X.
Heikkoa valaistusta seuranneella äkkinäisellä pimeydellä oli sellainen vaikutus, että Ter Schellingin kummastunut miehistö näki nyt kaikki esineet vielä epäselvemmin kuin äsken. Kaikki vaikenivat vähäksi aikaa. Muutamat seisoivat vielä paikoillaan katsellen sinnepäin, jonne näky oli hävinnyt, toisten kääntyessä pois synkkien aavistusten vaivaamina. Hillebrant rikkoi vaitiolon ensimmäiseksi, sillä hän oli huomannut valoa taivaanrannalla ja huudahti tarttuen Filipiä käsivarteen: "Mitä tuo on?"
"Kuuhan sieltä vain pistää esille pilvien raosta", sanoi Filip surullisesti.
"Ei ole!" huomautti kapteeni pyyhkien hikeä otsaltaan. "Olen kyllä kuullut puhuttavan tästä ennenkin, mutta olen aina suhtautunut siihen leikillisesti."
Filip ei vastannut. Näön todellisuus ja sen läheinen suhde häneen tekivät hänestä melkein rikollisen.
Kuu oli kumminkin noussut ja levitti nyt lempeää vaaleata valoaan uinailevalle merelle. Aivan kuin saman vaiston pakottamana käänsi jokainen katseensa sinnepäin, jossa tuo kummallinen laiva oli näyttäytynyt, mutta kaikki oli nyt rauhallista ja tyyntä.
Schriften oli jäänyt komentosillalle. Hän lähestyi vähitellen kapteenia ja sanoi katsoessaan ympärilleen:
"Herra Kloots, koska olen tämän laivan luotsi, on velvollisuuteni ilmoittaa teille, että teidän pitää varustautua kestämään kovaa myrskyä."
"Kovaa myrskyäkö?" toisti kapteeni heräten unelmistaan.
"Niin, herra Kloots. Jokaista laivaa, joka on tavannut tuon äsken näkemämme, on aina pian senjälkeen kohdannut joku onnettomuus. Paljas nimikin Vanderdecken tuo onnettomuutta mukanaan, hi, hi."
Filip olisi mielellään vastannut tähän ivaan, mutta hän ei voinut, sillä hänen kielensä oli kuin kiinni liimaantunut.
"Mitä on nimellä Vanderdecken siinä tekemistä?" kysyi kapteeni.
"Ettekö ole kuullutkaan sitä? Tuon laivan kapteenia, jonka äsken näimme, sanotaan Vanderdeckeniksi eli Lentäväksi Hollantilaiseksi."
"Mistä sen tiedätte, luotsi?"
"Tiedän sen ja paljon muutakin, jos vain haluan kertoa. Siitä en nyt sentään välitä, sillä olenhan velvollisuuteni mukaan varoittanut teitä huonosta ilmasta." Sanottuaan sen laskeutui Schriften kannelle.
"Jumalani, en ole milloinkaan ollut näin ymmällä enkä peloissani", sanoi Kloots. "En tiedä, mitä minun pitää ajatella ja uskoa. Mitä luulette, Filip? Eikö tämä ole jotakin yliluonnollista?"
"On", vastasi Filip. "Kummastuksenne on aivan luonnollinen."
"Luulin ihmeitten ajan olevan ohi", sanoi kapteeni. "Nyt on meidät jätetty oman onnemme nojaan antamatta meille muita varoitusmerkkejä kuin mitä taivas meille näyttää."
"Se varoittaakin meitä nyt", sanoi Hillebrant. "Katsokaa, miten se on mennyt paksuun pilveen muutamien minuuttien kuluessa. Kuu on kyllä vielä näkyvissä, mutta sekin peittyy pian. Tuolla luoteessa salamoi jo."
"Hyvä, pojat, voin uhmata luonnonvoimia yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja tehdä voitavani. En ole milloinkaan välittänyt kuuroista enkä myrskyistä, mutta en pidä tuosta äskeisestä varoituksesta. Sydämeni tuntuu todellakin raskaammalta kuin lyijy. Hakekaa viinapulloni tänne, Filip. Se selvittää ehkä järkeäni hieman."
