XI.
On luultavasti aivan tarpeetonta huomauttaa, että Filip kiiruhti niin nopeasti kuin suinkin pieneen kotiinsa, jossa oli kaikki, mikä oli hänestä rakkainta tässä maailmassa. Hän päätti nauttia nyt onnestaan muutamia kuukausia, sillä hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän tunsi, että niin mielellään kuin hän halusikin pitää valansa, ei hän voisi poistua kotoaan ennen syksyä, jolloin toinen laivasto lähtisi matkalle, ja nyt oltiin vasta huhtikuun alussa. Niin paljon kuin hän surikin herra Klootsin ja Hillebrantin kuolemaa ja pahoitteli onnettoman miehistön kohtaloa, tunsi hän kuitenkin jonkunlaista huojennusta ajatellessaan, että hän oli ikuisiksi ajoiksi vapautunut tuosta Schriften-roistosta, joka oli joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin muutkin. Hän melkein siunasi tätä toisille niin onnetonta haaksirikkoa, joka oli suonut hänelle tilaisuuden niin pian palata rakkaan Aminensa luo.
Oli jo myöhäinen ilta, kun Filip vuokrasi veneen Fliessingenistä ja soudatti itsensä Terneuseen. Kun hän lähestyi kotiaan, näki hän vieraskamarin ikkunan olevan auki ja naisen nojautuvan siitä ulos. Hän tiesi, ettei katsoja voinut olla kukaan muu kuin Amine, ja päästyään kapean sillan yli lähestyi hän ikkunaa menemättä ollenkaan ovelle. Amine oli niin vaipunut taivaan katselemiseen ja omiin ajatuksiinsa, ettei hän nähnyt eikä kuullut miehensä tuloa. Filip huomasi hänen hajamielisyytensä ja pysähtyi senvuoksi noin viidentoista askeleen päähän hänestä. Kun hän seisoi siinä, käänsi Amine katseensa häneen päin, ja kun synkkä pilvi peitti samalla kuun, muutti heikko valaistus hänen vartalonsa jollakin tavoin yliluonnolliseksi ja aavemaiseksi. Amine tunsi miehensä, mutta kun hänellä ei ollut minkäänlaista syytä odottaa häntä niin pian kotiin, luuli hän ilmiötä miehensä haamuksi. Hän perääntyi, siveli tukkansa pois silmiltä molemmin käsin ja katsoi vieläkin kerran miestään hyvin tarkkaavaisesti.
"Minä täällä olen, Amine, älä pelästy!" huusi Filip äkkiä.
"En minä pelästykään", vastasi Amine painaen kädellään sydäntään. "Nyt olen jo aivan rauhallinen. Rakkaan mieheni henki, sillä sellaiseksi luulen sinua, kiitän sinua. Filip, olet tervetullut kuolleenakin luokseni." Hän viittasi surullisesti kädellään kehoittaen Filipiä tulemaan huoneeseen ja peräytyen itse pois ikkunasta.
"Hyvä Jumala, hän luulee minua kuolleeksi!" ajatteli Filip ja tietämättä oikein, mitä hänen pitäisi tehdä, hyppäsi hän ikkunasta huoneeseen ja näki Aminen istuvan sohvassa. Hän aikoi rikkoa hiljaisuuden, mutta Amine, joka oli katsellut hänen tuloaan siinä varmassa luulossa, että hänellä oli yliluonnollinen näky edessään, huudahti:
"Niinkö pian? Tapahtukoon Jumalan tahto, vaikka tämä tuntuukin niin raskaalta kantaa. Filip, rakas Filip, tunnen saavani pian seurata sinua."
Filip tuli nyt yhä levottomammaksi.
"Amine, kultaseni, kuule minua!" huudahti hän. "Olen tullut niin odottamatta, mutta tule tänne syliini, niin saat huomata, ettei Filipisi ole kuollut."
"Etkö sinä olekaan kuollut!" huudahti Amine nousten.
"En, Amine, olen vielä miehesi ja rakastan sinua yhtä paljon kuin ennenkin", vastasi Filip ottaen Aminen syliinsä ja puristaen hänet rintaansa vasten.
Amine vaipui hänen sylistään sohvalle purskahtaen itkuun, joka onneksi kevensi hänen sydäntään, Filipin ollessa polvillaan sohvan vieressä ja tukiessa häntä.
"Ah, Jumalani, kiitän sinua!" sanoi Amine vihdoinkin. "Luulin ilmestystä haamuksesi, Filip. Olisin ollut iloinen saadessani nähdä sinut sittenkin", lisäsi hän itkien painaen päänsä miehensä olkapäätä vasten.
