukossa ja katsoessaan merelle. "Laiva! Ei — kyllä se sittenkin on laiva!" huudettiin monta kertaa.
"He luulevat näkevänsä laivan tuolla pimeässä", sanoi Schriften tullen komentosillalle. "Hi, hi!"
"Missä?"
"Tuolla pimeässä", vastasi hän viitaten taivaanrannan pimeimpään kohtaan, sillä aurinko oli jo laskenut.
Kapteeni, Hillebrant ja Filip käänsivät katseensa osoitettuun suuntaan ja luulivatkin huomaavansa jotakin laivan tapaista. Pimeys näytti vähitellen haihtuvan ja heikko vaalea salama valaisi tuon osan taivaanrantaa. Meri oli tyyni ja kirkas kuin kuvastin, ja laiva tuli yhä selvemmin näkyviin, kunnes he voivat erottaa sen rungon, mastot ja raa'at. Nuo kolme miestä hieroivat silmiään, sillä he voivat tuskin uskoa niitä. Tuossa heikossa valaistuksessa, joka kirkasti taivaanrannan noin viidentoista asteen korkeudelta, oli kuin olikin näkyvissä noin kolmen penikulman päässä suuri laiva, mutta vaikka olikin aivan tyyni, näytti se joutuneen kovan myrskyn kynsiin, sillä se keikkui kovasti kohoten korkealle ja kallistuen aivan laidan tasalle kohotakseen sitten jälleen kohdalleen. Sen iso- ja märssypurjeet olivat kiinni ja raa'at rassatut sivutuuleen. Sen vauhti oli mitätön, mutta myrsky painoi sitä siitä huolimatta melko nopeasti Ter Schellingiä kohti, jonne se rupesi näkymään yhä selvemmin. Vihdoin teki se käännöksen, ja ennenkuin se pääsi uudestaan tuuleen, tuli se niin lähelle, että voitiin nähdä sen miehistökin. He näkivät veden kohinan kokassa, kuulivat poosun vihellykset, rungon natinan ja mastojen ritinän, mutta sitten alkoi pimeys taasen lisääntyä eikä laivasta ollut enää muutamien sekuntien kuluttua mitään näkyvissä.
"Herra Jumala!" huudahti kapteeni.
Filip tunsi käden laskeutuvan olalleen ja kylmät väreet karmivat hänen selkäänsä. Hän kääntyi ja näki Schriftenin vieressään. Mies huusi hänen korvaansa:
"Filip Vanderdecken, laiva oli Lentävä Hollantilainen!"