Filip käytti mielellään tilaisuutta hyväkseen saadakseen poistua kapteenin luota, sillä hän halusi olla hetkisen yksinään voidakseen koota ajatuksensa. Kummituslaivan näkeminen oli järkyttänyt häntä kovasti, ei senvuoksi, että hän oli epäillyt sen olemassaoloa, vaan tunne, että hän oli nähnyt ja ollut niin lähellä sitä, jossa hänen isänsä kärsi kauheata rangaistustaan ja jossa hänkin uskoi tehtävänsä joskus täyttyvän, hämmensi hänen järkeään. Kuullessaan poosun vihellyksen oli hän jännittänyt korvansa äärimmilleen kuullakseen komennuksen, jonka hänen isänsä antoi. Yhtä tarkasti hän oli koettanut katsella laivan kannella liikkuvien miesten kasvoja ja pukuja. Heti kun hän oli lähettänyt kajuutanvahdin viemään pulloa kapteenille, meni hän hyttiinsä, hautasi kasvonsa peitteihin ja rukoili, kunnes hän saavutti tavallisen mielenmalttinsa ja rohkeutensa, että voi suhtautua vaaroihin ja vastuksiin tyynesti ja mennä niitä vastaan urhoollisesti kuin marttyyri.
Hän viipyi hytissään puolisen tuntia. Mutta millainen muutos olikaan tapahtunut, kun hän jälleen ilmestyi kannelle! Kun hän meni alas, kellui laiva liikkumatonna rasvatyynellä meren pinnalla, ylimmäiset purjeet riippuivat löysinä raaoista, kuu loisti korkealta taivaalta kaikessa kirkkaudessaan ja laivan mastot ja purjeet kuvastuivat himmeästi veteen, mutta nyt oli pimeä kaikkialla ja meri oli ruvennut aaltoilemaan. Ylimmät purjeet oli pantu kiinni ja laiva halkoi nopeasti laineita. Puuskittainen ja ulvova tuuli ilmoitti kuitenkin liiankin selvästi olevansa suuttunut ja kokoavansa voimiaan tuhotakseen laivan kokonaan. Matruusit työskentelivät vielä ahkerasti vähentäen purjeita, mutta heidän kasvonsa näyttivät alakuloisilta ja tyytymättömiltä. Mitä Schriften oli puhunut heille, ei Filip tiennyt, mutta hän huomasi selvästi miesten karttavan häntä ja katsovan häneen vihaisesti, myrskyn yltyessä yhä kovemmaksi.
"Tuuli pyörii", huomautti Hillebrant. "Ei voida varmasti sanoa, miltä suunnalta myrsky oikeastaan rupeaa puhaltamaan, sillä se on jo muuttanut suuntaansa viisi kompassin piirua. Filip, asiat eivät mene mielestäni ollenkaan hyvin ja minunkin sydämeni tuntuu raskaalta."
"Niin minunkin", vastasi Filip, "mutta me olemme laupiaan kaitselmuksen hallussa."
"Tiukasti alihankaan! Pankaa kiinni kliivarit, staagi- ja kokkapurjeet! Nopeasti nyt, pojat!" huusi kapteeni, kun laiva tuulen kääntymisen vuoksi kallistui kovasti toiselle laidalleen. Satoi kuin saavista kaataen ja oli niin pimeä, etteivät miehet tahtoneet nähdä toisiaan.
"Meidän pitää panna kiinni märssypurjeetkin, ennenkuin on mahdotonta kiivetä raaoille. Herra Hillebrant, menkää keulaan katsomaan, että se tulee tehdyksi."
Salamat valaisivat nyt taivaan ja ukkonen jyrähteli.
"No nopeasti nyt, miehet, meidän pitää panna kiinni kaikki purjeet!"
Matruusit väänsivät veden vaatteistaan, ja toiset työskentelivät toisten piiloutuessa pimeän turvissa.