"Voitko nyt kuunnella minua, rakkaani?" kysyi Filip jonkun ajan kuluttua.
"Voi puhu, puhu, kultaseni, sillä voisin kuunnella sinua nyt iankaikkisesti."
Filip kertoi nyt lyhyesti kaikki tapahtumat ilmoittaen samalla syyn, miksi hän oli tullut niin odottamatta kotiin. "Entä isäsi, Amine?"
"Hän voi hyvin. Puhukaamme hänestä huomenna."
"Niin", ajatteli Filip herätessään seuraavana aamuna ja katsellessaan rakastetun vaimonsa miellyttäviä kasvoja, "niin, Jumala on armollinen. Tunnen saavani nauttia vielä onnesta ja tiedän, että tämä onni on riippuvainen työni uskollisesta täyttämisestä, jonka laiminlyönnistä minua varmaankin rangaistaisiin. Olkoon niin! Uhmaten vaaroja ja kuolemaa tahdon täyttää velvollisuuteni ja toivon Jumalan armahtavan minua täällä ja tulevassa elämässä. Enkö ole saanut korvausta kaikista kärsimyksistäni? Kyllä enemmänkin", ajatteli hän herättäessään suukkosella vaimonsa, jonka suuret tummat silmät kohdistuivat häneen loistaen rakkaudesta.
Ennen menoaan arkitupaan kyseli Filip herra Pootsin vointia.
"Isäni on todellakin ollut minulle suureksi vaivaksi", vastasi Amine. "Lähtiessäni jonnekin on minun pakko lukita vierashuoneen ovi, sillä useammasti kuin kerran olen huomannut hänen koettavan murtaa auki kaappien lukkoja. Hänen kullanhimonsa on ääretön, sillä hän ei voi uneksiakaan muusta. Hän on aiheuttanut minulle paljon surua ennustamalla, etten saa nähdä sinua enää milloinkaan, ja vaatimalla, että luovuttaisin omaisuutesi hänelle. Mutta hän pelkää minua ja vielä enemmän sitä, että tulet takaisin."
"Onko hänen terveytensä hyvä?"
"Hän ei ole sairaskaan, mutta hänen elinvoimansa vähenevät kuin palaneen kynttilän, joka joskus leimahtaa liekkiin. Joskus hän on aivan tylsä, mutta joskus hän puhuu ja suunnittelee kuin hän olisi vielä täysissä ruumiinvoimissa. Voi, millainen kirous tuollainen rakkaus kultaan mahtaneekaan olla! Luulen — sellaisen ajatteleminenkin tuntuu hirveältä — mutta luulen kuitenkin, että ukkoraukka, vaikka hän onkin jo haudan partaalla, mielellään uhraisi meidän molempien elämän saadakseen kultasi, josta voisin luopua yhdestä antamastasi suukkosesta."
"Mitä sanotkaan? Onko hän koettanut tehdä jotakin sellaista poissaollessani?"
"En uskalla ilmaista ajatuksiani, Filip, enkä kylvää epäluuloja, joita emme voi mitenkään todistaa. Vartioitsen häntä tarkasti, mutta älkäämme puhuko hänestä enää. Tapaat hänet piakkoin, mutta älä odotakaan sydämellistä vastaanottoa, tahi jos hän on olevinaan ihastunut, niin älä luota häneen. En ilmoita hänelle tulostasi, sillä haluan nähdä, millaisen vaikutuksen se tekee häneen."
Amine meni alakertaan valmistamaan aamiaista ja Filip lähti hetkiseksi kävelemään. Palattuaan näki hän herra Pootsin istuvan pöydässä tyttärensä kanssa.
"Laupias Jumala, näenkö oikein!" huudahti ukko. "Herra Vanderdecken, oletteko palannut kotiinne?"
"Kyllä", vastasi Filip. "Tulin eilenillalla."
"Miksi et kertonut sitä minulle, Amine?"
"Halusimme yllättää sinut", vastasi Amine?
"No siinä te todellakin onnistuitte! Milloin matkustatte jälleen, herra Filip? Joko huomenna?" kysyi herra Poots.
"En moneen kuukauteen, toivoakseni", sanoi Filip.
"Ettekö moneen kuukauteen? Miten olette saanut lomaa niin pitkäksi ajaksi? Sanokaa minulle kuitenkin, oletteko tuonut paljon rahaa mukananne?"
"En kolikkoakaan. Jouduimme haaksirikkoon ja olin vähällä menettää henkeni."
"Mutta aiotte kai taasen matkustaa?"
"Kyllä sitten kuin tulen sille päälle."
"Hyvä. Me hoidamme kyllä taloanne ja rahojanne."