Laivan kaikki muut purjeet pantiin nyt kiinni, paitsi etumaista staagipurjetta, ja laiva kiiti hyvää vauhtia etelään päin. Meri oli nyt alkanut aaltoilla kovemmin ja kohisten särkyivät laineiden vaahtopäiset harjat, sade valui virraten alas, yö oli pimeä ja märät ja säikähtyneet matruusit hakivat suojaa mistä vain. Vaikka useat heistä laiminlöivätkin työnsä, ei ainoakaan kuitenkaan uskaltanut mennä nukkumaan sinä yönä. He eivät kokoutuneet yhteen joukkoon, kuten tavallisesti, vaan jokainen oli vaipunut omiin ajatuksiinsa pysytellen muista erillään. Kummituslaiva kiihoitti heidän mielikuvitustaan ja vaivasi heidän aivojaan.
Yö oli tavattoman pitkä ja hirveä ja he luulivat, ettei aamu rupea milloinkaan sarastamaankaan. Vihdoin muuttui pimeys vähitellen synkäksi ja harmaaksi hämäräksi, joka ennusti päiväntuloa. Miehet tarkastelivat toisiaan, mutta eivät huomanneet minkäänlaista lohdutusta toistensa katseissa. He jäivät istumaan öisille paikoilleen puhumatta sanaakaan.
Aallot olivat nyt korkeita kuin vuoret ja useammasti kuin kerran olivat ne haudata laivan alleen. Kapteeni seisoi kompassin vieressä ja Hillebrant ja Filip olivat ruorissa, kun suunnaton aalto vyöryi laidan yli vastustamattomalla voimalla. Vesi tempasi heidät mukaansa ja heitti heidät melkein tiedottomina laitaa vasten, kompassi ja kompassikaappi murskaantuivat palasiksi, kukaan ei rientänyt ruoriin, laiva teki lehmänkäännöksen, aallot vyöryivät sen yli ja isomasto katkesi.
Kaikkialla vallitsi nyt täydellinen sekamelska. Kapteeni oli mennyt tainnoksiin saamastaan iskusta ja vain vaivoin sai Filip pari matruusia avukseen kantamaan häntä kajuuttaan. Hillebrantille oli käynyt vieläkin huonommin. Hän oli katkaissut oikean käsivartensa ja saanut sitäpaitsi vielä muitakin vaikeita vammoja. Filip vei hänetkin alas ja palasi sitten kannelle järjestystä palauttamaan.
Hän ei ollut vielä mikään merimies, mutta hänellä oli kuitenkin sellainen moraalinen vaikutusvalta miehiin, jonka päättäväisyys ja rohkeus aina herättävät. Matruusit tottelivat hyvin vastahakoisesti, mutta tottelivat sentään, ja puolen tunnin kuluttua oli laiva vapautettu katkenneesta mastosta ja särkyneestä rikistä. Sittenkuin alus oli keventynyt, kiiti se jälleen eteenpäin parin kokeneimman matruusin ohjaamana.
Mutta missä mahtoikaan herra Van Stroom olla tämän sekasorron aikana? Tietysti vuoteessaan peitto korvissa. Hän vapisi kuin haavan lehti vannoessaan, että jos hän joskus vielä saa jalkansa maankamaralle, eivät kaikki maailman yhtiötkään yhdessä voi taivuttaa häntä enää lähtemään merelle. Tämä oli epäilemättä parasta, mitä miesraukka voikaan tehdä.