"Luullakseni vapautan teidät siitä vaivasta", sanoi Filip kiusatakseen ukkoa. "Aion nimittäin ottaa rahani mukaani."
"Aiotteko todellakin ottaa ne mukaanne? Mutta miksi?" kysyi Poots levotonna.
"Ostaakseni tavaroita matkan varrelta ja ansaitakseni siten enemmän rahaa."
"Mutta tehän voitte joutua haaksirikkoon toisenkin kerran, silloin ovat rahanne mennyttä kalua. Ei, matkustakaa te vain itse herra Filip, mutta jättäkää rahanne tänne."
"Se ei sovi ollenkaan suunnitelmiini ja ensi kerran matkustaessaan otan varmasti kaikki rahani mukaani."
Keskustelun kuluessa juolahti Filipin mieleen, että jos hän vain saa herra Pootsin uskomaan ottaneensa kaikki rahansa mukaansa on Aminellakin sitten rauhallisemmat olot. Hän päätti senvuoksi matkalle lähtiessään uskotella ukolle, että hän vie omaisuutensa muassaan.
Herra Poots vaipui synkkiin ajatuksiin ja poistui parin minuutin kuluttua vierashuoneesta omaan kamariinsa. Nyt kertoi Filip vaimolleen, miksi hän oli petkuttanut ukkoa.
"Oletpa sinä huolellinen, Filip, ja minä kiitänkin sinua siitä, vaikka toivonkin, ettet olisi maininnut mitään koko asiasta. Et tunne isääni. Nyt pitää minun vartioida häntä kuin vihollista."
"Mitähän tuollainen heikko ukko-rahjus meille voi? Ei suoraan sanoen mitään", vastasi Filip hymyillen. Mutta Amine ei ajatellut niin ja oli alituisesti varuillaan.
Kevät ja kesä kuluivat nopeasti, sillä he olivat hyvin onnellisia. He keskustelivat usein Filipin viimeisen matkan vaiheista — tuosta yliluonnollisesta Filipin isän laivan näyttäytymisestä ja onnettomasta haaksirikosta.
Amine tunsi, että hänen miehensä saisi kestää vielä paljon vaaroja ja vaikeuksia, mutta hän ei koettanut milloinkaan taivuttaa häntä luopumaan yrityksestään. Hänkin katsoi tulevaisuuteen toivoen ja luottamuksella hyvin tietäen, että Filip joskus joutuu kohtalonsa uhriksi, ja luottaen siihen, että tuo hetki on vielä kaukana.
Kesän lopulla matkusti Filip jälleen Amsterdamiin pestautuakseen johonkin sellaiseen laivaan, joka lähtee matkalle syksyllä.
Ter Schellingin haaksirikon vaiheet tiedettiin tarkasti, sillä Filip oli kotiin palatessaan selittänyt kaikki siihen kuuluvat seikat, lukuunottamatta kummituslaivan ilmestymistä, ja kertomus oli jätetty yhtiön johtokunnalle. Ei ainoastaan hänen selvän ja valaisevan selostuksensa vuoksi, vaan hänen kärsimystensä ja kummallisen pelastumisensa tähden oli yhtiö luvannut hänelle toisen perämiehen paikan toisessa laivassaan siinä tapauksessa että Filipiä vieläkin haluttaisi lähteä purjehtimaan Intiaan.
Mentyään yhtiön konttoriin sai hän pestin Bataviaan, muutamaan neljänsadan tonnin vetoiseen kauniiseen alukseen. Kun matkan tarkoitus oli siten saavutettu, kiiruhti hän takaisin kotiinsa ja ilmoitti herra Pootsin läsnäollessa Aminelle Amsterdamissa saavuttamansa tulokset.
"Vai aiotte te merelle jälleen", huomautti herra Poots.
"Kyllä, mutta en vielä pariin kuukauteen, toivoakseni", vastasi Filip.
"Vai vasta sitten!" mumisi vanhus itsekseen.
Kuinka totta onkaan, että me mieluummin taivumme todelliseen onnettomuuteen kuin olemme alituisesti jännityksessä. Oli olemassa muudan seikka, joka tuotti Aminelle paljon huolta, nimittäin hänen Isänsä luonne ja käyttäytyminen. Amine tunsi isänsä siksi hyvin, että hän huomasi tämän jo vihaavan salaisesti Filipiä. Ajatus, että Filip ottaa rahansa mukaansa, oli melkein tehnyt tuosta kitsaasta ukosta mielipuolen. Amine oli vakoillut häntä ja nähnyt hänen kävelevän tuntikausia edestakaisin mumisten itsekseen ja välittämättä enää ollenkaan toimestaan.
Parin päivän kuluttua Amsterdamista tulonsa jälkeen valitti Filip pahoinvointia, hän oli nimittäin vilustunut matkallaan.
"Ettekö olekaan terve?" huudahti ukko nousten äkkiä tuolistaan? "Antakaa minun koettaa valtimoanne. Kas, se lyökin hyvin nopeasti. Amine, mies raukkasi on hyvin sairas. Hänen pitää mennä vuoteeseen ja minä annan hänelle jotakin, joka kyllä parantaa hänet. En ota siitä maksua, Filip, en missään tapauksessa."
"En minä nyt sentään niin sairas ole, herra Poots", vastasi Filip.
"Lukuunottamatta kovaa päänkipua olen aivan terve."
"Teillä on kuumettakin, Filip. Menkää senvuoksi vuoteeseenne ja nauttikaa teille lähettämäni lääke, niin olette huomenna terve."
Filip meni huoneeseensa Aminen kanssa ja herra Poots rupesi valmistamaan lääkettä. Heti kun Filip oli päässyt sänkyyn, meni Amine jälleen alakertaan ja kohtasi siellä isänsä, joka antoi hänelle jauheen käskien Aminen antaa sen miehelleen. Herra Poots poistui senjälkeen tuvasta.
"Jumala antakoon minulle anteeksi, jos teen isälleni vääryyttä", ajatteli Amine, "mutta hän on nyt kerta kaikkiaan menettänyt luottamukseni. Filip on sairas, sairaampi kuin hän luuleekaan, ja ellei hän ota jotakin lääkettä, voi hänen tilansa tulla vieläkin huonommaksi mutta sydämeni sanoo minulle, että minun pitää olla varovainen Niin pirullinen ei isä sentään mahtane olla."
Amine tarkasti lääkkeen. Paperissa oli hieman tummanruskeata jauhetta, joka herra Pootsin määräyksen mukaan oli annettava sairaalle lasillisessa lämmintä viiniä. Herra Poots oli tarjoutunut tekemään sen. Hänen palaamisensa keittiöstä keskeytti Aminen ajatukset.
"Tässä on viini, tyttöseni. Sekoita nyt jauhe juomalasilliseen tätä ja peittele hänet hyvin, sillä hän rupeaa hikoilemaan pian eikä sitä pidä keskeyttää. Valvo hänen luonaan, Amine, äläkä mene nukkumaan. Aamulla on hän jälleen terve." Herra Poots poistui nyt huoneesta toivottaen tyttärelleen hyvää yötä.
Amine kaasi jauheen muutamaan pöydällä olevaan hopeapikariin ja alkoi sitten sekoittaa siihen viiniä. Hänen epäilyksensä olivat hetkiseksi haihtuneet isän ystävällisen puheen vuoksi. Ollaksemme rehellisiä herra Pootsia kohtaan on meidän pakko tunnustaa, että hän oli aina hyvin ystävällinen potilailleen. Sekoitettuaan juoman huomasi Amine, ettei siihen ilmestynytkään minkäänlaista pohjasakkaa. Tämä oli tavatonta ja hänen epäilyksensä heräsivät uudestaan.
"Tästä en pidä ollenkaan", sanoi hän. "Pelkään isääni — Jumala minua auttakoon — en tiedä oikeastaan, mitä minun pitää tehdä, mutta Filipille en tätä ainakaan anna. Lämmin viini yksinään panee hänet ehkä tarpeeksi hikoilemaan."
Amine mietti asiaa tarkemmin. Hän oli sekoittanut jauheeseen niin vähän viiniä, ettei pikari ollut vielä puolillaankaan. Pantuaan sen sivulle, täytti hän toisen pikarin kokonaan lämpimällä viinillä ja meni sitten makuuhuoneeseen.
Hän kohtasi isänsä eteisessä, vaikka hän oli luullut tämän jo menneen nukkumaan.
"Varo, ettet läikytä sitä, Amine. Anna se hänelle kokonaan. Ei, anna se minulle. Vien sen hänelle itse."
Herra Poots otti pikarin Aminen kädestä ja meni Filipin makuuhuoneeseen.
"Tässä, poikani, juohan tämä, niin paranet", sanoi hän, mutta hänen kätensä vapisi niin, että viiniä läikkyi peitteelle. Amine katsoi isäänsä ja tuli yhä iloisemmaksi, ettei hän ollut sekoittanut jauhetta viiniin. Filip nojautui kyynärpäähänsä juoden lääkkeen, ja herra Poots toivotti hänelle sitten hyvää yötä.