Vaikka matruusit tottelivatkin vähän aikaa Filipin käskyjä, juttelivat he kuitenkin hetkisen kuluttua innokkaasti silmäpuolen luotsin kanssa ja vähän ajan kuluttua poistuivat kaikki muut kannelta, paitsi nuo kaksi, jotka olivat ruorissa. Tämän heidän käyttäytymisensä syy selveni pian, sillä he palasivat tuoden mukanaan väkijuomia, joita he olivat hankkineet murtautumalla varastoon. Filip jäi kannelle noin tunniksi ja koetti turhaan estää miehiä juomasta itseään juovuksiin. Ruorissa olevatkin halusivat saada osansa ja pian voitiin laivan poikkeamisesta suunnasta huomata, että juomat olivat vaikuttaneet. Hän kiiruhti silloin kajuuttaan katsomaan, oliko kapteeni jo sen verran tointunut, että hän voi tulla kannelle. Herätettyään herra Klootsin raskaasta unesta kertoi hän tälle nämä masentavat uutiset. Kapteeni seurasi Filipiä kannelle, mutta hän ei ollut vielä kokonaan tointunut saamastaan iskusta, hänen päänsä oli sekaisin ja hän käveli horjuen kuin hänkin olisi nauttinut liiaksi väkijuomia. Oltuaan kannella muutamia minuutteja vaipui hän istumaan muutamalle tykille, sillä hän oli saanut kovan aivotärähdyksen. Hillebrant oli liiaksi vahingoittunut voidakseen auttaa ja Filip huomasi nyt selvästi, miten toivoton heidän tilansa oli. Harmaa päivä synkkeni vähitellen pimeäksi yöksi, joka muutti tilanteen vieläkin kauheammaksi. Laiva ajautui yhä tuulen mukana, mutta ruorimiehet olivat nähtävästi muuttaneet sen suunnan, sillä tuuli, joka ennen oli puhaltanut yli, puhalsi nyt alihangan puolelta. Kannella ei ollut kompassia ja vaikka sellainen olisi ollutkin, eivät miehet olisi kuunnelleet Filipin käskyjä eivätkä valituksia. "Hän", sanoivat he, "ei ole mikään merimies eikä senvuoksi osaa opettaa meitä ohjaamaan laivaa." — Myrsky oli nyt kiihtynyt täyteen raivoonsa. Sade oli lakannut, mutta tuuli ulvoi hirmuisesti köysistössä kuljettaessaan laivaa, jota nuo juopuneet matruusit ohjasivat niin huonosti, että laineet vyöryivät sen kannelle kaikilta suunnilta. Mutta miehet nauroivat vain ja yhtyivät toveriensa hurjaan lauluun, joka sekoittui tuulen huminaan.
Schriften näytti ruvenneen kapinallisten matruusien johtajaksi. Mitallinen viinaa kädessään hän tanssi ja lauloi, näpsäytteli sormiaan ja katsoa tuijotti kuin piru oikealla silmällään Filipiin, mutta sitten hän meni nurin ja vieri muiden nauraessa valureikiin päin. Uutta viinaa tuotiin varastosta heti kun entinen loppui. Kirouksia, huutoja ja naurua kuului kaikkialta, ruorissa olevat matruusit sitoivat rattaan kiinni kiiruhtaen toveriensa luokse ja Ter Schelling ajelehti myrskyn mukana staagipurjeen hieman tukiessa sitä sen kääntyessä puolelta toiselle. Filip jäi kannelle kajuutan portaitten viereen. "Kummallista", ajatteli hän, "että minun, joka kykenisin johonkin, pitää tässä toimetonna katsella tuota kauheata ja inhoittavaa elämää. Täytyykö minun odottaa tässä laivan tuhoa ja sen miehistön hukkumista, minun ainoan tyynen ja järkevän, joka tiedän, mitä tapahtuu? Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta niin voimaton ja hyödytön kuin olenkin, tuntuu minusta kuitenkin kuin olisin myrskyn valtias, erilainen kuin muut ihmiset kummallisen tehtäväni tähden. Tunnen, etten huku tässä haaksirikossa, ja tiedän, että olen turvassa niin kauan kuin tuo taivaalle vannomani vala tulee täytetyksi. Mutta tuuli ei puhallakaan enää niin kovasti eikä merikään aaltoile niin, aavistukseni eivät ehkä toteudukaan ja kaikki voivat vielä pelastua. Jumala sen suokoon! Olisikin surullista, että ihmiset, jotka Jumala on luonut omaksi kuvakseen, eroaisivat tästä maailmasta sellaisessa tilassa, joka alentaa heidät eläimiäkin alemmaksi."
Filip oli oikeassa, sillä tuuli olikin hieman tyyntynyt ja meri lakannut pahimmasta aaltoilemisesta. Laiva oli ajautunut niin paljon etelään päin, että se oli sivuuttanut Taffel-lahden ja suunnan muutoksen vuoksi joutunut "Väärään lahteen", jossa se oli hieman suojassa tuulelta ja aalloilta. Mutta vaikka siellä olikin tyynempi, olivat laineet kuitenkin tarpeeksi voimakkaat hajoittamaan jokaisen laivan, joka ajautuisi maihin lahden pohjukassa, jonne Ter Schellingkin nyt oli menossa. Pohjukka tarjosi jonkunlaisen pelastumismahdollisuuden siten, että irtonaista hiekkaa oleva ranta kohosi vähitellen. Muualla olivat rannat kallioisia ja laiva olisi murskautunut heti kappaleiksi, jos se olisi ajautunut niitä vasten. Mutta sitä ei Filip luonnollisestikaan tiennyt. Parinkymmenen minuutin kuluttua huomasi hän meren laivan ympärillä olevan paljasta kuohuvaa vaahtoa. Hän ehti tuskin ajatella, mistä se johtui, kun alus törmäsi kovasti matalikolle ja jäljellä olevat mastot menivät yli laidan. Mastojen kaatuminen ja aluksen kova kolahteleminen, jonka vuoksi lankut alkoivat irtautua toisistaan, ja suurten aaltojen vyöryminen kannelle lopettivat vihdoinkin juopuneen miehistön laulun ja melun. Minuutin kuluttua kääntyi laiva niin kyljelleen, että laita joutui laineita vasten. Filip, joka seisoi tuulen puolella, tarrautui kiinni skanssiin juopuneiden matruusien sätkytellessä toisella laidalla ja koettaessa päästä hänen puolelleen. Kauhistuksekseen huomasi Filip kapteeni Klootsin vajoavan veteen, jota nyt oli monen jalan paksuudelta toisella laidalla, tekemättä pienintäkään yritystä pelastuakseen. Aallot huuhtoivat hänet pois heti Filipin voimatta tehdä mitään hänen auttamisekseen. Hän muisti samalla Hillebrantin ja kiiruhti kajuuttaan. Perämies oli vielä vuoteessaan maaten kyljellään. Filip otti hänet syliinsä, kantoi hänet vaivoin kannelle ja laski hänet ison veneen perätuhdolle, joka tarjosi suurimmat mahdollisuudet hänen henkensä pelastamiseen. Tähän veneeseen, joka oli ainoa käyttöpelkoinen, oli miehistökin kokoutunut, mutta he työnsivät takaisin Filipin, joka myös aikoi nousta siihen, ja kun laine vyöryi kannelle, irroittivat miehet veneen kiinnitysköydet. Toinen hirmuinen aalto nosti sen pois paikoiltaan, vei sen mukanaan laidalle ja paiskasi sen mereen suojan puolelle, jossa oli tyynempi, mutta se täyttyi kuitenkin melkein kokonaan vedellä. Juopuneet matruusit eivät välittäneet siitä olenkaan, vaan alkoivat laulaa ja meluta heti veneen päästyä irti laivasta, tuulen ja laineiden kuljettaessa sitä rantaa kohti. Filip joka pysytteli kiinni isonmaston tyngässä, katseli heidän menoaan levottomana, sillä vene keikkui kovasti rajussa aallokossa. Äänet häipyivät vähitellen kuulumattomiin ja hän näki veneen viimeisen kerran muutaman äärettömän korkean aallon harjalla, ennenkuin se hävisi kokonaan näkyvistä.
Filip tiesi, ettei hänellä ollut muuta pelastumisen mahdollisuutta kuin turvautua johonkin laivan kappaleeseen, jollaisia jokainen uusi laine kiskoi siitä irti. Äkkiä kuuli hän peräkajuutasta kovaa melua ja muisti silloin herra Van Stroomin. Hän ryömi sinne ja näki ylitarkastajan pitävän kiinni kojunsa laidasta suunniltaan pelosta. Filip puhutteli häntä, mutta ei saanut vastausta, hän koetti irroittaa tarkastajan käsiä, mutta mies piti kiinni niin lujasti, että se oli mahdotonta.