"Älä poistu hänen luotaan, Amine, sillä haluan, että määräyksiäni noudatetaan tarkasti", sanoi herra Poots ennen poistumistaan. Amine oli ensin aikonut mennä hakemaan kynttilää, jonka hän oli jättänyt vierashuoneeseen, mutta jäikin nyt miehensä luokse ilmoittaen hänelle epäilyksensä ja sen, ettei hän ollut antanutkaan hänelle jauhetta.
"Toivoakseni erehdyt, Amine", vastasi Filip. "Olet varmasti väärässä, sillä niin pahoja ihmisiä ei voi olla olemassakaan."
"Et ole asunut hänen kanssaan niin kauan kuin minä etkä nähnyt hänen kujeitaan", vastasi Amine. "Et tiedä, millaisiin konnantöihin kullanhimo voi houkutella ihmisen, mutta voihan silti olla mahdollista, että olen erehtynyt. Sinun pitää nyt kaikissa tapauksissa nukkua minun vartioidessani sinua, rakkaani. Kas niin, et saa puhua enää. Tunnen, etten saa vielä unta, ja senvuoksi aion lukea hieman ennen nukkumaan menoani."
Filip ei vastustellut enää ja nukkuikin pian. Amine valvoi hänen vieressään paljon sivu puolenyön.
"Hän hengittää niin raskaasti", ajatteli Amine, "mutta kuka tietää, olisiko hän milloinkaan herännyt, jos olisin antanut hänelle jauheen. Isäni on niin perillä kaikissa itämaisissa tempuissa, että pelkään häntä. Kuinka usein hän onkaan saatuaan pussillisen kultaa nukuttanut ihmisen ikuiseen uneen! Hän, joka pyynnöstä on tappanut monta, voi varmaankin empimättä murhata tyttärensäkin miehen, sillä olen katsellut hänen hommiaan ja tunnen hänen ajatuksensa ja toivomuksensa. En ymmärrä, miksi nämä synkät aavistukset ahdistavat mieltäni tänään, ja minusta tuntuu aivan siltä kuin tapahtuisi joku onnettomuus. Kunpa nyt aamu pian koittaisi! Kuinka sikeästi hän nukkuukaan ja hiki helmeilee hänen otsallaan! Minun pitää peitellä hänet hyvin ja vahtia, ettei hän potki peittoa yltään. Nyt koputtaa joku eteisen oveen. Melu herättää varmasti Filipinkin. Isää on tultu luultavasti hakemaan jonkun luokse."
Amine poistui huoneesta ja kiiruhti alakertaan. Kuten hän oli otaksunutkin, oli herra Pootsia tultu hakemaan. Häntä pyydettiin avuksi muutamaan synnytykseen.
"Hän tulee heti", vastasi Amine. "Menen herättämään hänet." Amine lähestyi isänsä makuuhuoneen ovea ja koputti siihen. Kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta, koputti hän uudestaan.
"Isäni ei tavallisesti nuku näin raskaasti", ajatteli Amine, kun ei toiseenkaan koputukseen vastattu. Hän aukaisi oven ja meni sisään. Suureksi hämmästyksekseen hän huomasi, ettei isä ollutkaan vuoteessaan. "Kummallista", ajatteli hän, "mutta muistaakseni hän ei palannutkaan enää yläkertaan mentyään sammuttamaan valoja." Amine kiiruhti senvuoksi vierashuoneeseen ja näki isänsä makaava sohvalla syvässä unessa, kuten hänestä näytti. Herra Poots ei vastannut kuitenkaan hänen huutoonsa. "Laupias Jumala, onko hän kuollut!" ajatteli hän vieden kynttilän lähemmäksi isänsä kasvoja. Ja asian laita olikin niin, sillä Pootsin silmät olivat lasimaiset ja alaleuka oli pudonnut alas.
Amine nojautui hetkiseksi seinään ollen pyörtymäisillään, mutta lopulta hän tointui.
"Se saadaan heti selville", ajatteli hän mennen pöydän luo ja katsoen hopeapikariin, jossa hän oli sekoittanut jauheen viiniin, mutta se olikin tyhjä. "Oikeamielinen Jumala on rangaissut häntä!" huudahti hän. "Mutta voi, että tuon miehen piti olla isäni! Niin, asia on aivan selvä. Peläten omia sanojaan ja katalaa suunnitelmaansa kaasi hän enemmän viiniä pikariin tukahduttaakseen omantunnontuskansa, ja aavistamatta ollenkaan jauheen olemassaoloa pikarissa joi hän itse sen kuoleman, jonka hän oli aikonut toiselle. Ja kenelle toiselle sitten? Niin, ei sen vieraammalle kuin oman tyttärensä miehelle. Ellet olisi isäni", jatkoi Amine, "kiroaisin sinut, mutta nyt olet saanut rangaistuksesi. Antakoon Jumia sinulle anteeksi, sinä heikko, kurja ja syntinen miesraukka!"