Kova jyrähdys ja veden kohina ilmoittivat Filipille laivan haljenneen kahtia. Vastahakoisesti jätti hän tarkastajaraukan oman onnensa nojaan ja poistui kajuutasta. Tultuaan kannelle huomasi hän takaluukun vieressä jotakin pulikoivan ja mentyään lähemmäksi näki hän Johanneksen, karhun, uiskentelevan vedessä ja tempoilevan nuoraa, jossa se vieläkin oli kiinni. Filip vapautti heti veitsellään eläin raukan, ja tuskin hän oli ennättänyt tehdä tämän laupeudentyön, kun hirmuinen laine murskasi koko perän palasiksi ja paiskasi hänet mereen. Hän turvautui muutamiin lankkuihin, jotka kannattivat hänet ja joita tyrskyt kuljettivat rantaa kohti. Muutamien minuuttien kuluttua oli hän jo aivan lähellä rantaa ja hetkistä myöhemmin törmäsivät lankut pohjaan, mutta palaavalla aallolla oli kuitenkin niin paljon voimaa, että se irroitti hänen kätensä ja pakotti hänet turvautumaan omiin voimiinsa. Hän taisteli kauan, mutta vaikka hän olikin niin lähellä maata, ei hän sittenkään saanut niin lujaa jalansijaa, että hän olisi jaksanut ryömiä maalle. Hän oli juuri viimeisen kerran vaipumaisillaan veden alle, kun hän tunsi jonkun koskettavan käteensä. Kuolontuskissaan tarttui hän siihen ja tunsi sen Johanneksen tuuheaksi turkiksi, jonka omistaja veti hänet pian kuohuista rannalle. Hän ryömi niin korkealle, etteivät laineet voineet saavuttaa häntä, ja vaipui sitten ponnistusten uuvuttamana tainnuksiin.
Kun hän palasi tajuihinsa, tunsi hän kovaa tuskaa vieläkin ummessa olevissa silmissään. Se aiheutui siitä, että hän monta tuntia oli ollut alttiina polttavan auringon säteille. Hän aukaisi silmänsä, mutta hänen oli pakko sulkea ne heti jälleen, sillä valo koski niihin kipeästi kuin niihin olisi pistetty neuloilla. Käännyttyään kyljelleen varjosti hän kädellään niitä ja jäi siihen asentoon hetkiseksi, kunnes hän vähitellen tunsi näön palaavan, jolloin hän nousi ja voi muutamien sekuntien kuluttua katsella ympärilleen. Meri lainehti vielä kovasti ja laivan kappaleita kellui aallokossa. Ranta oli täynnä esineitä, jotka olivat kuuluneet sen lastiin tahi sisustukseen. Aivan hänen vieressään oli Hillebrantin ruumis ja muut rannalle ajautuneet ruumiit ilmaisivat hänelle, että kaikki veneeseen tunkeutuneet olivat hukkuneet.
Auringosta päättäen oli kello Filipin otaksumisen mukaan noin kolme iltapäivällä, mutta hän oli niin suruissaan ja väsynyt, ettei hän voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään. Hänen päässään humisi eikä hän ikävöinyt muuta kuin lepoa. Hän poistui onnettomuuspaikalta ja löydettyään hiekkatöyryn, jonka takana hän sai suojaa auringon säteiltä, paneutui hän jälleen pitkäkseen ja vaipui uneen, josta hän ei herännyt ennenkuin seuraavana aamuna.
Hän heräsi tällä kertaa siihen, että joku kosketti hänen rintaansa. Hän säpsähti ja avattuaan silmänsä huomasi hän jonkun olennon vieressään. Ensin hän luuli sitä Johannekseksi, sitten ylitarkastajaksi, mutta vihdoin hänelle selveni, että olento oli kookas villi, jolla oli pitkä keihäs kädessään. Hänellä oli hartioillaan karhuraukan vasta nyljetty nahka ja päässään muudan tarkastajan peruukki, jonka kiharat ulottuivat aivan vyötäreille asti. Villi näytti tuossa kummallisessa puvussaan (hän oli muuten aivan alasti) niin hullunkurisen juhlalliselta, että Filip jokaisessa muussa tilaisuudessa olisi nauranut hänelle kuollakseen, mutta nyt olivat hänen tunteensa liian vakavat sellaiseen. Hän nousi jaloilleen ja pysähtyi villin viereen. Mies seisoi liikkumatonna paikoillaan ilmaisematta minkäänlaisia vihamielisiä aikeita.
Filip tunsi nyt polttavaa janoa ja viittasi villille haluavansa juoda. Mies nyökäytti päätään käskien Filipiä seuraamaan ja vei hänet hiekkatöyryjen yli rannalle, jossa Filip näki ainakin viisikymmentä villiä valitsemassa itselleen erilaisia kapineita laivan hajalleen menneestä varastosta. Filipin seuralaiselle osoitetusta kunnioituksesta voitiin selvästi huomata, että hän oli heimon päällikkö. Muutamat juhlallisella äänellä lausutut sanat riittivät hankkimaan, ellei juuri sitä, mitä Filip halusi, niin kuitenkin pienen määrän likaista vettä, joka maistui mainiolta. Hänen toverinsa viittasi sitten hänelle, että hän istuutuisi hiekalle.
Urhomme sai nyt katsella uutta ja hirmuista, mutta kumminkin hullunkurista näkyä: Valkoisella hietikolla, joka näytti vieläkin valkoisemmalta voimakkaassa auringonpaisteessa, oli laivan kappaleita, tynnyreitä ja tavarapaaluja, joita kuohuvat tyrskyt heittelivät kaikkialle, valaan luita, jotka joku edellinen myrsky oli paiskannut rannalle, Filipin entisten toverien ruumiita, joiden vaatteista villit olivat vain irroittaneet napit, alastomia villejä (nyt oli kesä eikä heillä ollut yllään lammasnahkaturkkejaan), jotka arvokkaasti kävelivät edestakaisin hiekalla kooten kaikkea sellaista, jolla ei ollut mitään arvoa, ja jättäen paikoilleen kaikki sellaiset esineet, joita sivistyneet ihmiset olisivat halunneet omakseen, ja loppujen lopuksi vielä päällikkö, jolla vieläkin oli hartioillaan Johanneksen verinen nahka ja päässään tarkastajan peruukki hänen ollenkaan aavistamatta, miten hullunkuriselta hän näytti.
Villit eivät olleet niinkään tottumattomia laivoihin ja koska heitä oli tähän saakka kohdeltu hyvin, olivat he ystävällisiä eurooppalaisille. Hetkisen kuluttua kokosivat he yhteen läjään kaikki sellaiset puunkappaleet, joissa oli rautaa, ja sytyttivät läjän palamaan. Päällikkö kysyi merkeillä Filipiltä, oliko hän nälissään. Filip vastasi myöntävästi, jolloin päällikkö pisti kätensä suureen vuohennahkaiseen laukkuun ottaen sieltä kourallisen hyvin suuria kovakuoriaisia ja ojentaen ne vieraalleen. Filip työnsi inhoten luotaan tämän tavattoman ravinnon, jolloin päällikkö hyvin tyynesti pisti ne poskeensa. Syötyään viittasi hän Filipiä seuraamaan. Kun Filip nousi, näki hän oman kirstunsa kelluvan aallokossa lähellä rantaa. Hän riensi sen luo ilmoittaen viittauksilla sen omakseen, otti avaimen taskustaan ja aukaisi sen kooten yhteen myttyyn hyödyllisimmät tavaransa unhottamatta pussiakaan, jossa oli guldeneja. Hänen toverinsa ei vastustanut sitä ollenkaan, vaan huusi ainoastaan luokseen erään miehen kiinnittäen tämän huomion lukkoon ja saranoihin. Tehtyään sen lähti hän Filipin kanssa kävelemään hiekkakumpujen yli. Noin tunnin kuluttua saapuivat he muutamaan kylään, jossa oli mataloita nahalla päällystettyjä majoja. Naiset ja lapset ottivat heidät vastaan ja näyttivät olevan hyvin ihastuneita päällikön uuteen pukuun. He olivat kovasti ystävällisiä Filipillekin tarjoten hänelle maitoa, jonka hän mielellään joi. Tarkasteltuaan lähemmin heidän likaisia pukujaan, kummallista vartaloaan ja rumia kasvojaan kääntyi hän huoaten pois muistellen miellyttävää Amineaan.