Amine poistui nyt huoneesta mennen katsomaan Filipiä, joka nukkui vielä rauhallisesti ja näytti hikoilevan kovasti.
Joku toinen nainen olisi varmaankin herättänyt miehensä, mutta Amine ei ajatellut itseään. Filip oli sairas eikä hän halunnut häiritä häntä pelosta, että Filip voisi ehkä säikähtää.
Eteisen oveen koputettiin nyt uudestaan ja se herätti Aminen ajatuksistaan. Hän kiiruhti alakertaan, mutta ei avannut ovea.
"Herra Pootsin pitää tulla heti", sanoi lääkäriä noutamaan tullut tyttö.
"Hyvä Therese", vastasi Amine, "isäni on enemmän avun tarpeessa kuin emäntäraukkanne, sillä pelkään hänen työnsä tässä maailmassa loppuneen. Hän on hyvin sairas eikä voi nousta vuoteesta. Pyydän, että auttaisitte nyt sen sijaan minua. Menkää sanomaan isä Seysenille, että hän tulisi tänne, sillä luulen isäni olevan kuoleman kielissä."
"Herra siunatkoon", huudahti Therese, "ovatko asiat todellakin niin huonosti? Toimitan kyllä asianne, rouva Amine."
Uudistettu koputus oli herättänyt Filipinkin, joka tunsi olevansa paljon terveempi, sillä päänkipukin oli haihtunut. Hän huomasi heti, ettei Amine ollut nukkunut ollenkaan koko yönä ja hän aikoi moittia häntä siitä, kun Amine kertoi hänelle lyhyesti tapahtuman.
"Sinun pitää pukea vaatteet yllesi, Filip, ja auttaa minua kantamaan hänen ruumiinsa vuoteeseen ennen papin tuloa. Laupias Jumala, jos olisin antanut sinulle tuon jauheen, rakas Filip… mutta älkäämme puhuko siitä. Kiiruhda, sillä isä Seysen on heti täällä."
Filip pukeutui nopeasti ja seurasi sitten Aminea vierashuoneeseen. Aurinko paistoi kirkkaasti ja sen säteet valaisivat ukon laihoja kasoja. Hänen kätensä olivat nyrkissä ja kieli oli jäänyt hammasten väliin.
"Ah, tämä huone näyttää olevan oikea onnettomuuksien tyyssija! Kuinkahan paljon peloittavia asioita täällä tuleekaan vielä tapahtumaan?"
"Ei ainoatakaan, toivoakseni", vastasi Amine. "Tämä ei ole mielestäni mitään kauheata. Hirveämpää oli katsella vanhusta, kun hän seisoen vuoteesi vieressä ojensi sinulle myrkkymaljan ystävällisesti hymyillen. En voi unhottaa sitä näkyä milloinkaan."
"Antakoon Jumala sen hänelle anteeksi, kuten minäkin olen tehnyt", vastasi Filip nostaen ruumiin syliinsä ja kantaen sen siihen huoneeseen, jota herra Poots oli käyttänyt.
"Annetaan ihmisten olla siinä luulossa, että hän kuoli vuoteeseensa luonnollisella tavalla", sanoi Amine. "Ylpeyteni ei salli, että tämä tulee tiedoksi. En halua, että minua ruvetaan sanomaan murhaajan tyttäreksi."
Hän istuutui tuolille ja purskahti itkuun.
Hänen miehensä koetti lohduttaa häntä, kun isä Seysen koputti oveen.
Filip kiiruhti avaamaan.
"Hyvää huomenta, poikani. Miten sairas voi?"
"Hän on kuollut, isä."
"Tulen siis kuitenkin liian myöhään, vaikka koetinkin kiiruhtaa!" huudahti pappi surullisesti.
"Hän kuoli äkkiä sydänhalvaukseen, isä", vastasi Filip vieden papin herra Pootsin huoneeseen.
Isä Seysen katsoi ruumista ja näki, ettei hänen apunsa ollut enää tarpeen. Hän kääntyi nyt Amineen päin, joka vieläkin itki.
"Itkekää vain, tyttäreni, teillä on syytä siihen", sanoi hän. "Hellästä ja tottelevaisesta lapsesta tuntuu isän rakkauden menettäminen kovalta iskulta. Älkää kuitenkaan antautuko liiaksi surunne valtaan, sillä teillä on muitakin sitovia velvollisuuksia. Teillä on miehenne."