Aurinko oli nyt laskemaisillaan ja Filip tunsi olevansa vieläkin hyvin väsynyt. Hän viittasi villeille haluavansa mennä nukkumaan. Hänet saatettiin silloin muutamaan majaan ja vaikka siellä olikin hyvin likaista ja pahanhajuista ja vaikka syöpäläiset ahdistivatkin häntä joka puolelta, kallisti hän kuitenkin päänsä mytylleen ja vaipui kiitettyään Jumalaa pelastuksestaan pian raskaaseen uneen.
Seuraavana aamuna tuli päällikkö herättämään häntä erään toisen miehen kanssa, joka osasi solkata hieman hollannin kieltä. Filip sanoi toivovansa, että hänet vietäisiin tuohon uudisasutukseen, johon alusten oli tapana poiketa. Mies ymmärsi hänet täydellisesti, mutta sanoi, ettei siellä nyt tällä haavaa ollut ainoatakaan laivaa. Filip halusi kumminkin lähteä sinne, sillä hän ymmärsi pääsevänsä sieltä kaikista nopeimmin johonkin laivaan ja saavansa kaikissa tapauksissa olla eurooppalaisten seurassa niin kauan kunnes joku alus sinne poikkeaisi. Hän kuuli, ettei sinne ole kuin päivänmatka korkeintaan. Keskusteltuaan vähän aikaa päällikön kanssa pyysi tulkki häntä mukaansa sanoen opastavansa hänet sinne. Sittenkuin Filip oli juonut kokonaisen ruukullisen maitoa, jota naiset olivat tuoneet hänelle, ja kieltäytynyt vieläkin kerran kourallisesta kovakuoriaisia, otti hän käärönsä ja lähti uuden tuttavansa mukaan.
Iltapäivällä saapuivat he muutamille kukkuloille, joilta Filip voi nähdä koko Taffel-lahden ja sen rannalla olevat hollantilaisten rakentamat talot. Ilokseen huomasi hän laivan satamassa. Kiiruhdettuaan rannalle näki hän kapteenin lähettäneen veneen maihin hakemaan ruokavaroja. Hän puhutteli miehistöä, ilmoitti nimensä, kertoi onnettomasta haaksirikosta ja sanoi haluavansa tulla laivaan.
Veneen päällikkö suostui siihen heti ja ilmoitti Filipille laivan olevan kotimatkalla. Kun Filip kuuli sen, oli hänen sydämensä haljeta riemusta. Hän olisi mennyt laivaan, vaikka se olisi ollut matkalla Intiaan, mutta nyt ilmaantui hänelle tilaisuus nähdä jälleen rakastamansa Amine, ennenkuin hän taasen ottaa pestin täyttääkseen kummallisen tehtävänsä. Hän tunsi saavansa nauttia vielä onnesta ja aavisti, ettei hänen tuleva elämänsä tulisi olemaankaan yhtämittaista kärsimystä kuolemaan asti, vaan vuorottaista riemun ja surun vaihtelua.
Laivan kapteeni otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan suostuen mielellään ottamaan hänet mukaansa, ja kolmen kuukauden kuluttua minkään tärkeämmän tapahtuman häiritsemättä matkaa ankkuroi laiva vihdoinkin Amsterdamin satamaan.