"Tiedän sen, isä, mutta antakaa minun itkeä, sillä olinhan hänen tyttärensä."
"Eikö hän mennytkään nukkumaan eilen illalla, koska hänellä on vielä vaatteet yllään? Milloin hän rupesi valittamaan pahoinvointiaan?"
"Nähdessäni hänet viimeisen kerran", vastasi Filip, "oli hän huoneessani ja antoi minulle jotakin lääkettä, ennenkuin hän toivotti minulle hyvää yötä. Kun häntä tultiin hakemaan sairaan luokse, meni vaimoni herättämään häntä, mutta silloin hän oli jo tajutonna."
"Hän on kuollut äkkiä", sanoi pappi. "Mutta hän oli vanha mies ja silloin voi loppu tulla silmänräpäyksessä. Olitteko huoneessa hänen kuollessaan?"
"En", vastasi Filip. "Ennenkuin sain vaatteet ylleni, oli hän jo poistunut maailmasta."
"Toivokaamme, lapseni, että hän sai vaihtaa sen parempaan.
Polvistukaa kanssani rukoilemaan hänen sielunsa puolesta."
He tekivät niin ja pappi rukoili hartaasti. Kun he nousivat, vaihtoivat he katseen, joka täydellisesti ilmaisi heidän sisimmät ajatuksensa.
"Lähetän tänne muutamia vaimoja, jotka voivat tehdä ruumiille viimeisen palveluksen ja järjestää kaikki hautajaisia varten", sanoi isä Seysen. "Parasta on salata heiltä, että hän kuoli ennen minun tuloani. Älkäämme antako ihmisten luulla sellaista, että hän meni pois saamatta uskonnon lohdutusta."
Filip nyökäytti päätään hyväksyvästi ja pappi poistui.
Terneusen asukkaat olivat aina vihanneet herra Pootsia. Kaikkien uskonnon vaatimusten laiminlyöminen, tietämättömyys, kuuluuko hän ollenkaan heidän uskoonsa, hänen itaruutensa ja kiskomisensa olivat hankkineet hänelle paljon vihollisia samalla kun hänen tunnustettu taitavuutensa oli tehnyt hänestä vaikutusvaltaisen miehen. Jos olisi saatu tietää, että hän oli muhamettilainen, ja kuultu, että hän oli kuollut koettaessaan tappaa vävyään, on varmaa, ettei häntä olisi suostuttu hautaamaan kristillisesti. Mutta kun isä Seysen vastasi jokaiselle kysyjälle, että herra Poots oli kuollut rauhallisesti, otaksuttiin hänen menneen pois hyvänä kristittynä, vaikka hän ei elämässään ollut noudattanutkaan kristinuskon määräyksiä. Seuraavana päivänä haudattiin vanhuksen ruumis tavallisilla juhlallisuuksilla. Filip ja Amine tunsivat mielensä hyvin huojentuneeksi, kun kaikki sujui niin rauhallisesti.
Vasta hautajaisten jälkeen tutkivat he herra Pootsin huoneen. Raha-arkun avain löydettiin hänen taskustaan. Huone oli täynnä lääkepulloja ja jauherasioita, jotka joko heitettiin pois tahi jos Amine liesi, mihin niitä käytettiin, kannettiin muutamaan komeroon piiloon. Hänen pöydässään oli paljon laatikoita, jotka nyt tarkastettiin. Niissä olevien tavaroiden joukossa oli paljon paperiliuskoja, joissa oli arabiankielistä kirjoitusta — luultavasti lääkemääräyksiä. Siellä oli rasioitakin, joissa oli arabiankieliset nimet, ja muutamassa oli aivan samanlaista jauhetta kuin herra Poots oli antanut Aminelle. Muutamista papereista voitiin selvästi huomata ukon harrastaneen salaisia tieteitäkin, jotka siihen aikaan olivat muodissa. Kaikki tuollainen romu poltettiin nopeasti.
"Ajattelehan, jos isä Seysen olisi nähnet kaiken tämän", huomautti Amine surullisesti. "Mutta täällä on vielä muutamia painetuitakin papereita, Filip."
Tarkastettuaan ne huomasi Filip ne hollantilais-itäintialaisen yhtiön osakkeiksi.
"Kuulehan, Amine, nämä ovat rahaa tahi ainakin rahan arvoisia, sillä nämä ovat yhtiön osakkeita, jotka antavat meille vuosittain sievät tulot. En osannut aavistaakaan ukon käyttävän rahojaan tällaiseen. Minäkin olen aikonut sijoittaa osan rahoistani samalla tavalla ennen lähtöäni saadakseni niille hieman korkoa."
He tarkastivat nyt raha-arkun. Kun Filip aukaisi sen, ei hän luullut siellä olevan paljon mitään, sillä se oli suuri ja syvä ja näytti olevan melkein tyhjä, mutta tutkittuaan paremmin löysi hän sen pohjalta neljäkymmentä pientä pussia, joissa oli pelkkiä kultarahoja. Eräässä suuremmassa pussissa oli hopeaa. Mutta siinä ei ollut vielä kaikki, sillä siellä oli pieniä rasioita ja kääryjä, jotka sisälsivät jalokiviä. Kun kaikki oli koottu yhteen kasaan, näytti aarre hyvin arvokkaalta.
"Amine, kultaseni, olet todellakin tuonut minulle melko odottamattomat myötäjäiset", sanoi Filip.
"Sanopas muuta. Nuo jalokivet on isäni varmaankin tuonut mukanaan Egyptistä. Ja kuinka vaatimattomasti me elimmekään ennen tänne muuttoamme! Jumala antakoon hänelle anteeksi. Vaikka hänellä olikin tällainen aarre hallussaan, tahtoi hän kuitenkin myrkyttää sinut saadakseen enemmän."
He laskivat rahat, joita oli melkein viisikymmentätuhatta guldenia, sijoittivat ne jälleen paikoilleen ja poistuivat huoneesta.
"Olen rikas mies", ajatteli Filip jäätyään yksikseen. "Mutta onko minulla mitään hyötyä noista aarteista? Voisin kyllä ostaa laivan ja ruveta sen kapteeniksi, mutta se joutuisi varmasti haaksirikkoon. Sellainen mahdollisuus on kaikissa tapauksissa olemassa enkä senvuoksi ostakaan omaa alusta. Enkö kumminkin menettele väärin pestautuessani muiden laivoihin omatessani sellaisen uskon? Sitä en tiedä. Tiedän vain, että minulla on velvollisuus täytettävänä. Kaikkien kohtalo on armollisen kaitselmuksen hallussa ja se kutsuu meidät luoksensa sitten kuin se arvelee ajan koittaneen. Ostan liioilla rahoillani yhtiön osakkeita ja jos purjehdinkin sen laivoissa ja ne joutuvat haaksirikkoon etsiessäni isäraukkaani, saan silloin kaikissa tapauksissa kärsiä yhtä paljon kuin toisetkin. Järjestän Aminenkin elämän paljon mukavammasti."
Hän pestasikin heti kaksi palvelijatarta, huoneet sisustettiin uudestaan paljon komeammasti eikä hän kammonut minkäänlaisia uhrauksia ilahduttaakseen vaimoaan. Hän kirjoitti Amsterdamiin ja osti paljon noita edellämainittuja osakkeita. Jalokivet ja omat rahansa jätti hän vieläkin Aminen haltuun. Jäljelläolevat pari kuukautta kuluivat näin ollen hyvin nopeasti ja kaikki oli kunnossa, kun Filipille ilmoitettiin kirjeellisesti, että hänen pitää tulla laivaan. Amine tahtoi, että Filip olisi mennyt mukaan matkustajana eikä perämiehenä, mutta Filipistä tuntui viimeinen vaihtoehto paremmalta, sillä muuten hän ei olisi voinut mitenkään selittää matkansa syytä.
"En tiedä miksi", sanoi Filip lähtönsä edellisenä iltana, "mutta mieleni ei ole niin surullinen kuin viime kerralla. Tällä haavaa ei minulla ole minkäänlaisia aavistuksia mistään onnettomuudesta."
"Ei minullakaan", vastasi Amine. "Aavistan kuitenkin, että tulet olemaan kauan aikaa poissa luotani, Filip, ja sehän on jo tarpeeksi suuri onnettomuus hellälle ja levottomalle vaimolle, vai mitä?"
"On kyllä, rakkaani, mutta —"
"Niin, niin, tiedän velvollisuutesi kutsuvan sinua", vastasi Amine painaen päänsä miehensä rintaa vasten.
Seuraavana päivänä erosi Filip vaimostaan, joka oli nyt paljon tyynempi kuin ensimmäisellä kerralla.
"Kaikki muut hukkuivat ja hän vain pelastui", ajatteli Amine.
"Tunnen hänen palaavan vielä luokseni. Jumala taivaassa, tapahtukoon tahtosi!"
Filip saapui pian Amsterdamiin ja ostettuaan paljon sellaisia tavaroita, joiden hän luuli olevan hyödyksi onnettomuuden sattuessa, meni hän Bataviaan, joka oli ankkurissa satamassa valmiina nostamaan purjeensa.